Venäjän propagandan teemoja

Tämän hetken arvion mukaan voisi sanoa, että Venäjä laittoi valmistellen ja harkiten uuden vaihteen sisään kansainvälispoliittisissa pyrkimyksissään viime vuonna. Snowdenin ja Syyrian tapaukset kertoivat jo siitä, että Putin ei enää pyrkinyt pelaamaan samoilla säännöillä muiden kanssa, vaan käyttöön otettiin uusi asenne ja uudet toimintatavat. Tavoitteena on palauttaa Venäjä suurvallaksi, jota pelätään ja kunnioitetaan kaikkialla. Keskinäisriippuvuuden pragmaattinen yhteistyö sysättiin paljolti syrjään ja modernisoidulla voimapolitiikalla äkkikäännöksineen on pidetty aloite omissa käsissä.

Olennainen osa tätä vyörytystä on ollut ennennäkemätön informaatiosota. Olen tähän listannut Venäjän käyttämiä narratiivejä. Yhteistä niille on se, että niillä pyritään pitämään informaation ilmatila niin sekaisin, että kirkasta kuvaa ei muodostu. Kun kirkasta kuvaa ei muodostu, on läntisten, demokraattisten johtajien hankalaa tai mahdotonta toimia kovinkaan iso-otteisesti. Näin Venäjä halvaannuttaa tiellänsä olevia toimijoita samaan aikaan kun itse toimii tavoitteet kirkkaana mielessä ja autoritäärisen yhteiskuntajärjestyksen mutkaton päätöksenteko etunaan.

Tottakai pääosa tästä propagandasta on tarkoitettu kotimaiseen kulutukseen ja Putinin sekä hänen ekspansiivisen politiikkansa suosio onkin tällä hetkellä erittäin suurta. Mutta yllättävän hyvin nämä näyttävät purevan täällä lännessäkin. Ja tietysti myös täällä tuotetaan propagandaa, mutta se on jo vapaan kansalaiskeskustelun ja media takia vähäisempää ja hillitympää. Tosin myös räikeää itäistä propagandaa vaikeampaa tunnistaa.

Olen kerännyt Facebook-sivulleni satojen kuvien gallerian Ukrainan tilanteeseen liittyvästä kuvallisesta propagandasta, se löytyy täältä.


Venäjä on uhattuna

Venäjä on esittänyt Krimin miehityksen ja Ukrainan levottomuuksien syyksi lännen (≈ USA, Nato, EU, ETYJ, jne) uhkaavan lähestymisen Venäjän rajoille. Piiritetty, uhattu Venäjä on tuttu narratiivi jo tsaarien ja Neuvostoliiton ajoilta, joten sen päälle on hyvä rakentaa.
Hyvä kysymys tässä kohtaa on tietysti se, että miksi niin moni Venäjän (ja Kiinan) naapurimaa haluaa sotilastukikohtia ja muita vastaavia alueelleen.


Länsi hävittää

Erityisesti Kosovo ja Serbian pommitukset ovat olleet paljon esillä venäläisten puheissa. Myös Irakin ja Syyrian sodan karut jäljet ovat olleet esittämässä lännen sotaisuutta ja valheellisuutta. Venäjähän itse asiassa vain puolustaa Ukrainaa ja puolustautuu lännen raakuutta vastaan.


Siekailemattomia valheita

Tuntuu lähes mielenvikaiselta, miten suuria valheita Venäjän hallitus sylkee suustaan. Tiukka ote medioista ja vaihtoehtoisten äänien tukahduttaminen lisää valheiden tehoa kotimaassa ja ulkomaillakin luotetaan siihen, että joku uskoo. Joka tapauksessa siekailemattomilla valheilla lisätään tilanteen epäselvyyttä.


Suuri johtaja

Vladimir Putinin henkilökultti on olennainen osa venäläistä propagandaa. Hänen on pystyttävä näyttämään itsensä suurena johtajana, joka pystyy viemään kansansa autiomaan läpi luvattuun maahan.


Novorussia - uusi Venäjä

Uusi, uljas Venäjä on noussut täyttämään itäisen suurvallan tehtävää maailman pelastamiseksi. Tässä on jotain samaa kuin Ukrainan menettämisen myötä vaikeuksissa olevassa Euraasian unionissa. Bongasin muuten jokin aika sitten verkosta eräältä propagandasivulta termin "eurasian brotherhood." Liekö vastine Neuvostoliiton aikaiselle yleisliittolaisuudelle.


Rappio uhkaa

Venäjällä vaalitaan arvoja, kun lännessä on syöksytty yltiöyksilöllisyyden, homoseksuaalisuuden ja estottoman hedonismin maailmaan.


Luonnollisen tilanteen palautus

Neuvostoliiton romahduksen jälkeen maailma on ollut epäluonnollisessa tilassa, koska Venäjä ja sen vaalimat arvot ovat olleet painettuja ahdinkoon. Nyt heikkouden häpeästä on päästy ja maailmaa asetellaan tarpeelliseksi nähdyin ottein oikeisiin asemiin.


Heikko länsi

Venäjän propaganda esittää lännen usein heikkona ja eripuraisena joukkona ääliöiden johtamia maita. Propagandan perinteinen paradoksihan on se, että vihollinen esitetään yhtäiakaa heikkona ja typeränä sekä ovelana ja lähes kaikkivoipana.


Tikusta asiaa

Kysymyksessä on Keskustan Elsi Kataisen lausunto, ei pääministerin uusi linjanveto. Kun diplomaatit valjastetaan lööppien tekmisen logiikalle, on perinteitä murskattu urakalla.

Jos jollakin maailman kulmalla joku sanoo jotain myönteistä tai Venäjän pyrkimyksiin sopivaa, niin se uutisoidaan näkyvästi ja tarpeen tullen sopivasti pyöristäen.


Fasismi

Venäläisessä propagandassa natsit ja fasistit ovat se totaalinen paha, joka saa ja pitää murskata keinoilla millä hyvänsä. Historiallisiin tapahtumiin perustuvaa demonisointia siis.


Älä luota mihinkään

Lietsomalla sitä ajatusta, että kaikki tiedonvälitys on propagandaa, viedään kaikilta viesteiltä uskottavuus ja passivoidaan ihminen.

Hiljentynyt rauhanaate II: odottamattomia kumppanuuksia

Aiempi merkintäni rauhanaatteen hiljentymisestä ei antanutkaan mielelle rauhaa. Useimmiten kun jonkin asian saa purettua suhteellisen loogiseksi esitykseksi, on se ikäänkuin hallinnassa, ainakin jonkin aikaa. Nyt niin ei tapahtunut. Tämä rauhattomuus johtuu paitsi keskeneräiseksi jääneestä ajattelusta, myös rauhanaatteen läheisyydestä minulle. Kun omaksi mieltämäni viiteryhmä ei toimikaan sen idean tavoin, jota katson sen edustavan, niin se on pystyttävä selittämään itselleen.

