Vieraskynä: Ekologinen ulottuvuus hybridisodankäynnissä

Hybridisodankäynnin muodosta ja määritelmästä on käyty julkisuudessa viime aikoina paljon keskustelua. En käsittele hybridisodankäyntiä kattavasti vaan sen yhtä, hieman vähemmälle huomiolle jäänyttä ulottuvuutta. Yhtenä tämän kirjoituksen kimmokkeena on oheinen The Guardianin artikkelissa mainittu lausunto:

In 2013 the head of the General Staff of the Armed Forces of the Russian Federation, Valery Gerasimov, claimed that it was now possible to defeat enemies through a “combination of political, economic, information, technological, and ecological campaigns”.

Ymmärrän tämän niin, että Venäjä on ottanut tai haluaa ottaa yhdeksi hybridisodankäynnin osa-alueeksi ekologiaan liittyvät toimet. Tällöin myös Suomessa olisi hyvä varautua tähän liittyviin painostustoimiin yhtä hyvin kuin muihinkin hybridisodankäynnin keinoihin.

Ekologista ulottuvuutta painostuskeinona on nähdäkseni käsitelty melko vähän. Turvallisuuskomitea on käsitellyt huoltovarmuutta monista eri näkökulmista, ja joista ainakin vesihuollon ja elintarvikkeiden alkutuotannon turvaaminen liittyy tähän. Jää kuitenkin hämärän peittoon, miten muuhun ekologiseen vaikuttamiseen olisi varauduttu. Toisaalta esimerkiksi muuten ansiokas Puolustusvoimien tutkimuskatsaus Hybridisodankäynnin käsitteestä ei sisällä ekologista ulottuvuutta lainkaan.

Tarkasteltaessa hybridisodankäyntiä voidaan nähdä yhtymäkohtia käsitteeseen PMESII (Political, Military, Economic, Social, Information, Infrastructure). PMESII:n käytetään apuna, kun hahmotetaan huomioonotettavia seikkoja toimintaympäristöä analysoitaessa. Käsitteeseen on lisätty –PT (Physical environment ja Time) ulottuvuudet. Tässä käsitelty ekologinen näkökulma hybridisodankäyntiin olisi siis osa tätä fyysistä ympäristöä.

Ymmärrän ekologian koskevan luontoa kokonaisuudessaan sekä sen toimintaedellytyksiä jatkaa toimintaansa. En niinkään ajattele edellä mainittuja huoltovarmuuden osia pelkästään, vaan yritän laajentaa käsittelyä laajemmin ekologian suuntaan.

Millaista ekologinen vaikutusyritys tai sillä painostaminen sitten voisi olla? Miten hyökkääjä voisi kohdistaa vaikutusyrityksen tai sillä uhkaamisen haluamallaan tavalla?

Ekologiaan vaikuttavilla keinoilla voi suoraan olla ihmisen terveydellä haitallisia vaikutuksia, mutta niiden avulla voidaan heikentää myös luonnon toimintaedellytyksiä, jolloin vaikutukset ilmenevät vasta pitkän ajan kuluttua. Nähdäkseni kaksi ilmeisintä vaikutuskeinoa liittyvät hyökkäykseen teollista tuotantoa vastaan. Ensimmäinen keino olisi haitata teollista tuotantoa tavalla, josta aiheutuisi päästöjä luontoon esimerkiksi vaikuttamalla normaalitoiminnasta aiheutuvien päästöjen puhdistukseen. Tällaisen toiminnan seurauksena aiheutuva vaikutuksen kesto olisi todennäköisesti hyvin lyhytaikainen, jos se havaitaan heti ja siihen pystytään puuttumaan nopeasti. Näin ei kuitenkaan tilanne aina ole. Esimerkiksi jätevedenpuhdistamoiden toiminnan laajamittainen haittaaminen voisi aiheuttaa merkittäviä vaikutuksia vesistöihin. Puhdistusprosessia ei voida pysäyttää pitkäksi aikaa, vaan laitoksen täytyisi turvautua puhdistamattomien jätevesien ohijuoksutukseen, jos ei puhdistusprosessia saada toimimaan.

