Putinin liittolaiset Saksan kaduilla

Chemnitzin tapahtumat Saksassa ovat muodostuneet eräänlaiseksi vastakkaisten tulkintojen kamppailuksi, jossa kiivaillaan pohjimmiltaan maahanmuuttoon suhtautumisesta. Epätarkka uutisointi lietsoo väittelyä, kun kaikki yrittävät saada oman tulkintansa asiasta päällimmäiseksi. Nykyaikaisessa mediamaisemassa, jossa tapahtumia ja viestejä tulvii, niin nopeimmat ja parhaimmat tarinat muodostuvat usein vallitseviksi tulkinnoiksi. Tokihan olisi hienoa, kun joku dramaattisen uutistapahtuman äärellä toteaisi, että odotetaan tässä nyt viikko, pari ainakin, että tapahtumien kulku saadaan kunnolla tutkittua ja taustat analysoitua. Mutta niin ei vain ikinä tapahdu.

Chemnitzinkin tapahtumista kuva tarkentuu kaiken aikaa ja eri näkemykset poimivat estoitta omaa näkökantaa tukevia paloja keskusteluun. Päälinjat ovat, että mieltään osoittivat tavalliset, väkivallasta ja maahanmuutosta huolestuneet saksalaiset tai että kyseessä oli äärioikeiston masinoima, myös väkivaltaa sisältänyt poliittinen voimannäyttö.

Yksi asia on kuitenkin täysin selvää. Chemnitzin kaduilla marssivat poliittiset liikkeet, jotka ovat liittoutuneet Kremlin kanssa ja jotka ajavat yhdessä samoja, kummankin kannattamia asioita: kansallisvaltioiden korostamista, EU:n heikentämistä tai jopa hajottamista, ulkomaalaisvastaisuutta ja arvokonservatiivista yhtenäiskulttuuria, jossa vähemmistöjen asema ei olisi nykyisenkaltainen. Tällä oikeistopopulistisella aallolla on erilaisia ilmenemismuotoja eri maissa. Yhdysvalloissa on alt-right ja meillä perussuomalaiset ja muu kirjava äärioikeistokenttä. Alt-rightin ja Venäjän suhteet ovat lämpimät. Suomessa ei historiallisista syistä äärioikealla Venäjästä juuri pidetä, mutta se ei estä Venäjän valtion palveluksessa ainakin aiemmin olleen Johan Bäckmanin kannattavan perussuomalaisten ehdokkaita ja heidän politiikkaansa. Venäjä kohdistaa ponnistelujaan nuoriin poliitikkoihin erilaisten matkojen ja konferenssien muodossa.

Venäjän valtapoliittiset tavoitteet Euroopassa liittyvät ennen kaikkea oman aseman kohottamiseen ja etupiirin rakentamiseen ulkorajoilleen. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi Venäjä pyrkii heikentämään Euroopan unionia. Tämä tavoite taas tapahtuu pyrkimällä heikentämään maiden välistä yhteistyötä muun muassa tarjoamalla taloudellisia etuja osalle maista, jotka sen jälkeen esimerkiksi vastustavat lisäpakotteita. Toisaalta Venäjä tukee EU-vastaisia voimia unionin jäsenmaissa.

Tämän työn huipentuma oli Brexit-kansanäänestys, johon Venäjä pyrki vaikuttamaan tukemalla Leave-kampanjaa. Olennainen osa tätä horjutustyötä on myös eurooppalaisen laita- ja äärioikeiston tukeminen. Kyseessä on pitkäjänteinen työ, jota on tutkimuksen keinoin dokumentoinut perusteellisesti muun muassa Anton Shekhotsov. Venäjällä valtio on kukistanut tiukasti aidosti oppositiohenkisen äärioikeiston, vaikka tukee vastaavia liikkeitä ulkomailla. Vastaava tilanne on separatismissa, jota Venäjä tukee eri puolilla muualla, mutta omalla maaperällään se on kieltänyt separatismin lailla.

Tärkeä osatavoite tässä työssä on Saksan pitkäaikaisen liittokanslerin Angelma Merkelin heikentäminen tai jopa hänestä eroon pääsy. Tässä työssä eräs Putinin liittolainen on ollut rakettimaisen nousun tehnyt Vaihtoehto Saksalle -puolue AfD. Suhteita on luotu järjestelmällisesti ja nuoren puolueen mittakaavassa pitkään.

Yhdysvaltain ja Ranskan vaalien näkyvien hakkerointien jälkeen ihmeteltiin, miksei Venäjä sekaantunut sille erittäin tärkeän Saksan vaaleihin näkyvästi. Yhtenä selityksenä on tarjottu sitä, että kyllä se sekaantui,  mutta teki sen hienovaraisemmin, tukemalla eri keinoin AfD:n kampanjaa. Jopa rahallisesti tuesta on esitetty väitteitä.

AfD:n kannatuksesta on arvioitu merkittävän osan, jopa kolmanneksen, tulevan saksanvenäläisten keskuudesta. Tämä monimiljoonainen väestö on suurimmalta osiltaan Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen maahan muuttaneita, saksalaiset sukujuuret omaavia ihmisiä. He ovat toisaalta sopeutuneet hyvin Saksaan ja toisaalta säilyttäneet vahvat siteet Venäjälle esimerkiksi mediankäytön kautta.

AfD kävi voimallisesti vaalikampanjaa tavoittaakseen saksanvenäläiset, muun muassa kääntäen materiaaleja venäjäksi. AfD myös asetti lukuisia saksanvenäläisiä ehdokkaita. AfD myös esiintyi usein ja hyvin positiivisessa valossa Kremlin tiukassa käsiohjauksessa olevassa Venäjän televisiossa, jota siis katsotaan edelleen runsaasti saksanvenäläisten keskuudessa. Myös venäläisten bottiverkostojen huomattiin tukevan AfD:n vaalikampanjaa. Mikä sitten on syy ja mikä seuraus, mutta 81 prosenttia AfD:n jäsenistä toivoo Saksa lähentymistä Venäjän kanssa.

Kun ns. Lisa-työn tapauksen yhteydessä jokin taho rekrytoi saksanvenäläisiä ei-julkisen sosaalisen median kautta mielenosoituksiin, olivat AfD:n aktiivit mukana järjestämässä näitä. Tapaushan oli keksityksi osoittautunut tarina siitä, miten turvapaikanhakijat olisivat raiskanneet saksanvenäläisen tytön. Venäjä ulkoministeri Lavrovia myöten vyörytti tarinaa vielä senkin jälkeen, kun Saksan poliisi oli osoittanut sen keksityksi. Mutta tässä prosessissa AfD oli muiden äärioikeistolaisten toimijoiden kanssa toteuttamassa mielenosoituksia, joissa vaadittiin muun muassa Merkelin eroa.

Chemnitzin tapahtumista ei suoranaisia merkkejä tällaisesta ole. Mutta Venäjän valtion mediat ottivat selvän puolen tapahtumiin, ollen marssijoiden puolella. Katsotuimmista YouTube-kanavista Chemnitz-aiheisissa videoissa kärjessä oli Venäjän valtion RT ja vielä kymmenentenä sen osa Ruptly. Välistä löytyi runsaasti kotoperäistä äärioikeistolaisuutta. Mutta joka tapauksessa tässäkin oli selvästi nähtävissä, miten Venäjä pyrkii tukemaan äärioikeistolaista liikehdintää Saksassa.

Äärioikeisto sai Venäjän tuella informaatioilmaherruuden YouTubessa Chenmnitziä koskevissa videoissa. 

Oligarkki Konstantin Malofejev on yksi keskeisistä Venäjän aggressiivisen ulkopolitiikan toteuttajista. Maailmankatsomukseltaan hän on hyvin vanhoillinen ortodoksi, joka uskoo Venäjän erityislaatuisuuteen ja sen tehtävään pelastaa maailmaa rappiolta. Tätä ajatusmaailmaa hän levittää mm. omistamansa Tsargrad-tv-kanavan kautta. Malofejeviä on sanottu Venäjän Sorokseksi eli miljardööriksi, joka käyttää aikaansa ja rahojaan levittääkseen ajatuksiaan. Malojefevin kohdalla ne rahat on tosin hankittu tavalliseen tapaan hyvin epäselvillä tavoilla. Hän on sekä EU:n että Yhdysvaltain pakotelistoilla roolistaan Krimin miehityksessä. Venäjä käyttää usein hybriditoimissaan yksityisten toimijoiden kautta värvättyjä ja maksettuja käsiä, joiden jäljittäminen on hankalaa.

Malofejev loi jo vuosia sitten suhteet nyt Italin hallituksessa olevaan Pohjoiseen liigaan. Malofejev myös järjesti pankkilainan äärioikeistolaiselle Kansalliselle rintamalle, kun Ranskan pankit eivät sille halunneet lainata rahaa. Hänellä tiedetään myös olevan suhteita Itävallan Vapauspuolueeseen, kreikkalaisiin puolueisiin ja lukuisiin muihin äärioikeistolaisiin toimijoihin läntisessä ja keskisessä Euroopassa. Hän on perustanut myös Katehon-nimisen ajatuspajan, jonka sivuilla ilmestyneissä teksteissä on käsitelty myös Suomea. Siellä on muun muassa kuvattu MV-lehden Ilja Janitskinia sananvapauden sankariksi, Suomea uuden Barbarossa-suunnitelman eteentyönnetyksi tukikohdaksi ja Suomen kansantalouden juuri koittamassa olevaa romahduspistettä.

Kaavio Malofejevin yhteyksistä Atlantin yli.

Malofejev tapasi nykyisen AfD:n johtajan Alexander Gaulandin Pietarissa 2015, kun tämä vieraili maassa solmimassa suhteita Putinin  tukipuolueeseen Yhtenäiseen Venäjään. Ylipäätään AfD:n johtoa on vieraillut Venäjällä useampaan otteeseen. He ovat myös osallistuneet ”vaalitarkkailuun” miehitetyllä Krimillä. Suomesta tähän toimitaan on osallistunut Johan Bäckman hengenheimolaisineen.

