Venäjän uhat

Ympäri maailmaa on alkanut kiivas selvittäminen ja selittäminen Venäjästä. Hyvin valmisteltu hyökkäys Ukrainaan, sitä seurannut painostus ja Putinin näyttäytyminen valloitushaluisena diktaattorina on pelästyttänyt etsimään selityksiä tapahtuneelle. Samalla analyysit ja johtopäätökset ovat jakautuneet suurinpiirtein kahteen luokkaan. Toisessa pidetään Venäjän toimia tuomittavina ja koviakin vastatoimia välttämättöminä. Toisessa Venäjän toimet ovat myös lähes aina tuomittavia, mutta niiden motiiveille löytyy ymmärrystä. Jälkimmäisessä näkökannassa Krimin valloituksen uskotaan olevan enempi yksittäinen toimenpide, mutta edelliseen enemmän uskovat epäilevät ekspansiivisen aggression saavan jatkoa lähivuosina. Venäläiset ja ukrainalaiset luonnollisesti levittävät omaa näkökulmaansa edes jotenkin tukevia puheenvuoroja kiivaasti.

Kullakin on oma kuvansa tilanteesta ja se määrittelee myös kannan Venäjän suhteen tehtäviin linjauksiin. Joidenkin mielestä linjan on oltava tiukka, toiset ovat valmiimpia myötäilemään Venäjän näkökulmia nimenomaan taloudellisen hyödyn takia. Nimityksiä eri näkökulmille onkin sitten useita ikäviä, suomettumisesta syytetään kumpiakin. Neuvostoliittokin oli lännessä ehkä paremmin ymmärretty kuin nykyinen Venäjä. Kylmän sodan aikana panostettiin lujasti Venäjän tutkimukseen ja analyyseihin. Nyt on toisin, sillä suhteellisen yhteistyöhaluinen ja heikko Venäjä ei resursseja tarvinnut.

Mutta nyt sitä ymmärrystä ja seurantaa tarvittaisiin taas enemmän kuin koskaan. Putin on pitänyt aloitteen käsissään, vuorotellen kiristäen, vuorotellen lauhduttaen ilmapiiriä. Nopeat ja häikäilemättömät liikkeet ovat jättäneet lännen seuraamaan katseella, kun Venäjä tekee mitä haluaa, syytäen samalla määrältään ja laadultaan ennen näkemättömän isosti propagandaa sekä kotirintamalla että ulkomailla.

Yhdestä asiasta vallitsee kuitenkin yksimielisyys. Kyse on ainakin merkittäviltä osin Venäjän halusta palata supervallaksi, jolla on voimaa ja sananvaltaa asemansa mukaisesti. Lännessä on ihmetelty suuresti ennen kaikkea sitä, eikö Putinia pelota lännen reaktio. Suomalainen Georgij Alafuzoff on EU:n sotilastiedustelun päällikkö ja sanoo kysyttäessä siitä, että välittääkö Putin siitä, mitä hänestä ja Venäjästä lännessä ajatellaan:
– Venäläisittäin ajatellen: onko Venäjästä joskus ajateltu jotakin hyvää?

Epäluulo länttä kohtaan, jossa paradoksaalisesti näyttävät yhdistyvän alemmuuden- ja ylemmyydentunto, on vanha perinne. Jussi Konttisen kirjoitus Helsingin Sanomissa avaa hyvin tätä puolta tilanteesta, kertoen loukatusta venäläisestä sielusta. Jokainen tietä miten voimakkaana epäoikeudenmukaisen kohtelun tunne polttaa sisällä ja tällä hetkellä Putinilla ja aika monella muullakin venäläisellä tuntuu olevan sellainen olo. Sitä ei voi jättää huomiotta eikä selittää pois.