Aiemmin haarukoin rauhanliikkeen hiljaisuuden syyksi Venäjän toimien ymmärtämisen, Yhdysvaltojen inhoamisen, suomettumisen perinnön ja Putinin teflonpinnan kansalaismielipiteiden, varsinkin läntisten, suuntaan. Merkinnän jälkeisessä keskustelussa nousi esiin myös vielä yksi, hyvin mielenkiintoinen syy. Eräs rauhanaktiivi ilmoitti Venäjän toimien vastaisten mielenosoitusten ja muuun toiminnan pelaavan Nato-jäsenyyttä haluavien pussiin ja siksi monet ovat haluttomia ryhtymään toimeen.

Tällainen logiikka on tietysti poliittisesti ymmärrettävää. Jos kokee Naton vihollisekseen, ei edistä sen eduksi katsomiensa asioiden esilläoloa. Toisaalta rauhanliikkeessä on minusta tiukka eettinen ydin, joka edellyttää pyrkimistä täysimääräisesti inhimillisiin hyveisiin. Siihen tällainen polittinen tarkoituksenmukaisuus ei istu, vaikka kyse voi olla myös siitä kovin tutusta tilanteesta, jossa on valittava kahden ikävän vaihtoehdon välillä. Tässä tapauksessa on valittu hiljaisuus, jonka uskotaan estävän Suomen liittymisen pahaksi luokiteltuun sotilasliittoon. Toisaalta se hiljaisuus antaa Venäjälle toimintavapauden ja jättää Ukrainan yksin kamppailemaan ison naapurinsa aggressiota vastaan. Toisaalta hiljaisuus tavallaan myöntää myös sen, että Venäjän aggression voidaan hyvinkin kuvitella kohdistuvan Suomeenkin.

Näyttää siis olevan niin, että useimmat mielenosoitusosaamista ja -halukkuutta omaavat ihmiset ovat tässä tilanteessa tosiaan haluttomia organisoimaan toimintaa. Monelle voi olla kovakin pala asettua epäsuorasti EU:n ja USAn rintamaan, vaikka se rintama puolustaakin Ukrainan kansan vapautta. Mieluummin ollaan sitten hiljaa ja toivotaan asian menevän pois päiväjärjestyksestä. Venäjän uskon ymmärtävän tämän ja se tekeekin parhaansa pitääkseen rauhanliikkeiden väen hämmentyneenä aloillaan. Venäjä korostaa puolustavansa venäläisten oikeuksia Ukrainassa ja taistelevansa siellä olevia uusnatseja ja fasisteja vastaan. Paradoksaalisestihan on kuitenkin niin, että kaikkein eniten venäläisten oikeuksia talloo Venäjän hallitus. Venäjällä on myös kovasti elinvoimainen uusnatsikenttä, jonka sallitaan toimia, vaikka muutoin maan järjestökenttää tukahdutetaan kovilla otteilla.

Tänään julkaistu tutkimus Upseeriliiton jäsenten kannoista kertoo, että moni on muuttanut asennettaan Nato-jäsenyyteen myönteisesti Ukrainan tapahtumien takia. Luin kysymyksiä kohta kohdalta ja ihmiselle luonteenomaiseen tapaan katsoin, miten omat mielipiteeni sijoittuvat verrattuna kyselyyn vastanneisiin. Olin useimmissa kysymyksissä hyvin samoilla linjoilla enemmistön kanssa. Huomio oli hieman hätkähdyttävä. Olin päätynyt samoihin johtopäätöksiin kuin eri pohjalta maailmaa tarkastelevat ammattisotilaat. Luonnollinen, joskin typerä, reaktio oli äkkiä alkaa tarkastaa, että olinko tosiaan tuota mieltä. Olin siis vaihtamassa mielipidettäni, koska itselleni vieras viiteryhmä ajatteli samoin kuin minä. Typerää. Mutta uskon aika monen ihmisen olevan juuri nyt tällaisessa tilanteessa.

Oman näppituntumani mukaan hyvin monenlaiset ihmiset ovat tunteneet Ukrainan tapahtumista suurta levottomuutta. Sosiaalisen median synnyttämän näppituntuman mukaan sieltä löytyy niin hyvinkin korkean hippipistearvon omaavia ihmisia kuin tavallisia, jopa yhteiskunnallisesti hyvin passiivisiakin ihmisiä. Tästä kirjavuudesta varmaan syntyy yksi inhimillinen kynnys tilanteessa reagoimiseen: voi tuntua hankalalta olla samaa mieltä hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Juuri tämän takia aiemmin kertomallani tavalla osa rauhanaktivisteista vierastaa tilanteessa toimimista, koska he asettuvat silloin samaan rintaman Yhdysvaltojen, EU:n, upseerien ja ehkä muidenkin vastapuoleksi miellettyjen tahojen kanssa.

Hyvä esimerkki toteutuneesta, odottamattomasta roolista tilanteessa on Sofi Oksasen aktiivisuus. Hän puhunut jo pidemmän aikaa aktiivisesti Putinin Venäjän muodostamasta uhasta ja myös toiminut aktiivisesti sen mukaan. Veikkaisin aika monien kulmakarvojen nousseen, kun Sofi Oksanen kirjavine, kulttuurisine olemuksineen nousi lavalle Puolustusvoimain komentajan Maanpuolustuspäivässä viime lokakuussa. Sekä PV:n komentaja Puheloinen että Oksanen osoittivat merkittävää rohkeutta toimimalla odottamattomalla, jopa monen varmaan sopimattomaksi mieltämällä tavalla yhdessä.

Ukrainan tapahtumat ovat todistaneet Sofi Oksasen ja muidenkin Putinin Venäjää epäilleiden näkemykset ikävän oikeiksi. Kiivaasti kaikkialla maailmassa käyvässä keskustelussa, jossa yritetään selvittää, että mikä Venäjälle oikein tuli, on nyt hyvåä kuunnella erityisen tarkkaan näitä ihmisiä, jotka pystyivät näkemään uhan jo aiemmin. Tähän astihan on ollut suhteellisen suuri konsensus siitä, että EU:n alueella suurin turvallisuusuhka syntyy taloudellisista vaikeuksista johtuvista sisäisistä uhista. Nyt uhkaa kumpuaa paitsi Putinin Kremlistä, niin sen toiminnan voimaannuttamasta äärioikeistosta kaikkialla Euroopassa.