Poliittinen ja kaupallinen kanssakäyminen miehitetyn Krimin alueelle on

EU:n pakotteissann kieltämää.

Venäjälle käy myös hyvin AfD:n varsin negatiivinen suhtautuminen Yhdysvaltoihin. Santtu Lehtinen tiivistää The Ulkopolitistissa Yhdysvaltain asemoitumisen AfD:n ajatusmaailmassa näin:

”Yhdysvaltojen vastaisuus voidaan nähdä elintärkeänä osana äärioikeiston identiteetin rakennusta, jossa pyritään luomaan vakaa kuva tietynlaisesta saksalaisuudesta asettamalla se Yhdysvaltojen edustamaa liberalismia vastaan. Tällainen retoriikka puree, koska ”anti-amerikkalaisuuden” ja suoranaisten ”Amerikka-neuroosien” juuret ovat syvällä Saksan historiassa.”

AfD:n lisäksi Venäjä vaalii Saksassa suhteitaan suhteitaan vasemmistopuolue Die Linkeen. Kuvassa presidentti Putinin ja moottoripyöräjengi Yön Susien johtajan "Kirurgin" seurassa Andreas Maurer Die Linkestä.

80-luvulla Saksassa valtavia massoja liikkui rauhanmarsseilla. Neuvostoliitto tuki rauhanliikettä monin tavoin ja käytti näin häikäilemättä hyväkseen omien tavoitteidensa ajamisessa ihmisten vilpitöntä rauhantahtoa. Huoli ja pelko ydinsodasta oli tehokas tapa saada ihmisiä liikkeelle. Nyt Venäjä on valjastanut käyttöönsä ihmisten huolet ja pelot maahanmuutosta. Kaappamalla tämän asian omaksi käsikassarakseen se paitsi sekaantuu toisen maan demokratiaan, myös varmasti tahallaan vaikeuttaa ratkaisujen löytymistä tai jopa tahallaan pahentaa tilannetta. Pelko on poliittista pääomaa, jota Kreml ei todellakaan haluat hukata, vaan huolellisesti vaalien kasvattaa.

Presidentti, painostus ja Fennovoima

"Sanottakoon selvästi: en ole painostanut mitään tahoa tai henkilöä Fortumin Fennovoima-päätökseen liittyen."

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö Presidentin kynästä -blogissa 15.8.2018 

Näillä sanoilla tasavallan presidentti Sauli Niinistö kieltää painostaneensa ketään Fennovoima-päätökseen liittyen. Koska Niinistö on juristi, on tulkinta tehtävä sen mukaisesti. Eli on vain se, mitä tuossa lukee. Ei tarvitse epäillä lausunnon todenmukaisuutta, mutta ei pidä myöskään tulkita siitä mitään yhtään enemmpää, kuin mitä siinä lukee.

Presidentti ei siis painostanut ketään asiassa. Painostaminen terminä sisältää omakohtaisen halun ilmaisun siitä, että toisen olisi toimittava jollakin tietyllä tavalla. Se ei sisällä vaikkapa sitä, että joku välittää toiselle taholle tietoa jonkun muun painostuksesta. Se ei myöskään sisällä sitä, etteikö jokin muu taho olisi painostanut. Minä en usko, että tasavallan presidentti valehtelisi julkisesti, mutta sen minä uskon, että hän käyttää itsensä ilmaisussa tässä hankalassa asiassa juristin taitojaan. Tärkeää on, mitä on sanottu ja vähintään yhtä tärkeää on se, mitä ei.

Väitös Fortumin rajusta painostuksesta esitettiin jo aikanaan Olli Ainolan jutussa Iltalehdessä 2015. Silloin kukaan ei sanonut mitään. Ilmiselvää kuitenkin on, että prosessiin liittyy joukko kummallisia asioita, jotka eivät selity tiedossa olevilla seikoilla. Olli Rehnin jyrkkä kääntymys hankkeen ”ulkomuseona” pitämisestä Fennovoiman kannattajaksi ministerinpestin myötä oli yksi. Prosessissa kuluessa on käynyt ilmi suomalaisen virkakoneiston erikoinen joustavuus, erityisesti Migrit-asiassa. Ulkopoliittinen instituutti on todennut hankkeen olevan Putinin käsiohjauksessa.

Presidentti ei todellakaan sanonut, että Fennovoiman hankkeessa kaikki on selvää ja kunnollista. Hän vain hyvin spesifisti rajasi, ettei ole painostanut ketään tai mitään asiassa. Tarkkarajaisuutta kuvaa hyvin se, että hän ei maininnut missään yhteydessä Venäjää, vaikka se on tämän keskustelun ytimessä.

En todellakaan usko, että Hanhikivi olisi presidentti Niinistölle sydämen asia, jota hän ajaa. Hän on itse asiassa ole julkisesti puhunut siitä kuin hyvin harvoin. Henkilökohtainen veikkaukseni on, että hän hoitaa sitä, koska arvioi sen olevan kansakunnan edun mukaista. Venäjän rajua painostusta pidän asiassa selviönä ja sen kohteena on varmasti suurelta osin ollut tiivistä yhteyttä Putiniin pitänyt Niinistö. Hän on tehtävänsä mukaisesti johtanut ottaen huomioon tämän asian. Vaikka presidentti epäilemättä kokee asian toisin, on tällainen tilanne helppo tulkita vierestä katsottuna presidentin painostuksena.

Keskustelu asiasta ei sinällään ollut oikeastaan edes käynnistynyt, sillä mitään suuria tunteita kirjan esittelemät näkemykset Niinistön toiminnasta eivät ole herättäneet. Muutama hassu puolikriittinen pääkirjoitus ja kolumni olisivat unohtuneet pian. Poliitikkojen en juuri tähän ole oikeastaan edes nähnyt ottavan kantaa. Kansalaisia asia kiinnosti vielä vähemmän. Myrsky näytti jäävän lajiniilojen vesilasiin. Ainakaan viestinnällisesti en itse näe mitään syytä astua esiin antamaan selitystä, joka ei loppujen lopuksi selitä itse asiaa. Niinistö kertoi vain, että poikkeamalle annettu selitys on väärä. Mutta hän ei kerro oikeaa, vaikka sen tietää. Tällainen asetelma herättää väkisinkin lisää kysymyksiä. Asian todellisena laitana voi joka tapauksessa pitää venäläisten painostusta ja kirjassa esitetyn presidentin painostuksen jokainen ymmärtää kumpuavan juuri siitä. Siksi kirjassa annettu selitys on ainakin minusta tarkkuudeltaan riittävä.

Tämä presidentin bloggaus vaikuttaa nyt tiedossa olevan valossa jatkolta Niinistön aiemminkin harrastamiin ulostuloihin, joissa hän oikoo näkemyksiä koettuaan tulleensa väärinymmärretyksi. Hän ei todellakaan pidä siitä, että saa niskoilleen jotain, jota ei pidä omana syynään. Mutta joskus olisi johtajan osa kantaa myös syntejä, joihin ei itse ole tarkkaan ottaen syyllinen. Ehkä myös tässä olisi ollut sellainen.

Turvallisuuspoliittista syttyä ja myttyä

Vastikään julkisuuteen tuli Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon sisäistä tiedonkulkua, jossa oli kuvattu eri maiden lähetystöille Venäjän Suomeen ja Ruotsiin suuntaamaa vaikuttamistyötä. Erityisesti esillä oli maiden sisällä käytävä keskustelu mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Monilta osin peitetyssä dokumentissa ei sinällään ollut mitään uutta, mutta silti se kiinnitti huomiota merkittävissä määrin. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola teki tästä Twitterissä terävän huomion:

”Yhdysvaltojen salainen diplomaattisähke”. Salaisuuden paljastaminen tuntuu olevan vallitseva totuuden tuottamismetodi. Itse sisältö oli yllätyksetön. Leima sähkeessä, tuottaa kuitenkin tuntemuksia totuudellisuudesta. Metodina varsin haavoittuvainen.

Kun  Juha Sipilältä kysyttiin kysyttiin sähkeen sisältämistä tiedoista, vastasi hän, ettei Venäjällä ole ollut todellista vaikutusta Nato-keskusteluun:

– Ei se ole vaikuttanut, kyllä suomalaiset osaavat tässä asiassa tehdä itse päätöksiä, sekä suomalaiset poliitikot että ihmiset.

Sipilän lausunto vaikutti minusta, ja reaktioista päätellen joistakin muistakin, suoraan sanottuna perin sinisilmäiseltä. Tätä kantaa tukee myös tutkimustieto, sillä MTS:n vuoden 2016 tutkimuksessa oli kysytty ihmisten motiiveja vastustaa tai kannattaa Nato-jäsenyyttä. Suurin syy vastustaa sitä oli nimenomaan halu säilyttää hyvät suhteet Venäjään. Tässä perustelussa on sisäänrakennettuna se ajatus, että kun Venäjä suhtautuu niin kielteisesti Nato-jäsenyyteen, niin se on myös valmis toimimaan jollain tasolla Suomea vastaan, jos liittyminen jäseneksi tapahtuisi. Jos Venäjä suhtautuisi naapurinsa Nato-jäsenyyteen neutraalisti tai myönteisesti, suhteet rajanaapuriin eivät olisi mikään syy olla kannattamatta jäsenyyttä.

Venäjä on toistanut viestiä Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vahingollisuudesta maidemme välisille suhteille hyvin usein niin kenraalien, ministerien kuin presidentinkin suulla. Kun suuri enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä ja suurin syy siihen on Venäjän viestimä asia, niin kyllä minä pidän selvänä, että Venäjä on vaikuttanut Suomen Nato-keskusteluun. Tämän puolesta puhuu myös se, että vaikka olosuhteet vuoden 2014 jälkeen ovat muuttuneet rajusti, ei suomalaisten kannoissa liittyen turvallisuuspoliittisiin asioihin ole nähtävissä juurikaan muutoksia.

