Taas yksi propagandakirjoitus

Jutun kuvitus tukee sitä tahatonta huumoria, jota muutenkin kirjoituksessa riittää.

Tässä käyn läpi Pirkko Turpeinen-Saaren kirjoituksen Vastavalkeassa ja sen, miten näen sen. Kun olen tämän kirjoituksen sosiaalisessa mediassa tuominnut, niin minulta on tivattu perusteluja tälle tuomiolle. Tässä niitä lyhykäisesti. Tai oikeastaan pitkästi. Mutta paljon pidemminkin olisi voinut kirjoittaa. Kursiivilla blogimerkinnän teksti ja perässä minun arvioni.

Kokonaisuutena tämä Turpeinen-Saaren kirjoitus oli sekava kooste asioita, joiden tarkoituksena oli vakuuttaa lukija siitä, miten kurjassa tilanteessa olemme. Minä en ainakaan vakuuttunut. Kukin voi itse päätellä vakuuttuneisuutensa, sillä perässä koko teksti palasina ja minun huomioni perässä.


Suomi Saksan ja USA:n vasallina

Otiskossa esitetään lähtökohtaisesti, että Suomi on alistettu toisten määräysvaltaan. Tehokas aloitus, mutta epätosi. Tässä tehdään se tämän tyyppisissä kirjoituksissa  yleinen virhe, että sekoitetaan keskinäisriippuvuus ja alisteisuus. Toki me toimimme saman suuntaisesti USAn ja Saksan kanssa, mutta me teemme sitä siksi, että katsomme sen olevan etumme. Emme siksi, että pelkäsimme niitä.


PAAVO HAAVIKKO totesi kerran, että Suomen itsenäisyydestä on jäljellä vain lippu.

Tämä lainaus, jota en hakukoneella löytänyt verkosta mistään muualta kuin tästä kirjoituksesta, liittynee siihen, että Paavo Haavikko piti EU-jäsenyyttä virheenä,  kun juuri oltiin vapauduttu Neuvostoliiton ikeestä. Perikapitalistinen ukonhapanto ei siis pitänyt mistään ulkoisista voimista, vaan halusi täysin muista riippumattoman Suomen. Hän ei siis suinkaan kaivannut takaisin ystävyyden, yhteistyön ja avunannon maailmaan, jota tässä kirjoituyksessa kiitellään suuresti.


Suomen ulkopolitiikan viime vuosien muutos on painajaismainen.

Suomen ulkopolitiikka ei viime vuosina ole muuttunut juuri lainkaan. Me teimme kansanäänestyksellä linjavalinnan, jossa liityimme enemmistön tahdon mukaisesti EU:n. Toki turvallisuusympäristömme on muuttunut ja siinä on painajaismaisuutta tosiaan mukana. Mutta kyse on Venäjän asevoimien käytöstä sen rajojen ulkopuolella. Se muutos on painajaismainen meille Venäjän naapurina. Ei niinkään, että se uhkaisi meitä, vaan siksi, että koko eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on kriisissä. Muutos tapahtui, mutta se ei ollut meidän päätöksemme, vaan muutos viskattiin kasvoillemme kuin märkä rätti


Historia näyttää toistavan itseään. Voimapolitiikka ja militarismi ovat korvanneet sivistyneen, toinen toistaan kunnioittavan yhteistyön.