Maailmanaika on nyt sellainen, että arvokonservatiivinen autoritäärisyys kiehtoo niin monia ja on niin voimakasta, että siitä on tullut vaikuttava voima todellisuudessamme. Se on ongelma. Meille, ketkä uskomme ihmisten tasavertaisuuteen, sananvapauteen ja muihin YK:n ihmisoikeuksien julistuksen hyvin tiivistämiin asioihin, se on haaste kamppailuun arvojemme puolesta. Arvot eroavat mielipiteistä siinä, että arvojen puolesta ollaan valmiit tekemään, jopa uhraamaan jotain. Nyt on toiminnan aika, niin rauhanliikkeellä kuin kaikilla muillakin.

Hiljentynyt rauhanaate

Eurooppalaiset rauhanliikkeet ovat olleet Ukrainan tapahtumista jotakuinkin hiljaa. Suurimmat protestit ovat olleet ukrainalaisten itsensä järjestämiä ja muutoin protestointi Venäjän halllituksen toimintaa vastaan on ollut erittäin heikkoa.Yhdysvaltain uhkailut ja sitten sotatoimet Irakia vastaan saivat liikkeelle satoja tuhansia ihmisiä ympäri Eurooppaa. Nyt puhutaan vain tuhansista. Tätä hiljaisuutta on ihmetellyt mm. Husein Muhammed osuvassa kolumnissaan.

Yksi syy hiljaisuudelle on varmasti rauhanaatteelle myönteisten ihmisten keskuudessa voimakkaana elävä altavastaajan suosiminen. Ollaan heikomman puolella. Tätä narratiiviä Venäjä on käyttänyt taitavasti hyväkseen informaatiosodassaan puhuessaan lännen uhasta. Yhdysvaltain toimet nähtiin vain maan taloudellisten ja poliittisten etujen ajamisena ja sellaiset sodat ovat erityisen tuomittavai. Venäjä taas kertoo käyneensä taisteluun padotakseen uhan, joka siihen kohdistuu lännestä. Puolustautuminen on niin kovin paljon hyväksyttävämpää. Itse tosin näen tämän uhan kohdistuvan lähinnä Putinin valta-asemaan, sillä kansalaisyhteiskunta, oikeusvaltio ja aito demokratia mieliiteenvapauksineen ovat Putinin vihollisia. Sitä vihollisuutta hän on jo pitkään todistanut teoillaan.

Helsingissä rauhanjärjestöt järjestivät yhdessä kaksiosaisen mielenosoituksen, aamulla Ukrainan ja illansuussa Venäjän suurlähetystöllä. Joensuussa paikallinen rauhanryhmä järjesti keskustelutilaisuuden, jossa pari tuntia käytiin läpi tilannetta eri näkökulmista. Itse sain osallistua tähän keskusteluun ja ainakin itselleni tilaisuus oli tärkeä. Erilaiset näkemykset avartavat horisonttia, joutuu testaamaan omaa ajatteluaan ääneen puhuessa ja olennaista on myös puhuminen ylipäätään. Se keventää mieltä ja saa perspektiivin paremmin kohdalleen. Siksi tarvitsisimme tällaisia tilaisuuksia, joissa voitaisiin yhdessä ajatella asioita. Viihteeksi tarkoitettu Ajankohtaisen Kakkosen teema-ilta ei ole siihen tarkoitukseen kovinkaan hyvä.

Osaltaan rauhanaktiivien hiljaisuudessa kyse on varmaan myös siitä, että (lähes) kaikki tietävät, ettei Putiniin voida vaikuttaa kansalaismielipiteellä, läntisellä varsinkaan. Johtaja, joka talloo surutta oman kansansa näkemyksiä ja oikeutta esittää niitä rankaisematta, ei piittaa tippaakaan siitä mitä täällä hänen toiminnastaan kansalaistasolla ajatellaan. Suomessa haluttomuudessa tuomita Venäjän toimia voi kyse olla myös ihan perinteisestä suomettumisesta, jossa varotaan kaikkea, jonka kuvitellaan loukkaavan tai edes harmittavan Venäjää. Kun tällaista poltiiikkaa kuitenkin harjoitettiin vuosikymmeniä, niin se ajattelutapa elää varmasti edelleen. Itse olen olut haistavinani tällaista menneisyydestä ammentamista keskustalaisissa, vasemmistolaisissa ja perussuomalaisissa mielipiteissä.

Jos haluaa ehdottomasti pitää kiinni rauhanomaisesta ajattelusta tässä tilanteessa, liukuu helposti velvoittamaan sekä länttä että itää lopettamaan aggressio. Kuitenkin sitä aggressiota on harjoittanut lähes yksinomaan Venäjä, mutta sen myöntäminen tuntuu olevan hankala pala. Mieluummin kaivetaan esiin se tuttu ja turvallisen USAn tuomitseminen sen teoista vesittämään suhtautumista Ukrainan silpomiseen ja painostamiseen. Myös päätään nostavat äärioikeistolaiset liikkeet itäisessä Euroopassa muodostavat monille syyn olla asettumatta Ukrainan puolelle. Tämä on minulle yhtä hankalasti avautuva riippuvuussuhde kuin Venäjän toimien oikeuttaminen Yhdysvaltojen vääryyksillä eri puolilla maailmaa. Sitäpaitsi eurooppalainen äärioikeisto on jo pitkään lämmitellyt välejään Putinin hallintoon.

Tottakai lännelläkin on näpit pelissä Ukrainassa. Mutta kyllä minun mielestäni on hyväksyttävää se, että eri toimijat kilpailevat väkivallattomin ja mahdollisimman avoimin keinoin kansainvälisestä vaikutusvallasta. Haluan romanttisesti ajatella, että kansakunnan on saatava olla vapaa valitsemaan suuntansa ja vaikka myös sitten tekemään virheensä. Ukrainassa niitä virheitä on jo tosin tehty niin urakalla, että jos se kiintiö olisi jo täynnä. Venäjälle kyllä sopii Ukraina, jonka yhteiskunta on syistä ja toisista heikko.

Joka tapauksessa toivon, että eurooppalainen rauhanliike löytää taas selkärankansa ja nousee vastustamaan Putinin hallinnon pyrkimyksiä samalla tarmolla kuin aikoinaan vastutettiin Yhdysvaltain pyrkimyksiä George W. Bushin johdolla.

Seuratkaa rahaa!