Seuraavana päivänä pääministerin kanta vaikutti vielä sinisilmäisemmältä, kun uudessa kirjassa kerrottiin Venäjän armotta ja tuloksellisesti painostaneen Suomen valtiojohtoa. Koska Sipilä oli varmasti tietoinen näistä tapahtumien vaiheista, on melkein pakko kysyä, että puhuiko hän tietämänsä totuuden vastaisesti väitettyään ettei Venäjällä ole vaikutusta Suomen keskusteluun, kun sillä on selvä, mutta salattu vaikutus jopa valtiojohdon päätöksiin.

Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen poliittinen elämäkerta Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra sisälsi lukuisia paljastuksia presidentti Niinistön melkeinpä omavaltaisuudesta ulkopolitiikassa ja myös perustuslain ulkopuolisesta roolista sisäpolitiikassa. Julkisuudessa olleet tiedot kirjan sisällöstä vaikuttavat minusta oikeansuuntaisilta ja sopivat siihen, mitä tähän asti on tiedetty. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjassa olisi kaikki olennainen tietoa, vaan on jopa todennäköistä, että erilaisiin sen kuvaamiin prosesseihin liittyy vielä jotakin muuta tärkeää. Saa nähdä ravistaako kirja esiin näitä tietoja. Joka tapauksessa, jos kirjassa on väärää tietoa, niin uskon sitä oiottavan hyvin nopeasti.

Olen itse vuosia ihmetellyt Fennovoima-prosessin kulkua ja nyt kirjassa paljastetaan Venäjän armoton painostus, joka johti myös presidentin painostamaan valtion enemmistöomistama Fortumia lähtemään mukaan. Kirjan esittämä kuvaus tapahtumista vaikuttaa uskottavalta ja selittää ne kummallisuudet, joita prosessissa on nähty. Moskovan painostus on pakottanut suomalaiset toimimaan omaa etuaan vastaan. Se on myös saanut suomalaisen virkakoneiston oikomaan ja se on pelottavaa.

Saa nähdä minkälaisia seurauksia kirjan paljastuksilla on oikeassa elämässä vai jääkö se lajiniilojen keskinäiseksi kuohunnaksi. Presidentti Niinistön vahva kansansuosio että ennen kaikkea se, ettei hänellä ole oikeastaan kunnolla edes vastustajia, puhuu sen puolesta, että kohu menee nopeahkosti ja pysyviä jälkiä jättämättä ohi. Kuten toimittaja Jari Hanska twiittasi:

Miettikääpä millainen meteli olisi syntynyt, jos Tarja Halonen olisi tasavallan presidenttinä Venäjän vaatimuksesta painostanut pörssiyhtiön sijoittamaan ydinvoimahankkeeseen.

Kirjan kertoman mukaan näyttäisi siltä, että suomalaiset puoluejohtajat on suukapuloitu tiukasti olemaan horjuttamatta Niinistön linjaa. Tämä kävi itse asiassa hyvin ilmi juuri, kun Suomenmaa teki kiertohaastattelun STT:n Tuomas Savosen tekemään kiertohaastattelussa liittyen Venäjän puolustusministeri Shoigun koviin sanomisiin. Ei tarvitse paljoa liitoitella, kun sanoo, ettei kukaan sanonut mitään eikä kukaan pitänyt Shoigun sanomisia merkittävinä. Toki tämän voi tulkita myös perinteiseksi pragmaattisuudeksi, jossa pyritään minimoimaan ulkoisiin ärsykkeisiin vastaaminen ja pidetään näin hallussa omaa turvallisuuspolitiikkaa. Ehkä se on kumpaakin.

Yksi tapa, miten kohu voi jatkua, on että prosessista löytyy jokin juridinen kulma selvitykseen. Fortum on kuitenkin pörssiyhtiö ja sitä koskevat tiukat säännöt ajatella ennen kaikkea osakkeenomistajien tuottoa päätöksenteossaan. Yhtiön miljardisijoitukset Venäjällä ovat toki hyvä syy lähteä mukaan täyttämään Venäjän poliittisen johdon vaatimuksia, sillä Venäjällä ei yksityisomaisuuden suojaa oikeastaan ole. Bisnestä tehdään siellä aina poliittisen eliitin luvalla, erityisesti strategisiksi katsotuilla aloilla, kuten energiassa. Mutta toki tällainen melko korruptiivinen selitys ei oikein vastaa pörssilainsäädännön vaatimuksiin.

Eräs seuraus kirjan paljastuksilla on se, että minusta ne antoivat vakavan moraalisen iskun ajatukselle Nato-kansanäänestyksestä. Kysymys on siitä, että missä tahansa päätöksenteossa on käytettävissä oleva riittävä ja oikeansuuntainen tieto. Moskovan raju painostus on toki ollut pääteltävissä oleva asia, mutta silti se oli salattu. Suomalaisilla ei ollut oikeansuuntaista tilannekuvaa ja se johtui nimenomaan siitä, että valtiojohto piti tiettyjä asioita piilossa.

Olisi lapsellista ajatella, etteikö valtioiden välisiin suhteisiin kuuluisi melko lailla paljon salakähmää, mutta silti demokratia voi toimia vain, jos äänestäjillä on riittävät tiedot äänestettävästä asiasta. Jos meiltä pimitetään olennaista tietoa liittyen Natoon ja mahdolliseen liittymiseen siihen, ei ole oikein järjestää kansanäänestystä. Tämä on vahvan informaatiovaikuttamisen ohella hyvin vahvasti kansanäänestystä vastaan puhuva seikka. Valittujen edustajien on tässä minun nähdäkseni mietittävä ja päätettävä tästä riittävällä enemmistöllä.

Mutta ei Niinistö ole vain antanut periksi Moskovalle, hän on myös vienyt Suomen hyvin tiukasti Yhdysvaltain kylkeen ja kirjan mukaan hän puhuukin suljetummissa tilanteissa siitä, että Suomella on käytännössä turvatakuut erilaisten kahden- tai kolmenkeskisten järjestelyjen kautta. Ne ovat niitä liittoumia, joita Niinistö sanoo syntyvän, jos tarvetta on.

Jää nähtäväksi sekoittavatko nämä paljastukset miten suomalaista politiikkaa. Tässä kun on samalla päällä ulkoministeri Soinin aborttisooloilu ulkopoliittiseen linjaan verrattuna  ja ulkomaista alkuperää oleva palvelunestohyökkäys valtion verkkopalveluja vastaan. Hallitus pyrkii pyristelemään vaalikauden loppuun ja tulevaa hallitusta sekä sen ohjelmaa rakennellaan täyttä päätä siellä ja täällä.

Jälleen kerran on todettava, ettei kateeksi käy näitä vastuunkantajia. On helppo huudella katsomosta neuvoja, mutta jos vastuu painaisi harteilla, voisivat näkökulmat olla kovin erilaisia. Mutta kukin hoitaa omaa tonttiaan ja vastuunkantajat ovat asemiinsa pyrkimällä pyrkineet.

Minä, Huhtasaari ja vihapuhe

Klikkaamalla kuvan suureksi voi lukea twiitin, josta tämä kaikki lähti ja poimintoja keskusteluun liittyneistä twiiteistä.

Viime viikonlopppuna bongasin Twitterissä Dmitry Gurbanovin kuvakaappauksen, jossa näkyi miten perussuomalaisten varapuheenjohtaja, presidenttiehdokas ja kansanedustaja Laura Huhtasaari retwiittaa Angela Siniwaara -nimisen nimimerkin twiitin.

Siinä rinnastettiin Jyväskylän yliopiston professorin Tapio Puolimatkan puheenvuoro siitä, miten hänen mielestään pedofiliasta pyritään tekemään hyväksyttävää, professori Heikki Hiilamon puheenvuoroon siitä, miten sosiaalisen median vihanlietsonta ja valheet ovat vahingollisia.

Siniwaaran tili on itse asiassa hyvin tyypillinen näkökulmansa edustaja harhaisuudessaan ja monomaanisuudessaan. Vihollisia ovat vapaa lehdistö, liberaalia demokratiaa ajavat poliitikot, poliisi, Clintonit, Obama, liberaalit, Syyrian valkokypärät ja ylipäätään eri tavalla ajattelevat. Merkittävin vihollinen ovat ulkomaalaiset, erityisesti islaminuskoiset nuoret miehet. Kaikki muut kuin hänen hengenheimolaisensa ovat kommunisteja ja marxilaisia ja siis vihollisia.

Seksuaalisuus on twiiteissä myös hyvin voimallisesti läsnä, nimenomaan häpeän ja uhan kautta esitettynä. Siniwaara vakuuttaa Michelle Obaman olevan mies ja kuvaa tätä näkemystään myös varsin anatomisesti.

Hän levittää myös niin sanotun Pizzagate-salaliittoteoriaan liittyviä näkemyksiä maailman valtaeliitistä lapsia murhaavina pedofiileinä. Myös QAnon-salaliitto kuuluu hänen levitykseensä. Ylipäätään yhteiskunnalliset instituutiot poliisista puolueisiin ja mediasta virkakoneistoon ovat Siniwaaran pahaksi leimaamia vihollisia. Salaliittoteoriansa nimimerkki ammentaa Yhdysvalloista.

Tämä nimimerkki Angela Siniwaara muuten perustettiin alun perin ”parodiaksi” poliisitilistä ja oli osa sitä äärioikeistolaista hyökyä, joka syntyi, kun poliisi yritti ottaa vahvemman otteen vihapuheesta ja verkkokeskustelujen henkisestä väkivallasta.

Kaikkien kiihkoilijoiden tapaan Siniwaara tekee hyvin selväksi, kuka on hänen mielestään paha, joten retwiittaukset ja vastaavat voidaan ottaa osoituksina hänen positiivisesta suhtautumisestaan. Se suhtautuminen ei tietenkään ole kohteiden vika, mutta kertoo kuitenkin jotain näiden asemoitumisesta julkisessa keskustelussa. Hyvisten listalla nimimerkillä Siniwaara ovat perussuomalaiset, Donald Trump, Wiik & Lokka, alt-right, Tommy Robinson, Henry Laasanen, Reijo Tossavainen, Alex Jones, Fox News, QAnon ja monet muut vastaavat.

