Rebloggaus: Uusi normaalitila vai uusi kylmä sota?

Tämä on rebloggaukseni Skipperin blogimerkinnästä. Tekstin on ruotsista kääntänyt James Mashiri. Rebloggaus on ilmestymässä myös englanniksi Ilkka Sillanpään kääntämänä. Minulta on tulossa myös oma merkintäni omasta näkökulmastani tämän saman aihepiirin tiimoilta.

Skipper on Ruotsin luetuimpia turvallisuuspoliittisia bloggaajia. Hän on pitänyt blogia vuodesta 2010. Kungliga Örlogsmannasällskapet (KÖMS) palkitsi äskettäin Skipperin akatemian kultaisella mitalilla ”erityisen ansiokkaista teoista akatemian vastuualueella pseudonyymillä ‘Skipper’.”

Palveluksessa Skipper on korvetti Stockholmin päällikkö, komentajakapteeni (örlogskapten) Niklas Wiklund, 39. Julkisuuteen hän tuli elokuun 24. päivänä, kirjoittaessaan Dagens Nyheterissä Carl ”Wiseman” Bergqvistin ja Johan Wiktorinin (KkrVa blogi) kanssa paljon Suomessakin huomiota saaneen mielipiteen ”Stärk vår försvarsförmåga i förbund med Finland.”

Uusi normaalitila vai uusi kylmä sota?

Tämän merkinnän tarkoituksena on toimia herätyksenä niille, jotka eivät vieläkään ole ymmärtäneet sitä vakavaa ja laajaa turvallisuusympäristön kehitystä, jossa Venäjä on pääasiallisena toimijana. Monet elävät edelleen tietämättömyydessä ja ikuisen rauhan saapumisen luulossa, vaikka nykyään kuulemme päivittäin raportteja tapahtumista, jotka suoraan tai välillisesti liittyvät turvallisuuteen meidän Euroopan kolkassamme.

Tilanne lähialueillamme ja Venäjän ja lännen väliset suhteet ovat nyt siinä määrin perustanlaatuisesti muuttuneet, että uutta tilannetta on uskallettava kuvata oikein ja asiallisesti, sellaisella tavalla, joka tuo esille tilanteen vakavuuden. Tästä merkinnästä tulee pitkä, mutta toivon että lukijana jaksat loppuun asti, koska siellä on todennäköisesti tärkein asia mitä olen tähän asti blogissani kirjoittanut.

Kylmä sota – yritys määritellä käsitettä

Kuten otsikko kertoo, niin merkintä käsittelee sitä olemmeko menossa kohti kylmää sotaa vai olemmeko kenties jo sellaisessa. Tai sitten kyseessä on vain uusi ”normaalitila.” Tämän selvittäminen vaatii ”kylmän sodan” käsitteen määrittelemistä ja tiettyjen niin sanottujen indikaattoreiden liittämistä tapahtumiin.

Käsitettä kylmä sota on käytetty monin eri tavoin. Sitä on käytetty kuvaamaan sekä tiettyä ajanjaksoa että tiettyä [järjestelmän] tilaa. Tässä yhteydessä tilan määritelmä on tietysti kiinnostava.

Aihepiirin tutkimuksessa on käytetty lukuisia indikaattoreita etsimään vastausta siihen vallitseeko ”kylmä sota.” Näitä ovat muiden muassa:

• Ovatko valtioiden väliset suhteet yleisesti ottaen huonoja?
• Kaikkia keinoja paitsi suoraa väkivaltaa käytetään?
• Kompromisseja ei löydetä, sen sijaan turvaudutaan yksipuolisiin pakotteisiin?
• Käydäänkö psykologista sotaa?
• Käydäänkö kumouksellista sotaa?
• Käydäänkö taloudellista sotaa (pakotteita)?
• Esiintyykö retoriikkaa voimakkain iskulausein?
• Onko väkivallan uhkaa ja aluevaatimuksia??
• Tehdäänkö vallankaappauksia ja muita toimia?
• Tehdäänkö väliintuloja?
• Esiintyykö sotilaallista varustelua?
• Vahvistetaanko sotilasliittoja ja liittoumia?
• Esiintyykö rajoitettuja ja paikallisia ”kuumia sotia?”

Kehotan sinua lukijana painamaan nämä indikaattorit mieleesi jatkaessasi tämän viimeisen kolmen vuoden aikaisiin tapahtumiin ja erityisesti vuoden 2014 tapahtumiin keskittyvän merkinnän lukemista. Ennen sitä on kuitenkin syytä katsoa taaksepäin ja yleisesti tarkastella Venäjän kehitystä viimeisen kymmenen vuoden aikana.

Yleiskuva Venäjän kehityksestä vuosina 2005–2014

Alla oleva kuva on Johan Wiktorinin laatima ja löytyy blogimerkinnästä It’s Russia stupid. Se osoittaa tiettyjä tapahtumia ja indikaattoreita, joiden kohtuullisesti olisi voitu odottaa vaikuttavan maailman ja Ruotsin käsitykseen Venäjästä ja joiden yhteenlaskettuna olisi tullut saada aikaan voimakkaita toimenpiteitä koskien omaa turvallisuuttamme ja puolustustamme. Mutta näin ei ole tapahtunut!

Alla luettelen yksityiskohtaisemmin tapahtumia viimeiseltä kolmelta vuodelta. Voimme todeta, että Venäjään liittyvät tapahtumat ja raportointi lisääntyvät koko ajan.

Tiettyjä tapahtumia vuoteen 2013 asti (otos)

Syyskuu 2009

Venäjä toteutti Zapad-harjoituksen Itämerellä aiheuttaen suurta huolestuneisuutta. Harjoitus oli silmiä avaava ja suuri huolenaihe. Venäjä toi Itämerelle maihinnousukalustoa ilman ennakkoilmoitusta ja kokosi suuren määrän lentokoneita maahanlaskujen tekemiseksi. Zapad merkitsi sitä että Försvarsmakten (Ruotsin puolustusvoimat) keräsi vähät joukkonsa kasaan ja järjesti oman valmiusharjoituksensa Gotlannissa ja sen ympäristössä samanaikaisesti.

Tässä todennäköisesti syttyi yksi jos toinenkin lamppu valottamaan Ruotsin suorituskykyjä, suunnitelmia ja valmiutta.

27. elokuuta 2010

Venäläisiä Akula-luokan sukellusveneitä on havaittu Iso-Britannian laivaston strategisten ydinsukellusveneiden kotitukikohdan Faslanen ulkopuolella. On alkanut uusi kissa ja hiiri -leikki, jossa ydinsukellusveneitä vaanivat venäläiset hyökkäyssukellusveneet. ”Russian submarines are hunting down British Vanguard boats in a return to Cold War tactics not seen for 25 years, Navy chiefs have warned.”

17. syyskuuta 2012

Ruotsin sotilastiedustelupalvelun MUST:in johtaja kertoo Svenska Dagbladetille (SvD) että Ruotsia vastaan on kohdistunut lisääntyvää signaalitiedustelua.

8. joulukuuta 2012

SvD  raportoi Säpon (Säkerhetspolisen, ruotsin Supo) todenneen Ruotsiin kohdistuvan lisääntyvää vakoilua. Venäjä on yksi päätoimija ja Försvarmaktenin päälliköitä informoitiin asiasta. ”Venäjä on aktiivisin ja liittyy suurimpaan osaan 2000-luvun tunnetuista vakoilutapauksista.”

30. joulukuuta 2012

Paljon puhuttu ÖB:n (Ruotsin puolustusvoimien ylipäällikkö, kenraali Sverker Göranson) uuden vuoden haastettelu, jossa käy ilmi, että Ruotsi voi puolustautua yhdessa paikassa, yhden viikon ajan, ja vain rajoitettua hyökkäystä vastaan. Käsite ”yhden viikon puolustus” (enveckasförsvaret) keksitään. [blogimerkintäni aiheesta]

14. tammikuuta 2013

Nato julistaa, ettei eio auttaa Ruotsia sodan tullen. ”Ei voi olla Naton ulkopuolella ja samaan aikaan osallistua kaikkeen, mitä Nato tarjoaa,” Fogh Rasmussen sanoi.

28. helmikuuta 2013

Venäläisessä informaatio-operaatiossa tehdään parodiaa ruotsalaisesta yhden viikon puolustuksessa [YouTube] musiikkivideolla Abban Mamma Mian tahtiin.

29. maaliskuuta 2013

Venäjä harjoittelee ydiniskua ruotsalaisiin kohteisiin Tu-22M3 pommikoneilla. Tapahtuma, joka tulee tunnetuksi nimellä ”den ryska påsken” vaikuttaa myös Ruotsin valmiuteen tuvata ilmatilansa koskemattomus. [blogimerkintäni aiheesta]

11. huhtikuuta 2013

Käy ilmi että Venäjän asevoimien varusteluohjelmaa, jonka budjetti on käsittämättömät 540 miljardia euroa, kiihdytetään entisestään. Korkean valmiuden joukkoja priorisoidaan. Putinille luodaan kykyä salamahyökkäysiin.

13. heinäkuuta 2013

Venäjä aloittaa varoittamatta suurimman kylmän sodan jälkeisen ajan valmiusharjoituksen. Valtava harjoitus käsitti 160 000 miestä ja suuria joukkojen keskityksiä koko Venäjän alueelta.

9. syyskuuta 2013

Venäläinen signaalitiedustelualus (Fjodor Golovin) ajaa ensimmäistä kertaa yli 20 vuoteen Öölannin ja Gotlannin välisen kapean kansainvälisten vesien rännin lävitse seuratessaan Northern Coasts -harjoitusta, jossa Ruotsi harjoittelee yhdessä Nato-maiden kanssa. ”Ruotsissa emme ole nähneet tällaista venäläistä toimintaa tiedustelualuksilla Gotlannin länsipuolella sitten kylmän sodan,” merivoimien komentaja, kontra-amiraali Jan Thörnqvist kertoo SvD:lle.

16. syyskuuta 2013

Venäjän mittava harjoitustoiminta herättää huolta Baltian maissa. ”Emme elä ‘ikuisen rauhan’ maailmassa. Venäjä aloittaa Zapad 2013 -harjoituksen (Länsi 2013), jossa harjoitellaan Baltian maiden miehittämistä,” Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves murehtii Svenska Dagbladetin haastattelussa.

20 syyskuuta 2013

Zapad-13 harjoitus alkaa ja Jägarchefen tekee harjoituksesta verrattoman yhteenvedon. Venäjä ilmoitti harjoituksen vahvuudeksi 12 900 miestä, mutta tosiasiallinen vahvuus oli lähempänä 70 000 miestä. ”Harjoituksen laajuus on erittäin yllättävä ja se poikkeaa merkittävästi venäläisten ennakkoilmoituksista. Venäjä on toiminut hämärästi. Zapadin laajuuden peittelemiseksi on samaan aikaan toteutettu muita harjoituksia, jotka tosiasiassa olivat yhteen sovitettuja Zapadin kanssa.”