Tässä on mitä ilmeisimmin viittaus toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Silloinhan diktatuurit Saksa ja Neuvostoliitto liittoutuivat, koska kumpikin katsoi sen hyödylliseksi hyökkäyssotaan valmistautuessaan. Tilanne on nyt täysin erilainen. Toinen toistaan kunnioittavaa yhteistyötä ei ikinä ole ollut Euroopassa niin paljon kuin nyt. Meillä on EU, Nato ja ETYJ, sekä lukuinen joukko alueellisempia yhteistyöjärjestelmiä, kuten Pohjoismaiden neuvosto ja Visegrad. Toki kaikesta tästä on Venäjä jäänyt viime aikoina ulkopuolelle, joten kirjoittaja laskenee vain sen tarpeelliseksi yhteistyöksi.
Tämäntyyppisissä kirjoituksissa ”historian itsensä toistaminen” tarkoittaa yleensä vaivihkaista muistuttamista liittosuhteestamme Natsi-Saksan kanssa. Yleensä se päätyy sitten kertakaikkisen tolkuttomaan rinnastukseen siitä, että liittoutuminen nyky-Saksan kanssa olisi jotain yhtä typerää ja pahaa. Nyky-Saksa on moderni demokratia, jolla ei ole pienintäkään halua ottaa menneisyytensä takia ylipäätään mitään sotilaallista roolia missään omien rajojen ulkopuolella.
Voimapolitiikkaa ja militarismia en sen sijaan juurikaan havaitse missään muualla kuin Venäjällä. Ennen nyt käynnissä olevaa kriisia läntisen Euroopan puolustusmäärärahat olivat laskeneet jyrkästi. USA oli vähentänyt sotilaallista läsnäoloaan vanhalla mantereella valtavasti. Täällä ei ollut enää edes yhtään yhdysvaltalaista tankkia Euroopan maaperällä. Tämä on nyt muuttunut, koska Venäjä pakottaa edelleen vastahakoisesti sotilasmenoihin suhtautuvia maita lisäämään panostuksia.


Viime vuosisadan alkupuolella, vuonna 1918, Suomi antautui Saksan vasalliksi tuoreesta itsenäisyydestä nauttimisen sijaan. Porvarien maahan kutsuma Saksa miehitti Suomen ja painosti porvarillisen tynkäeduskunnan (jossa sosialidemokraattien toiminta oli estetty vangitsemisten ja teloitusten uhalla) valitsemaan saksalaisen kuninkaan. Eduskunnan päättäessä asiasta Saksa vahvisti sotilaallista läsnäoloaan ja toi muutaman sotalaivansa Eteläsatamaan. Eduskunta valitsi kuninkaan.

Voi nämä tapahtumat näinkin kuvata, mutta ei näillä minusta ole mitään relevanssia nykytilanteeseen. Meidän laitureihimme ei ole tulossa saksalaisia tai minkään muunkaan maan sota-aluksia vaikuttamaan demokraattiseen päätöksentekoomme.


Ennen talvisotaa, kesäkuun 18. päivänä 1939, Englannin kotijoukkojen päällikkö Walter Kirke saapui silloisen ulko- ja vt. puolustusministeri Eljas Erkon kutsumana Suomeen viiden päivän vierailulle. Vierailun aikana Kirke suoritti ”tarkastusmatkan” Viipurin alueelle. Hän seurasi tykistöammuntoja ja sotaharjoituksia ja neuvotteli Mannerheimin kanssa Neuvostoliiton ehdotuksista, jotka koskivat yhteistyötä Saksan hyökkäyssuunnitelmia vastaan. Mannerheim lausui käsityksenään, että jos Neuvostoliiton ehdotukset hyväksyttäisiin, se tulisi vaatimaan sananvaltaa Suomen puolustussuunnitelmien laatimisessa, mitä ”Suomi ei tietenkään voisi sietää”. Ministeri Erkon tarjoamilla juhlapäivällisillä pitämässään puheessa kenraali Kirke viittasi Neuvostoliiton ehdotuksiin ja antoi tunnustuksensa Suomen vallanpitäjien asennoitumiselle. Suomi valitsi arrogantisti sodan Saksan rinnalla.

Tässä nyt vedellään mutkia suoriksi ja suoria asioita mutkalle oikein urakalla. Talvisodan alla ja aikana Saksa oli Neuvostoliiton liittolainen, joka yhdessä sen kanssa valloitti Puolan ja itsekseen miehitti Baltian maat. Talvisodan alla Neuvostoliiton vaatimukset koskivat ennen kaikkea maa-alueita, joita se katsoi tarvitsevansa Pietarin turvaamiseen. Jos katsoo mitä tapahtui Baltian maille, on kovin todennäköistä, että huolimatta sekä alueellisista että poliittisista myönnytyksistä olisi Neuvostoliitto hyökännyt Suomeen.
Se, että yhteistyö Saksan kanssa alkoi haituvaisilla tunnusteluilla varmaan jo kauan ennen Jatkosotaa, on taas toinen asia. Jossain vaiheessa Suomi tosiaan valitsi sodan Saksan rinnalla, mutta se tapahtui myöhemmin kuin kirjoituksessa väitetään eikä tosiaankaan arrogantisti. Suomessa oli vahva saksalaissuuntaus, mutta ei täällä mitään itävaltalaismeininkiä ollut.  Mutta tosiaan on niin, että liittouduimme autoritäärisen ja ekspansiivisen suurvallan kanssa ja se oli virhe. Sitä ei pidä enää toistaa.