Huhtasaari lähti itse alusta asti väittämään vastaan minulle. Hän myös aktiivisesti tykkäsi kannattajiensa vastaväitteistä minulle. Missään kohtaa hän ei nähnyt mitään syytä itsessään, vaan vain kyseenalaisti koko huomioni olennaisuuden tai sen, että onko asia missään mielessä merkittävä. Lisäksi hän turvautui retoriseen huumoriin, jossa pyysi selittämään mitä hän on tehnyt väärin ja mitä hänen pitäisi tehdä hyvittääkseen väärintekonsa. Hän jakoi puoluetoverinsa Arto Luukkasen bloggauksen, jonka avulla hän käänsi itseensä kohdistetun kritiikin stalinistiseksi vainoksi.

Ylipäätään minulle toistettiin lukemattomia kertoja hänen ja hänen kannattajiensa toimesta olevani turhan kyttääjä, suorastaan sortokoneiston osa. STASI, Gestapo ja muut vastaavat vertaukset singahtelivat. Lukuisista pyynnöistäni huolimatta kukaan ei vastannut minulle kysymykseen siitä, mikä twiitissäni oli väärin muu kuin sen olemassaolo. Osa keskustelijoista oli selvästi pulushakin pelaajia. Pulushakissa pelaaja lehahtaa paikalle, kaataa nappulat, ulostaa laudalle ja lentää kertomaan kavereilleen miten jauhotti suvakin.

Jos minulle olisi huomautettu vastaavasta, niin olisin tutkinut tilannetta ja aiheen löytyessä pyytänyt anteeksi sekä poistanut twiittini. Näin on kohdallani tapahtunutkin ja tulee varmaan tapahtumaan tulevaisuudessakin. Asioita menee välillä pieleen. Käydyn keskustelun perusteella minun on päädyttävä johtopäätökseen, että Laura Huhtasaareen mielestä tuossa hänen retwiittauksessaan ei mennyt mikään pieleen.

Eräs näissä yhteyksissä käytetty tapa väheksyä keskustelukumppania on väittää keskustelun ”menneen hänelle tunteisiin”. Tämä on aikamoinen paradoksi, kun keskustelussa nimenomaan on keskitytty siihen, että eri mieltä oleva tuntisi itsensä mahdollisimman huonoksi, tyhmäksi ja uhatuksi. Tässäkään keskustelussa ei kukaan kertaakaan edes pyrkinyt vakavasti otettavasti kumoamaan alkuperäistä näkemystäni, vaan pääosa vasta-argumenteista oli suunnattu siihen, miten alhainen ja huono ihminen minä olen nostaessani asian esiin.

Kun Huhtasaaren kannattajat alkoivat reagoimaan keskusteluumme, niin ne twiitit sisälsivät runsaasti panettelua ja solvauksia. Huhtasaari oli siis merkitty myös niihin twiitteihin, joten hän sai ne luettavakseen ihan samalla kuin minä.  Mainitsin sitten erikseen keskustelussa Huhtasaarelle hänen kannattajiensa käytöksestä, mutta hän ei sittenkään asiaan tarttunut millään tavalla. Opettajana hän kyllä tunnistaa häirinnän ja kiusaamisen sekä tietää, että se voi loppua vain jos valta-asemassa oleva puuttuu siihen. Huhtasaari on valta-asemassa kannattajiinsa nähden. En tosissani odottanut hänen puuttuvan tilanteeseen, mutta halusin antaa hänelle siihen mahdollisuuden. Tein sitten pienen koosteen näistä twiiteistä ja julkaisin sen. Se taas aiheutti oman vastareaktionsa sekä häneltä että hänen kannattajiltaan. Eräs Huhtasaaren vankka kannattaja kirjoitti tähän tyyliin:

”Sano nyt sitä sitten vaikka asiaperusteiseksi kritiikiksi, kuitenkin reagoit mikä sai aikaan vastareaktion. Solvaus ja panettelu kuulostaa kyllä hiukan uhriutumiselle, sanoisin sitä ansaitsemaksesi palautteeksi.”

Oli siis minun oma vikani, että jouduin henkisen väkivallan kohteeksi. Mukaan keskusteluun ilmestyi myös toinen perussuomalaisten kansanedustaja Jani Mäkelä. Hänen kanssaan olen vääntänyt ennenkin ja hän näki tarpeelliseksi opastaa kollegaansa:

”Eli Riiheläisellä on siis aikaa yhteiskuntarauhan horjuttamisen ymmärtämisen ohella kytätä muita somessa ja käydä narisemaan näiden retwiiteistä. Hanki joku oikea harrastus?”

Tässä hän toistaa keskustelussa usein esiintynyttä vastaväitettä siitä, ettei Huhtasaaren retwiittaus ollut merkityksellistä. Itse perustelin sitä keskustelussa niin, että demokratiassa poliitikkojen yhteydet, aatteelliset ja muut, ovat erittäin olennainen asia. Myös sen takia, että poliittinen johtaja johtaa myös kannattajiensa ajatuksia ja asenteita. Retwiittamalla harhaisen nimimerkkitilin sisältöä tuli Huhtasaari näin legitimoineeksi kannattajiensa silmissä tätä tiliä. Johtajuuden keskeinen taito on välittää tavoitteiden mukaista informaatiota johdettavilleen.

Kuumimman keskustelun jo laannuttua retwiittasi Vasarahammer-nimimerkki joukon twiittejäni, varustaen ne omalla kehystyksillään, joiden tavoitteena oli saada minut näyttämään typerältä ja itsekeskeiseltä turhanjauhajalta. Vasarahammer on äärikansallismielisen ja muukalaisvihamielisen skenen terävimpiä ajattelijoita, jonka blogi on hyvin seurattu ja arvostettu niissä piireissä. Retwiittasin hänen twiittinsä sellaisenaan ja kun kyseessä on tosiaan tarkkanäköinen ja älykäs ihminen, niin päätin häneltäkin kysyä, että mikä minun twiitissäni oikein oli väärin. Hän ei kysymykseeni vastannut, mutta ilmoitti kuitenkin näin:

"Jos haluat jatkossakin vahtia persupoliitikkojen twiittihygieniaa, ole hyvä vain mutta älä ihmettele, jos joku ei moisesta tonkimisesta pidä."

Käytännössä tuossa sanottiin, että jos vielä sanot näistä asioista jotain, saat taas turpaasi täällä verkossa. Minä tulkitsin tuon uhkaukseksi. Kun sen sanojana ei ole mikään normiöyhö, joka on vaarallinen lähinnä itselleen, niin tiedän paskamyrskyn taas nousevan. Vastasin hänelle parin twiitin keskustelun jälkeen, että varoitus on tullut perille ja liitin mukaan kuvan palavan ristin ääressä olevista klaanilaisilta.

Paskamyrsky noussee siis myös tästä kirjoituksesta. Tällaisesta informaatiotilan hallinnasta henkisen väkivallan avulla on ilmestynyt oiva Saara Jantusen artikkeli Sotilasaikakauslehdessä. Tämä on tavoitteellista toimintaa, jolla on poliittisena päämääränä pitää eri mieltä olevat hiljaa vaikka väkisin:

"Sosiaalisessa mediassa mobilisoitavaa yleisöä voidaan käyttää kuten virtuaalista tuhoamispataljoonaa. Sen tehtävänä on murtaa kohteensa mieli ja pyrkiä poistamaan tämä pelikentältä."

Mutta en minä ole hiljaa. Toivottavasti muutkaan eivät ole, sillä hiljaa pysyttelevä on vihapuheen voitto. Vihapuheen voitot ovat demokratian, sananvapauden ja ihmisyyden tappioita.

Koko keskusteluketju Twitterissä on vapaasti luettavissa täällä.

Vieraskynä: Disinformaatikko Wayne Madsen

Wayne Madsen.

Läntiset demokratiat ovat tällä hetkellä vakavan informaatiosodankäynnin kohteina. Venäjä ja sen liittolaiset levittävät eri medioissa narratiiveja, jotka toisaalta esittävät heidän toimensa mahdollisimman positiivisessa valossa, mutta toisaalta pyrkivät esittämään heidän vastustajansa epäilyttävässä valossa. Disinformaatiolla pyritään tavoittamaan monia eri kohderyhmiä ja viestiä on usein muokattu kullekin kohderyhmälle sopivaksi.

Disinfo-medioiden kirjo ulottuu selviä salaliittoteorioita alatyylisellä tavalla levittävistä sivuistoista, kuten MV-lehti ja Infowars, aina ensinäkemältä hieman vakavammilta vaikuttaviin medioihin kuten kanadalainen sivusto Global Research.

Global Researchin sivuston johtajana toimii Ottawan yliopiston emeritusprofessori Michel Chossudovsky ja sen taustalla on järjestö nimeltä Center for Research on Globalization. Tarkoituksena on esittää tämä salaliittosivusto jonkinlaisen akateemisen tutkimusinstituutin tai ajatushautomon tuotteena. Kuitenkin moni sivuston kirjoittajista on osallisena myös useissa alatyylisissä, äärioikeistotaustaisissa disinfo-sivustoissa, GR:ään he vain kirjoittavat yleensä hieman siistimmin. Näiden hienostuneempien disinfo-tuottajien vaikutus on tietysti paljon salakavalampaa, sen luonteen havaitseminen vaatii tarkkaavaisuutta.

Joskus sen levittäjät voittavat todellisen jättipotin ja saavat tarinansa leviämään valtavirran medioihin. Tällöin viesti leviää suurille ihmisjoukoille ja sattunutta vahinkoa voi olla vaikea korjata. Tämän kirjoituksen tarkoituksena on esitellä eräs tällainen disinformaation tuottaja.

Wayne Madsen on hyvin tuottelias salaliittoteoreetikko, joka on päässyt ääneen paitsi vaihtoehto- myös valtavirtamedioissa, enimmäkseen maailmalla mutta myös Suomessa. Madsen esiintyy mielellään yhdysvaltalaisen tiedustelupalvelun NSA:n entisenä agenttina, mutta tälle ei näytä olevan perusteita. Suuri osa Madsenin tuotannosta on varsin selvästi tunnistettavissa salaliittoteorioiksi, kuten sivustonsa Wayne Madsen Report.