Taustalta löytyy myös ideologista pohjaa Venäjän maan ja kansan erityislaatuisuudesta. Aiemmin nämä kaavailut näyttivät lännestä katsottuna lähinnä hörhöilyltä, mutta joka on tullut ikävän todeksi. Täälläkin on alettu kiinnittää huomiota esim. Aleksander Duginiin, joka julistaa Venäjän etujen vaativan melkoisia toimenpiteitä lähialueilla. Kansainvälinen politiikka on joka tapauksessa perinjuurin tekopyhää, sillä itsekäs etujen ajaminen verhotaan mitä ylevimpiin tavoitteisiin. Kun ylevät tavoitteet ovat ihan oikeasti toiminnan tärkein ajava voima, on jälki yleensä pahaa. George W. Bushin johtamat neoconit uskoivat oikeasti demokratian ja markkinatalouden lähetystehtäväänsä. Jälki Irakissa ja muuallakin oli karmeaa, järjetöntä ja laitonta.

Oma osansa on varmaan lännessä huolella vaalittu näkemys kylmän sodan voittamisesta. Vaikka Venäjä ei yksi yhteen olekaan Neuvostoliitto, niin silti siihen on jollain tasolla suhtauduttu voitettuna, heikkona. Putinin väsyksiin asti siteerattu ajatus Neuvostolitton romahtamisesta 20. vuosisadan suurimpana geopoliittiisena katastrofina taitaa itse asiassa olla kiertoilmaus marttyyrimaiselle suhtautumiselle valtavaan tappioon. Vaikka Venäjä ei ole Neuvostoliitto, on se vielä neuvostoliittolaisten johtama valtio. Ei mikään ihme että, amputoidut osat valtakunnasta aiheuttavat haamusärkyä yleisliittolaisuuteen kasvaneessa mielessä.

Venäjä ei ole pärjännyt globaalissa talouskilpailussa. Venäjän talouden koko ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, kuin sen valtava pinta-ala, korkea koulutustaso, runsaat luonnonrikkaudet ja suuri väestö edellyttäisivät. Mutta onglemiakin riittää,varsinkin demografisella puolella. Tähän asti sen talous on pysynyt kunnossa ennen kaikkea öljyn avulla, mutta näkymät eivät ole suotuisia silläkään puolella ja siksi tapahtuminen taustalla on vahvasti sisäpolitiikka.

Kansalaisten keskuudessa luottamus hallitukseen kykyyn hoitaa kansakunnan taloutta on laskussa. Yhteiskuntarauhan kannalta vakaa vaurastuminen on äärimmäisen tärkeää. Edessä oleville taloudellisesti hankalille ajoille Putinilla on tosin nyt syyllinen lännessä, vaikka käytännössä tuntuvia talouspakotteita ei juuri ole määrätty. Markkinat ovat toki rankaisseet Venäjää vääränä pitämistään päätöksistä, mutta uhan alla olevalle kansakunnalle on helppo vakuuttaa hankaluuksien olevan kavalien vihollisten syytä. Ne, ketkä eivät siihen väitteeseen usko, saavat kansanpettturin maineen ja kohtelun.

Putinin hallinto on koko ajan otettaan tiukentanut diktatuuri, jota kansalla ei ole vapaissa vaaleissa mahdollisuutta vaihtaa. Putin ei halua suurin surminkaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa Venäjälle, sillä se tarkoittaisi hänen valtansa loppua. Siitäkin on kysymys, kun Venäjä haluaa vetää rajoa "lännen" etenemiselle. Putinin hallinto voidaan nähdä neuvostoliittolaisen turvallisuuskoneiston luomuksena, sillä Putin näyttää ihmislajille tyypillisesti luottavan nimenomaan itsensä kaltaisiin, KGB:n kasvatteihin. Kun tämä silovikkihallinto ei käytännössä vastaa kansalle tekemisistään ja sen ytimen muodostavat kylmän sodan vainoharhaan rakennetun järjestelmän kasvatit, niin pahatkin aavistukset ovat oikeutettuja.

