Hiljentynyt rauhanaate II: odottamattomia kumppanuuksia

Aiempi merkintäni rauhanaatteen hiljentymisestä ei antanutkaan mielelle rauhaa. Useimmiten kun jonkin asian saa purettua suhteellisen loogiseksi esitykseksi, on se ikäänkuin hallinnassa, ainakin jonkin aikaa. Nyt niin ei tapahtunut. Tämä rauhattomuus johtuu paitsi keskeneräiseksi jääneestä ajattelusta, myös rauhanaatteen läheisyydestä minulle. Kun omaksi mieltämäni viiteryhmä ei toimikaan sen idean tavoin, jota katson sen edustavan, niin se on pystyttävä selittämään itselleen.

Aiemmin haarukoin rauhanliikkeen hiljaisuuden syyksi Venäjän toimien ymmärtämisen, Yhdysvaltojen inhoamisen, suomettumisen perinnön ja Putinin teflonpinnan kansalaismielipiteiden, varsinkin läntisten, suuntaan. Merkinnän jälkeisessä keskustelussa nousi esiin myös vielä yksi, hyvin mielenkiintoinen syy. Eräs rauhanaktiivi ilmoitti Venäjän toimien vastaisten mielenosoitusten ja muuun toiminnan pelaavan Nato-jäsenyyttä haluavien pussiin ja siksi monet ovat haluttomia ryhtymään toimeen.

Tällainen logiikka on tietysti poliittisesti ymmärrettävää. Jos kokee Naton vihollisekseen, ei edistä sen eduksi katsomiensa asioiden esilläoloa. Toisaalta rauhanliikkeessä on minusta tiukka eettinen ydin, joka edellyttää pyrkimistä täysimääräisesti inhimillisiin hyveisiin. Siihen tällainen polittinen tarkoituksenmukaisuus ei istu, vaikka kyse voi olla myös siitä kovin tutusta tilanteesta, jossa on valittava kahden ikävän vaihtoehdon välillä. Tässä tapauksessa on valittu hiljaisuus, jonka uskotaan estävän Suomen liittymisen pahaksi luokiteltuun sotilasliittoon. Toisaalta se hiljaisuus antaa Venäjälle toimintavapauden ja jättää Ukrainan yksin kamppailemaan ison naapurinsa aggressiota vastaan. Toisaalta hiljaisuus tavallaan myöntää myös sen, että Venäjän aggression voidaan hyvinkin kuvitella kohdistuvan Suomeenkin.

Näyttää siis olevan niin, että useimmat mielenosoitusosaamista ja -halukkuutta omaavat ihmiset ovat tässä tilanteessa tosiaan haluttomia organisoimaan toimintaa. Monelle voi olla kovakin pala asettua epäsuorasti EU:n ja USAn rintamaan, vaikka se rintama puolustaakin Ukrainan kansan vapautta. Mieluummin ollaan sitten hiljaa ja toivotaan asian menevän pois päiväjärjestyksestä. Venäjän uskon ymmärtävän tämän ja se tekeekin parhaansa pitääkseen rauhanliikkeiden väen hämmentyneenä aloillaan. Venäjä korostaa puolustavansa venäläisten oikeuksia Ukrainassa ja taistelevansa siellä olevia uusnatseja ja fasisteja vastaan. Paradoksaalisestihan on kuitenkin niin, että kaikkein eniten venäläisten oikeuksia talloo Venäjän hallitus. Venäjällä on myös kovasti elinvoimainen uusnatsikenttä, jonka sallitaan toimia, vaikka muutoin maan järjestökenttää tukahdutetaan kovilla otteilla.