Toinen vaikutustapa liittyy niin ikään teollisuuslaitoksiin. Suuronnettomuus sellaisessa tehtaassa tai muussa teollisuuslaitoksessa, jossa esimerkiksi valmistetaan tai säilytetään käyttöä varten merkittäviä määriä vaarallisia kemikaaleja, voisi aiheuttaa myös vakavaa ympäristön pilaantumista muiden haittojen lisäksi. Normaaleihin onnettomuustilanteisiin kyseiset laitokset ovat varautuneet, mutta tässä käsitellystä näkökulmasta eivät todennäköisesti yhtä hyvin.

Halutun vaikutuksen kohdentaminen ekologisissa painostuskeinoissa voi olla vaikeaa ja rajoittaa sen käyttökelpoisuutta. Teollisen internetin mahdollistamat keinot kuitenkin kietoo ekologisen vaikuttamisen vahvasti kyberturvallisuuteen. Teollisen internetin avulla ihmisen ylläpitämiin järjestelmiin voidaan ulkopuolelta vaikuttaa tavalla, jolloin paikallisia negatiivisia vaikutuksia esimerkiksi ympäröivään luontoon voidaan saada aikaiseksi. Koska teollista toimintaa on hyvin laajasti ja hajautetusti, on vaikutuskohteita lukuisia ja niiden kaikkien suojaaminen riittävällä tavalla voi olla mahdotonta.

Lisäksi laajat kansainväliset vaikutukset, esimerkiksi ilmastonmuutoksen edistäminen, ovat oma lukunsa. Tällaisesta toiminnasta aiheutuvat vaikutukset ovat kuitenkin hyvin laajat ja niitä on vaikea kohdentaa. Toisaalta painostuskeinona, esimerkiksi tietyn sopimuksen estäminen, on mahdollinen ekologinen kampanja.

Toivottavasti keskustelua myös tästä hybridisodankäynnin ulottuvuudesta käydään jatkossa, koska tässä esitetty on varmasti vain pintaraapaisu siitä, mitä kaikkea ekologinen vaikuttaminen voisi olla. Ekologinen näkökulma ei varmaankaan ole merkittävin hybridisodan ulottuvuuksista. Varautuminen tähän on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta hahmotamme ongelman laajuuden. Vasta tällöin voimme välttyä siihen liittyvältä painostukselta. Toivon olevani väärässä, mutta käsittääkseni voimme vain arvailla, mihin ekologisiin kampanjoihin Gerasimov viittaa edellä esitetyssä lausunnossaan.

Pekka Lähde

Kirjoittaja on ympäristöalan asiantuntija joka on kiinnostunut ulko- ja turvallisuuspolitiikasta.

Vieraskynä: Kaasuputket Venäjän politiikan vientikanavana

"Toivotaan, että ette palellu täällä talvella!" murjaisi Venäjän apulaispääministeri Dmitry Rogozin vieraillessaan Moldovassa lokakuussa 2013. Moldovassa käytiin parhaillaan vaalikamppailua siitä kääntyykö maa kohti EU:ta vai jatkaako se Venäjän intressipiirissä. Moldovalaisia asuntoja lämmitetään Venäjän valtio-omisteisen kaasuyhtiö Gazpromin toimittamalla maakaasulla, joka virtaa Moldovaan putkea pitkin Ukrainan kautta. Rogozin vihjaisi, että jos Moldova äänestää Venäjän kannalta väärin niin kaasun tulo saattaa lakata.

Moldova ei ole suinkaan ainoa maa, jonka on pitänyt kuunnella Kremlin edustajien peiteltyjä kiristyksiä kaasutoimituksilla. Maakaasusta ja kaasuputkista on Venäjällä tehty kiristyksen ja korruption vientikanava. Länsi-Siperian kaasukentiltä liikkeelle lähtevät kaasuputket kulkevat kohti maakaasun eurooppalaisia ostajamaita pääasiassa Ukrainan kautta. Tämä on pitkään hiertänyt Venäjän päättäjiä.

Presidentti Putinin politiikkana on jo vuosia ollut rakentaa uusia kaasuputkia Ukrainan ohi ja lopettaa Ukrainan tärkeä asema kaasun transitomaana. Itämeren pohjassa kulkeva Nord Stream putki vie kaasua sen suurimpaan ostajamaahan Saksaan. Sitä täydentämään oli suunniteltu kunnianhimoinen ja erittäin kallis South Stream putki, joka ohittaisi Ukrainan Mustameren pohjaa myöten sen eteläpuolelta ja veisi kaasua Bulgarian ja Unkarin läpi muihin etelä- ja itä-Euroopan maihin.

