Puolueiden turpo-linjat

Kuva: Wikipedia / Cako

Puolueet ja poliitikot tuntuvat olevan kummissaan ja vähän neuvottominakin, kun ulko- ja turvallisuuspolitiikka on noussut Ukrainan sodan myötä yhdeksi poltiiikan kärkiaiheeksi. Eikä se sieltä ole ihan heti poistumassakaan. Tämä tarkoittaa sitä, että asia on iso myös tulevan kevään eduskuntavaaleissa. Ilkka Kanervan johtaman parlamentaarisen komitean piti hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä konsensushengessä, mutta tämä ei nyt pelkkiin puolustusmäärärahoihin jää. Tai ehkä joku on kuvitellut, että ulko- ja turvallisuuspolitiikka olisi kunnossa, kun sotaväki saa tarvitsemansa, mutta ei se niin enää ole.

Seuraava hallitus ja seuraava eduskunta ovat monen kovan paikan edessä ja se koskee myös turvallisuuspolitiikkaa. Vuosina 2015-2019 ratkaistaan paljon isoja asioita, todennäköisesti seuraavien vuosikymmenten turvallisuuspoliittinen peruslinja.

Puolueiden linjoista ei vielä oikein selvää saa, mutta olen tähän yrittänyt hahmotella omaa käsitystäni siitä, missä mennään ulko- ja turvallisuuspoliittisesti puoluetasolla Suomessa. Puolueiden linjaukset ovat tässä asiassa erittäin tärkeitä, sillä kun aihe on vaikea ja harvan hallussa edes välttävästi, on kannanmuodostus normaalia enemmän puolueiden varassa. Nyt jos koskaan olisi asiantunteva ja huolellinen ohjelmatyö tarpeen.

Mikäli näistä tekemistäni tulkinnoissa on oikaistavaa tai lisättävää, niin eikun kommenttilaatikko soimaan.

Kokoomus

Kokoomuksen uusi puheenjohtaja Alexander Stubb on ennen kaikkea kansainvälisen politiiikan osaaja ja tekijä. Toki hän on pääministerinä joutunut kotimaan asioihinkin puuttumaan, mutta arvioisin/arvaisin, että varsinkin muilla kokoomusministereillä on nyt kotimaan asioissa vielä enemmän liekaa kuin aiemmin. Stubb oli tuore ulkoministeri Georgian sodan syttyessä ja hänelle naureskeltiin, kun hän julisti 080808:n olevan käännekohta eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikassa. Tämän vuoden tapahtumat todistivat hänen olleen oikeassa; Venäjä ei pelaa enää yhteistyön vaan voimapolitiikan säännöillä.

Kokoomus on myös ollut pitkään Nato-jäsenyyden puolesta ja siitä Stubb edelleen puhuu. Kokoomuslaisessa analyysissa Nato-jäsenyys suojaisi meitä Venäjän painostukselta ja vakauttaisi Itämeren aluetta. Mutta ei pelkkä Nato-kanta riitä turvallisuuspoliittiseksi linjaukseksi, kuten on todennut myös nuoren polven Teemu Myllärinen, joka todistaa, että puolueessa jotkut muutkin kuin Stubb ja Salolainen pystyvät näistä asioista viisaasti puhumaan.

Kokoomus on ollut myös hyvin voimakkaasti tukemassa Puolustusvoimien lisärahoitusta, perustellen tätä toimintaympäristön muutoksella. Eli siis Venäjän aggressiivilla voimapolitiikalla, joka voi uhata Suomeakin.

Tätä taustaa vasten Kokoomuksen kiivaus ajaa Suomeen Rosatomiin, eli Kremliin, tiukasti kiinni olevaa ydinvoimalaa, tuntuu järjenvastaiselta. Kun toisaalta ollaan valmiita muuttamaan turvallisuuspolittiista peruslinjausta ja käyttämään satoja miljoonia euroja lisää rahaa uhan torjumiseen. Toisaalta sitten ollaan valmiita antamaan tämän uhan aiheuttajalle merkittävä osa suomalaisesta sähköntuotannosta. Ydinvoimala on niin iso asia kaikin puolin, että kun jollekin antaa mahdollisuuden rahoittaa sen, osaomistaa sen ja rakentaa sen niin tottakai siitä syntyy vaikutusvaltaa. Fennovoimaan ja sen sähköä tuotantokustannusten hinnalla ostamaan sitoutuneiden kuntien sähkölaitosten kautta hanke voisi jopa kaataa ison nipun suomalaiskuntia taloudellisesti. Tässä on siis kaikinpuolin melkoinen poliittinen vipuvarsi suoraan Kremlistä keskelle Suomea ja Kokoomus kannattaa tätä tiukasti.

