Vieraskynä: Globalisaation loppu ja historian alku

Venäjästä ja Euraasian unionista on puhuttu viime kuukausina paljon. Toiset leimaavat uuden unionin tuhoon tuomituksi, kun taas toiset käyttävät sitä täydentämään henkistä palapeliä, jossa miltei kaikki maailman tapahtumat ovat tavalla tai toisella seurausta EU:n tai Yhdysvaltain toimista.

Hedelmällisempää on nähdä Euraasian unioni ilmentymänä suuremmasta kehityssuunnasta, globalisaation pysähtymisestä. Tämä trendi, joka alkoi vuonna 2008, on jäänyt useimmilta länsimaalaisilta kommentoijilta huomaamatta, eikä sen merkkejä osata siitä johtuen asettaa oikeaan kontekstiinsa. Aloitamme siis isosta ja etenemme kohti pientä.

***

Lännessä 1990- ja 2000-luvulla elänyt ei ole välttynyt kuulemasta globalisaatiosta. Laveasti määritellen termi tarkoittaa tavaroiden, pääoman, ihmisten ja ideoiden liikkumista ihmisyhteisöjen, nyttemmin valtioiden, välillä. Jokainen historiaan perehtynyt tietää, että globalisaatiota, siis ihmisten välisiä verkkoja, on ollut aina. Maailmanhistoria tuntee useita ajanjaksoja, jolloin globalisaatio on kiihtynyt, ja toisaalta aikoja, jolloin se on kiistatta ottanut takapakkia.
Edellinen globalisaation kiihtymisjakso alkoi Neuvostoliiton kaaduttua 1990-luvun alussa. Samalla termi sai ideologisen latauksen. Pahan imperiumi oli mennyttä, ja nyt rautaesiripun yli käytäisiin kauppaa muullakin kuin vangeilla. Maailmantalouden keskuksissa elettiin aikaa, joka ei tuntunut vain jaksolta historiassa – monen mielestä oli saavuttu ideologisen ja poliittisen kehityksen päätepisteeseen. Vaikka aika ja tapahtumat jatkoivat kulkuaan, liberaalin demokratian viimeisestä haastajasta oli jäljellä vain patsaat.

Ilmiön vaikutukset oli helppo huomata kaikkialla, mutta samalla globalisaation käsitteestä tuli käyttökelvoton. Oli vaikea sanoa, mistä globalisaatio alkoi ja mihin se päättyi. Kilpailevaksi termiksi noussut ”Kiina-ilmiö” oli verbaalinen vastaisku globalisaation turhauttavalle muodottomuudelle – ennen pitkää se jäi kuitenkin, monien suomalaisten teollisuustyöpaikkojen tapaan, globalisaation jalkoihin. Lukuisat edut, joista Nokian nousu lienee tunnetuin esimerkki, laskettiin usein suomalaisen nerouden ansioksi.

Globalisaation seurauksista ja rajoista kiistellään yhä, mutta yksimielisyys tuntui olevan se, että globalisaatio vyöryi eteenpäin vastustamattomalla voimalla protektionismin ja mahdollisesti myös valtioiden itse vaipuessa vähitellen unholaan.  Saimme pikaruoan ja tositelevision, mutta samalla sadat miljoonat ihmiset nostivat itsensä köyhyydestä ympäri maailmaa.

Matkaan on kuitenkin tullut mutkia vuoden 2008 finanssikriisin jälkeisessä maailmassa. Globalisaatio, joka tuntui olevan luonnonlaki, on pysähtynyt. Maailman eri kolkat ovat nyt heikommin yhteydessä toisiinsa kuin ennen finanssikriisiä.  Samalla poliittiset tuulet ovat kääntyneet globalisaation vastaisiksi.

***

Protektionismi on palannut maailmankauppaan uusin innovaatioin. Vanhanaikaisten tullien ja tuontirajoitusten lisäksi ”protektionismi 2.0” sisältää valtio-omisteisten pankkien pehmeät luotot, ulkomaalaisia tuotteita syrjivän verotuksen ja muut vastaavat käytännöt, esimerkiksi julkisten hankintojen suhteen. Yhteistä uusille protektionismin muodoille on, että ne tähtäävät Maailman kauppajärjestön (WTO) sääntöjen taivuttamiseen.  Silti myös WTO on kiinnittänyt huomiota lisääntyneisiin maailmankaupan esteisiin.

Taloudellisen integraation takapakki näkyy muuallakin kuin maailmankaupassa. Pääomavirtoja rajoitetaan niin ikään entistä voimakkaammin,  ja eikä niiden summa yllä vielä edes puoleen vuoden 2007 tasosta.

Myös ihmisten liikkuminen on vähenemään päin. Vuosittainen lisäys maailman siirtolaisten määrään on ollut keskimäärin 22 % pienempi ajanjaksolla 2010–2013 kuin jaksolla 2000–2010.