Tänään julkaistu tutkimus Upseeriliiton jäsenten kannoista kertoo, että moni on muuttanut asennettaan Nato-jäsenyyteen myönteisesti Ukrainan tapahtumien takia. Luin kysymyksiä kohta kohdalta ja ihmiselle luonteenomaiseen tapaan katsoin, miten omat mielipiteeni sijoittuvat verrattuna kyselyyn vastanneisiin. Olin useimmissa kysymyksissä hyvin samoilla linjoilla enemmistön kanssa. Huomio oli hieman hätkähdyttävä. Olin päätynyt samoihin johtopäätöksiin kuin eri pohjalta maailmaa tarkastelevat ammattisotilaat. Luonnollinen, joskin typerä, reaktio oli äkkiä alkaa tarkastaa, että olinko tosiaan tuota mieltä. Olin siis vaihtamassa mielipidettäni, koska itselleni vieras viiteryhmä ajatteli samoin kuin minä. Typerää. Mutta uskon aika monen ihmisen olevan juuri nyt tällaisessa tilanteessa.

Oman näppituntumani mukaan hyvin monenlaiset ihmiset ovat tunteneet Ukrainan tapahtumista suurta levottomuutta. Sosiaalisen median synnyttämän näppituntuman mukaan sieltä löytyy niin hyvinkin korkean hippipistearvon omaavia ihmisia kuin tavallisia, jopa yhteiskunnallisesti hyvin passiivisiakin ihmisiä. Tästä kirjavuudesta varmaan syntyy yksi inhimillinen kynnys tilanteessa reagoimiseen: voi tuntua hankalalta olla samaa mieltä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Juuri tämän takia aiemmin kertomallani tavalla osa rauhanaktivisteista vierastaa tilanteessa toimimista, koska he asettuvat silloin samaan rintaman Yhdysvaltojen, EU:n, upseerien ja ehkä muidenkin vastapuoleksi miellettyjen tahojen kanssa.

Hyvä esimerkki toteutuneesta, odottamattomasta roolista tilanteessa on Sofi Oksasen aktiivisuus. Hän puhunut jo pidemmän aikaa aktiivisesti Putinin Venäjän muodostamasta uhasta ja myös toiminut aktiivisesti sen mukaan. Veikkaisin aika monien kulmakarvojen nousseen, kun Sofi Oksanen kirjavine, kulttuurisine olemuksineen nousi lavalle Puolustusvoimain komentajan Maanpuolustuspäivässä viime lokakuussa. Sekä PV:n komentaja Puheloinen että Oksanen osoittivat merkittävää rohkeutta toimimalla odottamattomalla, jopa monen varmaan sopimattomaksi mieltämällä tavalla yhdessä.

Ukrainan tapahtumat ovat todistaneet Sofi Oksasen ja muidenkin Putinin Venäjää epäilleiden näkemykset ikävän oikeiksi. Kiivaasti kaikkialla maailmassa käyvässä keskustelussa, jossa yritetään selvittää, että mikä Venäjälle oikein tuli, on nyt hyvåä kuunnella erityisen tarkkaan näitä ihmisiä, jotka pystyivät näkemään uhan jo aiemmin. Tähän astihan on ollut suhteellisen suuri konsensus siitä, että EU:n alueella suurin turvallisuusuhka syntyy taloudellisista vaikeuksista johtuvista sisäisistä uhista. Nyt uhkaa kumpuaa paitsi Putinin Kremlistä, niin sen toiminnan voimaannuttamasta äärioikeistosta kaikkialla Euroopassa.

Maailmanaika on nyt sellainen, että arvokonservatiivinen autoritäärisyys kiehtoo niin monia ja on niin voimakasta, että siitä on tullut vaikuttava voima todellisuudessamme. Se on ongelma. Meille, ketkä uskomme ihmisten tasavertaisuuteen, sananvapauteen ja muihin YK:n ihmisoikeuksien julistuksen hyvin tiivistämiin asioihin, se on haaste kamppailuun arvojemme puolesta. Arvot eroavat mielipiteistä siinä, että arvojen puolesta ollaan valmiit tekemään, jopa uhraamaan jotain. Nyt on toiminnan aika, niin rauhanliikkeellä kuin kaikilla muillakin.