16. joulukuuta 2013

Venäjä on tiettävästi sijoittanut taktisia Iskander-ohjusjärjestelmiä Kaliningradiin. Tiedon paikkansapitävyys on vielä epävarma. ”Iskanderilla voidaan ampua sekä tavanomaisia kärkiä että ydinlatauksia. Ohjuksen todennäköinen 500 kilometrin kantama kattaa Öölannin, Gotlannin, eteläisen Ruotsin aina Tukholman korkeudelle asti ja myöskin suuren osan Puolaa ja kaikki Baltian maat.” [ruots. linkki]

Tapahtumia 2014 (otos)

14. tammikuuta

ÖB Sverker Göranson puhuu Sälenissä Folk & Försvarin valtakunnallisessa turvallisuusseminaarissa. Puhuessaan muuttuneesta turvallisuusympäristöstä, turvallisuustilanteesta ja Venäjästä hän sanoo ”Siksi emme ennakoitavissa olevana aikana koe Ruotsiin kohdistuvan suoraa sotilaallista uhkaa. Sitä vastoin meidän on edelleenkin tarkasti seurattava Venäjän poliittista ja sosioekonomista kehitystä. Kiinnostavaa on myös seurata, jos ajan mittaan voimme analysoida lisää normaalitilan muutoksia lähialueellamme.”

23. helmikuuta

Krimin kriisi alkaa ja Venäjä valtaa myöhemmin niemimaan Ukrainalta. Ukrainan sodasta tulee totta. Maailman on kyvytön puuttumaan ennalta arvaamattomaan kehityskulkuun. Venäjän ja lännen suhteet ovat huonoimmat vuosikausiin. Tämä on monen myöhemmän tapauhtuman alku.

28. helmikuuta

Aftonbladetin Anders Lindberg kirjoittaa ”Älkää aloittako uutta kylmää sotaa.” ”Tärkeintä on laskea konfliktin tasoa alueella. Yhtäläisyyksiä haetaan nyt Venäjän toimista Georgian sodassa 2008, jossa se käytännössä valtasi Etelä-Ossetian ja Abhasian. Mikäli jotain samanlaista tapahtuisi Krimillä olemme uuden kylmän sodan edessä.” Tulos oli juuri tämä, joskin pahempi. Venäjä valtasi Krimin, liitti sen itseensä ja Ukrainassa jatkuu vieläkin sota.

3. maaliskuuta

Kastrupin kentältä lähtenyt SAS-lento on törmätä venäläiseen tiedustelulentokoneeseen Skånen lounaispuolella. Venäläinen kone lensi ilman toisiotutkavastainta (transponderi).

13. maaliskuuta

Dagens Nyheter raportoi huolestuneisuudesta Virossa Naton ja EU:n jäsenyyksistä huolimatta. ”Kaikkien Euroopan maiden tulisi olla huolissaan, kun Venäjä kertoo suojelevansa venäläisiä muissa maissa ja käyttävänsä asevoimiaan päämääriinsä pääsemiseksi,” Viron ulkoministeri Urmas Paet sanoo Dagens Nyheterille.

7. huhtikuuta

Säpo vahvistaa Venäjän lisänneen Ruotsiin kohdistuvaa vakoiluaan. Venäjän on ostanut suuren määrän karttoja Ruotsista, mitä ei voida pitää muuna kuin sotavalmisteluina.

[Ruotsin] hallitus ilmoittaa, että Ruotsi toistaiseksi luopuu kahdenvälisestä yhteistyöstä Venäjän kanssa. Suunniteltu sotilaallinen yhteistoiminta keskeytetään.

16. huhtikuuta

Nato aktivoi pysyvän miinantorjuntaosastonsa (Standing NATO Mine Countermeasures Group 1, SNMCMG 1), joka ryhmitetään Itämerelle ja Baltian maihin osana niitä toimia, joilla vastataan Venäjän aggressioon Ukrainassa ja osoitetaan solidaarisuutta baltialaisille jäsenmaille, joissa ollaan erittäin huolestuneita Venäjän kehityksestä. Miinantorjuntaosasto on aiemmin ollut kesannolla.

19. huhtikuuta

Yhdysvallat lähettää joukkoja Puolaan vastauksena Venäjän aggressioon Ukrainassa.

21. huhtikuuta

Tutkija Fabian Linde, Uppsalan yliopiston venäjäntutkimuksen keskuksesta kirjoittaa Svenska Dagbladetissa, että koemme nyt suurinta lännen ja Venäjän vastakkainasettelua sitten kylmän sodan. Hän kirjoittaa muun muassa: ”Tämä on suurin länsi-itä -vastakkainasettelu sitten kylmän sodan päivien. EU-poliitikkojen olisi korkea aika panna tämä merkille ja ottaa asia vakavasti. Historia tulee tuomitsemaan heidät rankasti, jos he eivät sitä tee.”

24. huhtikuuta

Varustelua Itämerellä – muttei uutta kylmää sotaa, sanovat SIPRIn ja Försvarshögskolanin asiantuntijat. Heidän mielestään tilanne ei oikeuta sen kuvaamista uudeksi kylmäksi sodaksi. Erona nostetaan esille, että nyt vastakkain eivät ole kaksi blokkia — entiset Neuvostoliiton liittolaiset ovat nykyään Natossa.

28. huhtikuuta

Yhdysvallat asettaa pakotteita Venäjälle, tarkoituksenaan lopettaa Ukrainan kriisi. Venäjä reagoi voimakkaasti. Venäjän apulaisulkoministeri Sergei Rjabkov ilmaisi Venäjän suuttumuksen: ”Yhdysvallat on menettänyt täysin otteensa todellisuudesta ja haluaa vain johtaa asioita kohti kriisin eskaloitumista. Valkoisen talon lausunto inhottaa meitä,” Rjabkov tulitti.

29. huhtikuuta

Nato ilmoittaa kolminkertaistavansa Baltic Air Policing -operaation koneiden lukumäärän Baltiassa ja Puolassa.

30. huhtikuuta

Ruotsin hallitus tekee ainutlaatuisen päätöksen sallia Naton AWACS ilmavalvonta- ja taistelunjohtokoneen lennot Ruotsin ylitse, tarkoituksena lyhentää Norjan ja Puolan välistä lentoaikaa. Syynä on Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja lähialueilla lisääntynyt sotilaallinen toiminta. [ruots. linkki]

10. toukokuuta

”Emme ole palanneet kylmään sotaan,” sanoo Skånen rykmentin (P 7) apulaiskomentaja lehtihaastattelussa.

Samana päivänä Viron presidentti Toomas Hendrik Ilves luonnehtii Ruotsia Itämeren turvallisuusaukoksi. Ilves on huolissaan Gotlannin olemattomasta puolustuksesta. Viro ja muut EU-maat ovat esittäneet Ruotsin parlamentaariselle puolustuskomitealle (försvarsberedningen) että ne mielellään näkisivät myös Ruotsin Natossa. [ruots. linkki]

20. toukokuuta

Venäläiset koneet loukkaavat Suomen ilmatilaa Suomenlahden yllä. Kyseessä ei ollut ensimmäinen eikä viimeinen kerta. Suomen ilmatilan loukkausten määrä vuoden aikana on merkittävä!

6. kesäkuuuta

Yhdysvallat suunnittelee strategisten B-52 pommikoneiden lähettämistä Itämerelle harjoittelemaan merimiinapudotuksia. Kyseessä on ainutlaatuinen tpaaus, joka on nähtävä selvänä merkkinä Venäjälle.

9. kesäkuuuta

Venäjä aloittaa laajan harjoituksen vastauksena Naton Itämerellä käynnissä oleville BALTOPS ja Sabre Strike -harjoituksille. Venäläiskoneet ja -alukset esiintyvät erittäin tunkeilevasti. Venäläinen harjoitus kestää kaksi viikkoa käsittäen muun muassa maihinnousuharjoituksia. DN kirjoittaa Itämeren valtapelistä samalla kun SvD kirjoittaa voimainmittelöstä.

14. kesäkuuuta

Venäläinen Su-24 rynnäkkökone loukkaa Ruotsin ilmatilaa.

19. kesäkuuta

Uusi läheltä piti -tilanne Itämeren yllä, jossa matkustajalentokone on lähellä yhteentörmäystä venäläisen sotilaskoneen kanssa, joka lentää ilman transponderia kansainvälisten vesien yllä Tanskan ja Ruotsin ilmatilojen läheisyydessä. Venäläiskonetta seurannut tanskalainen F-16 -hävittäjä käyttää soihtuja matkustajakoneen varoittamiseksi.

20. kesäkuuta (juhannusaatto)

Puolalaiset MiG-29 hävittäjät loukkaavat (tahattomasti) Ruotsin ilmatilaa Gotlannin lähellä. Myöhemmin käy ilmi, että koneet kuuluivat Naton hävittäjätorjuntaan ja loukkauksen syynä oli venäläiskoneiden seuraaminen.

8. heinäkuuta

Ruotsin ilmavoimien komentaja Mikael Bydén kertoo SvD:lle ettei Ruotsin ilmavoimilla ole moneen vuoteen tullut yhtä monta lähtöä [ilmatilan koskemattomuuden valvontaan ja turvaamiseen] kuin alkukesän 2014 aikana. Ukrainan kriisi ja suuret sotilaalliset harjoitukset ovat pakottaneet Gripenit taivaalle harvinaisen usein.

”Jokainen päivä nostatti kulmakarvoja, siitä tuli valtavan dynaamista. Osallistuimme itse harjoitukseen ja sen lisäksi [päivystäville koneillemme] tuli kiinnostavia tapahtumia ja tapauksia.”

”[Hävittäjätorjunnan] lähdöt ovat nousseet melkein 50 prosenttia verrattuna vuoden 2012 tasoon. Me teemme nykyään merkittävästi enemmän kuin ennen,” sanoo Mikael Bydén.

17. heinäkuuta

[Venäläinen] ilmatorjunta ampuu alas Malaysian Airlinesin lennon MH17 Ukrainan taivaalta. Kaikki koneessa olleet 298 henkilöä menehtyvät. Kaikki viittaa siihen, että kone ammuttiin alas BUK-ilmatorjuntaohjusjärjestelmällä, jota todennäköisesti operoivat venäläiset upseerit.

18. heinäkuuta

Yhdysvaltalainen signaalitiedustelukone loukkaa Ruotsin ilmatilaa jouduttuaan venäläisen ilmatorjunnan seurantaan ja lukitukseen ja venäläisten torjuntahävittäjien noustua konetta vastaan. Boeing RC-135 Rivet Joint -tyyppinen kone pakeni nopeinta reittiä alueelta, so. Gotlannin ylitse. Tämä tapahtui MH17 alasampumista seuraavana päivänä.

31. heinäkuuta

Hallitus kertoo EU:n kohdistavan lisää pakotteita Venäjälle.

4. elokuuta

The Cold War is back kirjoitetaan kansainvälisessä lehdistössä. ”The Cold War brinkmanship between Russia, NATO and the United States is back with military aircraft once again playing their deadly game of chicken in the skies.”

28. elokuuta

Venäläiskoneet loukkaavat Suomen ilmatilaa kolmannen kerran yhden viikon sisällä. Suomi pitää loukkauksia tahallisina.

2. syyskuuta

Media raportoi 11. lokakuuta laajasti tutkimusalus Arandan joutuneen venäläisten sota-alusten ja helikopterien mielenkiinnon kohteeksi Gotlannin itäpuolisen syvänteen läheisyydessä.