Osasyy on tietysti syklinen – maailmantalous elää suvantovaihetta. Globalisaatio on kuitenkin aina tarvinnut taloudellisen logiikan lisäksi poliittista tahtoa.

***

Tärkein globalisaation moottori 1900-luvulla on ollut Yhdysvallat. Presidentti Truman sanoi toisen maailmansodan jälkeen, että rauha, vapaus ja maailmankauppa ovat jakamattomia.  Kuitenkin hiljattain maa on osoittanut hyvin vähän intoa toimia globalisaation puolestapuhujana. Yhdysvaltain maailmanpoliittisen johtoaseman hiipuminen on ollut pitkään katteeton hokema, mutta Washingtonin poliittinen paralyysi on tekemässä siitä totta. Harva muistaa presidentti Obaman julistaneen ensimmäisellä Euroopan-vierailullaan, ettei sisäänpäin kääntyminen ole maalle yksinkertaisesti mahdollista.  Hänen hallintonsa kauppapolitiikka on kuitenkin ollut kaikkea muuta.

Kiina liittyi maailman kauppajärjestöön vuonna 2001. Pekingin into taloudellisille uudistuksille näytti olevan pohjaton, ja autoritäärisyydestään huolimatta maasta tuli globalisaation kiiltokuvapoika – esimerkki avoimen maailmantalouden kyvystä nostaa suuria massoja köyhyydestä. Finanssikriisin jälkeen Kiinan sisäpoliittinen kovakätisyys ja nationalismi ovat kuitenkin läikkyneet myös talouden saralle, ulkomaalaisten sijoittajien vahingoksi.  Tasainen pelikenttä ei ole politbyroon tavoite.

Sen sijaan WTO:n tehtävä on suitsia kansallismielisiä impulsseja ja siten edistää maiden yhtäläisiä oikeuksia käydä kauppaa maailmanmarkkinoilla. Järjestöä on kritisoitu 1990-luvulta lähtien suurten länsimaiden etujen ajamisesta. Oli kritiikissä perää tai ei, kehittyvät maat löivät kantapäänsä maahan vuonna 2008, minkä jälkeen WTO on ollut täysin halvaantunut. Nousseista ruoan maailmanmarkkinahinnoista huolimatta monet kehittyvät maat vastustavat jyrkästi protektionismin keventämistä maatalouden osalta. Historian vanhin elinkeino, jonka osuus maailman tavarakaupasta on alle 8 %,  on osoittautunut ylitsepääsemättömäksi kapulaksi vapaakaupan rattaissa.

Tämän niin kutsutun Dohan-kierroksen kariutuminen ei tietenkään estä maita neuvottelemasta järjestön ulkopuolella, pienemmällä porukalla. Juuri näin on tehty, varsinkin Yhdysvaltain johdolla. Milloinkaan historiassa ei ole valmisteltu niin montaa alueellista kauppasopimusta kuin nyt. Määrä lähti kasvuun juuri vuonna 2008. Niiden seurauksena maailmankaupan luonne muuttuu – poliitikot kaivavat yhä syvempiä uomia, joihin tavaravirtojen tulisi asettua.

Globalisaation yksi ilmenemismuoto on myös kansalliset rajat ylittävä ideoiden virta. Sitä on tietenkin vaikeampaa mitata kuin tavaroiden, ihmisten tai pääomien liikkeitä. Viitteitä trendistä antaa kuitenkin radikaalisti huonontunut kansalaisjärjestöjen kohtelu useissa maissa. Etenkin kansainvälistä yhteistyötä tekevät järjestöt ovat vainon kohteena. Internet ei ole sekään säästynyt poliitikkojen intohimoilta – vaikka monelle vapautta arvostavalle Yhdysvaltain NSA hiljattain muodostunut viholliseksi numero yksi, tosiasiassa verkon vapautta on murennettu ympäri maailmaa jo vähintään kolmen viime vuoden ajan.

***

Palataan Venäjään.

Euraasian unioni on tällä hetkellä kolmijäseninen integraatioprojekti, jonka lähti liikkeelle Kazakstanin presidentin Nursultan Nazarbajevin aloitteesta jo 1990-luvun puolivälissä. Virallinen perustamisajankohta on tammikuussa 2015. Nazarbajevin ajattelussa unioni edustaa mukautumista muutokseen maailmantaloudessa ja –politiikassa, joista ensimmäinen viettää itään ja toinen siirtyy kohti epävarmuutta. Kazakstanin tavoitteena ei kuitenkaan ollut poliittisen blokin muodostaminen vaan keskittyä taloudellisiin etuihin, siis nollasummapelin sijasta plussummapeliin.