Venäjän ensimmäinen ja tärkein tavoite uusien kaasuputkihankkeiden osalta on Ukrainan talouden ja itsemääräämisoikeuden heikentäminen. Kun kaasu ei enää kulje Ukrainan läpi Eurooppaan on Ukraina huomattavasti riippuvaisempi Venäjän tuontienergiasta. Joidenkin arvioiden mukaan vielä vuonna 2013 kaasun transitoasemansa menettänyt Ukraina olisi pudonnut Venäjän syliin kuin kypsä hedelmä. Nyt tilanne on kuitenkin sodan myötä nopeasti muuttunut.

Venäjän toinen keskeinen tavoite kaasuputkien rakentamisessa liittyy siihen, että jos Rogozin todella haluaisi katkaista Moldovan kaasutoimitukset, olisi hänen katkaistava kaasun virtaus Venäjän ja Ukrainan rajalla kokonaan. Moldovan lisäksi ilman kaasua jäisi pian suuri osa Eurooppaa.

Tähän ongelmaan törmättiin konkreettisesti vuosina 2006 ja 2009, kun Venäjän ja Ukrainan väliset kaasun hinta- ja sopimuskiistat aiheuttivat kaasun saantiongelmia useissa Euroopan maissa. Kaasuputkien kulkiessa Ukrainan ohi voisi Venäjä kääntää kiinni juuri sen venttiilin, joka johtaa kaasua Moldovaan, mutta jatkaa kaasun toimituksia muualle Eurooppaan. Tällainen tilanne antaisi Venäjälle hyvät mahdollisuudet taloudellisten ja poliittisten etujen painostamiseen kaasun ostajamaissa.

Rogozinin röyhkeä heitto Moldovassa ja useat muut vastaavat lausunnot kertovat siitä, että Kremlissä lienee hekumoitu kaasumarkkinoiden hallinnalla jo etukäteen. Joku on kuitenkin sanonut, että venäläiset ovat mestareita keksimään ovelia ja häikäilemättömiä suunnitelmia, mutta toteutus jää usein puolitiehen. Näin on saattanut käydä myös Kremlin kaasusuunnitelmien osalta.

Tilanne kaasumarkkinoilla muuttuu

Vuoden 2014 lopulla alkoi kaasumarkkinoilla sarja yllättäviä tapahtumia ja käänteitä, joiden kokonaisvaikutus on vielä hahmottumassa. Selvää kuitenkin on, että Kremlin neuvotteluasema on viime kuukausina ratkaisevasti heikentynyt.

Tilanne alkoi nopeasti purkautumaan kun Putin yllättäen ilmoitti joulukuussa 2014, että Venäjä ei enää pyri EU:n kanssa sopimukseen South Stream -kaasuputken rakentamisesta. Sotatila Ukrainassa ja taloudelliset sanktiot lienevät terävöittäneet EU:n jo aiemmin ilmaisemia epäileviä näkökantoja ja sopimus kävi ilmeisen mahdottomaksi saada aikaan Venäjää tyydyttävillä ehdoilla. South Streamista luopuminen on kirvelevä tappio Putinin tavoitteille.

Puukkoa käännettiin vielä haavassa kun Gazprom joutui tammikuussa 2015 perääntymään aikeissaan tuplata Nord Streamin kapasiteetti nykyisestä kahdesta putkesta neljään. Hanke kaatui Saksan sitkeään vastustukseen, joka liittyy Ukrainan sotatilanteeseen. Gazpromin pääjohtaja Alexei Miller ei South Stream -tappiosta lannistunut. Miller keksi, että EU-maa Bulgarian sijasta uusi kaasuputki voidaan vetää EU:n ulkopuolelle Turkkiin. Miller antoi heti voitonvarman lausunnon, että EU:n tulee nyt pitää kovaa kiirettä kaasuputkien rakentamisessa Turkin rajalle taikka kaasu myydään muualle. Ukrainan kautta Gazprom ei Millerin mukaan kaasua Eurooppaan enää toimittaisi.