Ehkä silläkin on ollut merkitystä Venäjän aggressiivisuuteen, että Yhdysvallat on kääntänyt katseensa Aasiaan. Venäjän hallituksen halu käydä Ukrainan tilanteesta neuvotteluja nimenomaan USAn hallituksen kanssa kertoo pyrkimyksestä, paitsi takaisin suurvallan asemaan, myös maailmaan, jossa suurvallat päättävät. Liekö venäläisiä jollain tavalla jopa loukannut Yhdysvaltojen painopisteen siirto Tyynenmeren puolelle, vaikka se varmasti on myös antanut sille tilaa toimia kovaotteisemmin Euroopassa. Sinällään ironista, että samaan aikaan kun Venäjä täyttä häkää valmisteli Krim-operaatiotaan, luopui USA ikivanhasta Monroe-opista, jonka mukaan se piti lähialueensa, erityisesti latinalaisen Amerikan, kurissa ja nuhteessa.

Toisaalta keskustelussa on voimakkaasti (Kremlin puolelta) perusteltu, että Venäjä vain toimi sopimattomasti iholle tunkenutta Natoa ja EU:ta vastaan. Vaikka kuinka kylmä reaalipoliitikko olisi kyseessä, niin kyllä Natoon ja EU:n liittyneet maat ovat tehneet sen sydämensä kyllyydestä. Ketään ei ole kiristetty mukaan, vaan enemmänkin maita olisi ilomielin integroitumassa sotilaallisesti ja taloudellisesti länteen, jos vain tilaisuus suodaan.

Paljon huomiota on herättänyt Riku Rantalan kysymys kuuluu, että mitä USA oikein tällä valtapiirinsä laajentamisella haluaa. Uskoakseni se, paitsi tavoittelee itselleen etulyöntiasemaa kaupanteossa ja vaikutusvaltaa poliittisesti, myös uskoo keskinäisriippuvuuden ytimessä olevaan ajatukseen siitä, että yhdessä hyötyen hyödytään eniten. Markkinatalouden logiikka on Yhdysvaltain Euroopan ulkopolitiikan ytimessä. Venäjä taas katsoo maailmaa nollasummapelin kautta. Se on valmis ottamaan halumansa väkisin itselleen tai vähintään estämään muita pääsemästä tavoitteisiinsa.

USAlla on muualla maailmassa  käynnissä  edelleen terrorisminvastainen sota, joka olemukseltaan on ihan yhtä häikäilemätöntä kuin Venäjän toimet Georgiassa ja Ukrainassa. Obama on jatkanut edeltäjänsä kovaotteista linjaa, mutta matalammalla profiililla ja älykkäämmin. Tärkeä ero muistaa on myös se, että Venäjästä poiketen Yhdysvaltain hallitusta saa arvostella lujasanaisestikin. Hallitus myös vaihtuu, mikäli kansa vaaleissa niin haluaa. Hyvä kysymys sitten on, että mitä eroa republikaaneilla ja demokraateilla ainakaan muulle maailmalle on.

Ukrainan kriisi tarjoaa myös Yhdysvalloille oivan tilaisuuden paikata välit eurooppalaisten liittolaisten kanssa. Välit kärsivät yllättävän paljon Edward Snowdenin NSA-paljastuksista. Euroopan Unioni ja Yhdysvallat neuvottelevat myös parhaillaan Transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP). Ennen Ukrainan kriisiä näytti siltä, että neuvottelut olivat kovin jähmeässä tilassa. Nyt luulen niiden sujuvoituneen huomattavasti, kun Venäjä iski välillisesti painetta. Jos Eurooppa haluaa Yhdysvaltojen olevan läsnä vanhalla mantereella sotilaallisesti, niin pakkohan se on kauppasopimuksetkin solmia. Ilman Yhdysvaltoja Nato on sotilaallisesti murto-osa nykyisestä ja sen voimaa kunnioittava Putin ymmärtää erinomaisen hyvin.