Sittemmin tuli ETYK, valtioiden keskinäiseen yhteistyöhön perustuva turvallisuusperiaate, joka haluttiin laajentaa koko maailman käsittäväksi.

Nyt on aika isoja ilmauksia, suorastaan pyhyyden julistamisen makua tässä. ETYKin keskeinen turvallisuusperiaate oli, että Euroopan rajoistaja valtapiireistä pidetään tiukasti kiinni ja toisten asioihin vältetään puuttumista. En tiedä, kuka olisi halunnut ETYKin globaaliksi, mutta heitäkin varmaan oli.


ETYK-kokouksen jälkeisen 40 vuoden aikana Suomi on liittynyt Euroopan unioniin ja sen pääomapiirien vallan takaavaan yhteisvaluutta euroon. Fiskaalisen vallan kadottua Suomi joutuu luopumaan hyvinvointivaltiosta siirtyäkseen yhdysvaltalaiseen pienen pääoman omistajien joukon valtapiiriin. Yhteisvastuun moraali katoaa korvautuakseen röyhkeyden, valheiden ja keinottelun moraalilla, jonka takuumiehenä on aseellinen valta.

Nyt taas ajatus sinkoilee kappaleessa melkoista vauhtia eessuntaas. Noin karkeasti ottaen tuossa kuvataan, miten vapaan ja onnellisen kansakunnan onnela on tuhottu ja tilalle rakennettu vääryyden valtakunta, jota pidetään väkivallan uhalla kurissa ja järjestyksessä. Minä en tästä Suomea vuonna 2015 tunnista. Jos verrataan vuoteen 1975 on suomalaisten elämä muuttunut paremmaksi kaikin tavoin: olemme vaurastuneet, yhteiskuntamme on suhteellisen läpinäkyvä oikeusvaltio, kansalaisyhteiskunta on voimissaan ja maassa on sananvapaus. Tuo yhteisvastuu lienee kiertoilmaisu, jolla tarkoitetaan säädellympää yhteiskuntaa, jossa tasattiin hyvää kovemmalla kädellä. Se tosiaan on muuttunut, tuloerot ovat kasvaneet ja taloudellinen epätasa-arvo lisääntynyt. Mutta siitä on päätetty demokraattisesti ja kyllä meillä vielä kaukana ollaan siitä, että tämä kehitys yltäisi jollain tasolla perusoikeuksiin. Yhteiskunnissa on aina asioita, jotka ovat väärin ja joita yritetään parantaa politiikan voimin.


Suomi osoitti uskollisuutensa tälle uudelle valtapiirilleen epäämällä Venäjän edustajien pääsyn ETYKin 40-vuotisjuhlakokoukseen. Siinä missä Saksa vuonna 1918 osoitti valtansa tuomalla sotalaivojaan Eteläsatamaan ratkaisevan eduskuntaäänestyksen aikana, Yhdysvallat osoitti mahtiaan tuomalla sotalaivansa Helsingin Eteläsatamaan ETYK:in juhlakokouksen alla. Yhdysvaltojen laivaston soittokunta antoi konsertin Suomenlinnan kirkossa Helsingin edustalla. Suomenlinna erilaisine vivahteineen symboloi niin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikaa Suomessa. Missäpä muualla kuin siellä USA:n laivasto näyttää mahtiaan Yhdysvaltojen kansallispäivänä! USA:n sotavoimat osoittavat myös, että sillä on mahti — Suomea välikappaleenaan käyttäen — estää Venäjän pääsy kokoukseen, jonka historia on yhteistyön historiaa, mutta nykyisyys Yhdysvaltojen sotilasmahdin todellisuutta.

