tiistai 17. joulukuuta 2013

Eurooppalainenkin turpo-keskustelu kiihtyy

Tänään pärähti Helsingin Sanomien mielipidesivulla  isolla vastaan turvallisuuspolitiikka, kun järeän sarjan toimijat vaativat uudenlaisen turvallisuuspoliittisen dialogin käynnistämistä euroatlanttisella alueella. Minä en kirjoitusta oikein ymmärtänyt, sillä se oli laadittu kovin diplomaattisella kielellä. Se kieli on paikallaan diplomatiassa, mutta sanomalehden yleisönosastolla sen sijaan ei. Eihän kannanottoa toki tavallisille kansalaisille ollutkaan tarkoitettu, vaan torstaina alkavan EU-huippukokouksen osallistujille.

Oma tulkintani kannanoton sisällöstä oli, että nyt ollaan allekirjoittajien mielestä menossa väärään suuntaan ja turvallisuudesta pitäisi puhua ilman takertumista menneisiin. Kannatettava ajatus, mutta aika vähiltä näyttävät tuollaisen keskustelun mahdollisuudet juuri nyt.

Yhdysvaltoja ei kiinnosta, koska sitä nyt ei vaan Eurooppa enää niin paljoa kiinnosta. Venäjällä puolestaan on käynnissä imperiumin jälleenrakennusprojekti, jonka merkittävä osa on Putinin sisäpolitiikka, jossa käytössä ovat voimannäytöt ulospäin ja ulkoisten uhkakuvien korostaminen. EU puolestaan on normitapaan hajallaan mielipiteissään. Mutta toki toivon, että kannanoton esiin nostamat ajatukset lähtisivät toteutumaan, vaikka todennäköisyydet juuri nyt huonoilta näyttävätkin. Kuten Leena Liukkonen minusta erittäin sattuvasti asiasta twiittasi: ”Ketään ei pelota vielä tarpeeksi.”

Tällä viikolla pidetään siis pitkään ja hartaasti odotettu EU-huippukokous, jonka asialistalta löytyvät EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka YTTP. Tässä muutamia vinkkejä kokouksen asialistalla tai sen taustalla oleviin asioihin.

Tampereen yliopiston Jean Monnet  -professori Hanna Ojanen tuumailee Aikalaisen haastattelussa ja videolla huippukokousta.

Ulkopoliittisen instituutin Tuomas Iso-Markun  Comments-sarjan paperi   ”European Defence Under Scrutiny:  What can be expected from the European Council?”

Maanpuolustus-lehden uusimmassa numerossa (PDF) käsitellään laajasti kansainvälistä puolustusyhteistyötä eri kulmista.

Puolustusministeri Carl Haglund vastaa Eurooppatiedotuksen kuukauden kysymykseen, joka on tällä kertaa ”Mitä hyötyä Suomelle on eurooppalaisesta puolustusyhteistyöstä?”

Veikkausvinkin omaisena kohtana nostettakoon esiin vielä oma kommenttini Ranskan pyrkimyksestä nousta esiin ja myös sen matalalta näyttävästä valmiudesta käyttää sotilaallista voimaa.

Lisäys: Eilisen kotimainen turpo-uutinen oli muuten kv-politiikan professori Hiski Haukkalan siirtyminen takaisin Ulkoministeriöön tittelillä erikoistutkija/ special adviser. Uusi maanpuolustus katsoo tarpeelliseksi onnitellla sekä Haukkalaa, mutta erityisesti Ulkoministeriötä. Lisäksi odotamme mielenkiinnolla liittyykö siirto johonkin isompaankin kuvioon.