Expressen julkaisee kuvia venäläisestä Stereguštši-luokan korvetista Bojkijsta (kylkinro 532) ja sen helikopterista. Linkit DN, SR, Finska YLE, Svenska YLE, HBL, Expressen.

Vaikka asialla ei ole juridista merkitystä, nin mediassa ei käy ilmi, että tapahtumapaikka saattaa olla Ruotsin yksinomaisella talousvyöhykkeeellä. Gotlannin syvänne on Ruotsin ja Liettuan talousvyöhykkeiden rajalla.

5. syyskuuta

Venäläinen iskujoukko sieppaa virolaisen suojelupoliisin Eston Kohverin rajalla ja vie hänet Venäjälle. ”Ajoitus viittaa siihen, että Eston Kohverin, 43, sieppaus oli Venäjän korkeimman johdon valtuuttama. Se tapahtui välittömästi Barack Obaman vierailtua Virossa Naton huippukokouksen yhteydessä. Venäjä haluaa varoittaa Viroa: ‘Te ette ole niin turvassa kuin mitä Obama antaa ymmärtää.'” Kohver on vielä (12 lokakuu) vankeudessa Venäjällä.

11. syyskuuta

EU päättää uusista pakotteista Venäjälle.

14. syyskuuta

Venäläisten TIR-rekkojen oudoista liikkeistä raportoidaan Ruotsissa. Ilmiöstä ei todennäköisesti olla kuultu sitten kylmän sodan päivien.

15. syyyskuuta

Naton pääsihteeri Anders Fogh Rasmussen mainitsee Venäjän ja IS:n pääasiallisina uhkina. ”Russia has trampled all the rules and commitments that have kept peace in Europe and beyond since the end of the Cold War.”

16. syyskuuta

Presidentti Obama ilmoittaa Yhdysvaltain modernisoivan koko ydinasearsenaalinsa. USA käyttää tähän 350 miljardia dollaria. Kaikki uusitaan: ydinlataukset, ohjukset, sukellusveneet ja pommikoneet joko modernisoidaan tai korvataan uudella kalustolla. Varustelu on suurin koskaan (perustuen seurantaan vuodesta 1950) ja sen kerrotaan olevan välitön seuraus Venäjän Ukrainan valtauksesta.

17. syyskuuta

Kaksi venäläistä Su-24 rynnäkkökonetta loukkaavat tahallisesti Ruotsin ilmatilaa Öölannin lähistöllä.

19. syyskuuta

Venäjä käynnistää suuren Vostok 2014 harjoituksen, johon osallistuu 100 000 miestä ja strategiset pommikoneet. Harjoituksessa suoritetaan Iskander M -tykistöohjuksen koeammuntoja.

Samana päivänä Venäjä kaappaa liettualaisen kalastusaluksen kansainvälisillä vesillä Barentsin merellä ja hinaa sen Murmanskiin. Liettua vaati miehistön vapauttamista vedoten kansainväliseen oikeuteen.

21. syyykuuta

Venäjä lentää taas Itämerellä Tu-22M3 -kalustolla, todennäköisesti pitkän kantaman ohjushyökkäyksiä harjoitellen. Lähes kaikki Itämeren maiden valtioiden valmiudessa olevat koneet nousivat taivaalle.

22. syyskuuta

Venäjän apulaispääministeri Dmitrij Rogozin ilmoittaa, että Venäjä on päättänyt modernisoida koko ydinasearsenaalinsa. ”Venäjällä on 1 800 ydinkärkeä. Se ei Putinin mukaan riitä.”

23. syyskuuta

Försvarsmakten lisää merellistä läsnäoloaan korveteillaan syynä heikentynyt turvallisuustilanne lähialueilla. Hallitus osoittaa tähän tarkoitukseen 100 miljoonaa (SEK).

26. syyskuuta

Pentagon ilmaisee huolensa venäläisten ydinaseilla varustettujen strategisten pommikoneiden lennoista Yhdysvaltain ja Kanadan rannikoille, joita vastassa on ollut hävittäjätorjunta ilmassa. ”Tensions between the US and Russia may be at the highest level since the Cold War.”

29. syykuuta

Tanska sijoittaa F-16 -hävittäjiä Grönlantiin vastuksena Venäjän lisääntyneelle toiminnalle napa-alueella.

2. lokakuuta

FRA ja Försvarsmakten vahvistavat, että venäläiset hävittäjät ovat esiintyneet poikkeavan häiritsevästi ruotsalaisia signaalitiedustelukoneita vastaan. ”He toimivat tavalla, jota emme ole nähneet aikaisemmin, lennot ovat nyt kovempia. Kuten hallitus on todennut jatkuu levoton tilanne alueellamme ja Venäjä toimii paljon aiempaa aggressiivisemmin” sanoo Anders Grenstad.

3. lokakuuta

Yhdysvallat hyväksyy 40 AGM-158 JASSM -ohjuksen kaupan Puolaan. Ohjukset on tarkoitettu Puolan F-16-hävittäjiin. Ohjuksia käytetään tärkeiden ja ilmapuolustuksen suojaamien kiinteiden kohteiden tuhoamiseen.

4. lokakuuta

Koko Venäjän ilmavoimat mukaan lukien joukkoja Kaliningradista osallistuu viisipäiväiseen siviilipuolustusharjoitukseen.

”The air forces from Sakhalin to Kaliningrad are practicing emergency response,” Drobyshevsky said, specifying that the drill includes aerial engineer, nuclear, chemical and biological reconnaissance.

5. lokakuuta

New York Times kirjoittaa Eston Kohverin sieppauksesta ja muuttuneesta tilanteesta.

”It is clear that Russia did not accept the outcome of the Cold War. That is what all this is about,” Mr. Anders Fogh Rasmussen said, referring to a surge in tensions between Moscow and the West over Ukraine and other former Soviet territories.

”This will last a long, long time.”

7. lokakuuta

JAS 39 Gripen -konepari rikkoo äänivallin Gotlannin yllä, mikä poikkeaa normaalista. ”Se oli ns. ‘kova’ tehtävä, ja periaatteessa en voi sanoa enempää,” sano F 17:n tiedottaja Sveriges Radiolle (SR).

8. lokakuuta

Amerikkalaisia taistelupanssarivaunuja ja taisteluajoneuvoja saapuu Viroon. Tämä on välitön seuraus Naton päätöksestä  pitää joukkojaan pysyvästi Baltian alueella, niin kauan kun Venäjä muodostaa uhkan alueella. ”Amerikkalaiset joukot ovat täällä pelotteena osoittaakseen, että Nato voi reagoida nopeasti ulkoiseen uhkaan,” sanoo Viron puolustusministeri Sven Mikser. [suom. linkki]

Samana päivänä Venäjä ilmoittaa lisäävänsä ”informaatiosodan” rahoitusta 41 %. ”At a time when Russia’s image in Europe and the U.S. has sunk to extreme lows, the Kremlin has announced dramatic new plans to increase spending on foreign propaganda.”

Yhdysvallat ilmoittaa ohjuspuolustusjärjestelmän sijoittamisesta Puolaan vastauksena Venäjän R-500 ohjuksen kehitystyölle. Tämän tapahtuessa lähiaikoina on jännityksen kasvaminen lähialueella todennäköistä.

9. lokakuuta

Yhdysvallat hyväksyy 350 panssarintorjuntaohjuksen FGM-148 Javelinin myynnin Virolle.

Venäjän puolustusministeri Sergei Šoigu ilmoittaa että Venäjä kehittää avaruudesta käsin toimivaa ydinohjusten varoitusjärjestelmää.

10. lokakuuta

Merivoimien alukset saattavat Gotlannin lauttaa, jossa on Amfibiorykmentin (Amf 1) henkilöstöä. ”Kesän lopulla hallitus totesi turvallisuuustilanteen Ruotsin lähialueilla heikentyneen. Välittömänä seurauksena Försvarsmaktenille annettiin 100 mijoonaa kruunua harjoitustoiminnan lisäämiseen.”

Samaan aikaan raportoidaan Venäjän strategisten ohjusjoukkojen valmiusharjoituksista Pohjoisen laivaston kanssa.

11. lokakuuta

Uutisia levottomuuksista Viron Venäjän vastaisella rajalla tiellä 77.

12. lokakuuta

Venäjäntuntija Vilhelm Konander kirjoittaa DD:ssä Venäjän järjestelmäuhkasta: ”On aika katsoa totuutta silmiin. Eurooppa on sodassa ja Ukraina ensimmäinen uhri. Heräämme todellisuuteen, jossa on autoritaarinen ja aggressiivinen Venäjä, eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on hävitetty ja kansainvälisen oikeuden pelisäännöt on laitettu hyllylle. Taantumuksellinen Venäjä muodostaa järjestelmäuhkan vapaudelle, demokratialle ja oikeudenmukaisuudelle.”

Yhteenveto

Yllä oleva aikajana Venäjään liittyvine tapahtumineen on vain poiminta perustuen siihen, mitä olen nähnyt mediassa. Useita esimerkkejä löytyy ja onpa minulta kenties mennyt ohi jokin isompi tapahtuma.

Merkillepantavaa on se, että tässä ovat ne asiat joita tunnemme avoimiin lähteisiin perustuen(!) Todennäköisesti on monta salassa pidettävää tapahtumaa, joista ei suuri yleisö tiedä. Vielä pahempaa on, että luultavasti on asioita, joita eivät edes sotilasviranomaiset tunne. Esimerkki tästä voisi olla se mikä tapahtuu merenpinnan alla.

Kun tätä kirjoittaessani pyysin kollegaltani Wisemanilta vinkkejä tapahtumista ja indikaattoreista, jotka osoittaisivat että olisimme menossa kohti uutta kylmää sotaa, niin sain vastauksen ”onko mitään indikaattoria, joka osoittaisi päinvastaista?”

Voimme todeta, ettei tilanne ole uusi — muutos alkoi jo muutama vuosi sitten, mutta harvoilla on ollut kyky nähdä tämä, ja Ruotsissa on ollut lähes tabu puhua Venäjän uhkasta. Hallituksen, ja puolustusvoimienkin, suunnalta on useasti sanottu, että Ruotsiin ei kohdistu uhkaa ennakoitavissa olevana aikana. Oscar Jonsson, sotatieteiden tohtoriopiskelija King’s Collegessa kirjoitti viimeisimmässä blogimerkinnässään: ”Kun Ruotsin johtavat poliitikot sulkevat pois Ruotsiin kohdistuvan sotilaallisen uhkan, tekevät he sekä [omille analyysin tuottajilleen] karhunpalveluksen ja osoittavat myös tietämättömyyden rajoille menevää mielikuvituksen puutetta.”

Johan Wiktorin kirjoitti kesäkuun 6 päivänä ajatuksia herättävän merkinnän paradigmasta ”hyökkäys Ruotsiin on epätodennäköinen.” Wiktorinin mielestä yksittäinen ja aiheeton Ruotsia vastaan suunnattu hyökkäysharjoitus (”ryska påsken” oli kaikkien tietojen mukaan vain Ruotsia vastaan kohdistunut harjoitus) ja Säpon muut tiedot osoittavat, että Ruotsia vastaan suunnattu yksittäinen hyökkäys ei enää ole epätodennäköinen. Todennäköisyys on kylläkin kovin pieni, mutta se on olemassa viime vuoden pitkäperjantaista lähtien.