Tässä päästiinkiin sitten allegorisoimaan urakalla. Yhdysvaltalaiset sotalaivat ovat liikkeellä Itämerellä, koska niillä halutaan viestiä Baltian maille, että Nato kantaa huolta niiden puolustuksesta. Tämä laiva jopa harjoitteli yhdessä Suomen laivaston kanssa. Vaikka kansainvälinen politiikka tosiaan on paljon eleitä ja symboleja, niin tässä esitetty tulkinta on melko villi. Joskus aiemmin suurille tulkinnoille olisikin voinut olla perustaa, mutta tällä hetkellä Suomen ja Yhdysvaltain asevoimien yhteistyö on Nato-kumppanuuden kautta arkista puuhaa, joka pyörii omaa tahtiaan.


Suomen ulkopolitiikka on Kokoomuksen käsissä. Kokoomuksesta valittu presidentti Sauli Niinistö päätti Suomen liittämisestä Yhdysvaltojen sotilaallisen vallan organisaation NATO:n isäntämaasopimukseen ilman, että koko sopimustekstiä oli suomennettu ja että kansanedustajat olisivat voineet ja ehtineet perehtyä siihen asianmukaisesti.

Suomen ulkopolitiikka ei ole Kokoomuksen käsissä. Niinistö on ensinnäkin hyvin itsenäinen ja toisekseen ulkoministeri on Timo Soini (ps) ja UaV:n pj Antti Kaikkonen (kesk). Tasavallan presidentti ei päättänyt Nato-yhteistyöstä, vaan se on vaiheittain edennyt asia, jossa eri asioita päätetään eri paikoissa. Jos nämä epäilyt päätöksenteon laittomuudesta pitäisivät paikkansa, olisi tästä jo valitusten takia tullut seuraamuksia. Poliittisesti tuon isäntämaasopimukseksi nimitetyn muistion hyväksyminen olisi voitu tehdä avoimemmin ja viisaammin. Mutta se ei olisi muuttanut itse asiaa. Toivottavasti tästä otetiin opiksi.


Italian ulkoministeri vastusti vuonna 1999 alun perin Yhdysvaltain vaatimia Jugoslavian siviilikohteiden NATO-pommituksia. Kun hänelle luvattiin pääsy suurvaltojen johtajien käymiin päivittäisiin keskinäisiin neuvotteluihin, hän suostui pommituksiin. Narsistinen tyydytys vahvojen joukkoon kuulumisesta voi sopeuttaa kammottaviinkin ratkaisuihin.

Tässä esitetään tapahtumakulku, jonka oikeellisuudesta minulla ei ole tietoa. Joka tapauksessa itse tarina kertoo siitä, miten Yhdysvallat käyttää vilunkikonsteja poliittisessa vaikuttamisessaan ja miten sen kanssa yhteistyöhön suostuvat ovat heikkoja luonteeltaan. Hyvin perinteistä propagandaa, jossa vihollinen juonittelee pahojaan. Kyseessä oli sitä paitsi Serbian pommittaminen, jotta he lopettaisivat rajut ja vähintään tuhansia henkiä vaatineet sortotoimet Kosovossa.


Presidentti Ryti tunnusti fasistisen Kroatian valtion, joka oli julistanut serbien ja juutalaisten holokaustin.

Tästä tapahtumasta minulla ei ole tietoa, mutta hyvinkin mahdollista. Mehän olimme osa bolsevismia vastaan taistelevaa rintamaa, johon myös kroaattinationalistit vastenmielisine ääriaatteineen kuuluivat. Sitä en vaan ymmärrä, miten tämä liittyi aikaisempaan, muuta kuin siten, että kyse on entisestä Jugoslavian alueesta. Ehkä tässä vain haluttiin jälleen rinnastaa Nato ja Natsi-Saksa.


Taideyliopiston rehtori Tiina Rosenberg totesi Ylen haastattelussa, että Suomi ei ole käsitellyt riittävästi äärioikeistonsa historiaa. Vain tämä historian tuntemattomuus ja käsittelemättömyys voi olla syynä nykyiseen ulkopolitiikan tilaan. 

Meillä on kansakuntana syntejä, ihan niin kuin kaikilla muillakin kansakunnilla. Äärioikeistomme historia sijoittuu sotaa edeltävään aikaan ja ikävä kyllä sitä taidetaan tuoda kovalla tohinalla uudestaan esiin. Siellä on toki tutkimattomia palasia edelleen, mutta en minä sanoisi että se osa historiaa olisi tuntematonta ja käsittelemätöntä. Se, että tämä tuntemattomuus ja käsittelemättömyys olisi syynä nykyiseen ulkopolitiikan tilaan, on kovin järjetön ja epälooginen väite. Ulkopolitiikassa ei vaan enää liikuta samalla tavalla vasemmisto-oikeisto -akselilla kuin kylmän sodan aikana. Taustallahan tässä on sellainen ajatus, että nykyinen politiikka oikeastaan on äärioikeistolaista. Sellainen tulkinta voi tosiaan syntyä, jos tarkastelee tilannetta vaikkapa 1970-luvun maailmankuvasta käsin.