Euraasian unionin potentiaaliset taloudelliset hyödyt Kazakstanille ja Valko-Venäjälle ovatkin selvät – pääsy Venäjän markkinoille tarjoaisi maiden talouksille piristysruiskeen.

Venäjää kiinnostaa sen sijaan unionin poliittinen ulottuvuus. Alueen integraatio olikin pitkään seisahduksissa, kunnes se löysi vahvan tukijan Putinista, joka etenkin pääministerikaudellaan vauhditti hanketta ja näkee unionin maansa suurvalta-aseman kantimena.

Vuodesta 2008 alkaen Valko-Venäjän, Kazakstanin sekä Venäjän päämiehet seurasivat kyvyttöminä, kuinka Wall Streetiltä alkanut finanssikriisi levitti tuhoaan myös entisen Neuvostoliiton alueella. Vaikutusten laajuus oli shokki erityisesti Venäjän johdolle. Maan bkt sukelsi miltei 10 prosenttia.
Yhtenäistä näkemystä ei Moskovassa löytynyt. Pääministerinä toiminut Vladimir Putin ei jakanut presidenttinsä arviota, jonka mukaan kriisi osoitti Venäjän talouden olevan umpikujassa -
sen sijaan KGB-eversti näki kriisin todisteena Yhdysvaltain liian suuresta asemasta maailmantaloudessa.

Kremlin kuva globaalista kehityksestä muodostui nykyisenlaiseksi viimeistään viime toukokuun Pietarin talousfoorumiin mennessä. Jos Ukraina-kärjistykset riisutaan Putinin puheesta pois, jäljelle jää kuvaus epäonnistuneeksi osoittautuneesta maailmanjärjestyksestä, jonka jättämään tyhjiöön BRICS-ryhmä, Euraasian unioni sekä monet muut ei-länsimaiset instituutiot ovat nyt rynnistämässä. Venäjä ”euraasialaisena” maana on tässä katsannossa siis globaalien muutosten saamapuolella.

Kreml painostaa ja lahjoo aktiivisesti entisen Neuvostoliiton maita, kuten Armeniaa, valitsemaan Euroopan sijasta Euraasian. Lisäksi esimerkiksi Kirgisialle on luvattu miltei kahden miljardin dollarin arvosta apua, tavoitteena tuoda maa integraation piiriin ja padota Kiinan kasvavaa vaikutusvaltaa Keski-Aasiassa.

Putinin hankkeelle antama luonne tuli Nazarbajeville selväksi viimeistään elokuussa, kun Seliger-leirin nuorisodelegaatit saivat kuulla, kuinka Euraasian integraatio alkoi kazakstanilaisten halusta pysyä osana ”suurta venäläistä maailmaa”. Epäilyksiä Kremlin uusimperialismista ei lievittänyt myöskään Putinin esittämät vihjailut kazakstanilaisten kehittymättömyydestä.

Kazakstanissa ja Valko-Venäjällä intoa poliittiselle integraatiolle ei ole. Valko-Venäjän Aljaksandr Lukashenka on Ukrainan-kriisin aikana vain kiihdyttänyt vuosia vanhaa peliänsä, jossa hän nojaa vuorotellen länteen tai itään kiristääkseen maalleen mahdollisimman paljon etuja.  Nazarbajev, maailman ainoa yhä vallassa oleva neuvostojohtaja, on niin ikään tyrmännyt ajatuksen Moskova-johtoisesta blokista.

Euraasian unionin tulevaisuus riippuukin paljolti siitä, kykeneekö Venäjä pelaamaan kaksilla korteilla; vakuuttamaan pienet jäsenmaat unionin epäpoliittisuudesta ja samalla teeskentelemään kansainvälisillä areenoilla, että uusi maailmanpoliittinen napa on syntynyt.

Ristiriitaisuudestaan huolimatta Euraasian unioni on edennyt nopeasti. Kuten mainittua, projektin alkuperäinen motiivi oli lähes puhtaan taloudellinen, johon Putin myöhemmin lisäsi oman voimapoliittiset tavoitteensa. Projektin edistymisen taustalla on kuitenkin jaettu ymmärrys tarpeesta linkittyä, sillä maailmantalous ja –politiikka olivat osoittautuneet huonoiksi isänniksi. Niistä toivotaan jatkossa parempia renkejä.

Nyky-Venäjästä voisi tietysti sanoa paljon muutakin. Kaikille uutisia seuranneille on selvää, että aiemmin mainitut globaalit trendit sopivat erityisen hyvin Kremlin toimiin, joskin on vaikeata erottaa, mihin kansainvälinen trendi päättyy ja ennakoiva autoritarismi alkaa. Selvää kuitenkin on, että Putinin Venäjä on yksi globalisaation innokkaimmista jarrumiehistä; toki oman kertomuksensa mukaan vain rakentaakseen jotain parempaa.