Tämä vieraskynäpuheenvuoro on uudelleen kirjoitettu versio spontaanisti kirjoittamastani kommentista, jonka kirjoitin blogikirjoitukseen 'Venäjän uhat', 02.04.2014. Kommenttini viestiä on terävöitetty ja alunperin ulkomuistista kirjoitettuja faktoja on tarkistettu ja linkitetty.

Venäjän taloutta ja Ukrainan kriisiä ei ole juurikaan käsitelty samassa yhteydessä. Kriisi on ensisijaisesti nähty Venäjän suurena käännöksenä sisäänpäin ja uuden Neuvostoliiton synnyn esinäytöksenä. Yleisön mielenkiinto on kohdistunut lähinnä siihen mihin maahan Putinin armeija mahtaa seuraavaksi hyökätä. Hurmanationalismia levitetään ponnekkaasti myös Venäjän omissa tiedotusvälineissä, joten ei mikään ihme, että duginilainen uusimperialismi on mediassa näkyvästi esillä. Venäjän imperialismi on kuitenkin Potemkinin kulissi ja tarkoitettu lähinnä käytettäväksi Venäjän sisäpolitiikassa kansan tuen varmistamiseksi. Silloin kun peliin pannaan suurvaltion kansainvälinen asema ja aletaan liikuttelemaan armeijoita, täytyy kaiken takana olla erittäin pakottavia syitä. Kymmenien tuhansien sotilaiden seisottaminen viikkokaupalla panssareissaan Valko-Venäläisen pellon laidalla maksaa erittäin paljon rahaa. Krimin niemimaan - joka on tätä kirjoitettaessa uudesta emämaastaan irroitettu enklaavi - pelkkä ylläpito tulee maksamaan Venäjälle järkyttävän paljon. Rahaa palaa valtavia summia, mutta on haasteellista nähdä miten Venäjä aikoo saada Ukrainaan sijoittamansa varat takaisin. Onko kyseessä hyökkäys vai puolustus? Kriisejä on joskus mahdollista selittää paitsi geopolitiikalla myös taloudella.

Jotta näkisimme Venäjän talouden ja Ukrainan kriisin yhteyden mahdollisimman selkeästi on analysoitava Venäjän talouden nykyistä tilaa. Keväällä 2013 alkoi yllättäen kuulua ensimmäisiä merkkejä Venäjän talouden nousuvauhdin  äkillisestä hidastumisesta. Silloinen ennuste koko vuodelle oli noin 3.7% vahvaa kasvua, mutta jo kesällä alettiin yllättäen puhua kasvun puolittumisesta. Lopulta mentiin jo senkin alle. Nyt jo tiedämme miksi Venäjän vankka talouskasvu äkillisesti pehmeni. Yksityinen kulutus ja investoinnit sakkasivat. Investointien hiipuminen on erityisen hälyttävää. Venäjällä ei ole pulaa hyvistä investointikohteista. Pulaa on pääomista, ja kuten nyt tiedämme, investointihalukkuudesta. Yksityinen pääoma virtaa yhä voimakkaammin länsimaihin korruptiota ja rikollisuutta pakoon. Yksityisen investointihaluttomuuden takaa voi nähdä Venäjän kroonisen taloudellisen sairauden. Talouden toiminta on vieläkin, yli 20 vuotta siitä kun ongelma havaittiin, liian riippuvaista öljyn ja kaasun viennistä. Kun yksityiset investoinnit ja kulutuskysyntä sakkaavat jää talous seisomaan pelkästään öljyn ja kaasun varaan. Putin luonnollisesti tiesi jo keväällä 2013 tilanteen vakavuuden mutta kansalle asiaa ei kerrottu.

Venäjän talouskasvu riippuu öljyn hinnan noususta. Se johtuu siitä, että Venäjän öljyn tuotanto ei kasva, mutta valtion menot kasvavat. Öljyn hinnan on siis noustava, jotta yhtälö toimii. USA:ssa on ehdotettu, että se myy öljyä omista varmuusvarastoistaan, jonka on arvioitu laskevan öljyn tynnyrihinnan nopeasti alle sadan dollarin tason. Tämä tekisi Venäjän budjettiin arviolta 40 miljardin dollarin aukon vuodessa. Nykyisessä tilanteessa Venäjän olisi vaikeaa, ellei peräti mahdotonta, paikata aukkoa lainoilla ja se joutuisi parissa vuodessa kestämättömään taloudelliseen tilanteeseen. Öljymarkkinoilla tapahtuu paljon muutakin. Iran ja Libya ovat parhaillaan tekemässä vuosien tauon jälkeen paluuta öljyn myyjiksi. Iranin markkinoille tuleva tuotantomäärä on jo lähtökohtaisesti merkittävä ja noussee muutamassa vuodessa noin puoleen Venäjän koko öljyntuotannon määrästä. Kummallinen sivujuonne on, että Venäjä haluaa ostaa vaihtokaupoilla Iranin tarjoamaa öljyä pois markkinoilta. Tämä kertoo siitä, että Venäjä pelkää Iranin öljyn vaikuttavan markkinahintaa alentavasti. On silti hyvinkin mahdollista, että öljyn tynnyrihinta laskee alle sadan dollarin tai pysyttelee sen tuntumassa. Tämä skenaario olisi myrkkyä Venäjän taloudelle.