Joitakin tunnetuimmista muista salaliittosivustoista jotka ovat usein julkaisseet Madsenin tuotoksia ovat edellämainittu kanadalainen Global Research, venäläinen Strategic Culture Foundation, Russia Insider sekä  Infowars, jossa Madsen vieraili usein siihen asti, kunnes riitaantui
Alex Jonesin kanssa. Ja tietysti hän on esiintynyt Venäjän valtion Russia Todayllä.  Mainitut sivustot ovat tietysti Venäjään myönteisesti suhtautuvia ja pääosin äärioikeistoon kallellaan, vaikkakin esim. Global Research tuottaa myös äärivasemmistoon uppoavaa propagandaa.

Kirjoitusten aiheet ja esitystapa vaihtelevat huomattavasti eri kohde-yleisöjen mukaan Osa Madsenin tuotannosta saattaisi ensi silmäyksellä vaikuttaa vakavasti otettavan poliittisen kommentaattorin tekemältä, mutta iso osa on tyyliltään varsin bisarria ja erilaisilla Madsenin kohteiden väitetyillä perversioilla mässäilevää. Esimerkiksi hän on sekaantunut ns. Pizzagateen. Tosin hän on välillä irtisanoutunut siitä, ilmeisesti pelätessään oikeudellisia seuraamuksia.

Toinen tapaus on alunperin Larry Sinclairin esittämä teoria siitä, kuinka Barack Obama on todellisuudessa kaapissa elävä homoseksuaali ja kuinka Yhdysvaltain salainen palvelu tai joku muu vastaava taho on salamurhannut Obaman entisiä homorakastajia suojellakseen Obaman piilotetun seksuaalisuuden salaisuutta.

Madsen on myös väittänyt Obaman olevan kansallisuudeltaan kenialainen sekä vihjannut Obaman äidin palvoneen piereskelevää indonesialaista kääpiö-jumaluutta, ilmeisesti Obaman perheen asuessa Jakartassa.

Madsen on toistuvasti osallistunut muiden suurten salaliitto-narratiivien levittämiseen tahollaan, kuten narratiiviin siitä kuinka George Soros (ja hänen salainen isäntänsä, Rothschildin suku) ovat todellisuudessa Eurooppaan viime aikoina kohdistuneen suuren maahanmuuttoaallon takana.

Samasta  narratiivista kertoo Youtube-klippi, jossa entinen saksalainen ministeri Andreas von Bülow esittää Sorosin olevan kansainvaelluksen taustalla tarkoituksenaan epävakauttaa Saksa ja tuhota Eurooppa.  Global Researchin ja Euraasia-liikkeen William Engdahl väittää Sorosin salakuljettavan laittomia maahanmuuttajia Eurooppaan ja vieläpä ISIS-terroristejakin tarkoituksella. Ylläolevat salaliittoteoriat on helppo tunnistaa äärioikeistolaisiksi.

Madsen ei kuitenkaan aina ole kohdistanut salaliittoteorioitaan vain yhdysvaltalaisiin demokraatti-poliitikoihin vaan on aikanaan viritellyt vastaavia myös useista republikaanipoliitikoista. Hänen modus operandinsa näyttää olevan pikemminkin lietsoa epäluuloja kulloinkin vallassa oleviin yhdysvaltalaisiin poliitikkoihin. Esimerkiksi George Bush Jr:n presidenttikaudella hän mm. levitti tarinaa siitä kuinka Bushin suvun miehet ovat olleet pedofiileja sukupolvien ajan ja kuinka hänen hallituksensa on täynnä lapsiinsekaantujia sekä tietysti 9/11-salaliittoteorioita.

Wayne Madsenin kotisivulla on konekäännöksinä asiaa lukuisilla kielillä. Tältä "suomenkieliseltä" sivulta on linkkejä muun muassa Sputnikiin ja jo lopettaneeseen Verkkomediaan. Kaikki tuoreempi materiaali sivuilla on maksumuurin takana. 

Madsenin teoriat ovat kuitenkin toistuvasti levinneet myös vakavammasti otettavaan mediaan. Esimerkiksi vuonna 2002 arvostettu brittiläinen lehti Guardian julkaisi skuupin jonka mukaan Yhdysvaltain laivaston sota-alus olisi avustanut kapinallisia Venezuelan presidentti Hugo Chavezin vastaisessa vallankumousyrityksessä. Skuuppi perustui tietysti Madsenin haastatteluun, Guardian ilmeisesti uskoi Madsenin olevan todellinen yhdysvaltain tiedustelumaailman entinen jäsen, jolla on pätevää sisäpiiritietoa.

Hieman myöhemmin kiivas Bushin hallinnon kriitikko Michael Moore julkaisi elokuvansa Fahrenheit 9/11. Elokuvassa Moore hyökkäsi voimakkaasti presidentti Bushin syyskuun 11. päivän terrori-iskun jälkeisiä toimia vastaan. Moore mm. kertoo  Bushin suvun vanhoista liiketoimista terroristi Osama bin Ladenin suvun kanssa. Hieman elokuvan julkaisun jälkeen Moore julkaisi myös elokuvaansa tukevan kirjan The Official 9/11 Reader, jossa hän esittelee lähteitä elokuvansa väitteille. Kuinka ollakaan, lähde väitetyille liiketoimille on Madsenin artikkeli "Questionable Ties: Tracking bin Laden's Money Flow Leads Back To Midland, Texas". Guardian toisti mokansa vuonna 2013, tällä kertaa aiheena oli telekommunikaatiotietojen jakaminen NSA:n ja erinäisten EU-maiden välillä, mutta poisti artikkelin pian.

Madsen on tietysti päässyt ääneen Suomessakin, MV-lehdessä ja uusnatsien Magneettimediassa.  Riikka Söyring käytti häntä lähteenään jutussaan jo verkosta kadonneessa Verkkomediassa. Mutta Madsen on päässyt esille myös valtavirta-mediassa.

Alunperin Borgåbladet-lehdessä vuonna 2005 julkaistussa Madsenin haastattelussa "amerikkalainen tutkiva journalisti" Madsen paljasti CIA:n salaisia vankilentoja kuljettavan Hercules-koneen vierailleen Helsinki-Vantaan lentokentällä vuonna 2003. Epäily liittyi tuolloin uutisissa laajasti olleisiin väitettyihin salaisiin vankiloihin, joita Yhdysvalloilla olisi ympäri Eurooppaa. Madsenin mukaan kone olisi saattanut kuljettaa epäiltyjä terroristeja tällaisiin vankiloihin, joissa heitä voitaisiin pitää vangittuina sekä kiduttaa salassa julkisuuden katseelta.

Ilmailulaitoksen tiedotuspäällikkö kiisti tuolloin koneella olevan tekemistä CIA:n kanssa, mutta kohu siitä syntyi kuitenkin.  Aihetta kommentoivat mm. niin tuolloiset pääministeri Matti Vanhanen, ulkoministeri Erkki Tuomioja sekä Vihreiden silloinen presidenttiehdokas Heidi Hautala. MTV:n uutisen mukaan Hautala ei ollut tyytyväinen ulkoministeriön teettämään selvitykseen, jonka mukaan CIA:n vankikoneita ei olisi laskeutunut Suomeen. Tuolloin maassamme vallassa ollut, Irakin ja Afganistanin sodista johtuva yleinen amerikanvastaisuus sekä muun maailman mediassa vallinnut keskustelu salaisista vankilennoista, soi Madsenille tilaisuuden tunkeutua mediaan. Tarkoituksena on epäilemättä ollut pyrkimys luoda jännitteitä ja epäluuloja Suomen ja yhdysvaltain välisiin suhteisiin ja vahvistaa amerikanvastaisia asenteita. Madsenin trollausta voi pitää erinomaisen onnistuneena koska sekä ministerit, viranomaiset että media reagoivat hänen väitteisiinsä ja keskustelivat niistä pitkään ja hartaasti. Sekä ulkoministeriö että eduskunnan oikeusasiamies tekivät omat selvityksensä, eikä kummassakaan löydetty todisteita Suomen maaperälle laskeutuneista vankilennoista.

Kuten ylläolevasta näimme, Madsen on toiminut sekä alatyylisissä salaliittomedioissa, missä hän on usein keskittynyt Yhdysvaltojen presidenttien lokaamiseen että vakavammissa medioissa, joissa hän on pyrkinyt esiintymään turvallisuuspalvelujen asiantuntijana. Näissä jälkimmäisissä hän on saavuttanut huomattavaa menestystä päästessään vakavasti otettavan median levitykseen. Kun taas vaikkapa 9/11-salaliittoteoriat, teoriat massamaahanmuutosta aseena Euroopan epävakauttamiseksi ja Sorosista ovat sellaisia aiheita, joilla hän on tahollaan osallistunut venäläismielisten salaliittomedioiden keskeisten, usein toistuvien teemojen toistamiseen.

Skeptikko
Kirjoittaja haluaa pitää henkilöllisyytensä piilossa.

Suomalainen äärioikeisto ryhmittyy Putinin taakse

Viimeisten parin, kolmen kuukauden aikana on ollut selvästi havaittavissa, miten suomalainen, vähintäänkin rasistissävytteinen laita- ja äärioikeisto valemedioineen on asettumassa yhä näkyvämmin Putinin tueksi. Tämän muutoksen mielenkiintoisuus nousee paitsi nykyhetken dynamiikasta, niin myös suomalaisen äärioikeiston perinteisestä vihasta itänaapuriamme kohtaan. Lapuan liikkeen ja AKS:n perintöön olennaisena osana kuulunut russofobia on väistymässä.

Toisaalta sitten myös fasismin vastaista taistelua edelleen kiihkeästi julistava Venäjä asiamiehineen tukee eurooppalaista äärioikeistoa monin tavoin. Hyvänä esimerkkinä tästä on antifasistina esittäytyvä herra Johan Bäckman, jonka on ilmoitettu olevan eduskuntavaaliehdokkaana Reformi-listalla Lapissa. Toinen ehdokas listalla on vakaumuksellinen kansallissosialisti, Odinin sotilaiden perustaja, Mika Ranta.