EU:ssa ei kuitenkaan hötkyilty, koska kyseessä on selvä harhautus. Miller menetti ostajamaiden silmissä uskottavuutensa yritettyään näin tökeröä bluffia ja tuli samalla ilmaisseeksi Venäjän todelliset tarkoitusperät kaasumarkkinoilla. Venäjän kallis ja kunnianhimoinen politiikka Ukrainan pelaamiseksi ulos kaasun toimitusketjusta on siis ainakin toistaiseksi osoittautumassa epäonnistuneeksi. Mutta ei tässä vielä kaikki. Lisää ongelmia on tulossa.

EU:n kilpailukomission jo pari vuotta valmiina ollut raportti Gazpromin epäreilusta toiminnasta kaasun toimittajana on lopultakin tulossa ulos. Raportti ei tule olemaan mukavaa luettavaa Moskovassa. Gazpromia saattaa odottaa pahimmassa tapauksessa €15Mrd sakot* kilpailun vääristämisestä EU:n alueella. Raportin todennäköinen seuraus on, että Gazpromin yleisesti käyttämät sopimusehdot (kaasun jälleenmyyntikielto ja nk. take-or-pay ehto**) tullaan kieltämään.

Lisäksi EU tullee jatkossa varaamaan itselleen oikeuden tarkastaa kaikki uudet kaasusopimukset etukäteen. Gazpromin kannalta tilanne on vähintäänkin nöyryyttävä. Ehkä kaikkein yllättävin kaasumarkkinoiden muutos on tapahtunut Ukrainan sisällä. Vielä pari vuotta sitten Venäjän tuontikaasusta täysin riippuvainen Ukraina on nopeasti kyennyt löytämään korvaavia kaasun lähteitä.

Ukrainan tuontikaasu tulee nyt pääosin nk. takaisinvirtauksena EU-maista. Kaasun käyttöä ja varastointia on kyetty tehostamaan ja omaa kaasutuotantoa ollaan kasvattamassa. Ukrainan julkilausuttuna tavoitteena on täydellinen riippumattomuus Venäjän kaasutuonnista. Vielä kaksi vuotta sitten tällaisille puheille olisi naureskeltu epäuskoisesti. Ei naureskella enää. Tässäkin häviäjänä on Gazprom ja Kremlin imperialistiset haaveet.

Kaasupelin tilanne on siis viidessä kuukaudessa muuttunut lähes täydellisesti. Kreml saa laittaa jäihin pitkäaikaiset haaveensa Ukrainan kaasun transitomaa-aseman lopettamisesta. Ukraina voitti tämän erän. Gazprom joutunee myös jatkossa muuttaamaan laittomia kauppatapojaan ja Kremlin haaveet käyttää kaasua ja kaasuputkistoja poliittisena vipuvartena kaasun ostajamaissa voidaan toivottavasti unohtaa. Dmitri Rogozin tuskin enää uhkailee moldovalaisia paleltumisella, vaikka Moldova lopulta äänestikin EU-lähentymisen puolesta.

Nimimerkki Otto Normalverbraucher

Kirjoittaja on taloustieteilijä ja seuraa innokkaasti kansainvälistä politiikkaa sekä turvallisuuspoliittista keskustelua.

* EU:n sakko kilpailurikkomuksista on maksimissaan 10% yrityksen liikevaihdosta. €15Mrd vastaa suurinpiirtein tätä. Tässä yhteydessä kannattaa myös muistaa, että Venäjän suurin öljy-yhtiö Rosneft tuomittiin viime vuonna €45Mrd korvauksiin nk. Jukos-jutussa. Rosneftilla ei ole varaa maksaa korvauksia. Edes Venäjän valtiolla ei nykytilanteessa ole varaa maksaa näin suuria korvauksia.

** Take-or-pay ehto tarkoittaa, että kaasun ostaja maksaa sopimuksessa mainitun kaasumäärän riippumatta siitä käytetäänkö kaasua tai ei. Ehto ei sinänsä ole laiton, mutta se käytännössä poistaa kaasunostajalta intensiivin tehostaa kaasun käyttöä, koska siitä ei ole mitään rahallista hyötyä. EU ei hyväksy tätä.