Entäpä kaasu? kaikki toki tuntevat liuskekaasun, siitä nesteytetyn LNG-kaasun, ja Venäjän kannalta varsin ikävät kaasun maailmanmarkkinahinnan laskupaineet muutaman vuoden tähtäimellä.Venäjän kaasun myynnin määrä nousee, mutta hitaasti. Tämän vuoksi kaasun hintataso on Venäjän kannalta äärimmäisen tärkeää. Tänään Venäjä sitoo myymänsä kaasun perushinnan öljyn hintaan ja peukaloi sitten kaasun hintaa asiakaskohtaisesti. Esimerkiksi Saksa saa Gazpromilta kaasua merkittävästi halvemmalla hinnalla Puolaan ja Latviaan verrattuna. Ukraina on kaasun hinnan osalta aivan oma lukunsa. Tällainen poliittisluonteinen hinnoittelu on EU:n kilpailulainsäädäntöä vastaan. EU onkin jo vuodesta 2011 tutkinut Gazpromin toimintaa kaasumarkkinoilla. Ukraina ei ole EU:n jäsen, mutta on selvää, että Ukrainan kaasun ryöstöhinnoittelu toimii tähtitodistajana Gazpromia vastaan. Ukrainan kaasun hinnan röyhkeä nostaminen saattaakin olla merkki siitä, että Venäjä on luovuttanut neuvottelukompromissin löytämisessä EU:n kanssa. Tähän asti Venäjä on pullikoinut EU:n tutkimuksia vastaan minkä on voinut. Se on epätoivoisesti hakenut Gazpromille jonkinlaista erikoisasemaa, mutta on jäänyt neuvotteluissa ilman menestystä. EU:n raportti kaasumarkkinoiden tilanteesta ja Gazpromin määräävän markkina-aseman väärinkäytöstä oli luvassa vielä tänä keväänä, mutta nyt lienee selvää, että poliittinen tilanne siirtää raportin julkaisua. Raportista ei ole juuri muuta ennakkotietoa kuin arvelu, että se tulee olemaan erittäin kiusallinen Gazpromin kannalta. EU:n asettamat vaatimukset Gazpromille ovat kovat. EU tulee pakottamaan Gazpromin myymään kaasua kaikille halukkaille suurinpiirtein samaan hintaan. EU tulee pakottamaan kaasun takaisivirtausmahdollisuuden, joka mahdollistaa sen, että Saksa voi vapaasti jälleenmyydä kaasua vaikkapa Puolaan (tätä Saksa tekee jo nyt Venäjän kovista vastalauseista huolimatta). EU saattaa myös pakottaa Gazpromin erottamaan kaasun jakeluverkoston hallinnan kaasun tuotannosta ja varaamaan osan putkien kapasiteetista muille kaasuntuottajille, esimerkiksi Keski-Aasian maissa tai Turkissa. EU:n vaatimukset paitsi laskevat Venäjän kaasusta saamaa markkinahintaa, niin ne myös käytännössä poistavat Venäjältä mahdollisuuden käyttää kaasua poliittisena nyrkkinä. Tietenkin Venäjä voisi jälleen kerran sulkea kaasuhanat, mutta se toimisi voimakkaasti Venäjää vastaan neuvotteluissa EU:n kanssa. Venäjä myös tarvitsee kaasutuloja kipeämmin kuin EU tarvitsee kaasua.

Venäjän taloudelliset näkymät eivät ole siis ollenkaan vakaat. Talous sakkasi jo ennen Ukrainan kriisiä ja kriisin seuraukset eivät taloutta kohenna. Pikemminkin voidaan puhua vakavan taloudellisen romahduksen riskistä. Lisäksi tulevat nähtävissä olevat vaikeudet öljyn hinnan osalta ja suurvallaksi itsensä näkevän Venäjän valtiollisen itsetunnon kannalta kertakaikkiaan mahdottomasta tilanteesta EU:n kanssa kaasun myynnin ja hinnoittelun rajoittamisessa. Mitä Venäjä voi ylipäätään tehdä tilanteessa, jossa laskevat öljymarkkinat (Venäjän näkökulmasta USA!) ja EU:n kilpailulainsäädäntö uhkaavat luhistaa sen talouden pohjan? Ukrainan kriisissä ei talouden näkökulmasta ole kysymys hyökkäyksestä vaan Venäjä puolustautuu. Ensimmäinen looginen puolustusaskel on ottaa kaasuputket niin tiukasti omaan haltuun kuin mahdollista. Keskeisimmät kaasuputket Eurooppaan kulkevat, niin kuin nyt hyvin tiedämme, Ukrainan kautta.

Putinin kannalta katsottuna Krimin tai Ukrainan jonkinasteinen itsemääräämisoikeus toimii valttikorttina neuvotteluissa EU:n kanssa kaasun myynnin ja hinnoittelun rajoitteista. USA on suoraan osallinen Ukrainan kriisissä Budapestin muistion allekirjoittajana. Putin saattaa laskea jotakin myös sen varaan, että USA luopuisi aikeistaan peukaloida öljyn maailmanmarkkinahintaa jos se saa vastineeksi Ukrainan tilanteen rauhoittumisen. Muuta valttikorttia tässä suuressa taloudellisessa pelissä Venäjällä ei käytännöllisesti katsoen ole. Sen on joko puolustauduttava parhaan kykynsä mukaan tai antauduttava markkinoiden riepoteltavaksi. Putinilla on pelissä paitsi oma asemansa myös Venäjän talous ja suurvalta-asema. Jos Venäjän horjuva talous romahtaa ennen kuin hyväksyttävä neuvottelutulos saadaan aikaan on Putin hävinnyt pelin. Panoksia ollaan aivan varmasti valmiita nostamaan korkealle ennen sitä.

Nimimerkki
Otto Normalverbraucher

Kirjoittaja on taloustieteilijä ja seuraa innokkaasti kansainvälistä politiikkaa sekä turvallisuuspoliittista keskustelua.

Turvallisuuspoliittista luettavaa 4.4.

Turvallisuuspoliittista keskustelua eri puolilta verkkoa, eri näkökulmista, pääosin suomeksi.

Kriisin olemus ja ulottuvuudet

Wikipediassa artikkeli "Krimin kriisi" runsaine linkitykseen

YLE Uutisten huikeasti toteutettu aikajana Ukrainan kriisistä

EU-edustustossa oikeudellisista kysymyksistä vastaava Tarja Långström aukoo tilanteen kansainvälisoikeudellisia piirteitä.

Nykypäivän Hara pohtii sitä, mikä on Venäjälle tarpeeksi.

Kyber on yksi rintama.

Suomettumisen käsite nousee eri yhteyksissä esiin, niin nytkin Venäjän ja Ukrainan välisessä kriisissä. Anni Kangas (TaY) tarkastelee sen käyttökelpoisuutta tai pikemminkin käyttökelvottomuutta. 

Suomi ei tunnusta Krimin liittämistä Venäjään.

Sofi Oksasen väkeväsanainen analyysi ja vetoomus.

Emeritusprofessori Stephen F. Cohenin selitys kriisin synnylle pohjaa lännen valtapiirin levittäytymiseen.

Eurooppalainen EU-vastainen populismi poliittisen kentän oikealla laidalla on monessa asiassa arvokonservatiivisen Putinin kanssa samoilla linjoilla. Bulgariassa populistinen äärioikeistopuolue uhkaa kaatavansa hallituksen estääkseen Venäjään kohdistuvat kauppapakotteet.

Naton sotilaskomitean entinen puheenjohtaja, saksalainen kenraali evp Klaus Naumann ampuu alas Venäjän puheissa usein toistuvan väitteen Saksan jälleenyhdistymisneuvotteluissa muka annetusta lupauksesta Naton itälaajenemisesta. (FB-linkki)

UKIPin, Britannian perussuomalaisten, johtaja Nigel Farage on useaan otteeseen kertonut pitävänsä Putinista ja tarjoaa Venäjän medialle ammuksia informaatiosodassa.