Johan Bäckman oli alkukesästä oikeudessa syytettynä yhdessä MV-lehden Ilja Janitskinin kanssa toimittajan vainoamisesta. Tämä vaino oli lähtenyt liikkeelle nimenomaan toimittajan selvittäessä Venäjän informaatiovaikuttamisen tapoja. Oikeudenkäynnin edetessä oli selvästi nähtävissä, miten ”kansallismielinen” skene sulki Bäckmanin, ja sitä myötä hänen taustavoimansa, suosioonsa. Toki samalla yritettiin julkisesti kieltää Bäckmanin kytkökset Venäjälle. Hyvänä esimerkkinä tästä oli MV-lehden nykyisen vetäjän Juha Korhosen surkuhupaisa Bäckmanin haastattelu, jossa herrat yksissä tuumin väistelivät ja kiertelivät asiaa. Haastattelu löytyy sen ehdottomasti nähdä haluaville MV:n sivuilta. Joka tapauksessa tämä kertoo siitä, että suhde Venäjään ja Putiniin ei ole kuitenkaan kaikille niin helppo asia, vaan tässäkin tapauksessa Korhonen ja Bäckman yhdessä suorastaan erehdyttivät tarkoituksella katsojia liittyen Bäckmanin taustavoimiin.

Venäjän etua ajava herra Johan Bäckman suosittelee ja jakaa säännöllisesti suomalaisen äärioikeistolaisen ja rasisitisen kentän sisältöjä sosiaalisen median tileillään. Näillä ansioilla MV:n voisi ajatella olevan lyhenne sanoista Moskovan valot.

Toinen ”kansallismielisten” yhteyttä Putiniin lämmittänyt taho on Donald Trump. Hänhän nauttii äärioikeiston suosiota sekä meillä että muualla. Hyvin paljastava tapaus oli HS:n NYT-liitteen Kuin kaksi marjaa -palstan sinällään varsin onneton Trumpin ja sian rinnastus ja siitä noussut kohu. Toki tähän pilakuva-palstaan reagoi moni muukin, mutta joukossa oli myös merkittävän paljon aiemmin lähinnä ”suoraan sanomista”, ”vaikeista asioista puhumista” ja ”sananvapautta” kannattaneita tahoja, jotka nyt kilvan vaativat tuomiota HS:lle. Päällimmäisenä kaipuripukkina hääri perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho, joka twiittasi asiasta, ilmoittaen HS:n vertaavan Trumpia sikaan ja tägäämällä Trumpin mukaan twiittiin.

Europarlamentaarikko, perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho twiittaa.

Myös presidenttien tapaamisen yhteydessä pidetyt mielenosoitukset tekivät liittolaisuuksia näkyviksi. Kriittisesti presidentteihin suhtautuvat mielenosoitukset saivat laita- ja äärioikeistosta osakseen pilkkaa, ivaa ja ärtymystä. Myös äärivasemmistossa vieroksuttiin presidenttejä vastaan kohdistettua kritiikkiä.

Perussuomalaisten nuorten järjestämään Welcome Trump -mielenosoitukseen osallistui poliisin arvion mukaan noin 50 henkeä. Mukana oli myös vajaa kymmenen Odinin sotilaitten tunnuksia kantanutta henkilöä. Paikalla oli myös muita ääriaineksia. Samaan aikaan kriittiseen mielenosoitukseen osallistui vähintään 30-kertainen väkimäärä.

”Presidents For Peace” -mielenosoitus oli näkyvä esimerkki putinistien ja äärioikeiston yhteistyöstä ja yhteisistä päämääristä. Kuvassa puhumassa Junes Lokka, kuvan vasemmassa laidassa tiukan putinistisen RuFi-järjestön johtaja Daria Skippari-Smirnov. Äärioikeistolaisten ”kansallismielisten” keskuudessa yhteistyö aiheutti myös närää.

Verkottuminen ja yhteiseen rintamaan asettuminen eivät suinkaan ole sattumaa, vaan asian eteen tehdään lujasti töitä eri puolilla. Venäjä on vuosia hakenut yhteistyötä läntisen Euroopan äärioikeistoon. Atlantin takana valkoisen ylivallan kannattajat Yhdysvaltain etelässä rakentavat aktiivisesti suhteita venäläisiin. Steve Bannon on perustamassa Brysseliin säätiötä, joka pyrkii voimistaan oikeistopopulistisia ja äärioikeistolaisia voimia Euroopassa sekä rakentamaan yhteyksiä Yhdysvaltoihin. Yhdysvaltain äärioikeistolainen alt-right -liikehdintähän on jo ennestään Putin-myönteinen ja hyvin verkottunut Venäjälle. Venäjä on myös tukenut liikehdintää ainakin voimistamalla omien bottiverkkojensa avulla alt-right -sivustojen näkyvyyttä sekä kaiuttamalla narratiiveja.

Näiden erilaisten henkisten sitoumusten myötä ovat äärioikeistolaiset ja rasistiset piirit sitoutuneet myös moniin näkemyksiin ja narratiiveihin. Autoritäärisen ajatustavan pohjalta muodostuneessa ajattelussa omat johtajat ovat oikeassa ja muut väärässä. Tämän seurauksena on nähty viime aikoina muun muassa vimmaista kamppailua Assadin tekemien taistelukaasuiskujen olemassaoloa vastaan ja viime aikoina kuuma aihe on ollut Venäjän sekaantuminen Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Koska Trump sanoo, ettei Venäjä sekaantunut (tai on hän sanonut kaikkea muutakin asiasta) Yhdysvaltain vaaleihin, niin väittävät myös Trumpia kunnioittavat tahot. Myös Putin on tietysti sanonut niin.

Tästä tosiasioiden vastaisesta näkemyksestä käy hyvin esimerkiksi PT-median valheita täynnä oleva juttu asiasta. Koska tämä Ruotsissa toimitettu ja sen lisäksi Suomeen sekä Viroon suunnattu sivusto on luonteeltaan valemedia, on jutun virheet tulkittava tahallisiksi. Vaikka toki tietämättömyyskin voi olla osaan syynä. Juttu itsessään on lapsellinen ja sen retoriikka on yltiöpäisen manipuloivaa. Enkä yhtään epäile, etteikö se olisi myös tekijöiden tarkoitus. Tekstissä hyökätään paitsi ääriaineksille aina vihattavan journalismin kimppuun, niin myös ponnekkaasti kiistetään koko Venäjän länteen suuntaama vaikuttamistyö. Tässä toistuvat Kremlin viestit yksi yhteen. Toki tosiasiat ovat jotain ihan muuta, mutta jokin syy PT-medialla on toistaa Putinin propagandakoneiston valheita. Otteet jutusta lainausmerkeissä ja kursiivilla.

”Ovatko Putin ja Trump keskustelleet kuvitellusta Venäjän vaikuttamisesta Yhdysvaltojen vaaleihin? Eivät tietenkään ole.”

Kyllä he keskustelivat. Tietyllä tavalla PT-median väittämä on toki tosi, sillä eivät presidentit puhuneet kuvitellusta vaikuttamisesta vaan ihan todellisesta.

”Onko Venäjän vaikuttamisesta Yhdysvaltain vaaleihin esitetty mitään todisteita? Ei, mitän sellaista konkreettista tapaa tai keinoa ei ole esitetty. Myöskään sitä ei ole kerrottu miten vaaleihin on vaikutettu. Tämä on oleellista. Miten Venäjän muka olisi voinut vaikuttaa vaaleihin?”

Venäjä vaikutti vaaleihin, kuten vaaleihin vaikutetaan: käymällä vaalikampanjaa. Se vain kävi sitä monin eri tavoin, valeprofiileilla, hakkeroinneilla, vihaan yllyttämällä, passivoimalla. Mielenkiintoinen tapaus oli myös se, miten Trumpin kampanja ilmoitti dramaattisesta strategian muuttamisesta pian sen jälkeen, kun Venäjä oli toimittanut kampanjalle hakkeroimansa demokraattipuolueen dokumentit.
Parhaat koosteet näistä toimista löytyvät erikoisyyttäjä Muellerin kahdesta syytenipusta, joista ensimmäinen koskee siviilejä ja toinen sotilastiedustelun upseereja. Näistä syytteistä käy ilmi, mitä Yhdysvaltain lainvalvonta on saanut selville tehdyistä asioista. Nyt kun syytteet on nostettu, katsotaan tuomiosistuimessa, ovatko toimet lain vastaisia.

Näistä toimista voi lukea täältä:

Analyysi alkuvuodesta nostetuista syytteistä venäläisiä toimijoita vastaan.

Republikaanien johtaman senaatin tiedusteluvaliokunnan mukaan toimilla on täytynyt olla Putinin hyväksyntä.

GRU:n upseerien syytteeseen johtaneesta tutkinnasta.

Venäjän maksama ja harjoittama Facebook-mainonta.

Yhteenvetoa Venäjän harjoittamista vaikuttamiskeinoista vaalien yhteydessä.

Tutkimus, joka kertoo, miten Venäjän botit lietsoivat rotujen välistä jännitettä.

Wikipedia-artikkeli aiheesta 

”Oletetaan, että Yhdysvalloissa olisi täysin sähköinen äänestystapa, jossa äänestäjä äänestää kotoaan netin kautta. Tällöin olisi olemassa teoreettinen mahdollisuus jonkinlaiseen tietomurtoon, jonka avulla miljoonia valeääniä annettaisiin jollekin ehdokkaalle. Mutta kun Yhdysvaltojen äänestystapa on niin vanhanaikainen kuin vain voi olla. Rasti kopissa lappuun, lappu uurnaan ja uurna laskuun.”

Yhdysvalloissa ei äänestetä kuten Suomessa, vaan käytössä ovat äänestyskoneet. Tekniset ratkaisut vaihtelevat osavaltioittain. Myös näihin järjestelmiin Venäjä kohdisti hakkerointia.