Juhan valinta

Keskustassa on ollut tänä talvena kaksi raidetta ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa. Toinen on Väyrysen ja Lehtomäen traditionaalisen pragmaattista Venäjä-suhdetta, tai itse asiassa Suomen erityissuhdetta korostava linja. Toinen puolestaan on Olli Rehnin ja Alpo Rusin vetämä yleiseurooppalaisempi linja, jossa linjaa vedetään ennen kaikkea EU:n arvopohjan ja päätösten kautta. Alpo Rusi suomi juuri julkisesti kovin sanoin oman puolueensa sisällä olevia turvallisuuspoliittisia näkemyksiä. Toki niitä ovat suomineet muutkin puolueet, erityisesti Kokoomus, mutta tilanne rauhoittui presidentti Niinistön joulun alla pidetyn puhuttelun jälkeen.

Ulkopoliittisesti hyvin kokematon Sipilä on tähän vältellyt ottamasta kantaa tilanteeseen, jo ihan vaalitaktisista syistä. Jos hän heittäytyisi eurooppalaisemman siiven puolelle, suuttuisivat monet keskustan omat kannattajat. Jos hän taas asettuisi näkyvästi traditionalistien puolelle, kavahtaisi ainakin osa liikkuvista äänestäjistä ja hän samalla ojentaisi kelpo kartun ainakin Kokoomukselle vaalikamppailuun. Epätietoisten äänestäjien määrä on juuri nyt poikkeuksellisen suuri ja sen jokainen puoluejohtaja tiedostaa erinomaisen hyvin.

Se miksi, tämä on niin tärkeää, on Keskustan asema tulevana pääministeripuolueena. Jos tässä vaiheessa, maailmantilanteen ollessa mikä on, ei voi tietää miten tuleva pääministeri ja hänen johtamansa päähallituspuolue rakentaa suhdetta Venäjään, niin äänestäjien oikeusturva on heikko. Jos Sipilä antaa esimerkiksi ulkoministerisalkun tai muun turvallisuuspoliittisen aseman Olli Rehnille, hän käytännössä on jekuttanut isoa osaa kannattajistaan. Jos taas Keskustan linjaa pääsevät vetämään Lehtomäki ja Väyrynen, on moni äänestäjä silloinkin käärmeissään.

Kompromissiratkaisuna on tarjolla Matti Vanhanen, joka on entisenä pääministerinä ja nykyisenä Paasikivi-seuran puheenjohtajana sopiva ja pätevä Keskustan ulkopoliittisekssi johtajaksi. Taustalla on myös vanha isäntä Seppo Kääriäinen, jolta myös löytyy kompetenssia ja sopivuutta, sekä ennen kaikkea uskollisen puolueen lipunkantajan kykyä toimia halutussa roolissa.

Tämä on ennen kaikkea Sipilän ratkaistava asia ja häntä on alettu hiillostamaan näistä kaksista rattaista. Tämän hiillostuksen on mahdollistanut nimenomaan puoilueen näkyvien toimijoiden selkeä erimielisyys julkisissa kannanotoissa. Tänään ilmestyneessä STT:n haastattelussa Sipilä näyttää varovaisesti asettuneen traditionalistisiiven taakse, tosin samalla varmistaen läntisen ulottuvuuden. Mutta minusta nuo lausunnot näyttävät siltä, että Sipilä yrittää syödä ja säästää kakkua yhtäaikaa. Tai ainakin vastata kasvaneisiin epäilyksiin puolueen linjasta varsinaisesti vastaamatta niihin. Sipilä toteaa haastattelussa:

”- Minulle on päivänselvää, että Suomi on osa länttä ja toimimme EU-rintamassa esimerkiksi pakoteasioissa, mutta pidämme samalla hyvät kahdenväliset välit (naapureihin), Sipilä sanoo STT:lle.”

Hyvät välit ja EU-rintamassa pysyminen vaan eivät ole kovin hyvin yhdistettävä asia tälläkään hetkellä ja hankalammaksi on mitä ilmeisimmin menossa. Jompikumpi noista on valittava etusijaiseksi  ja juuri siitä ratkaisevasta painotuksesta on minun nähdäkseni kysymys myös Keskustan sisäisessä linjaerimielisyydessä.

Sipilä haluaa nostaa esille hieman uudelleen muotoillun ajatuksen ketään uhkaamattomasta puolueettomuudesta ratkaisuna Suomen turvallisuudelle. Tätäkin asetelmaa aika haastaa rajusti, sillä jo nyt näyttää siltä, että Venäjä on luokitellut Suomen ja Ruotsin poliittisesti ja siten myös sotilaallisesti osaksi länttä.