Raportti eurooppalaisen äärioikeiston ja Venäjän kytkennnöistä.

Kriisillä on myös kirkollisia ulottuvuuksia.

Kymmenen seurausta tästä kriisistä.

A-studio keskiviikko 2.4.2014 Areenassa
Venäjän uhka? EU:n sotilastiedustelun johtaja Georgij Alafusoff kommentoi. Mikä yhtiö on Rosatom? Miksi yritätte europarlamenttiin Merja Kyllönen ja Henna Virkkunen? Talvivaaralle hätärahaa Belgiasta?

Laura Huhtasaari, Perussuomalaisten valtuutettu Porista, katsoo Suomen ja Venäjän välisen valtiosopimuksen estävän Suomen Nato-jäsenyyden ja vaatii nöyryyttä ja malttia.

Venäjä ei uhkaa Suomea, koska sillä ei yksinkertaisesti ole siihen resursseja kirjoittaa Ian Bond, Centre for European Reform.

Korruption syvyydestä Ukrainassa

Sir Rodric Braithwaite, entinen Britannian suurlähettiläs Moskovassa, käy läpi kriisin syitä ja tekee sen hyvin Venäjää myötäilevällä tavalla.


Venäjä

Jo Dostojevski käsitteli Venäjän ja lännen hankalaa suhdetta

Vladimir Ryzhkovin yhteenveto Putinin doktriinista Moscow Timesissä.

Suuren yleisön kääntäminen Putinia vastaan voi laukaista kriisin.

Dmitry Kiselev on Putinin hallinnon näkyvimpiä propagandisteja.

Krimillä näkyvät myös Venäjän asevoimien uudistukset.

Venäjän korruptiosta kirjoitettu kirja on hyllytetty Cambridge University Pressissä, koska kustantamo pelkää oikeustaisteluja. Tutkimuksellisesti kirjan laadussa ei ollut huomautettavaa, myöntää kustantamo.

Venäjä on aggressiivinen, koska se kokee olleensa nöyryytetty.

Venäjän demografiset luvut näyttävät hankalilta.

Paljon olennaista perustietoa Venäjän turvallisuuspolitiikasta

Venäjä yrittää nyt saada investointeja Krimille ja kyseessä paitsi varmasti taloudellisestikin tarpeellinen opperaatio, mutta ennen kaikkea näin haetaan tunnustusta Krimin asemalle osana Venäjää.

Jarmo Koposen synkät kuvaukset Venäjän nykytilasta jatkuvat

Putin-dokumentti Areenassa.

Putin puhuu kuin  tsaari.

Alexander Dugin esitellään Suomen Kuvalehdessä

Venäjä väittää propagandatemppuna ukrainalaisten suunnittelevan terrori-iskuja Venäjällä ja on vanginnutkin heitä. 

Suomen turvallisuuspolitiikka

Heikki Talvitie arvioi, että Suomessa ei ainoastaan ole erimielisyyttä suhteesta Venäjään, vaan tosiasiallisesti Suomella ei ole enää Venäjä-politiikkaa.

Koulukiusatun Nato-oppi.

Anton Nikolenkon vastaus Riku Rantalan kolumniin

Matti Pesun vastaus The Ulkopolitistissa Riku Rantalan kolumniin

Konsultin näkemys Nato-jäsenyyteen

Puolustusministeriön kansliapäällikkö Arto Räty Natosta, kyberturvallisuudesta, Ruotsista, asevelvollisuudesta ja armeijan rahoista.

Suomalaisen myöntyväisyyspolitiikan ja Venäjä-suhteen taustoista.

Demokraatin pääkirjoitus Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta.


Ja vielä jotain...

Putin (teko) ja Sarah Palinin (oikea) puhelu Tonight Showssa.

Venäjän uhat

Ympäri maailmaa on alkanut kiivas selvittäminen ja selittäminen Venäjästä. Hyvin valmisteltu hyökkäys Ukrainaan, sitä seurannut painostus ja Putinin näyttäytyminen valloitushaluisena diktaattorina on pelästyttänyt etsimään selityksiä tapahtuneelle. Samalla analyysit ja johtopäätökset ovat jakautuneet suurinpiirtein kahteen luokkaan. Toisessa pidetään Venäjän toimia tuomittavina ja koviakin vastatoimia välttämättöminä. Toisessa Venäjän toimet ovat myös lähes aina tuomittavia, mutta niiden motiiveille löytyy ymmärrystä. Jälkimmäisessä näkökannassa Krimin valloituksen uskotaan olevan enempi yksittäinen toimenpide, mutta edelliseen enemmän uskovat epäilevät ekspansiivisen aggression saavan jatkoa lähivuosina. Venäläiset ja ukrainalaiset luonnollisesti levittävät omaa näkökulmaansa edes jotenkin tukevia puheenvuoroja kiivaasti.

Kullakin on oma kuvansa tilanteesta ja se määrittelee myös kannan Venäjän suhteen tehtäviin linjauksiin. Joidenkin mielestä linjan on oltava tiukka, toiset ovat valmiimpia myötäilemään Venäjän näkökulmia nimenomaan taloudellisen hyödyn takia. Nimityksiä eri näkökulmille onkin sitten useita ikäviä, suomettumisesta syytetään kumpiakin. Neuvostoliittokin oli lännessä ehkä paremmin ymmärretty kuin nykyinen Venäjä. Kylmän sodan aikana panostettiin lujasti Venäjän tutkimukseen ja analyyseihin. Nyt on toisin, sillä suhteellisen yhteistyöhaluinen ja heikko Venäjä ei resursseja tarvinnut.

Mutta nyt sitä ymmärrystä ja seurantaa tarvittaisiin taas enemmän kuin koskaan. Putin on pitänyt aloitteen käsissään, vuorotellen kiristäen, vuorotellen lauhduttaen ilmapiiriä. Nopeat ja häikäilemättömät liikkeet ovat jättäneet lännen seuraamaan katseella, kun Venäjä tekee mitä haluaa, syytäen samalla määrältään ja laadultaan ennen näkemättömän isosti propagandaa sekä kotirintamalla että ulkomailla.

Yhdestä asiasta vallitsee kuitenkin yksimielisyys. Kyse on ainakin merkittäviltä osin Venäjän halusta palata supervallaksi, jolla on voimaa ja sananvaltaa asemansa mukaisesti. Lännessä on ihmetelty suuresti ennen kaikkea sitä, eikö Putinia pelota lännen reaktio. Suomalainen Georgij Alafuzoff on EU:n sotilastiedustelun päällikkö ja sanoo kysyttäessä siitä, että välittääkö Putin siitä, mitä hänestä ja Venäjästä lännessä ajatellaan:
– Venäläisittäin ajatellen: onko Venäjästä joskus ajateltu jotakin hyvää?