”Mitä konkreettisia asioita meille siis jää käteen kun yritetään miettiä Venäjän vaikuttamista vaaleihin? Mikrosaaltosäteilyllä ihmisten kiduttamista ohiajavilla kidutusautoilla? Vitsi. Ei yhtään mitään. Jotkut valeuutiset, joissa propagandan tavoin saataisiin miljoonien ihmisten äänestyskäyttäytyminen muuttumaan on jo niin foliohattua, että se kuuluu samaan kastiin mikroaaltosäteilyllä vaikuttamisen kanssa.”

Kun ensin on väärillä tiedoilla todistettu jokin asia mahdottomaksi, niin sen jälkeen vuorossa on koko taustalla olevan informaatiovaikuttamisen olemassalon ja vaikuttavuuden kiistäminen. Jos kirjoittaja tosiaan olisi tätä mieltä, että valeuutiset eivät ihmisiin vaikuta, olisi koko PT-media -sivusto jäänyt tekemättä.

”Venäjän vaikuttaminen Yhdysvaltojen vaaleihin on siis vain länsimedian keksimä ja ylläpitämä huuhaajuttu. Tietotekniikkaa ymmärtävät ymmärtää, että teoreettisesti se voisi olla mahdollista, mutta käytännössä ei. Ainakaan siten, ettei siitä jäisi jälkiä, kuten nyt ei ole jäänyt. Tarina kuuluu sen saman otsikon alle, jossa puhutaan ”hybridivaikuttamisesta”, ”valeuutisista”, eli otsikon ”foliohattuteoriat”.”

Lopuksi vielä kerrotaan, miten kyseessä on vain median keksintö ja vedotaan jopa koko asian teknologiseen mahdottomuuteen. Niin, tällaista tosiaan olisi mahdotonta tehdä ilman että siitä jää jälkiä. Siitä onkin jäänyt jälkiä ja niitä selvitellään parhaillaan. Lopuksi vielä todetaan että valeuutiset ja hybridivaikuttaminen ovat mielikuvitusta, vaikka tekstin sisältö ja muoto edustaa kumpaakin aika lailla tyylipuhtaasti.

Tällainen rinnakkaistodellinen ote on tyypillistä sekä Putinille että Trumpille. Putin itse asiassa kiteytti Helsingin tiedotustilaisuudessa informaatiovaikuttamisen perustan hyvin. Hänen mukaansa ei ole totuutta, on vain erilaisten etujen sanelemia näkökumia asiaan.

Jostain syystä suomalaisen, ja muunkin maailman, äärioikeiston edut näyttävät nyt asettuneen yhteen Kremlin etujen kanssa.  Liberaalin demokratian viholliset ovat yhdistämässä voimiaan.

Professori Suomen valtava natsikortti

Professori Juhani Suomen essee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta Kanavassa on herättänyt vilkasta ja perin jakautunutta keskustelua. Osa tervehtii Suomen näkemyksiä kokemuksen ja viisauden puheenvuoroina, osa pitää hänen esittämiään ajatuskulkuja vähintäänkin vanhentuneina.

Suomi on valtiotieteen tohtori, ulkoasiainneuvos ja hänen Kekkoseen ja Koivistoon keskittynyt tutkimustuotantonsa on hyvin laajaa. Häneltä voi siis edellyttää ulko- ja turvallisuuspoliittisten ilmiöiden vivahteikasta ymmärtämistä. Suomen tausta ansioituneena diplomaattina ja hyvin kokeneena tutkijana edellyttää hänen sanomistensa ottamista tosissaan. Kun tuolla taustalla sanoo jotain, niin se pitää tulkita asiantuntija-asemasta annetuksi analyysiksi, ei retoriseksi puheeksi, jossa muoto liioittelee haluttua viestiä. Suomi tietää paljon ja pystyy tutkijan täsmällisyyden ja diplomaatin vaikuttavuuden yhdistelmällä ilmaisemaan varmasti juuri sitä mitä haluaa. Siksi hänen sanomisiaan on myös arvioitava sen pohjalta.

Tämä essee ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomi lausahtanut kärjekkyyksiä harjoitetusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vuonna 2009 hän vertasi suomalaisia sotilaita Afganistanissa toisen maailmansodan aikaiseen SS-pataljoonaan, jossa taisteli suomalaisia natsi-Saksan joukoissa itärintamalla.

Viime syksynä hän antoi haastattelun Kulttuurivihkoille. Videolla hän lausuu asioita, joita löytyy myös hänen esseestään. Erityisen kummallinen on hänen näkemyksensä niin sanotusta isäntämaamuistiosta:

”Suomi luovutti maa-, meri- ja ilma-alueensa vastikkeetta ja sitovasti Nato-maiden käyttöön, mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomi ei asettanut minkäänlaisia varaumia sen paremmin Nato-joukkojen suuruudelle, aseistukselle, tarkoitusperille, kuin sille tuodaanko Suomeen ydinaseita tai ei.”

Tämä lausunto ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Niin sanotun isäntämaasopimuksen sisältämät käytännön seikat huoltoineen ja muineen astuvat voimaan vasta, kun vieraan vallan joukot on laillisen hallitusvaltamme puolesta hyväksytty vierailemaan täällä. Tai meidän joukkomme on hyväksytty vierailemaan muualla. Suomi väittää kuitenkin siinä luovutetun pois merkittävän osan suvereniteettiämme.

Suomi ei myöskään pidä lainkaan todellisina turvallisuusuhkia, joista poliitikot ja media puhuvat. Niitä Suomi pitää turhana pelotteluna.

”Luodaan koko ajan kuvaa, että sodanuhka on lähenemässä, ihan niin kuin Niinistö tuossa sitaatissa totesi, ilman, että sille pystytään esittämään minkäänlaisia konkreettisia todisteita. Kysymys on puhtaasti propagandasta, eikä se ole pelkästään päättäjien, vaan sitä mediaa tukee erittäin hanakasti. Ei tarvitse kuin avata iltapäivälehtiä tai Helsingin Sanomia, niin sieltä pölähtää pilvin pimein näitä pelotteita.”

Erityisen vahingollisena Suomi näyttää pitävän sitä, että maan turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikan rinnalle on noussut puolustuspolitiikka. Kekkosen aikana marssijärjestys oli hyvin selkeä: ensin tehdään ulkopolitiikkaa ja jos se epäonnistuu, on puolustuspolitiikan vuoro. Nyt kun nämä kaksi turvallisuuspolitiikan osa-aluetta ovat kumpikin aktiivisia, tulkitsee Suomi maan turvallisuuspoltiikan muuttuneen sotaisaksi. Hänen mukaansa Suomen sotilaallinen yhteistyö länsimaiden kanssa on tehnyt maastamme eteentyönnetyn tukikohdan Venäjää vastaan.

Olen tähän poiminut Suomen esseestä kohtia, joita kommentoin. Esseen kärkihän lähtee Skripal-tapauksesta ja ennen kaikkea Suomen päätöksestä osallistua monien länsimaiden kanssa venäläisten diplomaattien julkisiin karkotuksiin.

Ensinnäkään Suomi ei usko Britannian esittämiin näkemyksiin, vaan vaatii todisteita julkiseksi. Suomi myös taustansa takia ymmärtänee tässä tapauksessa kyseenalaistavansa Suomen valtion korkeimman johdon, joille todistusaineistoa oli esitelty. Tässä Suomi myös nostaa ensimmäisen monista natsikorteista:
”Myrkyn alkuperästä ja varsinkin myrkytyksen taustalla vaikuttaneista voimista on toistaiseksi taitettu peistä niin ärhäkkäästi, että jopa Kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels olisi jäänyt toiseksi.”

Professori Suomen perustelut muistuttavat silmiinpistävän paljon Kremlin suunnasta esitettyjä näkemyksiä Salisburyn hyökkäyksestä. Kyllä Suomi myös tiedustelun kanssa tekemisissä olleena tietää hyvin, että Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelupalvelujen aktiiviset toimet eivät tarvitse ympärilleen lainausmerkkejä vihjaamaan niiden olemattomuudesta:
”Minkäänlaisia konkreettisia todisteita Venäjää vastaan ei ole esitetty. On vedottu nimettömiin tiedustelulähteisiin, ja brittipoliitikot ovat todistelleet venäläisten syyllisyyttä perustelulla, että kukapa muu se voisi olla, kun ottaa huomioon Moskovan ”aiemmat tihutyöt”.”

Suomi ei myöskään epäröi tuoda esiin aiempia virkatoimiaan antaakseen uskottavuutta sanoilleen, joilla asettaa kyseenalaiseksi sekä Suomen että Britannian johdon harkintakyvyn ja rehellisyyden:
”Kun aikoinaan toimin Ulkoministeriön tutkimusjaoston päällikkönä ja Aseidenriisunnan neuvottelukunnan pääsihteerinä, jouduin paljon tekemisiin kemiallisen aseen tutkimusprojektin ja alan silloisen ykkösasiantuntijan, professori Jorma K. Miettisen – Myrkky-Miettisenä tunnetun – kanssa.”

Suomi vetää myös esiin tässäkin yhteydessä runsaasti käytetyn Irakin joukkotuhoaseet -kortin. Kritiikki silloista toimintaa kohtaan on sinällään oikeutettua, mutta tässä yhteydessä tapausta käytetään lähinnä kiertoilmaisuna sille, että uskotaan tiedustelupalvelujen valehtelevan poliittisista syistä. Mitään todisteita, joita hän muilta niin kiivaasti kaipaa, Suomi ei itse esitä. Lisäksi Suomi tekee jälleen yhden selvän asiavirheen väittäessään, ettei Irakista olisi löytynyt lainkaan joukkotuhoaseita valloituksen jälkeen:
”Kukaan ei enää muistakaan, että samaiset brittiasiantuntijat olivat aikoinaan amerikkalaiskollegojen siivittäminä sataprosenttisen varmoja, että Irakilla oli hallussaan vaarallisia kemiallisen aseen varastoja. Heidän ”asiantuntemukseensa” nojaten käynnistettiin Irakin massiiviset tuhoamispommitukset.
Kun savu aikanaan hälveni, ei raunioista löytynyt kemiallisia aseita, varastoista puhumattakaan.”