”- Kun me yhdessä Ruotsin kanssa muodostamme sotilaallisesti liittoutumattoman Pohjolan, emme muodosta uhkaa itään emmekä länteen. Mielestäni tämä on Suomen turvallisuuspolitiikan yksi keskeisistä kulmakivistä myös jatkossa.”

Vaikka nyt sanotut olisi helppo kuitata vain osana vaalikamppailua, on sana politiikassa aina myös teko. Riippumatta siitä, mitä mieltä Sipilä aidosti on tilanteesta, on nyt vedetty linja vaikuttamassa myös vaalien jälkeisiin valintoihin. Tai ehkä Sipilä on jo hahmotellut mielessään vapauttavaa ratkaisua, että ulkoministerin paikka annetaan kakkospuolueella. Se myös todennäköisesti sopii kaikille potentiaalisille kakkosille. Soinille se on unelmapaikka, Stubbillekin sillä on varmasti joko henkilökohtaista tai muuta käyttöä ja demareilla on aina Tuomioja.

Keskustan Juha Sipilä on paljon vartija Suomen tulevaisuuden suhteen. Siksi toivoisi häneltä kirkasjärkisiä ja selkeitä turvallisuuspoliittisia näkemyksiä vaalipuheiden sijaan. Mutta ehkä niiden aika koittaa vasta vaalien jälkeen. Nyt vain ei voi oikein varmasti tietää, mitä ne silloin sisältävät.

Miten kohdella trollia oikein?

Kuuntelin eilen Ali ja Polina -radio-ohjelmaa, joka tällä kertaa keskittyi trollaukseen ja propagandaan. Mukana keskustelussa olivat Laura Halminen Hesarista, Jessikka Aro YLEltä ja Jarmo Koponen Vikesistä. Siis käytännössä parhaat voimat suomalaisesta mediasta tätä asiaa käsittelemään.

Ohjelman luonnehan on saada ihmiset puhumaan mukavia ja asiaa huumorin säestyksellä. Toinen vetäjistä Ali Janghiri on standup-koomikko ja myös Alin aisapari Polina on paitsi älykäs, myös hauska. Nytkin teemasta irtoaa paljon mielenkiintoista ja tärkeää. Tällaisessa ilmapiirissä on hyvä kysyä niin sanottuja tyhmiä kysymyksiä, jotka asiallisemmissa ohjelmaformaateissa väkisinkin jäävät kysymättä. Erityisesti Polinan huomio siitä, miten trollauksessa yritetään aina loppujen lopuksi iskeä tunteisiin, oli minulle hyvin avartava ja tärkeä.

Reilun 34 minuutin kohdalla Ali ilmoittaa, että nyt otetaan puhelu ja Risto Lappeenrannasta soitti. Risto oli äänensävystä ja esiintymistavasta päätellen täysin tosissaan ja nosti esiin vakioväittämiä, joiden avulla kerrotaan, että itse asiassa länsi on Ukrainan tapahtumien ja sodan taustalla ja Venäjä vain viaton uhri. Näitä väitteitä viljellään ja levitetään erilaisilla sivustoilla ja sosiaalisen median ryhmissä. Venäjän valtion näkyvät ja näkymättömät propagandakanavat levittävät teorioita, näkemyksiä ja suoranaisia valheita globaalisti.

Puolen tunnin ajan olivat toimittajat ja asiantuntijavieraat puhuneet hyvässä hengessä tärkeitä, mielenkiintoisia asioita, vieläpä viihtyen hyvin keskenään. Se on juuri tämän ohjelmaformaatin idean ydin: saadaan ihmiset viihtymään, olemaan avautuessaan hauskoja ja kiinnostavia. Nyt sitten siihen yhteisyyden tunteen keskelle heitetään Risto mielipiteineen, hänen edustaessaan juuri kaikkea sitä, josta on puhuttu ja jota on yhteisesti pidetty vääränä.

Riston mielipiteet naurattivat väkeä studiossa. Itsekin pidän Riston näkemyksiä ja mielipiteitä typerinä ja osin jopa vahingollisina. Mutta silti häntä kohdeltiin väärin, kun hänelle avoimesti naureskeltiin ja hänet mitätöitiin joukolla. Vaikka olin itse asiassa jyrkästi studioväen puolella, en voinut olla tuntematta myötätuntoa Ristoa kohtaan. Homma meni siis siinä kohtaa pieleen, elävän lähetyksen riski toteutui.