Johtopäätökset

Alun lainaus on ylipäällikkö Sverker Göransonilta. Hän lausui sen ÖB:n päällikkökokouksessa joitain viikkoja sitten. Se on siten Ruotsin puolustusvoimien virallinen sanoma kaikille johtajille.

Oma analyysini tuottaa sen, että puolustusvoimien ei pidä esiintyä alarmistisina ja olla viranomainen, joka fraasia ”kylmä sota” käyttämällä vie eteenpäin keskustelua muuttuneesta tilanteesta. Kysymys siitä, kuljemmeko kohti uutta kylmää sotaa vai olemmeko kenties jo sellaisessa, on arvio, jonka pitää tulla poliittiselta taholta — eikä puolustusvoimilta, vaikka siellä on paras ja ajankohtaisin tieto.

Tästä huolimatta: onko kyseessä tosiaankin vain uusi normaalitila jonka näemme, kun laitamme tapahtumia aikajanalle kuten olen tässä tehnyt? Se on jokaisen itse arvioitava.

Ruotsissa meillä on erityinen etu saada ilmaista ajatuksiamme yksilöinä. ÖB viranomaisen johtajana on sitä mieltä, että meillä on edessämme uusi normaalitila samalla kun HMS Malmön merisotilaan mielestä kylmä sota on tekemässä paluuta. ”Nyt on kovempaa ja rehellisesti sanottuna Kylmä sota on tulossa takaisin.”

Kuka lopunperin on oikeassa on historioitsijoiden ratkaistava, kun kirjat tästä ajanjaksosta joskus tulevaisuudessa kirjoitetaan. Henkilökohtaisesti en pidä epätodennäköisenä etteikö vallitseva tilanne sopisi mustan joutsenen teoriaan.

Kaikkein tärkeintä on, että poliitikkomme ja hallituksemme paneutuvat tilanteeseen ja ymmärtävät sen vakavuuden. Näin riippumatta siitä, määrittelemmekö tapahtumat ja kehityksen uudeksi normaalitilaksi vai uudeksi kylmäksi sodaksi. Ruotsin täytyy tarkastella turvallisuustakeitaan ja puolustustaan. Puolustuskomitean johtopäätökset ovat monilta osin jo aikansa eläneitä. Nyt meillä on organisaatio, joka luotiin ensi sijassa kansainvälisten tehtävien suorittamiseen, teknologisesti kehittymätöntä ja heikosti järjestäytynyttä vastustajaa vastaan.

Merkittävästi muuttunutta turvallisuusympäristön tilannetta ei voida enää väheksyä, vaan asia pitää ottaa tosissaan!

Skipper Twitterissä: @Twitt_Skipper.

Skipperin blogin löydät täältä.

Puolueiden turpo-linjat

Kuva: Wikipedia / Cako

Puolueet ja poliitikot tuntuvat olevan kummissaan ja vähän neuvottominakin, kun ulko- ja turvallisuuspolitiikka on noussut Ukrainan sodan myötä yhdeksi poltiiikan kärkiaiheeksi. Eikä se sieltä ole ihan heti poistumassakaan. Tämä tarkoittaa sitä, että asia on iso myös tulevan kevään eduskuntavaaleissa. Ilkka Kanervan johtaman parlamentaarisen komitean piti hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä konsensushengessä, mutta tämä ei nyt pelkkiin puolustusmäärärahoihin jää. Tai ehkä joku on kuvitellut, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi kunnossa, kun sotaväki saa tarvitsemansa, mutta ei se niin enää ole.

Seuraava hallitus ja seuraava eduskunta ovat monen kovan paikan edessä ja se koskee myös turvallisuuspolitiikkaa. Vuosina 2015-2019 ratkaistaan paljon isoja asioita, todennäköisesti seuraavien vuosikymmenten turvallisuuspoliittinen peruslinja.

Puolueiden linjoista ei vielä oikein selvää saa, mutta olen tähän yrittänyt hahmotella omaa käsitystäni siitä, missä mennään ulko- ja turvallisuuspoliittisesti puoluetasolla Suomessa. Puolueiden linjaukset ovat tässä asiassa erittäin tärkeitä, sillä kun aihe on vaikea ja harvan hallussa edes välttävästi, on kannanmuodostus normaalia enemmän puolueiden varassa. Nyt jos koskaan olisi asiantunteva ja huolellinen ohjelmatyö tarpeen.

Mikäli näistä tekemistäni tulkinnoissa on oikaistavaa tai lisättävää, niin eikun kommenttilaatikko soimaan.

Kokoomus

Kokoomuksen uusi puheenjohtaja Alexander Stubb on ennen kaikkea kansainvälisen politiiikan osaaja ja tekijä. Toki hän on pääministerinä joutunut kotimaan asioihinkin puuttumaan, mutta arvioisin/arvaisin, että varsinkin muilla kokoomusministereillä on nyt kotimaan asioissa vielä enemmän liekaa kuin aiemmin. Stubb oli tuore ulkoministeri Georgian sodan syttyessä ja hänelle naureskeltiin, kun hän julisti 080808:n olevan käännekohta eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Tämän vuoden tapahtumat todistivat hänen olleen oikeassa; Venäjä ei pelaa enää yhteistyön vaan voimapolitiikan säännöillä.

Kokoomus on myös ollut pitkään Nato-jäsenyyden puolesta ja siitä Stubb edelleen puhuu. Kokoomuslaisessa analyysissa Nato-jäsenyys suojaisi meitä Venäjän painostukselta ja vakauttaisi Itämeren aluetta. Mutta ei pelkkä Nato-kanta riitä turvallisuuspoliittiseksi linjaukseksi, kuten on todennut myös nuoren polven Teemu Myllärinen, joka todistaa, että puolueessa jotkut muutkin kuin Stubb ja Salolainen pystyvät näistä asioista viisaasti puhumaan.

Kokoomus on ollut myös hyvin voimakkaasti tukemassa Puolustusvoimien lisärahoitusta, perustellen tätä toimintaympäristön muutoksella. Eli siis Venäjän aggressiivilla voimapolitiikalla, joka voi uhata Suomeakin.

Tätä taustaa vasten Kokoomuksen kiivaus ajaa Suomeen Rosatomiin, eli Kremliin, tiukasti kiinni olevaa ydinvoimalaa, tuntuu järjenvastaiselta. Kun toisaalta ollaan valmiita muuttamaan turvallisuuspolittiista peruslinjausta ja käyttämään satoja miljoonia euroja lisää rahaa uhan torjumiseen. Toisaalta sitten ollaan valmiita antamaan tämän uhan aiheuttajalle merkittävä osa suomalaisesta sähköntuotannosta. Ydinvoimala on niin iso asia kaikin puolin, että kun jollekin antaa mahdollisuuden rahoittaa sen, osaomistaa sen ja rakentaa sen niin tottakai siitä syntyy vaikutusvaltaa. Fennovoimaan ja sen sähköä tuotantokustannusten hinnalla ostamaan sitoutuneiden kuntien sähkölaitosten kautta hanke voisi jopa kaataa ison nipun suomalaiskuntia taloudellisesti. Tässä on siis kaikinpuolin melkoinen poliittinen vipuvarsi suoraan Kremlistä keskelle Suomea ja Kokoomus kannattaa tätä tiukasti.

Tähän asti on tuntunut, että jotain puuttuu kuvasta. Jokin tekijä, joka tekee Kokoomuksen politiikasta loogista ja järkevää Suomen kannalta. Ensimmäinen tolkullinen ehdokas tälle kuvasta puuttuvalle tekijälle löytyy Risto E.J. Penttilän kirjoituksesta Financial Timesissä. Siinä hän hahmottelee jonkinlaisen uuden idänpolitiiikan Suomelle ja koko unionille. Siinä politiikassa annettaisiin Venäjälle periksi joissakin asioissa (tämän luin rivien välistä) ja toisaalta sitten Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon. Eli Venäjä saisi olla niinkuin on, kunhan tekee sen omien rajojensa sisällä ja muu Eurooppa käy kauppaa puolustusliiton suojista.

Jos Kokoomus noudattaa tätä  jonkinlaista live and let live -politiikkaa Venäjän suhteen, niin se tehnee sitä ainakin toistaiseksi yksinään. Mikäli Kokoomus jää radiohiljaisuuden takia limboon tähän paradoksaaliseen linjaansa, uhkaa se varmasti puolueen vaalimenestystä. Enkä siis tiedä, onko mitään uutta ulkopoliittista linjaa tässä takana, mutta tämä on ensimmäinen edes jotenkin järkevä ja selitysvoimainen malli tekemään Kokoomuksen Fennovoima-linjasta mielekkään. Melkoiselta uhkapeliltä tämä vaikuttaisi, sillä ainakin äkkipäätään tulee mieleen, että yritetäänkö tässä taas kerran syödä ja säästää kakkua yhtäaikaa.


Perussuomalaiset

Ukrainan sota on vienyt Perussuomalaisten purjeista tuulta jo senkin takia, että kriisimielialoissa protestiliike menettää paljon houkuttelevuudestaan. PS onkin esiintynyt viime aikoina hyvin malltillisesti ja kärkevämmät tyypit ovat varmaankin saaneet käskyn pitää kohahduttavammat näkemyksensä omana tietonaan. Soini on sen muutaman harvan kerran ulkoasiainvaliokunnan pj:nä esiintyessään ollut maltillinen, älykäs, maailman monimutkaisuutta selvästi ymmärtävä ja sivulauseita käyttävä. Siis kaikkea, mitä hän ei puoluejohtajana juurikaan ole.

Jussi Niinistö puolestaan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana kärkkyy puolustusministerin salkkua, aivan kuten Soini ulkoministerin paikkaa. Mikäli PS:n kannatus ei aivan mahdottomasti sukella ensi kevään vaaleissa, kuuluu sen nousta hallitukseen ja sinne se myös kaikesta päätellen haluaa. Joka tapauksessa PS:n linjat vetää Timo Soini. Hän puolestaan ei ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ole tosiaan juuri puhunut, mutta jotain on silti pääteltävissä.

Kun PS kertoo suhtautuvansa johonkin asiaan vain kriittisesti, on se selvästi sille mahdollisen puolella. Poiiittisesti mahdottomat asiat kun tuomitaan sylki lentäen, niin ettei kenellekään jää epäselväksi. Siksi on pääteltävissä, että puolue pitää Nato-jäsenyyttä ihan mahdollisena, mutta ei varmasti suurin surminkaan myönnä sitä ääneen ennen vaaleja. Periaatteessa Perussuomalaiset voi olla Nato--jäsenyydelle samaa kuin Ahon Keskusta oli EU-jäsenyydelle. Siis sen melko kriittisesti suhtauvan ison joukon sulattaja, jonka avulla syntyy riittävä kannatus isoon muutokseen. Mutta tämänkin asian puolueessa päättää ainakin toistaiseksi Timo Soini ja siihen on kaikkien tyydyttävä.