Epäluulo länttä kohtaan, jossa paradoksaalisesti näyttävät yhdistyvän alemmuuden- ja ylemmyydentunto, on vanha perinne. Jussi Konttisen kirjoitus Helsingin Sanomissa avaa hyvin tätä puolta tilanteesta, kertoen loukatusta venäläisestä sielusta. Jokainen tietä miten voimakkaana epäoikeudenmukaisen kohtelun tunne polttaa sisällä ja tällä hetkellä Putinilla ja aika monella muullakin venäläisellä tuntuu olevan sellainen olo. Sitä ei voi jättää huomiotta eikä selittää pois.

Taustalta löytyy myös ideologista pohjaa Venäjän maan ja kansan erityislaatuisuudesta. Aiemmin nämä kaavailut näyttivät lännestä katsottuna lähinnä hörhöilyltä, mutta joka on tullut ikävän todeksi. Täälläkin on alettu kiinnittää huomiota esim. Aleksander Duginiin, joka julistaa Venäjän etujen vaativan melkoisia toimenpiteitä lähialueilla. Kansainvälinen politiikka on joka tapauksessa perinjuurin tekopyhää, sillä itsekäs etujen ajaminen verhotaan mitä ylevimpiin tavoitteisiin. Kun ylevät tavoitteet ovat ihan oikeasti toiminnan tärkein ajava voima, on jälki yleensä pahaa. George W. Bushin johtamat neoconit uskoivat oikeasti demokratian ja markkinatalouden lähetystehtäväänsä. Jälki Irakissa ja muuallakin oli karmeaa, järjetöntä ja laitonta.

Oma osansa on varmaan lännessä huolella vaalittu näkemys kylmän sodan voittamisesta. Vaikka Venäjä ei yksi yhteen olekaan Neuvostoliitto, niin silti siihen on jollain tasolla suhtauduttu voitettuna, heikkona. Putinin väsyksiin asti siteerattu ajatus Neuvostolitton romahtamisesta 20. vuosisadan suurimpana geopoliittiisena katastrofina taitaa itse asiassa olla kiertoilmaus marttyyrimaiselle suhtautumiselle valtavaan tappioon. Vaikka Venäjä ei ole Neuvostoliitto, on se vielä neuvostoliittolaisten johtama valtio. Ei mikään ihme että, amputoidut osat valtakunnasta aiheuttavat haamusärkyä yleisliittolaisuuteen kasvaneessa mielessä.

Venäjä ei ole pärjännyt globaalissa talouskilpailussa. Venäjän talouden koko ei kuitenkaan ole sitä luokkaa, kuin sen valtava pinta-ala, korkea koulutustaso, runsaat luonnonrikkaudet ja suuri väestö edellyttäisivät. Mutta onglemiakin riittää,varsinkin demografisella puolella. Tähän asti sen talous on pysynyt kunnossa ennen kaikkea öljyn avulla, mutta näkymät eivät ole suotuisia silläkään puolella ja siksi tapahtuminen taustalla on vahvasti sisäpolitiikka.

Kansalaisten keskuudessa luottamus hallitukseen kykyyn hoitaa kansakunnan taloutta on laskussa. Yhteiskuntarauhan kannalta vakaa vaurastuminen on äärimmäisen tärkeää. Edessä oleville taloudellisesti hankalille ajoille Putinilla on tosin nyt syyllinen lännessä, vaikka käytännössä tuntuvia talouspakotteita ei juuri ole määrätty. Markkinat ovat toki rankaisseet Venäjää vääränä pitämistään päätöksistä, mutta uhan alla olevalle kansakunnalle on helppo vakuuttaa hankaluuksien olevan kavalien vihollisten syytä. Ne, ketkä eivät siihen väitteeseen usko, saavat kansanpettturin maineen ja kohtelun.

Putinin hallinto on koko ajan otettaan tiukentanut diktatuuri, jota kansalla ei ole vapaissa vaaleissa mahdollisuutta vaihtaa. Putin ei halua suurin surminkaan demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa Venäjälle, sillä se tarkoittaisi hänen valtansa loppua. Siitäkin on kysymys, kun Venäjä haluaa vetää rajoa "lännen" etenemiselle. Putinin hallinto voidaan nähdä neuvostoliittolaisen turvallisuuskoneiston luomuksena, sillä Putin näyttää ihmislajille tyypillisesti luottavan nimenomaan itsensä kaltaisiin, KGB:n kasvatteihin. Kun tämä silovikkihallinto ei käytännössä vastaa kansalle tekemisistään ja sen ytimen muodostavat kylmän sodan vainoharhaan rakennetun järjestelmän kasvatit, niin pahatkin aavistukset ovat oikeutettuja.

Ehkä silläkin on ollut merkitystä Venäjän aggressiivisuuteen, että Yhdysvallat on kääntänyt katseensa Aasiaan. Venäjän hallituksen halu käydä Ukrainan tilanteesta neuvotteluja nimenomaan USAn hallituksen kanssa kertoo pyrkimyksestä, paitsi takaisin suurvallan asemaan, myös maailmaan, jossa suurvallat päättävät. Liekö venäläisiä jollain tavalla jopa loukannut Yhdysvaltojen painopisteen siirto Tyynenmeren puolelle, vaikka se varmasti on myös antanut sille tilaa toimia kovaotteisemmin Euroopassa. Sinällään ironista, että samaan aikaan kun Venäjä täyttä häkää valmisteli Krim-operaatiotaan, luopui USA ikivanhasta Monroe-opista, jonka mukaan se piti lähialueensa, erityisesti latinalaisen Amerikan, kurissa ja nuhteessa.

Toisaalta keskustelussa on voimakkaasti (Kremlin puolelta) perusteltu, että Venäjä vain toimi sopimattomasti iholle tunkenutta Natoa ja EU:ta vastaan. Vaikka kuinka kylmä reaalipoliitikko olisi kyseessä, niin kyllä Natoon ja EU:n liittyneet maat ovat tehneet sen sydämensä kyllyydestä. Ketään ei ole kiristetty mukaan, vaan enemmänkin maita olisi ilomielin integroitumassa sotilaallisesti ja taloudellisesti länteen, jos vain tilaisuus suodaan.