Tähän asti on tuntunut, että jotain puuttuu kuvasta. Jokin tekijä, joka tekee Kokoomuksen politiikasta loogista ja järkevää Suomen kannalta. Ensimmäinen tolkullinen ehdokas tälle kuvasta puuttuvalle tekijälle löytyy Risto E.J. Penttilän kirjoituksesta Financial Timesissä. Siinä hän hahmottelee jonkinlaisen uuden idänpolitiiikan Suomelle ja koko unionille. Siinä politiikassa annettaisiin Venäjälle periksi joissakin asioissa (tämän luin rivien välistä) ja toisaalta sitten Suomi ja Ruotsi liittyvät Natoon. Eli Venäjä saisi olla niinkuin on, kunhan tekee sen omien rajojensa sisällä ja muu Eurooppa käy kauppaa puolustusliiton suojista.

Jos Kokoomus noudattaa tätä  jonkinlaista live and let live -politiikkaa Venäjän suhteen, niin se tehnee sitä ainakin toistaiseksi yksinään. Mikäli Kokoomus jää radiohiljaisuuden takia limboon tähän paradoksaaliseen linjaansa, uhkaa se varmasti puolueen vaalimenestystä. Enkä siis tiedä, onko mitään uutta ulkopoliittista linjaa tässä takana, mutta tämä on ensimmäinen edes jotenkin järkevä ja selitysvoimainen malli tekemään Kokoomuksen Fennovoima-linjasta mielekkään. Melkoiselta uhkapeliltä tämä vaikuttaisi, sillä ainakin äkkipäätään tulee mieleen, että yritetäänkö tässä taas kerran syödä ja säästää kakkua yhtäaikaa.


Perussuomalaiset

Ukrainan sota on vienyt Perussuomalaisten purjeista tuulta jo senkin takia, että kriisimielialoissa protestiliike menettää paljon houkuttelevuudestaan. PS onkin esiintynyt viime aikoina hyvin malltillisesti ja kärkevämmät tyypit ovat varmaankin saaneet käskyn pitää kohahduttavammat näkemyksensä omana tietonaan. Soini on sen muutaman harvan kerran ulkoasiainvaliokunnan pj:nä esiintyessään ollut maltillinen, älykäs, maailman monimutkaisuutta selvästi ymmärtävä ja sivulauseita käyttävä. Siis kaikkea, mitä hän ei puoluejohtajana juurikaan ole.

Jussi Niinistö puolestaan puolustusvaliokunnan puheenjohtajana kärkkyy puolustusministerin salkkua, aivan kuten Soini ulkoministerin paikkaa. Mikäli PS:n kannatus ei aivan mahdottomasti sukella ensi kevään vaaleissa, kuuluu sen nousta hallitukseen ja sinne se myös kaikesta päätellen haluaa. Joka tapauksessa PS:n linjat vetää Timo Soini. Hän puolestaan ei ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ole tosiaan juuri puhunut, mutta jotain on silti pääteltävissä.

Kun PS kertoo suhtautuvansa johonkin asiaan vain kriittisesti, on se selvästi sille mahdollisen puolella. Poiiittisesti mahdottomat asiat kun tuomitaan sylki lentäen, niin ettei kenellekään jää epäselväksi. Siksi on pääteltävissä, että puolue pitää Nato-jäsenyyttä ihan mahdollisena, mutta ei varmasti suurin surminkaan myönnä sitä ääneen ennen vaaleja. Periaatteessa Perussuomalaiset voi olla Nato--jäsenyydelle samaa kuin Ahon Keskusta oli EU-jäsenyydelle. Siis sen melko kriittisesti suhtauvan ison joukon sulattaja, jonka avulla syntyy riittävä kannatus isoon muutokseen. Mutta tämänkin asian puolueessa päättää ainakin toistaiseksi Timo Soini ja siihen on kaikkien tyydyttävä.