Sosialidemokraatit

Kekkosen jälkeen otti ulkopoliittisen vallan SDP ja luotsasi Suomen Euroopan unioniin. Puolue on kuitenkin tällä hetkellä jopa eksistentiaalisella tasolla olevassa kriisissä ja puheenjohtaja Rinne on kiinnittänyt asemansa nousevaan kannatukseen. Välillä on tuntunut jopa sitlä, että paniikki on vallannut puoluekoneiston. Ahtaalla oleminen voi ylipäätään tuottaa yllätyksiä toiminnassa, sillä demareissa tiedetään, että pikkusievä ei nyt riitä. Jää nähtäväksi kuinka isoja tupla tai kuitti -riskejä puoluejohto on valmis ottamaan.

Demarien ehdoton tähti turvallisuuspolitiikassa on ulkoministeri Erkki Tuomioja, mutta myös puhemies Eero Heinäluoma on väläytellyt kiinnostustaan maailmaan menoon. Tuomioja on vanha idealisti ja äärettömän kokenut ulkopoliitikko, jonka tekemisissä voi luottaa olevan aatteen olevan pohjalla. Heinäluoman kohdalla hiipii mieleen väkisinkin ajatus presidentillisen karman kerryttämisestä tuleviin vaalikamppailuihin.

Demarien ulkopolittiinen linja ja uskottavuus on kuitenkin rakennettu Erkki Tuomiojan ympärille. Hänen asemansa on niin vahva, että hän pystyi pitämään itsensä ministerikierrätysten ulkopuolella, sekä Urpilaisen että Rinteen aikana. Rinteen kokemattomuus yhdistettynä tilanteen vaativuuteen on antanut Tuomiojalle hyvin itsenäisen aseman puolueen ulkopoliittisen linajn vetäjänä. Nuoren polven kärkihahmo Miapetra Kumpula-Natri valittiin europarlamenttiin ja hän kasvaa siellä korkoa tuleviin koitoksiin. Tuomiojan välttämättömyydestä puolue teki hyveen, kun hänet valittiin vastikään aloitetun Turvallinen Suomi -kampanjan keulahahmoksi. Hän on lähdossä ehdolle kevään vaaleissa ja on siten ihan kaikissa tapauksissa halutessaan näkyvä hahmo suomalaisessa politiikassa tulevaisuudessakin.

Tämä sinällään erinomaisesti suunniteltu kampanja jäi heti julkistuspäivänään pahasti varjoon samana päivänä esitellyn/vuotaneen Ulkoministeriön tulevaisuuskatsauksen kanssa. Kun homma ei lähtenyt heti liitoon, niin nyt kampanjaan on joko satsattava lujasti markkinointirahaa tai siihen on yhdistettävä joku laajasti huomiota herättävä ulkopoliittinen aloite. Rahaa ei varmaankaan ole ja kun kampanjan tärkein asiallinen sisältö on, että nyt on hyvä linja, tästä pidetään kiinni, niin räväköitä aloitteita on hankala tehdä. Näyttää siis siltä, että SDP on siis yhdessä Keskustan kanssa vahvasti pitämässä kiinni Suomen asemasta jonkinlaisena erityistapauksena idän ja lännen välissä.


Keskusta

Näillä näkymin Keskusta on seuraava pääministeripuolue ja siksi sen linjaukset ovat hallitusneuvotteluissa ne kaikkein painavimmat. Puolueen tuore ja vain helppoa oppositioaikaa istunut puheenjohtaja Juha Sipilä on ennen kaikkea talousmies ja jättänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan muille. Puolueen kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on sitten sitäkin ahkerammin muistanut kertoa, miten väärin asioita nyt tehdään, vaikka hän oli jo ajat sitten tässä (ja kaikissa muissakin) asiassa oikeassa. Joka tapauksessa Sipilä on keskustalaisten vastaus Perussuomalaisten arvokonservatiiviseen ja impivaaralaiseen uhkaan kannatukselle. Ja hyvin Sipilä onkin toiminut. Mutta se, mikä on Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja, on epäselvää.

Olli Rehn oli aikoinaan tuulenhalkoja siinä kaupunkilaisliberaalissa sukupolvessa, jonka valta päättyi Sipilän valinnan myötä. Komissaarius ja sitä nyt seurannut europarlamenttipaikka tekee Rehnistä ylivoimaisesti kansainvälisimmän keskustalaisen. Hän onkin nostanut nopeasti profiiliaan ja kritisoitunut äärimmäisen kovasanaisesti Fennovoima-hanketta, nimenomaan Rosatom-kytkennän takia. Sipilhän on hankkeelle tukensa antanut. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, mihin Keskustan linja asettuu, sekä tässä Fennovoimassa että laajemmin. Fennovoima-äänestys eduskunnassa  tekee ylipäätään näkyväksi rajalinjoja puolueiden sisällä.

Mielenkiintoisen lisän Keskustan tilanteeseen tekee Alpo Rusin eduskuntavaaliehdokkuus. Kulmikkuutta ja kompetenssia piisaa Rusissa ja hän lienee rehniläisiä. Ainakin Olli Rehn teki hienon ihmisen teon, kun hän jätti väliin eduskuntavaalit 2003 keskittyäkseen puolustamaan ystäväänsä Alpo Rusia vakoilusyytöksiltä. Mutta jää nähtäväksi voiko ja saako tämä kaksikko haastaa puoluejohtoa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tukea voi tulla myös eurovaaleissa (myönteisen Nato-kantansa takia) yllättävän huonosti pärjänneeltä Mikael Pentikäiseltä.

Keskustalaisille hyvin tärkeää Kekkosen perintöä hyvien suhteiden vaalijana itään hoitaa nyt Paula Lehtomäki. Hän on tuore Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajan ja on korostanut puheissaan vahvasti vuoropuhelun ja miedommin myös Venäjän ymmärtämisen tarvetta. Hän ryöpytti rajusti, jopa totuudenvastaisesti, viikolla pääministeri Stubbia tämän Nato-puheista.

Toki voi olla, että Keskusta etenee taas kaksilla rattailla, kuten se on tehnyt aiemmin niin monet kerrat. Niitä toisia rattaita on yleensä ohjastanut koko kansan Paavo, joten sille ei puoluejohto olisi mitään varmaan mahtanutkaan. Mutta eipä ole halunnutkaan mahtaa, kun sen avulla on vaaleissa haravoitu isoistakin asioista vastakkaista mieltä olevien ääniä. Nyt puoluejohto vain tuntuisi olevan samoilla rattailla kuin Väyrynen ja eurooppalaisempi siipi Olli Rehnin johdolla on sivummalla. Voi olla, että Sipilä hakee jotain kompromissia näiden kahden injan välille. Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen on osoittanut olevansa aktiivinen ja terävä ulkopoliittinen ajattelija, joka on asetellut ajatuksiaan juuri jonnekin tuonne lehtomäkiläisten ja rehniläisten väliin.

Mutta toivottavasti linja on selvä ennen vaaleja, jotta äänestäjät tietävät, millä linjalla Keskusta Suomen turvallisuuspoliittisen tulevaisuuden suhteen on. Viimeistään ministerivalinnat paljastavat sen, mutta olisihan se hyvä tietää jo etukäteen.


Vasemmisto

Vasemmisto on ottanut oman paikkansa, kun se johdonmukaisesti ja ehdottomasti vastustaa Nato-jäsenyyttä ja puolustusmäärärahojen nostoa. Vasemmisto jätti ainoanan hyväksymättä Kanervan parlamentaarisen selvistysryhmän raportin puolustusmäärätahojen korottamisesta. Toisaalta puolueen pj Arhinmäki herätti ministeriaikoinaan pahennusta sateenkaarilipullaan, kun hän protestoi seksuaalivähemmistöjen asemaa Venäjällä. Nyt ihmisoikeuksien puolestapuhujia piisaa, mutta silloin teko oli rohkea ja osoitti vakaumusta.

Puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisena kärkenä toimii kuitenkin aikoinaan Kavakunkin käynyt Annika Lapintie. Hän tiivisti viimeisimmässä blogikirjoituksessaan hyvin puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan: "Tärkeintä on nähdä Suomen turvallisuus kokonaisuutena, jota edistetään puolustuspolitiikan lisäksi ulkopolitiikan, taloussuhteiden ja muun yhteistyön avulla. On vahvistettava Suomen liittoutumattomuutta sekä YK:n ja Etyjin tarjoamia kansainvälisen turvallisuuden rakenteita." Vasemmiston politiikka siis perustuu hyvin pitkälle kylmän sodan aseman moderniin versioon varustettuna EU-jäsenyydellä.


Vihreät

Turvallisuuspolitiikka tulla tupsahti isona teemana Vihreiden syliin, kun ihmisoikeuksien puolustaminen Venäjällä  ja ydinvoiman vastustaminen niveltyivät yhteen Fennovoiman lupakysymyksessä. Kyseinen lupa heitti samalla Vihreät ulos hallituksesta, mutta arvioni mukaan takaa sille myös hyvät mahdollisuudet vaalivoittoon ensi keväänä. Vihreät kun pystyvät ainoana puolueena esittämään kirkkaasti ja yksiselitteisesti toimineensa kriittisesti Putinin Venäjän suhteen.

Vihreissä on vahva perinne Venäjän ihmisoikeustilanteen kritisoijina ja Heidi Hautala onkin varmasti yksi Venäjän ulkoministeriön suurimpia inhokkeja Suomessa. Hautala on myös väläytellyt Naton suhteen oranssia valoa ja puoluekokous hyväksyi viime kesänä turvallisuuspoliittisen linjauksen, joka ei enää yksiselitteisesti ole Nato-jäsenyyttä vastaan. Saattaa siis olla, että Vihreät asettuvat näiden sattumusten summana linjalle, joka vastaa varsin monen suomalaisen näkyä tilanteesta. Mitä suurempi asia ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ensi kevään eduskuntavaaleissa, sitä paremmat mahdollisuudet Vihreillä on kasvattaa kannatusta eteläisessä Suomessa, mm. Kokoomuksen haparoivan linjan takia.


RKP

Calle Haglund on vienyt puoluettaan kohti Nato-jäsenyyden kannattamista ja asia lienee käytännössä selvä puolueen äänestäjillekin. RKP:n pitkä hallitustaivalkin voi hyvin olla katkolla, jos PS nousee hallitukseen, sillä näitä kahta tuskin samassa hallituksessa nähdään. Kuka ikinä Haglundin seuraaja onkin, hänelle jää mm. pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen, jossa Haglundilla on ollut iso rooli.


KD

Kristillisdemokraatit eivät ole täyttäneet nimenmuutoksensa lupausta ja muuttuneet eurooppalaisen perinteen mukaiseksi yleispuolueeksi. Viimeksi tämä muutos meni nokilleen, kun puheenjohtaja Räsätä vastaan noussut kapinaliike tyssäsi mm. uskottavan vastaehdokkaan puuttumiseen. Turvallisuuspoliittisesti KD onkin ainakin minun silmissäni aivan tuntematon tekijä. KD-nuorten keskuudessa on turpo-harrastuneisuutta, mutta Sari Palmin ohella en ole muussa puolueessa sitä juuri huomannut.