Paljon huomiota on herättänyt Riku Rantalan kysymys kuuluu, että mitä USA oikein tällä valtapiirinsä laajentamisella haluaa. Uskoakseni se, paitsi tavoittelee itselleen etulyöntiasemaa kaupanteossa ja vaikutusvaltaa poliittisesti, myös uskoo keskinäisriippuvuuden ytimessä olevaan ajatukseen siitä, että yhdessä hyötyen hyödytään eniten. Markkinatalouden logiikka on Yhdysvaltain Euroopan ulkopolitiikan ytimessä. Venäjä taas katsoo maailmaa nollasummapelin kautta. Se on valmis ottamaan halumansa väkisin itselleen tai vähintään estämään muita pääsemästä tavoitteisiinsa.

USAlla on muualla maailmassa  käynnissä  edelleen terrorisminvastainen sota, joka olemukseltaan on ihan yhtä häikäilemätöntä kuin Venäjän toimet Georgiassa ja Ukrainassa. Obama on jatkanut edeltäjänsä kovaotteista linjaa, mutta matalammalla profiililla ja älykkäämmin. Tärkeä ero muistaa on myös se, että Venäjästä poiketen Yhdysvaltain hallitusta saa arvostella lujasanaisestikin. Hallitus myös vaihtuu, mikäli kansa vaaleissa niin haluaa. Hyvä kysymys sitten on, että mitä eroa republikaaneilla ja demokraateilla ainakaan muulle maailmalle on.

Ukrainan kriisi tarjoaa myös Yhdysvalloille oivan tilaisuuden paikata välit eurooppalaisten liittolaisten kanssa. Välit kärsivät yllättävän paljon Edward Snowdenin NSA-paljastuksista. Euroopan Unioni ja Yhdysvallat neuvottelevat myös parhaillaan Transatlanttisesta kauppa- ja investointikumppanuudesta (TTIP). Ennen Ukrainan kriisiä näytti siltä, että neuvottelut olivat kovin jähmeässä tilassa. Nyt luulen niiden sujuvoituneen huomattavasti, kun Venäjä iski välillisesti painetta. Jos Eurooppa haluaa Yhdysvaltojen olevan läsnä vanhalla mantereella sotilaallisesti, niin pakkohan se on kauppasopimuksetkin solmia. Ilman Yhdysvaltoja Nato on sotilaallisesti murto-osa nykyisestä ja sen voimaa kunnioittava Putin ymmärtää erinomaisen hyvin.

Nyt Yhdysvaltain huomio on kiinnitetty Eurooppaan, mutta on helppo ennustaa, että ei se täällä pysy, jos ja kun kriisi helpottuu. Perin inhimillistä on hankkia huomiota kiukuttelemalla, mutta ikävän kovia otteita tässä huomion kiinnittämisessä on käytettävä. Seurauksena on myös se, että pienet maat ovat taas ikävän tutusti sivustakatsojia. Eikä tämä EU:n ulkopoliittisen voiman näyttönä ole juuri surkeaa kummempi, vaikka rivit ovat pysyneet poikkeuksellisen tiiviinä. Kesän EP-vaalien jälkeisen komission asialistalla on syytä olla korkealla suhteet Venäjään. Toki EU:n valta ylipäätään on luonteeltaan pehmeää ja sillä on hankalaa vastata nopeasti ja voimakkaasti. Mutta jos linja pitää, niin kyllä EU:nkin repertuaarilla saadaan asioita hivutettua toiseen asentoon.

Täällä Suomessakin on kriisin myötä herätty vahvasti siihen, että hyvinä aikoina voi aidalla keikkuakin, mutta myrskyn tullen pitää olla lujaa maata jalkojen alla. Rajusti liikkeelle lähtenyt Nato-keskustelu näyttäytyy minulle hyvin pitkälle keskusteluna siitä, mikä Venäjä on.  Se kun on se olennainen kysymys Suomelle vastattavaksi tässä tilanteessa on. Tarkemmin sanottuna, että millä todennäköisyydellä Venäjä on uhka meille tulevaisuudessa. Nyt se ei sitä ole, mutta ikäviä merkkejä on ilmassa. Nato-jäsenyys voi silloin olla se pienempi paha, jos vastakkainasettelu näyttää väistämättömältä joka tapauksessa. Mutta jos ei Venäjästä ole todennäköisesti vakavaa uhkaa, ei Nato-jäsenyydessäkään ole järkeä. Silläkin kun on oma hintansa.

Erinäiset mielipidekyselyt ovat antaneet kirjavia tuloksia kansan mielialoista. Oma tuntumani on, että suhtautuminen Natoon on muuttunut vähemmän kielteiseksi. Kirjavat kysymykset kirjavissa kyselyissä ja tutkimuksissa ovat antaneet kirjavia tuloksia. Maata ei pystytä yksin puolustamaan, mutta liittoutumista ei kannatetta. Toisaalta sitten uskotaan hyökkäyksen tapahtuessa Naton tai EU:n rientävän sotilaallisesti apuun. Täysin turha toive. Nato puolustaa vain jäseniään ja EU:n keinot ovat käytännössä vain poliittisia. Toisaalta yllättävän usein tulee vastaan väite, ettei Nato Suomea kuitenkaan puolustaisi, vaikka sen jäseniä olisimmekin.

Aivan kuten lehtien pääkirjoituksista oli jo viime keväänä luettavissa, niin eräänlainen kolmas kanta on Nato-myöntyväisyys. Siinä periaatteessa kielteinenkin oma asenne nähdään paasikiviläisesti järkevänä ohittaa ja pitää Natoa vähiten huonona vaihtoehtona. Nato-jäsenyyden kannatuksen kasvu on veikkaukseni mukaan paljolti juuri tällaista myöntyväisyyttä.

Keskustelu on nyt lähtenyt käyntiin ja toivottavasti jatkuu erinäisistä ärähdyksistä huolimatta syventyvänä eduskuntavaaleihin asti. Rohkenen arvella, että Nato-jäsenyyden hakemiselle jätetään seuraavassakin hallitusohjelmassa ovi auki. Kansanäänestys Nato-jäsenyydestä on ollut vahvasti esillä ja mm. presidentti Niinistö sitoutui siihen ennen valintaansa. Yksi tapa toteuttaa jäsenyyden suosion mittaus olisivat presidentinvaalit 2018. Jos ehdokkaat ilmoittaisivat oman kantansa Suomen Nato-jäsenyyteen, niin tuloksen voisi katsoa kertovan kansan mielipiteestä. Nato edellyttää hakijamailta kansan enemmistön tukea jäsenyydelle, jota yleensä on mitattu puolueiden tuella hakemukselle.

Ottakaamme siis ensin selvää siitä, mihin Venäjä on menossa ja miksi.  Vasta sen jäkeen on aika miettiä keinot elää mahdollisimman mukavasti ja turvallisesti tässä ison naapurin kainalossa.