Sosialidemokraatit

Kekkosen jälkeen otti ulkopoliittisen vallan SDP ja luotsasi Suomen Euroopan unioniin. Puolue on kuitenkin tällä hetkellä jopa eksistentiaalisella tasolla olevassa kriisissä ja puheenjohtaja Rinne on kiinnittänyt asemansa nousevaan kannatukseen. Välillä on tuntunut jopa sitlä, että paniikki on vallannut puoluekoneiston. Ahtaalla oleminen voi ylipäätään tuottaa yllätyksiä toiminnassa, sillä demareissa tiedetään, että pikkusievä ei nyt riitä. Jää nähtäväksi kuinka isoja tupla tai kuitti -riskejä puoluejohto on valmis ottamaan.

Demarien ehdoton tähti turvallisuuspolitiikassa on ulkoministeri Erkki Tuomioja, mutta myös puhemies Eero Heinäluoma on väläytellyt kiinnostustaan maailmaan menoon. Tuomioja on vanha idealisti ja äärettömän kokenut ulkopoliitikko, jonka tekemisissä voi luottaa olevan aatteen olevan pohjalla. Heinäluoman kohdalla hiipii mieleen väkisinkin ajatus presidentillisen karman kerryttämisestä tuleviin vaalikamppailuihin.

Demarien ulkopolittiinen linja ja uskottavuus on kuitenkin rakennettu Erkki Tuomiojan ympärille. Hänen asemansa on niin vahva, että hän pystyi pitämään itsensä ministerikierrätysten ulkopuolella, sekä Urpilaisen että Rinteen aikana. Rinteen kokemattomuus yhdistettynä tilanteen vaativuuteen on antanut Tuomiojalle hyvin itsenäisen aseman puolueen ulkopoliittisen linajn vetäjänä. Nuoren polven kärkihahmo Miapetra Kumpula-Natri valittiin europarlamenttiin ja hän kasvaa siellä korkoa tuleviin koitoksiin. Tuomiojan välttämättömyydestä puolue teki hyveen, kun hänet valittiin vastikään aloitetun Turvallinen Suomi -kampanjan keulahahmoksi. Hän on lähdossä ehdolle kevään vaaleissa ja on siten ihan kaikissa tapauksissa halutessaan näkyvä hahmo suomalaisessa politiikassa tulevaisuudessakin.

Tämä sinällään erinomaisesti suunniteltu kampanja jäi heti julkistuspäivänään pahasti varjoon samana päivänä esitellyn/vuotaneen Ulkoministeriön tulevaisuuskatsauksen kanssa. Kun homma ei lähtenyt heti liitoon, niin nyt kampanjaan on joko satsattava lujasti markkinointirahaa tai siihen on yhdistettävä joku laajasti huomiota herättävä ulkopoliittinen aloite. Rahaa ei varmaankaan ole ja kun kampanjan tärkein asiallinen sisältö on, että nyt on hyvä linja, tästä pidetään kiinni, niin räväköitä aloitteita on hankala tehdä. Näyttää siis siltä, että SDP on siis yhdessä Keskustan kanssa vahvasti pitämässä kiinni Suomen asemasta jonkinlaisena erityistapauksena idän ja lännen välissä.


Keskusta

Näillä näkymin Keskusta on seuraava pääministeripuolue ja siksi sen linjaukset ovat hallitusneuvotteluissa ne kaikkein painavimmat. Puolueen tuore ja vain helppoa oppositioaikaa istunut puheenjohtaja Juha Sipilä on ennen kaikkea talousmies ja jättänyt ulko- ja turvallisuuspolitiikan muille. Puolueen kunniapuheenjohtaja Paavo Väyrynen on sitten sitäkin ahkerammin muistanut kertoa, miten väärin asioita nyt tehdään, vaikka hän oli jo ajat sitten tässä (ja kaikissa muissakin) asiassa oikeassa. Joka tapauksessa Sipilä on keskustalaisten vastaus Perussuomalaisten arvokonservatiiviseen ja impivaaralaiseen uhkaan kannatukselle. Ja hyvin Sipilä onkin toiminut. Mutta se, mikä on Keskustan ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja, on epäselvää.