Olemassaolonsa kanssa kamppailevan pienpuolueen on kuunneltava tarkkaan kannattajakuntansa tuntoja ja tällainen iso ja jakava kysymys voi olla suorastaan kohtalokas. Siksi luvassa lienee enemmän väistelyä kuin selviä linjanvetoja.

Riskillä rauhanvälittäjänä

Presidentti Niinistön Sotsin ja Kiovan reissu sekä nyt ulkoministeri Tuomiojan "kirjanjulkistamismatka" Moskovaan kertovat siitä, että Suomi pyrkii aktiivisesti edistämään Venäjän ja lännen vuoropuhelua ja näin edistämään rauhaa Ukrainassa. Tämä on erittäin hyvä pyrkimys. Mutta se sisältää myös riskejä.

Ukrainan kriisin ja sittemmin sodan aikana on nähty lukuisia kertoja, miten Putinin rauhanpuheita on usein seurannut väkivallan määrätietoinen eskaloiminen. Venäjän poliittinen johto on koko kriisin ajan suhtautunut kauniisti sanottuna suurpiirteisesti ympäröivän todellisuuden piirteisiin. Rauhanpuheilla näytetään lähinnä ostavan aikaa valmistella uusia hyökkäyksiä tai valmistautua uusiin pakotteisiin. Siksi on syntynyt uutta kremlologiaa, joka pyrkii määrittämään Putinin ja Lavrovin puheiden totuusarvoa kullakin kerralla.

On hyvä, että Suomi hakee aktiivisesti roolia puheyhteyden ylläpitämisessä Venäjään päin. Mutta se on myös riskialtis paikka, sillä ulko- ja turvallisuuspoliittinen asemamme ei määräydy todellakaan vain sen mukaan, miten itse siitä ajattelemme. Varsinkin jos kyseessä on vain Kremlin yritys peitellä toimiaan tai pelata aikaa. Tai jos vaikka sinällään ihan vakavatkin rauhanpyrkimykset menevät jostain syystä myttyyn. Silloin Suomi voi joutua maksamaan hintaa aloitteellisuudestaan. Voimme joutua toisen tai kummankin puolen syntipukiksi vilpittömissä pyrkimyksissämme. Toki mahdollisen onnistumisen palkintonakin olisi ainakin vähäksi aikaa asema sinä läntisenä Venäjän-tuntijana, johon luotetaan eri ilmansuunnissa.

Joka tapauksessa se on selvää, että Venäjä pyrkii hajottamaan EU:n rintamaa ja yksi toimintalinja on selkeä pyrkimys määritellä Suomea taas idän ja lännen väliin. Nyt käytetty termi on "positiivinen puolueettomuus." Liekö määre positiivisuus siinä erottamaan uutta puolueettomuutta entisestä, negatiivisesta puolueettomuudesta. Siinä mielessä se eron tekeminen pitää paikkansa, että YYA-Suomi oli tilanteessaan pakon sanelemana. Silloin valittiin hyvin viisaasti mieluummin taipuminen naapurin tahtoon kuin sen miehitys. Nyt miehityksen uhkaa ei ole, mutta silti tarjolle tuntuu taas nousseen ajatus erityisasemasta suureen itäiseen naapuriin, tällä kertaa Venäjään. Jos ajaudumme uudestaan "puolueettomuuteen", tarkoittaa se käytännössä uutta suomettumisen aikakautta ja Putinin valtapiirissä elämistä.

Olisin tilanteesta paljon vähemmän huolissani, jos samaan aikaan ei olisi käynnissä Fennovoima-hanke. Sitä ihmetellään lännessä ja ylistetään isoin sanoin idässä. Sitoutuminen yhteistyöhön Rosatomin kanssa värittää väkksinkin koko kuvaa Suomelle ikävillä sävyillä. Suomettumishistoriamme on kiistämätön ja sekin vaikuttaa väkisinkin nykyhetken tulkintaan. Voi siis olla, että sinällään vilpitön halumme edistää vuoropuhelua ja rauhaa kääntyykin omaksi tappioksemme. Nyt pitää olla tarkkana.

Vieraskynä: Globalisaation loppu ja historian alku

Venäjästä ja Euraasian unionista on puhuttu viime kuukausina paljon. Toiset leimaavat uuden unionin tuhoon tuomituksi, kun taas toiset käyttävät sitä täydentämään henkistä palapeliä, jossa miltei kaikki maailman tapahtumat ovat tavalla tai toisella seurausta EU:n tai Yhdysvaltain toimista.

Hedelmällisempää on nähdä Euraasian unioni ilmentymänä suuremmasta kehityssuunnasta, globalisaation pysähtymisestä. Tämä trendi, joka alkoi vuonna 2008, on jäänyt useimmilta länsimaalaisilta kommentoijilta huomaamatta, eikä sen merkkejä osata siitä johtuen asettaa oikeaan kontekstiinsa. Aloitamme siis isosta ja etenemme kohti pientä.

***

Lännessä 1990- ja 2000-luvulla elänyt ei ole välttynyt kuulemasta globalisaatiosta. Laveasti määritellen termi tarkoittaa tavaroiden, pääoman, ihmisten ja ideoiden liikkumista ihmisyhteisöjen, nyttemmin valtioiden, välillä. Jokainen historiaan perehtynyt tietää, että globalisaatiota, siis ihmisten välisiä verkkoja, on ollut aina. Maailmanhistoria tuntee useita ajanjaksoja, jolloin globalisaatio on kiihtynyt, ja toisaalta aikoja, jolloin se on kiistatta ottanut takapakkia.
Edellinen globalisaation kiihtymisjakso alkoi Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvun alussa. Samalla termi sai ideologisen latauksen. Pahan imperiumi oli mennyttä, ja nyt rautaesiripun yli käytäisiin kauppaa muullakin kuin vangeilla. Maailmantalouden keskuksissa elettiin aikaa, joka ei tuntunut vain jaksolta historiassa – monen mielestä oli saavuttu ideologisen ja poliittisen kehityksen päätepisteeseen. Vaikka aika ja tapahtumat jatkoivat kulkuaan, liberaalin demokratian viimeisestä haastajasta oli jäljellä vain patsaat.

Ilmiön vaikutukset oli helppo huomata kaikkialla, mutta samalla globalisaation käsitteestä tuli käyttökelvoton. Oli vaikea sanoa, mistä globalisaatio alkoi ja mihin se päättyi. Kilpailevaksi termiksi noussut ”Kiina-ilmiö” oli verbaalinen vastaisku globalisaation turhauttavalle muodottomuudelle – ennen pitkää se jäi kuitenkin, monien suomalaisten teollisuustyöpaikkojen tapaan, globalisaation jalkoihin. Lukuisat edut, joista Nokian nousu lienee tunnetuin esimerkki, laskettiin usein suomalaisen nerouden ansioksi.

Globalisaation seurauksista ja rajoista kiistellään yhä, mutta yksimielisyys tuntui olevan se, että globalisaatio vyöryi eteenpäin vastustamattomalla voimalla protektionismin ja mahdollisesti myös valtioiden itse vaipuessa vähitellen unholaan.  Saimme pikaruoan ja tositelevision, mutta samalla sadat miljoonat ihmiset nostivat itsensä köyhyydestä ympäri maailmaa.

Matkaan on kuitenkin tullut mutkia vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. Globalisaatio, joka tuntui olevan luonnonlaki, on pysähtynyt. Maailman eri kolkat ovat nyt heikommin yhteydessä toisiinsa kuin ennen finanssikriisiä.  Samalla poliittiset tuulet ovat kääntyneet globalisaation vastaisiksi.

***

Protektionismi on palannut maailmankauppaan uusin innovaatioin. Vanhanaikaisten tullien ja tuontirajoitusten lisäksi ”protektionismi 2.0” sisältää valtio-omisteisten pankkien pehmeät luotot, ulkomaalaisia tuotteita syrjivän verotuksen ja muut vastaavat käytännöt, esimerkiksi julkisten hankintojen suhteen. Yhteistä uusille protektionismin muodoille on, että ne tähtäävät Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen taivuttamiseen.  Silti myös WTO on kiinnittänyt huomiota lisääntyneisiin maailmankaupan esteisiin.

Taloudellisen integraation takapakki näkyy muuallakin kuin maailmankaupassa. Pääomavirtoja rajoitetaan niin ikään entistä voimakkaammin,  ja eikä niiden summa yllä vielä edes puoleen vuoden 2007 tasosta.

Myös ihmisten liikkuminen on vähenemään päin. Vuosittainen lisäys maailman siirtolaisten määrään on ollut keskimäärin 22 % pienempi ajanjaksolla 2010–2013 kuin jaksolla 2000–2010.

Osasyy on tietysti syklinen – maailmantalous elää suvantovaihetta. Globalisaatio on kuitenkin aina tarvinnut taloudellisen logiikan lisäksi poliittista tahtoa.

***

Tärkein globalisaation moottori 1900-luvulla on ollut Yhdysvallat. Presidentti Truman sanoi toisen maailmansodan jälkeen, että rauha, vapaus ja maailmankauppa ovat jakamattomia.  Kuitenkin hiljattain maa on osoittanut hyvin vähän intoa toimia globalisaation puolestapuhujana. Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtoaseman hiipuminen on ollut pitkään katteeton hokema, mutta Washingtonin poliittinen paralyysi on tekemässä siitä totta. Harva muistaa presidentti Obaman julistaneen ensimmäisellä Euroopan-vierailullaan, ettei sisäänpäin kääntyminen ole maalle yksinkertaisesti mahdollista.  Hänen hallintonsa kauppapolitiikka on kuitenkin ollut kaikkea muuta.

Kiina liittyi maailman kauppajärjestöön vuonna 2001. Pekingin into taloudellisille uudistuksille näytti olevan pohjaton, ja autoritäärisyydestään huolimatta maasta tuli globalisaation kiiltokuvapoika – esimerkki avoimen maailmantalouden kyvystä nostaa suuria massoja köyhyydestä. Finanssikriisin jälkeen Kiinan sisäpoliittinen kovakätisyys ja nationalismi ovat kuitenkin läikkyneet myös talouden saralle, ulkomaalaisten sijoittajien vahingoksi.  Tasainen pelikenttä ei ole politbyroon tavoite.

Sen sijaan WTO:n tehtävä on suitsia kansallismielisiä impulsseja ja siten edistää maiden yhtäläisiä oikeuksia käydä kauppaa maailmanmarkkinoilla. Järjestöä on kritisoitu 1990-luvulta lähtien suurten länsimaiden etujen ajamisesta. Oli kritiikissä perää tai ei, kehittyvät maat löivät kantapäänsä maahan vuonna 2008, minkä jälkeen WTO on ollut täysin halvaantunut. Nousseista ruoan maailmanmarkkinahinnoista huolimatta monet kehittyvät maat vastustavat jyrkästi protektionismin keventämistä maatalouden osalta. Historian vanhin elinkeino, jonka osuus maailman tavarakaupasta on alle 8 %,  on osoittautunut ylitsepääsemättömäksi kapulaksi vapaakaupan rattaissa.

