Puolustuspolitiikan konsensuksen aika on ohi

Venäjän federaation asevoimien yleisesikunnan päällikkö, armeijankenraali Nikolai Makarov esitelmöi viime kesänä Maanpuolustuskurssiyhdistyksen tilaisuudessa ja sanoi Suomen ja NATOn yhteistyön uhkaavan Venäjän turvallisuutta. Silloin Niinistö rauhoitti kansaa sanomalla Makarovin puheiden perustuvan väärään analyysiin. Kun kyseessä on aktiivisesti, jopa aggressiivisesti toimiva suurvalta, niin analyysin oikeanlaisuudella tai vääränlaisuudella ei ole mitään väliä. Me näemme asian toisin kuin he ja mitä ihmeen syitä Venäjällä olisi muuttaa näkökantojaan Suomen tarpeiden mukaisiksi. Mutta Niinistö tasavallan presidenttinä ja isähahmona tosiaan rauhoitti meitä lapsikansalaisia sanomalla, että ei mitään hätää, Makarovin setä ei vain tiennyt oikein mistä puhui.

Nyt presidentti Niinistö oli itse puhumassa Maanpuolustusyhdistyksen turvallisuuspolitiikan illassa ja vakuutti Suomen sotilaallinen strategia perustuu koko maan puolustamiseen ja laajaan reserviarmeijaan sekä liittoumattomuuteen. Taas kansakunnan isä vakuutti levottomuutta tunteneille lapsosilleen, että kaikki on kunnossa ja mikään ei muutu. Samanlaista tyynnyttelyä oli myös hallituksen vastikään ilmestynyt turvallisuuspoliittinen selonteko.

Kuitenkin Suomen tilanne on se, että joko liittoudumme johonkin suuntaan, kasvatamme rajusti puolustusbudjettia tai luovumme puolustusdoktriinissa koko maan puolustamisesta. Näistä vaihtoehdoista on valittava ja siksi konsensuksen aika suomalaisessa puolustuspolitiikassa on ohi. Jossain vaiheessa äänestää rätkäytetään ja päätetään linja. Ja sillä linjalla on paljon kovia vastustajia, toisin kuin nykyisellä puolustuspoliittisella linjauksella.

Suomihan on historiansa aikana liittoutunut sotilaallisesti kaksi kertaa, kummankin kerran Saksan kanssa. Ensin 1918 ja se hanke piti vielä sinetöidä saksalaisella kuninkaalla. Länsirintama sitten petti ja nuoren kansakunnan johto sai heti ulkopoliittisen litsarin. Vähillä kuitenkin selvisimme tuosta. Jatkosotaan liittoutuminen oli jo hankalampi paikka, mutta siitäkin selvittiin. Ei siis mikään ihme, jos sotilaallinen liittoutuminen (Saksan kanssa) koetaan vahvasti sotahistoriaan itseymmärryksensä nojaavan kansan keskuudessa hanakalana asiana.

Toinen meille vieras elementti NATOssa on atlanttinen yhteys. Suomi on kuitenkin ruotsalaisten, venäläisten ja saksalaisten mallien mukaan rakennettu maa ja anglosaksinen hapatus on vasta myöhempien aikojen vaikutusta, alkaen varmaan jostain 1960-luvulta. Suuret ikäluokat lukivat laajalti koulussa saksaa ensimmäisenä kielenä.

Sotahistoriamme on meille suomalaisille lähes pyhä asia. Sotasankareita palvotaan, ikävistä asioista puhujia vihataan ja suurin osa olemassaolostamme esim. itsenäisyyspäivänä perustetaan käymiimme sotiin. Tottakai ne ovat keskeisiä, mutta sodat jättävät varjoonsa kaiken muun hienon tässä maassa:  peruskoulu, huikea musiikkikulttuuri sekä klassisessa että kevyessä, insinööritaitomme saavutukset, jne.

Sotilaallinen liittoutuminen sisältää aina sen mahdollisuuden, että joudumme käymään muitakin sotia kuin sitä ikuista kahakointia vanhaa vainoojaa eli Venäjää vastaan. Se on jollain mielikuvatasolla se hyvä sota, tarpeellinen sota, kun taas muut kahakat eivät täyttäisi näitä meille niin tärkeitä ehtoja. Normiabsurdia on se, että samaan aikaan odotamme venäläismatkailun olevan yksi merkittävä tukijalka taloudellisessa selviämisessämme globaalissa työnjaossa. Ehkäpä venäläisten arkistuva läsnäolo pikkuhiljaa saa meidät näkemään asioita toisin.

Kävi miten kävi, seuraavien vuosien aikana Suomen on päätettävä miten se aikoo puolustaa maataan ja ketä vastaan. Nyt poliitikot tuntuvat pelaavan aikaa, sillä kun keskustelu oikeasti käynnistyy, on se hurjaa puuhaa. Pahimmoilleen pääsemme eduskuntavaaleissa 2015 äänestämään näistä asioista.

Päivitys 21.1.2013 klo 10.24: Puolustusministeri Häglund puhuu samoja asioita puolustuspolitiikan tulevaisuudesta , aika lailla pehmeämmin vain.