2 kommenttia:

  1. Minusta tuo turpo-eläkeläisten mielipidekirjoitus oli aika selvää tekstiä. Siinä vaadittiin eurooppalaisia aserajoitusneuvotteluita. Käytännössä neuvotteluilla pitäisi saada aikaan (näin ymmärrän tekstin):
    * Venäjän tavanomaisten joukkojen rajoitukset TAE-sopimuksen tapaan
    * Keskimatkan ohjusten kiellon uudistaminen
    * Wienin sopimuksen LTL-toimien laajentaminen, jotta Venäjän valmiudenkohotukset voitaisiin havaita ajoissa.
    * eurooppalaisten puolustusbudjettien pito nykytasolla

    Itse pidän kaikkia näitä hyvinä tavoitteina, mutta on hankala nähdä, mitä me voimme tarjota vastineeksi. Käytännössä EU-maat ovat jo toteuttaneet yksipuolista aseistariisuntaa ainakin, jos verrataan Venäjään. Venäjä on puolestaan hankkinut valmiuden, jossa sen voi olettaa kykenevän Baltian maiden tai Ukrainan kaappauksenomaiseen miehitykseen. Julkisten tietojen perusteella arvioisin, että tällainen operaatio olisi toteutettavissa rauhan aikana palveluksessa olevin joukoin, mikäli valmistautumisaikaa annettaisiin vajaa viikko. Tämän jälkeen toteutuskäskystä sotatoimeen kuluisi muutama tunti.

    Ongelmana nykyisellään on se, että Venäjä on kohottanut kuluneen vuoden aikana ennalta ilmoittamatta valmiuttaan useita kertoja tavalla, jota on mahdotonta erottaa yllättävään sotatoimeen valmistautumisesta. Mikäli näihin valmiudenkohotuksiin vastattaisiin tavalla, joka säilyttäisi valtiojohdon toimintavapauden maksimaalisena, edellyttäisi se aika rajuja toimenpiteitä. Uskoakseni esim. Suomessa jouduttaisiin kutsumaan reserviläisiä palvelukseen (esim. ilmavalvonnan tehtäviin, laivojen ja lentotukikohtien miehistöön ja jopa kiireellisimpiin maavoimien sodanajan joukkoihin). Tämmöiseen toimenpiteeseen on tietääkseni rauhan aikana jouduttu vain kerran, vuonna 1938, jolloin Neuvostoliiton laivastoharjoitukset aiheuttivat rannikkopuolustuksen hiljaisen liikekannallepanon noin viikoksi. Vuonna 1968 reserviläisten käskykortit olivat valmiiksi jo postin tiloissa odottamassa lähettämistä, mutta niitä ei koskaan lähetetty. Tällainen teko, joka periaatteessa saattaisi olla välttämätön vastatoimi torjuntavalmiuden ylläpitämiseksi, pistäisi puolustusbudjetin uusiksi ja olisi todella raju signaali sekä talouselämälle että ulkovalloille.

    Tietenkään me emme tiedä, mitä valmiudenkohotustoimia Venäjän harjoitukset Suomessa aiheuttivat. Kalliita ne joka tapauksessa ovat varmasti olleet, sillä ylityö ja sotaharjoituskorvaukset eivät ole ilmaisia, eivät myöskään polttoaineet ja varaosat.

    Olisi ihan käytännön kannalta tärkeää saada venäläiset luopumaan yllätyksellistä valmiusharjoituksistaan. Muuten meidän - ja muiden EU-maiden - pitänee kohottaa valmiutta pysyvästi. Suomessa se käytännössä tarkoittaisi paluuta kahdeksan kuukauden asevelvollisuuteen sekä mahdollisesti pisimmän palvelusajan pidentämistä 15 kuukauteen Norjan tapaan. Tämä ei olisi järkevää kenenkään kannalta, kaikkein vähiten maailmanrauhan. Jännitystä pitää vähentää, ei lisätä.

    VastaaPoista
  2. Kiitos, tämä selvensi. Kun ei ikäänkuin ollut tietoinen kaikesta siitä, mitkä tähän kannanottoon johtivat, ei osannut tulkita.

    VastaaPoista