Tämän niin kutsutun Dohan-kierroksen kariutuminen ei tietenkään estä maita neuvottelemasta järjestön ulkopuolella, pienemmällä porukalla. Juuri näin on tehty, varsinkin Yhdysvaltain johdolla. Milloinkaan historiassa ei ole valmisteltu niin montaa alueellista kauppasopimusta kuin nyt. Määrä lähti kasvuun juuri vuonna 2008. Niiden seurauksena maailmankaupan luonne muuttuu – poliitikot kaivavat yhä syvempiä uomia, joihin tavaravirtojen tulisi asettua.

Globalisaation yksi ilmenemismuoto on myös kansalliset rajat ylittävä ideoiden virta. Sitä on tietenkin vaikeampaa mitata kuin tavaroiden, ihmisten tai pääomien liikkeitä. Viitteitä trendistä antaa kuitenkin radikaalisti huonontunut kansalaisjärjestöjen kohtelu useissa maissa. Etenkin kansainvälistä yhteistyötä tekevät järjestöt ovat vainon kohteena. Internet ei ole sekään säästynyt poliitikkojen intohimoilta – vaikka monelle vapautta arvostavalle Yhdysvaltain NSA hiljattain muodostunut viholliseksi numero yksi, tosiasiassa verkon vapautta on murennettu ympäri maailmaa jo vähintään kolmen viime vuoden ajan.

***

Palataan Venäjään.

Euraasian unioni on tällä hetkellä kolmijäseninen integraatioprojekti, jonka lähti liikkeelle Kazakstanin presidentin Nursultan Nazarbajevin aloitteesta jo 1990-luvun puolivälissä. Virallinen perustamisajankohta on tammikuussa 2015. Nazarbajevin ajattelussa unioni edustaa mukautumista muutokseen maailmantaloudessa ja –politiikassa, joista ensimmäinen viettää itään ja toinen siirtyy kohti epävarmuutta. Kazakstanin tavoitteena ei kuitenkaan ollut poliittisen blokin muodostaminen vaan keskittyä taloudellisiin etuihin, siis nollasummapelin sijasta plussummapeliin.

Euraasian unionin potentiaaliset taloudelliset hyödyt Kazakstanille ja Valko-Venäjälle ovatkin selvät – pääsy Venäjän markkinoille tarjoaisi maiden talouksille piristysruiskeen.

Venäjää kiinnostaa sen sijaan unionin poliittinen ulottuvuus. Alueen integraatio olikin pitkään seisahduksissa, kunnes se löysi vahvan tukijan Putinista, joka etenkin pääministerikaudellaan vauhditti hanketta ja näkee unionin maansa suurvalta-aseman kantimena.

Vuodesta 2008 alkaen Valko-Venäjän, Kazakstanin sekä Venäjän päämiehet seurasivat kyvyttöminä, kuinka Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi levitti tuhoaan myös entisen Neuvostoliiton alueella. Vaikutusten laajuus oli shokki erityisesti Venäjän johdolle. Maan bkt sukelsi miltei 10 prosenttia.
Yhtenäistä näkemystä ei Moskovassa löytynyt. Pääministerinä toiminut Vladimir Putin ei jakanut presidenttinsä arviota, jonka mukaan kriisi osoitti Venäjän talouden olevan umpikujassa -
sen sijaan KGB-eversti näki kriisin todisteena Yhdysvaltain liian suuresta asemasta maailmantaloudessa.

Kremlin kuva globaalista kehityksestä muodostui nykyisenlaiseksi viimeistään viime toukokuun Pietarin talousfoorumiin mennessä. Jos Ukraina-kärjistykset riisutaan Putinin puheesta pois, jäljelle jää kuvaus epäonnistuneeksi osoittautuneesta maailmanjärjestyksestä, jonka jättämään tyhjiöön BRICS-ryhmä, Euraasian unioni sekä monet muut ei-länsimaiset instituutiot ovat nyt rynnistämässä. Venäjä ”euraasialaisena” maana on tässä katsannossa siis globaalien muutosten saamapuolella.

Kreml painostaa ja lahjoo aktiivisesti entisen Neuvostoliiton maita, kuten Armeniaa, valitsemaan Euroopan sijasta Euraasian. Lisäksi esimerkiksi Kirgisialle on luvattu miltei kahden miljardin dollarin arvosta apua, tavoitteena tuoda maa integraation piiriin ja padota Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa.

Putinin hankkeelle antama luonne tuli Nazarbajeville selväksi viimeistään elokuussa, kun Seliger-leirin nuorisodelegaatit saivat kuulla, kuinka Euraasian integraatio alkoi kazakstanilaisten halusta pysyä osana ”suurta venäläistä maailmaa”. Epäilyksiä Kremlin uusimperialismista ei lievittänyt myöskään Putinin esittämät vihjailut kazakstanilaisten kehittymättömyydestä.

Kazakstanissa ja Valko-Venäjällä intoa poliittiselle integraatiolle ei ole. Valko-Venäjän Aljaksandr Lukashenka on Ukrainan-kriisin aikana vain kiihdyttänyt vuosia vanhaa peliänsä, jossa hän nojaa vuorotellen länteen tai itään kiristääkseen maalleen mahdollisimman paljon etuja.  Nazarbajev, maailman ainoa yhä vallassa oleva neuvostojohtaja, on niin ikään tyrmännyt ajatuksen Moskova-johtoisesta blokista.

Euraasian unionin tulevaisuus riippuukin paljolti siitä, kykeneekö Venäjä pelaamaan kaksilla korteilla; vakuuttamaan pienet jäsenmaat unionin epäpoliittisuudesta ja samalla teeskentelemään kansainvälisillä areenoilla, että uusi maailmanpoliittinen napa on syntynyt.

Ristiriitaisuudestaan huolimatta Euraasian unioni on edennyt nopeasti. Kuten mainittua, projektin alkuperäinen motiivi oli lähes puhtaan taloudellinen, johon Putin myöhemmin lisäsi oman voimapoliittiset tavoitteensa. Projektin edistymisen taustalla on kuitenkin jaettu ymmärrys tarpeesta linkittyä, sillä maailmantalous ja –politiikka olivat osoittautuneet huonoiksi isänniksi. Niistä toivotaan jatkossa parempia renkejä.

Nyky-Venäjästä voisi tietysti sanoa paljon muutakin. Kaikille uutisia seuranneille on selvää, että aiemmin mainitut globaalit trendit sopivat erityisen hyvin Kremlin toimiin, joskin on vaikeata erottaa, mihin kansainvälinen trendi päättyy ja ennakoiva autoritarismi alkaa. Selvää kuitenkin on, että Putinin Venäjä on yksi globalisaation innokkaimmista jarrumiehistä; toki oman kertomuksensa mukaan vain rakentaakseen jotain parempaa.

***

Mihin maailma on siis matkalla? Vanhan latteuden mukaan vain muutos on pysyvää. Globalisaatio ei ollutkaan vastustamaton voima, vaan vaatii taloudellisen toimeliaisuuden lisäksi poliittista tukea. Se on nyt kateissa.

Samalla niin ikään itsestäänselvyytenä pidetty asetelma, jossa nousevat taloudet ottavat kiinni länsimaita, on muuttunut. Ajanjaksolla 2000–2009 kehittyvien talouksien vuosittainen kasvuvauhti oli peräti 4,5 prosenttiyksikköä edellä rikasta maailmaa. Jos tämä vauhti olisi jatkunut, 30 vuoden kuluttua ”kehittyvistä” ja ”kehittyneistä” talouksista puhuminen olisi ollut järjetöntä, sillä tulot per asukas eivät olisi enää eronneet toisistaan. Vuodesta 2009 vauhti on hidastunut selvästi – nykyisellä tahdilla eron kuromiseen umpeen kuluisi 50 vuotta. Jos kehittyvien maiden lippulaivaa eli Kiinaa ei lasketa mukaan, eron kurominen kestäisi yli 115 vuotta.

Poliittisten päättäjien ote taloudesta on tiukentunut ympäri maailmaa. Markkinat seuraavat aiempaa herkemmin poliitikkojen lupauksia ja pettyvät yhä useammin niiden toimeenpanoon.
Maailmankaupan kasvu ei enää vauhdita talouskasvua – riippuvuus näiden välillä on särkynyt ensimmäistä kertaa 30 vuoteen.

Maailmankaupasta on tulossa poliittisempaa ja täten myös syrjivämpää. Tikkaita potkitaan kumoon niiden maiden edestä, jotka ovat edelleen köyhiä. Samalla rankaisemme yrittäjiä ja työntekijöitä nykyisten ja entisten poliitikkojen virheistä. Kyseessä ei ole perinteinen kehittyvät vastaan rikkaat maat -asetelma, sillä suurin osa kehittyvistä maista on kansainvälisillä areenoilla innokkaimmin mukana globalisaation purkutalkoissa. Apua tarvitsevilta ihmisiltä näiden maiden rajojen sisällä tuskin on kysytty.

Pienille rikkaille maille trendi on myös huolestuttava, sillä yhä politisoituneempi maailmankaupan rakenne suosii poliittisesti vahvoja toimijoita. Synkin skenaario vaikkapa Suomen kauppapolitiikalle lienee maailma, jossa kauppaa käyvät lähinnä valtioiden omistamat ja kontrolloivat suuryritykset, poliitikkojen mahtikäskyjä ja -suunnitelmia noudattaen. Esimerkiksi Kiinan suurimmat yhtiöt ovat valtion ohjauksessa, muista kehittyvistä maista puhumattakaan.

Lännessä suuryritysten valtio-omisteisuus on harvinaisempaa, mutta globaaleja virtoja ohjaillaan entistä enemmän muilla keinoilla, muun muassa kauppasopimuksilla, sääntelyllä sekä muulla poliittisesti motivoituneella valvonnalla.

Trendiä on erityisen vaikeata huomata länsimaissa. Toki talouden taantuma koskettaa jollain tavalla jokaista, mutta internetin ansiosta harva uskoo, että maailma olisi menossa kohti vähemmän verkottunutta tulevaisuutta. Monissa kehittyvissä maissa tosin tämäkin on kouriintuntuvaa, etenkin kansalaisjärjestöaktiiveille, oppositiopoliitikoille sekä ulkomaista mediaa seuraaville ihmisille.

On hyvin vähän näyttöä siitä, että BRICS-pankki, SCO  tai jokin muu ryhmittymä tai valtio olisi kääntämässä maailmanpolitiikkaa päälaelleen. Liberaalille demokratialle ei ole ideologiana vieläkään varsinaista kilpailijaa, eikä kovin moni maa ole toistaiseksi vaipunut omavaraisuuden tavoitteluun.

Historia ei silti ole loppunut. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeinen aika muistetaan tulevaisuudessa globalisaation takapakista. Pitkittyessään se johtaa maailmaan, jossa taantuma korvaa Kiina-ilmiön ja vapaakauppa vaihtuu valtiosopimuksiin, joilla autokraatit pystyvät saavuttamaan pysyvän linnarauhan länsimaiden kanssa. Tässä maailmassa ei enää tarvita vaihtoehtoa liberaalille demokratialle. Kukaan ei sellaisen perään kysele.

Vesa Ahoniemi

Kirjoittaja on jatko-opiskelija Oxfordin yliopistossa.