Nyt Yhdysvaltain huomio on kiinnitetty Eurooppaan, mutta on helppo ennustaa, että ei se täällä pysy, jos ja kun kriisi helpottuu. Perin inhimillistä on hankkia huomiota kiukuttelemalla, mutta ikävän kovia otteita tässä huomion kiinnittämisessä on käytettävä. Seurauksena on myös se, että pienet maat ovat taas ikävän tutusti sivustakatsojia. Eikä tämä EU:n ulkopoliittisen voiman näyttönä ole juuri surkeaa kummempi, vaikka rivit ovat pysyneet poikkeuksellisen tiiviinä. Kesän EP-vaalien jälkeisen komission asialistalla on syytä olla korkealla suhteet Venäjään. Toki EU:n valta ylipäätään on luonteeltaan pehmeää ja sillä on hankalaa vastata nopeasti ja voimakkaasti. Mutta jos linja pitää, niin kyllä EU:nkin repertuaarilla saadaan asioita hivutettua toiseen asentoon.

Täällä Suomessakin on kriisin myötä herätty vahvasti siihen, että hyvinä aikoina voi aidalla keikkuakin, mutta myrskyn tullen pitää olla lujaa maata jalkojen alla. Rajusti liikkeelle lähtenyt Nato-keskustelu näyttäytyy minulle hyvin pitkälle keskusteluna siitä, mikä Venäjä on.  Se kun on se olennainen kysymys Suomelle vastattavaksi tässä tilanteessa on. Tarkemmin sanottuna, että millä todennäköisyydellä Venäjä on uhka meille tulevaisuudessa. Nyt se ei sitä ole, mutta ikäviä merkkejä on ilmassa. Nato-jäsenyys voi silloin olla se pienempi paha, jos vastakkainasettelu näyttää väistämättömältä joka tapauksessa. Mutta jos ei Venäjästä ole todennäköisesti vakavaa uhkaa, ei Nato-jäsenyydessäkään ole järkeä. Silläkin kun on oma hintansa.

Erinäiset mielipidekyselyt ovat antaneet kirjavia tuloksia kansan mielialoista. Oma tuntumani on, että suhtautuminen Natoon on muuttunut vähemmän kielteiseksi. Kirjavat kysymykset kirjavissa kyselyissä ja tutkimuksissa ovat antaneet kirjavia tuloksia. Maata ei pystytä yksin puolustamaan, mutta liittoutumista ei kannatetta. Toisaalta sitten uskotaan hyökkäyksen tapahtuessa Naton tai EU:n rientävän sotilaallisesti apuun. Täysin turha toive. Nato puolustaa vain jäseniään ja EU:n keinot ovat käytännössä vain poliittisia. Toisaalta yllättävän usein tulee vastaan väite, ettei Nato Suomea kuitenkaan puolustaisi, vaikka sen jäseniä olisimmekin.

Aivan kuten lehtien pääkirjoituksista oli jo viime keväänä luettavissa, niin eräänlainen kolmas kanta on Nato-myöntyväisyys. Siinä periaatteessa kielteinenkin oma asenne nähdään paasikiviläisesti järkevänä ohittaa ja pitää Natoa vähiten huonona vaihtoehtona. Nato-jäsenyyden kannatuksen kasvu on veikkaukseni mukaan paljolti juuri tällaista myöntyväisyyttä.

Keskustelu on nyt lähtenyt käyntiin ja toivottavasti jatkuu erinäisistä ärähdyksistä huolimatta syventyvänä eduskuntavaaleihin asti. Rohkenen arvella, että Nato-jäsenyyden hakemiselle jätetään seuraavassakin hallitusohjelmassa ovi auki. Kansanäänestys Nato-jäsenyydestä on ollut vahvasti esillä ja mm. presidentti Niinistö sitoutui siihen ennen valintaansa. Yksi tapa toteuttaa jäsenyyden suosion mittaus olisivat presidentinvaalit 2018. Jos ehdokkaat ilmoittaisivat oman kantansa Suomen Nato-jäsenyyteen, niin tuloksen voisi katsoa kertovan kansan mielipiteestä. Nato edellyttää hakijamailta kansan enemmistön tukea jäsenyydelle, jota yleensä on mitattu puolueiden tuella hakemukselle.

Ottakaamme siis ensin selvää siitä, mihin Venäjä on menossa ja miksi.  Vasta sen jäkeen on aika miettiä keinot elää mahdollisimman mukavasti ja turvallisesti tässä ison naapurin kainalossa.