Olli Rehn oli aikoinaan tuulenhalkoja siinä kaupunkilaisliberaalissa sukupolvessa, jonka valta päättyi Sipilän valinnan myötä. Komissaarius ja sitä nyt seurannut europarlamenttipaikka tekee Rehnistä ylivoimaisesti kansainvälisimmän keskustalaisen. Hän onkin nostanut nopeasti profiiliaan ja kritisoitunut äärimmäisen kovasanaisesti Fennovoima-hanketta, nimenomaan Rosatom-kytkennän takia. Sipilhän on hankkeelle tukensa antanut. Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, mihin Keskustan linja asettuu, sekä tässä Fennovoimassa että laajemmin. Fennovoima-äänestys eduskunnassa  tekee ylipäätään näkyväksi rajalinjoja puolueiden sisällä.

Mielenkiintoisen lisän Keskustan tilanteeseen tekee Alpo Rusin eduskuntavaaliehdokkuus. Kulmikkuutta ja kompetenssia piisaa Rusissa ja hän lienee rehniläisiä. Ainakin Olli Rehn teki hienon ihmisen teon, kun hän jätti väliin eduskuntavaalit 2003 keskittyäkseen puolustamaan ystäväänsä Alpo Rusia vakoilusyytöksiltä. Mutta jää nähtäväksi voiko ja saako tämä kaksikko haastaa puoluejohtoa ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Tukea voi tulla myös eurovaaleissa (myönteisen Nato-kantansa takia) yllättävän huonosti pärjänneeltä Mikael Pentikäiseltä.

Keskustalaisille hyvin tärkeää Kekkosen perintöä hyvien suhteiden vaalijana itään hoitaa nyt Paula Lehtomäki. Hän on tuore Suomi-Venäjä -seuran puheenjohtajan ja on korostanut puheissaan vahvasti vuoropuhelun ja miedommin myös Venäjän ymmärtämisen tarvetta. Hän ryöpytti rajusti, jopa totuudenvastaisesti, viikolla pääministeri Stubbia tämän Nato-puheista.

Toki voi olla, että Keskusta etenee taas kaksilla rattailla, kuten se on tehnyt aiemmin niin monet kerrat. Niitä toisia rattaita on yleensä ohjastanut koko kansan Paavo, joten sille ei puoluejohto olisi mitään varmaan mahtanutkaan. Mutta eipä ole halunnutkaan mahtaa, kun sen avulla on vaaleissa haravoitu isoistakin asioista vastakkaista mieltä olevien ääniä. Nyt puoluejohto vain tuntuisi olevan samoilla rattailla kuin Väyrynen ja eurooppalaisempi siipi Olli Rehnin johdolla on sivummalla. Voi olla, että Sipilä hakee jotain kompromissia näiden kahden injan välille. Keskustanuorten puheenjohtaja Teppo Säkkinen on osoittanut olevansa aktiivinen ja terävä ulkopoliittinen ajattelija, joka on asetellut ajatuksiaan juuri jonnekin tuonne lehtomäkiläisten ja rehniläisten väliin.

Mutta toivottavasti linja on selvä ennen vaaleja, jotta äänestäjät tietävät, millä linjalla Keskusta Suomen turvallisuuspoliittisen tulevaisuuden suhteen on. Viimeistään ministerivalinnat paljastavat sen, mutta olisihan se hyvä tietää jo etukäteen.


Vasemmisto

Vasemmisto on ottanut oman paikkansa, kun se johdonmukaisesti ja ehdottomasti vastustaa Nato-jäsenyyttä ja puolustusmäärärahojen nostoa. Vasemmisto jätti ainoanan hyväksymättä Kanervan parlamentaarisen selvistysryhmän raportin puolustusmäärätahojen korottamisesta. Toisaalta puolueen pj Arhinmäki herätti ministeriaikoinaan pahennusta sateenkaarilipullaan, kun hän protestoi seksuaalivähemmistöjen asemaa Venäjällä. Nyt ihmisoikeuksien puolestapuhujia piisaa, mutta silloin teko oli rohkea ja osoitti vakaumusta.

Puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisena kärkenä toimii kuitenkin aikoinaan Kavakunkin käynyt Annika Lapintie. Hän tiivisti viimeisimmässä blogikirjoituksessaan hyvin puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisen linjan: "Tärkeintä on nähdä Suomen turvallisuus kokonaisuutena, jota edistetään puolustuspolitiikan lisäksi ulkopolitiikan, taloussuhteiden ja muun yhteistyön avulla. On vahvistettava Suomen liittoutumattomuutta sekä YK:n ja Etyjin tarjoamia kansainvälisen turvallisuuden rakenteita." Vasemmiston politiikka siis perustuu hyvin pitkälle kylmän sodan aseman moderniin versioon varustettuna EU-jäsenyydellä.


Vihreät

Turvallisuuspolitiikka tulla tupsahti isona teemana Vihreiden syliin, kun ihmisoikeuksien puolustaminen Venäjällä  ja ydinvoiman vastustaminen niveltyivät yhteen Fennovoiman lupakysymyksessä. Kyseinen lupa heitti samalla Vihreät ulos hallituksesta, mutta arvioni mukaan takaa sille myös hyvät mahdollisuudet vaalivoittoon ensi keväänä. Vihreät kun pystyvät ainoana puolueena esittämään kirkkaasti ja yksiselitteisesti toimineensa kriittisesti Putinin Venäjän suhteen.

Vihreissä on vahva perinne Venäjän ihmisoikeustilanteen kritisoijina ja Heidi Hautala onkin varmasti yksi Venäjän ulkoministeriön suurimpia inhokkeja Suomessa. Hautala on myös väläytellyt Naton suhteen oranssia valoa ja puoluekokous hyväksyi viime kesänä turvallisuuspoliittisen linjauksen, joka ei enää yksiselitteisesti ole Nato-jäsenyyttä vastaan. Saattaa siis olla, että Vihreät asettuvat näiden sattumusten summana linjalle, joka vastaa varsin monen suomalaisen näkyä tilanteesta. Mitä suurempi asia ulko- ja turvallisuuspolitiikka on ensi kevään eduskuntavaaleissa, sitä paremmat mahdollisuudet Vihreillä on kasvattaa kannatusta eteläisessä Suomessa, mm. Kokoomuksen haparoivan linjan takia.


RKP

Calle Haglund on vienyt puoluettaan kohti Nato-jäsenyyden kannattamista ja asia lienee käytännössä selvä puolueen äänestäjillekin. RKP:n pitkä hallitustaivalkin voi hyvin olla katkolla, jos PS nousee hallitukseen, sillä näitä kahta tuskin samassa hallituksessa nähdään. Kuka ikinä Haglundin seuraaja onkin, hänelle jää mm. pohjoismaisen puolustusyhteistyön kehittäminen, jossa Haglundilla on ollut iso rooli.


KD

Kristillisdemokraatit eivät ole täyttäneet nimenmuutoksensa lupausta ja muuttuneet eurooppalaisen perinteen mukaiseksi yleispuolueeksi. Viimeksi tämä muutos meni nokilleen, kun puheenjohtaja Räsätä vastaan noussut kapinaliike tyssäsi mm. uskottavan vastaehdokkaan puuttumiseen. Turvallisuuspoliittisesti KD onkin ainakin minun silmissäni aivan tuntematon tekijä. KD-nuorten keskuudessa on turpo-harrastuneisuutta, mutta Sari Palmin ohella en ole muussa puolueessa sitä juuri huomannut.

Olemassaolonsa kanssa kamppailevan pienpuolueen on kuunneltava tarkkaan kannattajakuntansa tuntoja ja tällainen iso ja jakava kysymys voi olla suorastaan kohtalokas. Siksi luvassa lienee enemmän väistelyä kuin selviä linjanvetoja.