Kolme pointtia Fennovoimasta

Suomen kansan valitsema eduskunta aloittaa keskustelun Fennovoiman kohtalosta noin kahden viikon päästä, 14.10, klo 14. Ydinvoima kuuluu ns omantunnon kysymyksiin, joissa ryhmäkuria ei tunneta. Tosin epäilen aika vahvaa kulissientakaista painostusta, sillä häviö äänestyksessä olisi raskas, ehkä kestämätön, tappio hallitukselle ja varsinkin sitä johtavalle Stubb&Rinne -kaksikolle.

Kokosin tähän kolme merkittävää asiaa, joista jokainen minusta asettaa hankkeen kyseenalaiseksi. Kaikissa asioissa on hyvät ja huonot puolensa, joiden mukaan päätöksentekijöiden on kompromisseja haettava. Tässä esitellyt syyt ovat minusta jokainen jo sinällään peruste äänestää Fennovoimaa vastaan.

Olkaa hyvät ja olkaa yhteydessä kansanedustajinne. He tarvitsevat tukea ja ehkä vähän näpsäytyksenkin äänestäjiltään, jos aikovat asettua puoluejohtojaan vastaan tässä Suomen turvallisuuden kannalta tärkeässä äänestyksessä.

1. Turvallisuus

Suomen puolustusvoimille on juuri luvattu lisää rahaa satoja miljoonia. Syy tähän on turvallisuustilanteen heikkeneminen Itämeren alueella. Turvallisuustilannetta on heikentänyt Venäjän aggressiivisuus sen siirrettyä asevoimin rajaa ja hyökättyä vielä uudestaan Ukrainaan. Venäjän armeijan suuret sotaharjoitukset ovat sisältäneet skenaarioita, joissa Venäjä hyökkää myös muualle pohjoisen Euroopan alueelle. Ilmatilan loukkauksilla on näpäytelty myös Suomea. Virolainen tiedustelu-upseeri kaapattiin Viron puolelta ja on syytteessä Venäjällä vakoilusta. Ylipäätään Venäjä kasvattaa rajusti sotilasmenojaan ja ei se tee sitä huvikseen, vaan koska sillä on strategia.

Näiden syiden takia parlamentaarinen työryhmä haluaa antaa satoja miljoonia euroja lisää rahaa Puolustusvoimille. Näistä samoista syistä Kokoomus ja RKP haluavat Suomen liittyvän Natoon, sillä se suojaisi Suomea Venäjän painostukselta ja mahdolliselta hyökkäykseltä. Venäjähän käyttää myös energiaa, erityisesti kaasua, painostuskeinona läntistä Eurooppaa vastaan.
Ja silti tämä Venäjä on kuulemma luotettava kumppani, rakentaja ja omistaja Fennovoimassa.

2. Luotettavuus

Ukrainan kriisin eräs järkyttävimpiä puolia on ollut seurata, miten estottomati Venäjän valtio valehtelee omilleen ja muulle maailmalle. Kremlin johtama propagandakoneisto ei edes yritä pysyä totuudessa. Ihan samalla tavalla Rosatom on Kremlin suorassa ja aktiivisessa määräysvallassa oleva toimija. Jos kyse on ydinvoiman kaltaisesta asiasta, niin minusta siihen pitäisi löytää luotettava kumppani. Jos Areva on ollut venkoileva, niin Rosatom on sitä varmaan vielä härskimmin, jos katsoo etujensa sitä vaativan.

Jos olisi edes hyvin todennäköistä, että Rosatom toimisi vain liiketaloudellisesti järkevästi ja pitäen päätöksiä tehdessä silmällä vain pääoman tuottoa ja liikevoittoa, niin tilanne olisi toinen. Mutta Venäjä on viimeisen puolen vuoden aikana osoittanut olevansa valmis siirtämään taloudeliset seikat jonon hännille.

3. Taloudellisuus

Kun toimittaja on samalla suurin omistaja, altistaa se tilanteen näin monimutkaisessa prosessissa taloudellisesti koville ratkaisuille. Kremlin omistajaohjaus on varmasti hyvin erilaista verrattuna esimerkiksi Parikkalan kunnan vastaavaan. Koska valtaosa suomalaisesta omistuksesta on tällä hetkellä kunnallisten sähköyhtiöiden hallussa, kantavat omistajakuntien asukkaat merkittävän taloudellisen riskin, joka liittyy mahdollisiin rakentamisen viivästymisiin tai sähkön hintaan liittyviin riskeihin.

Nythän arvioidaan markkinoilla sähkön hinnan olevan tulevaisuudessa jonkin verran alhaisempi kuin Fennovoiman tuottaman sähkön omakustannushinta, jolla osakkaat siis ovat sitoutuneet sähköä ostamaan. Mikäli jokin rakentamisvaiheessa ei menisikään suunnitellusti, olisi hintaero vielä suurempi. Tässä lienee yksi pääsyistä siihen, että lähes kaikki aidosti liiketoiminnalliset yritykset ovat projektista irtautuneet. Toinen on Venäjän muodostama maariski, joka koostuu harvinaisen monista ja harvinaisen ikävistä asioista.

Fennovoiman jätteen sijoittausta ei ole vielä ratkaistu. Suomen laki kieltää ydinjätteen viennin maasta, joten ne on sijoitettava joko Onkaloon tai rakennettava oma sijoituspaikka. Kummankaan vaihtoehdon kustannuksista ei ole tietoa, koska Onkaloon jätteitä ei haluta ottaa ja omaa säilytysratkaisua ei juuri ole vakavasti mietitty. 

Tulevaisuuskatsaus ja Turvallinen Suomi

Tänään pulpahti esiin muutamakin merkittävä ulko- ja turvallisuuspoliittinen puheenvuoro. Niistä riemastuttavin oli ehdottomasti Petri Korhosen paljon asiaa sisältävä hammastelu Ilta-Sanomissa. Kaksi muuta ulostuloa olivat "Suomen asema, turvallisuus ja hyvinvointi monimutkaistuvassa maailmassa - Ulkoasiainministeriön tulevaisuuskatsaus 2014" ja SDP:n Tuomioja-vetoinen Turvallinen Suomi -kampanja.

Johdannossa UM:n Tulevaisuuskatsaus perustelee itsensä näin: "Katsauksen ensisijaisena tarkoituksena on tukea seuraavia hallitusneuvotteluja, mutta sen aikaperspektiivi ulottuu myös tulevan vaalikauden yli." Jos hieman kyyniseksi heittäytyisi, niin nyt on virkamiehiltä tilattu paperi hankalista asioista ja sitten voidaan vedota siihen. Tämähän on tuttu toimintatapa valtiontalouden puolella. Samaan tapaan myös Kanervan parlamentaarinen selvitysryhmä sai huolehtia päivänpolitiikan laidalla puolustusmäärärahojen nostamisesta.

Tulevaisuuskatsauksen suurin kohu tullee nousemaan arviosta, että "Nato-jäsenyys selkeyttäisi monin tavoin Suomen asemaa."  MTV3 oli saanut paperin käsiinsä aiottua aiemmin ja vuoto itsessään nostaa kohua. Itse olen hieman eri mieltä Maikkarin uutisen päätelmästä, että UM ehdottomasti asettuisi Nato-jäsenyyden taakse. Nato-jäsenyys ilman muuta selkiyttäisi asemaamme, arvioi sitten sen aseman nykyistä paremmaksi tai huonommaksi. Selkeys asemassa ei välttämättä edes ole se mitä haetaan, sillä selkeys on aina myös sitovaa. Katsauksessa ei suoraan oteta kantaa siihen, pitäisikö Nato-jäsenyyttä hakea. Se ei myöskään ota kantaa sisäpoliittisiin ulottuvuuksiin. Katsauksessa eivät myöskään esiinny Nato-keskustelun normaalisti pakolliset ilmaukset optio ja kansanäänestys.

Kansainvälisestä integraatiosta Transatlanttinen kauppa- ja investointisopimus sen sijaan saa suoremman puollon:  "TTIP on taloudellisten vaikutustensa ohella myös länttä yhteen hitsaavaa geopoliittista painoarvoa."

Näin äkkipäisesti arvioin tuon paperin erittäin kovalaatuiseksi ja harvinaisen monipuoliseksi. Vaikken kaikesta olisikaan samaa mieltä, on ajattelun taso minusta korkeaa ja liturgiapitoisuus alhaista. Jostain syystä minulle nousi paperia lukiessa useammankin kerran mieleen erikoistutkija Hiski Haukkalan olemus, kun hän selittää maltillisesti monimutkaisia yhtälöitä ymmärrettävällä tavalla.

Tänään siis SDP käynnisti Tuomioja-vetoisen Turvallinen Suomi -kampanjan. Se on puhdasverinen, moderni poliittinen kampanja, jossa hahtagit ja videosisällöt tekevät aineistosta helposti omaksuttavaa ja jaettavaa. On aivan erinomainen asia, että Demarit uskaltautui lähtemään tekemään turvallisuuspolitiikasta taas osaa normaalia politiikkaa. Tämä toivottavasti pistää vauhtia muiden puolueiden ohjelmatyöhön ja linjauksiin.

Turvallinen Suomi on siinäkin mielessä puhdasverinen poliittinen kampanja, että se rakentuu positiivisistä asioista. Tuomiojan suulla vakuutetaan, että asioihin on mahdollisuus vaikuttaa ja että itse asiassa nyt asiat ovat kannaltamme varsin hyvin. Samaa viestii kampanjan pyrkimys saada ihmiset kertomaan omasta turvallisuudestaan. Huomaa, että kokonaisuus on taiten tehty ja tarkkaan mietitty. Ilman Tuomiojan vakuuttavuutta tämä ei tosin olisi edes mahdollista. Kevään eduskuntavaaleissa ehdolla oleva Tuomioja on siis istuvan puoluejohdon riesana tulevaisuudessakin.

Jos vertaa Turvallisen Suomen maailmankuvaa UM:n Tulevaisuuskatsaukseen, on ero selvä. Jälkimmäinen esittelee hankalia aikoja ja vaikeita ratkaisuja monimutkaisessa maailmassa, kun taas SDP:n keskeinen poliittinen viesti on, että olemme juuri nyt parhaalla mahdollisella linjalla. SDP:n turvallisuuspoliittinen linja on juuri sitä aidalle asettumista, jota presidentti Niinistö reilu vuosi sitten kuvasi. Sitä, että tässä on nyt hyvä ja että meillä olisi mahdollisuuksia toimia eri suuntiin tilanteen vaatiessa. Itse näen liikkumavaramme pienentyneen merkittävästi ja aidan horjuvan allamme.

Mutta on silti erinomaista, että merkittävä suomalainen poliittinen puolue on esittänyt oman turvallisuuspoliittisen linjansa. Nyt kun vielä muutkin pääsevät liikkeelle. Joillekin se tosin voi olla vaikeampaa, koska he ovat itse tehneet siitä itselleen vaikeampaa. Kuten Timo Harakka (sd) tilannetta kuvasi:
"Kerrataanpa vielä. EU:lle (myös Suomelle) vihamielisen valtion ministeriö haluaa rakentaa ja osaomistaa Suomessa ydinvoimalan. Hanketta ajavat ne, joiden mielestä saman vihamielisen valtion pelossa Suomen pitää pyrkiä sotilasliittoon."

Elämme mielenkiintoisia aikoja.