Samalla tavalla Suomen ja Venäjän välisen historian tuntemattomuus voi olla syynä nykyiseen median käsitykseen Venäjästä. Kyky tuntea ja eläytyä katoaa nykyisessä rahaa ja USA:n sotilaallista maailmanvaltaa ihannoivassa kulttuurissamme.

Minusta Suomen ja Venäjän välinen historia ei ole tuntematonta. Enkä ymmärrä miten se voisi olla syynä ”median käsityksiin”. Tässä vihjataan, että media ei vaan ymmärrä Venäjää ja siksi tulkitsee sen toiminnan kielteisesti. Eli tausta-ajatuksena tässä on se muuallakin toistuva virheellinen oletus, että Venäjän ymmärtäminen olisi sen tahtoon taipumista.
Rahaa tässä kulttuurissamme tosiaan ihaillaan, mutta on täällä paljon muitakin arvoja. Eikä niihin kuulu USA:n sotilaallisen maailmanvallan ihannointi. Tässä taas maalataan kuvaa ajasta ja yhteiskunnasta, joka on mätä ja väärässä. Ja ihminenkin menee pilalle.


Presidentti Urho Kekkonen ja hänen toimintaansa tutkineet historioitsijat näkevät, että Venäjää ei voi ymmärtää, ellei ihmisellä ole kykyä tuntea. Presidentti Kekkosen luovuus ja eläytyvyys loivat edellytykset johtaa Suomen ulkopolitiikkaa ystävyyden ilmapiirissä. Tutustuin presidentti Kekkoseen henkilökohtaisesti ja syvemmin tutkiessani hänen lapsuuttaan, kirjeitään ja puheitaan kirjaani ”Suuri yksinäinen; Urho Kekkonen ja tunteet” varten.

Tässä vedotaan historioitsijoihin lainkaan määrittelemättä heitä. Tässä on myös vedottu suurimpaan mahdolliseen auktoriteettiin eli Kekkoseen, joka oman ylivoimaisuutensa ja henkilökohtaisen suuruutensa avulla piti välit Neuvostoliittoon kunnossa. Sen suhteen hoitamisen taustalla pilkistää väkivalta, joka uhkaa väärin käyttäytyvää, kansojen ystävyyttä rikkovaa pahantekijää. Tässä tekstissä esitetään muuten samalla varsin puhdaspiirteinen malli läheisriippuvuudesta kansakunnan tasolla. Sekä kerrotaan, että ihminen, joka ei ymmärrä Venäjää ja anna sille periksi, on tunteeton ja epäempaattinen. Eli paha. Näin demonisoidaan emotionaalisella tasolla toisella tavalla poliittisesta kysymyksestä ajattelevia.


Kuinka nopeasti nykyiset poliittiset johtajamme ovatkaan pystyneet tuhoamaan Suomen kansan ja Urho Kekkosen rakentaman ystävällisen suhteen Venäjään! Kekkonen varoi Kokoomusta ulkopoliittisista syistä. Nyt hänen pelkonsa ovat käyneet karmealla tavalla toteen.

Tässä esitetään jälleen suurieleisesti se, miten se tärkein asia eli suhteet Venäjään ovat surkastuneet. Niitä hoiti yhdessä kansan kanssa hyvä tsaari. Nyt ovat poliittiset johtajamme pilanneet kaiken.
Kirjoittajalta on jäänyt huomaamatta, että suhteet itään eivät ole meille enää elintärkeitä, vaikka toki edelleen hyvin tärkeitä. Mutta olemassaolomme ei ole enää kiinni idänsuhteista. Siksi koko tämän kirjoituksen läpikulkeva eksistentialistinen tuska on onneksi perustelematonta. Ihmiselle itselleen se voi toki olla hyvinkin todellista, mutta nykytodellisuus ei sitä tulkintaa tue.