Varsin erikoisesta tulkinnasta on kysymys, kun Suomi väittää, ettei Salisburyn hermomyrkkysisku koskisi lainkaan Suomea. Ensinnäkin Britannia on vielä EU:n jäsen ja Lissabonin sopimus sisältää myös (epäselviä) velvoitteita yhteisistä vastauksista hyökkäyksiin unioni jäsenmaata vastaan. Lisäksi Suomi on sopinut Britannian kanssa hyvin pitkälle menevästä sotilaallisesta yhteistyöstä. Tämäkin tekee osaltaan täysin järjesttömäksi ajatuksen, ettei Britannian joutuminen joukkotuhoaseella tehdyn hyökkäyksen kohteeksi ”sivuaisi” meitä.
”Vaikka Salisburyn tapahtumat eivät millään tavoin sivunneet Suomea, tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta linjasivat 26.3., että myös Suomi tulee karkottamaan yhden venäläisdiplomaatin.”

Ulkoministeriössä uran tehnyt Suomi tietää toki varmasti hyvin paljon itänaapurin diplomaattien toiminnasta Suomessa. Tehtaankadun nykyistä toimintaa Suomi pitää sopivana eikä näe Suomen etujen vastaista toimintaa. Hieman toisenlaisen näkemyksen on pariinkiin otteeseen antanut Suojelupoliisi, joka on kertonut Venäjän olleen viime vuosina hyvin aktiivinen toimija Suomessa muun muassa värvätessään suomalaisia toimimaan Venäjän puolesta. Kotisivuillaankin Supo kertoo vastavakoilusta kertoessaan, että ”Tiedustelullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää.” Perinteisesti suurlähetystön väellä on ollut merkittävä rooli näissä toimissa. Siksi Suomen neutraali kuvailu Venäjä diplomaattikunnan toiminnasta vaikuttaa kummalliselta, koska Suomi varmasti tietää asioiden oikean laidan. Mutta jokin syy siihen hänellä varmaankin on.
 ”Toki karkottamisia on aiemminkin tapahtunut – sekä itään että länteen, mutta ne ovat miltei poikkeuksetta olleet seurausta luvattomasta tiedustelusta tai värväysyrityksistä. Nyt sellaisia ei ollut tapahtunut eikä kukaan Tehtaankadun diplomaattikunnasta tiettävästi ollut toiminut moitittavalla tavalla eikä Suomen etuja vastaan.”

Suomi ei näytä juurikaan pitävän arvossa presidentti Niinistöä. Sitä suuremmassa arvossa hän näyttää pitävän presidentti Putinia, jonka sanaa hän pitää luotettavampana todisteena tapahtumien kulusta kuin
"Nimenomaan Niinistön esiintyminen herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Hän leimasi EU:n ja Venäjän yhä kylmemmiksi käyvien suhteiden perussyyksi Venäjän toimet ja viittasi nimenomaisesti ”kemiallisten aseiden käyttöön”.
Näin siitä huolimatta, että hän oli vastikään keskustellut presidentti Putinin kanssa, joka oli nimenomaisesti kiistänyt Venäjän osuuden Salisburyn tapahtumiin."

Juhani Suomi myös on myös tinkimätön länsi-integraation vastustaja. Hän hieman verhotusti vertaa läntisiä demokratioita ja Suomen valtion suhdetta niihin suhteeseemme Neuvostoliittoon. Hänen mielestään suomettuminen oli parempaa kuin läheiset suhteet läntisiin demokratioihin. Taustallahan tässäkin ajatuksessa on se läpi Suomen kantojen kulkeva taustaoletus, että itänaapuri tuhoaa, ja on oikeastaan ikeutettu tuhoamaan meidät, jos toimimme tavalla, jonka voi tulkita sitä vastaan olemiseksi.
”Jos oman edun määritteleminen ja siitä kiinni pitäminen oli suomettumista, niin nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi. Politiikaksi, joka perustelemattoman sotilaallisen avuntarpeen toivossa on valmis pitkälle menevään mielistelypolitiikkaan Suomen etujen kustannuksella.”

Lopuksi professori Suomi kaivaa esiin isoimman löytämänsä natsikortin ja jymäyttää sen pöytään. Viesti on, että länsi-integraatio, tai ainakin sen sotilaallinen puoli, on yhtä moraalitonta ja tuhoisaa kuin liittoutminen natsi-Saksan kanssa. Tässä Suomi viittaa erityisesti isäntämaasopimukseen.
”Ensimmäisen kerran rauhan vuosien aikana Suomi omaksui asiassa, joka ei koske sitä itseään lainkaan, jonkin ulkovallan ”sympatisöörin” roolin siihen mittaan, että raja sen ja henkisen satelliitin välillä on kuin veteen piirretty.
Vastaavan kaltaista historiasta etsittäessä pitää palata pitkälle taaksepäin, aina syksyyn 1941 ja kuinka ollakaan – jälleen Saksan, Hitlerin Saksan, vanaveteen.
Idän sotaretken alkaessa kesällä 1941 Saksan ja Suomen välillä ei ollut minkäänlaista kirjallista poliittista sopimusta.
Saksa otti käyttöön kovat keinot. Olisi anomalia, jos Suomi, kommunismin ”vanhin vannotuin vastustaja”, jättäisi liittymättä ”Neuvostoliiton tuhoamista tarkoittavaan sopimukseen”, Suomea varoitettiin. Vain kolme päivää myöhemmin presidentti Risto Ryti päätti, että Suomi liittyy.
Päätöksen merkitystä vähäteltiin eduskunnalle ja medialle. Sopimusta luonnehdittiin lähinnä ideologis-deklatoriseksi ja vailla syvempää merkitystä olevaksi. Kuitenkin sopimuksessa nimenomaisesti sitouduttiin työskentelemään yhdessä kommunistisen hävitystyön torjumiseksi muun muassa neuvottelemalla tarpeellisista puolustustoimenpiteistä sekä niiden yhteistoiminnassa tapahtuvasta toteuttamisesta.”

Suomi pitää Suomen kuulumista länteen Suomen etujen vastaisena. Se mikä Suomi on edellisessä lauseessa Juhani ja mikä valtio, on tulkinnanvaraista.
”Suomen ulkopolitiikan ainoan tehtävän pitäisi olla maan omien etujen ajaminen. Siihen kuuluu viisaus pysyttäytyä erossa kiistoista, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Läntisten suurvaltojen myötäilyssä, mielistelystä puhumattakaan, ei pitäisi milloinkaan mennä niin pitkälle, että joudutaan ristiriitaan edellä kuvatun Suomen ulkopolitiikan primaatin kanssa.”

Lopuksi Juhani Suomi vielä kiipeää norsunluutorniin jakamaan omissa ja Paasikiven nimissä antamansa tuomion sekä kansalle että kansan johtajille. Kansa on selkärangatonta ja johtajat ”näkemykseltään mustavalkoisia”. Tällä mustavalkoisuudella hän tarkoittanee tosiasioista piittaamatonta kiihkoilua. Itselläni ei vastaavaa mielleyhtymää kyllä synny, kun tarkastelee presidentti Niinistön vahvalla kädellä johtamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa pyritään jatkuvasti säätämään pilareita joka suuntaan.
”Jotta nykyistä turvallisuuspolitiikkaamme kykenisi ymmärtämään, on ensin oivallettava suomalaisten kansallisen itsetunnon puutteen pohjaton syvyys sekä tuota politiikkaa luotsaavien päättäjien ulkopoliittisten näkemysten mustavalkoisuus.
Turhaan ei Paasikivi aikoinaan ärhennellyt, että suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”.”

Hämmentävintä Juhani Suomen analyysissä on oikeastaan se, että siinä Suomi ei valtiona näytä ikinä liittyneen Euroopan unioniin. Suomen analyysi ikäänkuin unohtaa kokonaan Neuvostoliitton romahtamisen jälkeisen kehityksen, jossa Suomen tasavalta liittyi kansanäänestyksellä osaksi Euroopan unionia. Tämä asema on myös kirjattu perustuslakimme ensimmäiseen pykälään.

Juhani Suomi ei tässä tulkinnassaan ole yksin, sillä hänen näkemyksensä resonoi sujuvasti politiikan marginaaleissa. Aiempi ulostulo Kulttuurivihkoissa sai riemuisan vastaanoton MV-lehdessä ja tätä esseetä on kehuttu poliittisen keskustelun marginaaleissa. Näissä piireissä kaivataan takaisin puolueettomuutta, tai ei edes ymmärretä sen loppuneen EU-jäsenyyden myötä. Näissä piireissä uskotaan lujasti, että Suomella olisi tilaa jossain idän ja lännen välissä, ja voisimme omalla ilmoituksellamme irtautua kansainvälisen politiikan konflikteista lähellä ja kaukana.

Kuvakaappaus eräästä Facebook-ryhmästä. 

Yllättävän moni haluaa siis sivuuttaa sen lähtökohdan, joka on ollut keskeisenä syynä sille, että suomalaiset ovat tänä päivänä vapaampia ja vauraampia kuin ikinä ennen ja kaiken lisäksi turvallisuus sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla on korkeimmalla tasolla ikinä. Pienelle Suomelle sääntöpohjaisuus ja yhteisön antama suoja ovat arvokkaita asioita. Suomi kaipaa takaisin aikoihin, joissa turvallisuutemme ja vapautemme olivat Neuvostoliiton johdon annostelemia niukkuushyödykkeitä.

Ulkoasiainneuvos Juhani Suomi teki pitkän ja ansiokkaan uran kotimaansa palveluksessa. Hän on ansiokkaasti toiminut ja taistellut niiden asioiden puolesta, joiden avulla Suomen tasavalta kuitenkin selvisi kylmästä sodasta kohtuullisilla tappioilla. Mutta maailma on muuttunut sen jälkeen monin tavoin. Siksi monien professori Suomen esittämien ajatusten parasta ennen päivämäärä on ollut jo 25.12.1991.