***

Mihin maailma on siis matkalla? Vanhan latteuden mukaan vain muutos on pysyvää. Globalisaatio ei ollutkaan vastustamaton voima, vaan vaatii taloudellisen toimeliaisuuden lisäksi poliittista tukea. Se on nyt kateissa.

Samalla niin ikään itsestäänselvyytenä pidetty asetelma, jossa nousevat taloudet ottavat kiinni länsimaita, on muuttunut. Ajanjaksolla 2000–2009 kehittyvien talouksien vuosittainen kasvuvauhti oli peräti 4,5 prosenttiyksikköä edellä rikasta maailmaa. Jos tämä vauhti olisi jatkunut, 30 vuoden kuluttua ”kehittyvistä” ja ”kehittyneistä” talouksista puhuminen olisi ollut järjetöntä, sillä tulot per asukas eivät olisi enää eronneet toisistaan. Vuodesta 2009 vauhti on hidastunut selvästi – nykyisellä tahdilla eron kuromiseen umpeen kuluisi 50 vuotta. Jos kehittyvien maiden lippulaivaa eli Kiinaa ei lasketa mukaan, eron kurominen kestäisi yli 115 vuotta.

Poliittisten päättäjien ote taloudesta on tiukentunut ympäri maailmaa. Markkinat seuraavat aiempaa herkemmin poliitikkojen lupauksia ja pettyvät yhä useammin niiden toimeenpanoon.
Maailmankaupan kasvu ei enää vauhdita talouskasvua – riippuvuus näiden välillä on särkynyt ensimmäistä kertaa 30 vuoteen.

Maailmankaupasta on tulossa poliittisempaa ja täten myös syrjivämpää. Tikkaita potkitaan kumoon niiden maiden edestä, jotka ovat edelleen köyhiä. Samalla rankaisemme yrittäjiä ja työntekijöitä nykyisten ja entisten poliitikkojen virheistä. Kyseessä ei ole perinteinen kehittyvät vastaan rikkaat maat -asetelma, sillä suurin osa kehittyvistä maista on kansainvälisillä areenoilla innokkaimmin mukana globalisaation purkutalkoissa. Apua tarvitsevilta ihmisiltä näiden maiden rajojen sisällä tuskin on kysytty.

Pienille rikkaille maille trendi on myös huolestuttava, sillä yhä politisoituneempi maailmankaupan rakenne suosii poliittisesti vahvoja toimijoita. Synkin skenaario vaikkapa Suomen kauppapolitiikalle lienee maailma, jossa kauppaa käyvät lähinnä valtioiden omistamat ja kontrolloivat suuryritykset, poliitikkojen mahtikäskyjä ja -suunnitelmia noudattaen. Esimerkiksi Kiinan suurimmat yhtiöt ovat valtion ohjauksessa, muista kehittyvistä maista puhumattakaan.

Lännessä suuryritysten valtio-omisteisuus on harvinaisempaa, mutta globaaleja virtoja ohjaillaan entistä enemmän muilla keinoilla, muun muassa kauppasopimuksilla, sääntelyllä sekä muulla poliittisesti motivoituneella valvonnalla.

Trendiä on erityisen vaikeata huomata länsimaissa. Toki talouden taantuma koskettaa jollain tavalla jokaista, mutta internetin ansiosta harva uskoo, että maailma olisi menossa kohti vähemmän verkottunutta tulevaisuutta. Monissa kehittyvissä maissa tosin tämäkin on kouriintuntuvaa, etenkin kansalaisjärjestöaktiiveille, oppositiopoliitikoille sekä ulkomaista mediaa seuraaville ihmisille.

On hyvin vähän näyttöä siitä, että BRICS-pankki, SCO  tai jokin muu ryhmittymä tai valtio olisi kääntämässä maailmanpolitiikkaa päälaelleen. Liberaalille demokratialle ei ole ideologiana vieläkään varsinaista kilpailijaa, eikä kovin moni maa ole toistaiseksi vaipunut omavaraisuuden tavoitteluun.

Historia ei silti ole loppunut. Vuoden 2008 finanssikriisin jälkeinen aika muistetaan tulevaisuudessa globalisaation takapakista. Pitkittyessään se johtaa maailmaan, jossa taantuma korvaa Kiina-ilmiön ja vapaakauppa vaihtuu valtiosopimuksiin, joilla autokraatit pystyvät saavuttamaan pysyvän linnarauhan länsimaiden kanssa. Tässä maailmassa ei enää tarvita vaihtoehtoa liberaalille demokratialle. Kukaan ei sellaisen perään kysele.

Vesa Ahoniemi

Kirjoittaja on jatko-opiskelija Oxfordin yliopistossa.