Mutta jos Ristoa kerran kohdeltiin väärin, niin mikä olisi ollut oikea tapa kohdella häntä ja hänen kummallisia mielipiteitään? Ei häntä olisi voinut vakavasti ottaa, koska silloin olisi äärimmilleen pelkistettynä annettu periksi Kremlin valheille, joiden sinällään vilpittömäksi sanansaattajaksi hänet oli höynäytetty. Tällaisesta oli ikävä kokemus aikoinaan Ajankohtaisen Kakkosen Venäjä-teemaillassa, kun joukko öyhöttäjiä turmeli koko keskustelun poikkeavalla todellisuuskäsityksellään ja röyhkeällä toiminnallaan.

Oikein ei olisi ollut myöskään olla päästämättä Ristoa eetteriin hänen mielipiteidensä takia. Saa ihminen olla mieltä, tässä maassa on mielipiteenvapaus ja oikeus olla lakien sallimissa puitteissa niin typerä kuin haluaa. Toki mielipiteenvapaus ei ole sama asia kuin julkaisupakko, kuten ohjelmassakin painotettiin. Yleisradiolla yhteisesti rahoitettuna julkisen palvelun tuottajana on kuitenkin erityinen velvollisuus nostaa esiin erilaisia näkökulmia tästä yhteiskunnasta.

Minä en tiedä, miten Ristoa olisi pitänyt oikein kohdella suorassa radiolähetyksessä. Se kertoo karusti siitä, miten informaatiosodankäynti perustuu juuri niille perusarvoille, joille olemme tämän yhteiskuntamme rakentaneet: ihmisten tasavertaisuudelle, sananvapaudelle ja halullemme kuunnella erilaisia mielipiteitä. Venäjän käymä informaatiosota käyttää hyväkseen juuri näitä elementtejä. Ironista on toki se, että Venäjä valtiona itse rikkoo surutta kaikkia näitä kansalaisyhteiskunnan ja oikeusvaltion perustekijöitä.

Omien ihanteidemme mukaisesti Risto pitää siis päästää ääneen ja häntä ihmisenä kunnioittaa, vaikka hän puhuisia kuinka pehmoisia. Sitten tuleekin se itselleni erityisen hankala kohta, kun ristoille esittää vasta-argumentteja, jopa osoittaen, että he ovat väärässä näkemyksessään. Ristot kun eivät ota niitä huomioon. Ristot nielevät kaiken järjettömänkin heidän maailmankuvaansa vahvistavan ja poikkeavat faktat jopa vahvistavat heidän näkemyksiään. Maailmankuvan vieraudesta ympäröivälle todellisuudelle kertoo hyvin se, että silloin jäävät käyttämättä ihan oikeat ja toimivat tavat muuttaa asioita. Jos esim. ”valtamedia” oisi niin täynnä valheita kuin väitetään, olisi ristojen helppo Julkisen sanan neuvoston kautta muuttaa asioita.

Räikeimpiä esimerkkejä maailmankuvaan sovitetuista ”totuuksista” edustaa Verkkomedia.org, jota päätoimittaja Janus Putkonen luotsaa messiaanisella otteella. Hän on ollut nyt vierailulla Donetskissa, josta han raportoi ylväitä sankaritarinoita ja hirvittäviä rikoksia. Ensin mainittuja tekevät Itä-Ukrainan kapinalliset ja jälkimmäisiä Ukrainan hallituksen joukot ulkomaisine kätyreineen. Mukana on myös tarina raiskatusta ja sotilasajoneuvoilla palasiksi revitystä naisesta. Putkosen mukaan tämän tekivät puolalaiset vapaaehtoiset. Itse tarina on täynnä epäloogisuuksia, mutta perustuu kyllä tositapahtumiin. Tositapahtumissa hirmuteon tosin tekivät venäläiset sotilaat Tsetseniassa.

Kyse on siis pohjimmiltaan ristojen maailmankuvan poikkeavuudesta. He ovat hylänneet normaalisti luotettavana pidetyn tavan hahmottaa maailmaa ja uskovat vain näkemyksiin, jotka ovat vaihtoehtoisia. He pilkkaavat ”valtamediaa” uskovia, mutta samalla ovat kääntäen oman pilkkansa kohteita, kun he uskovat vain ”kansalaismedioihin” ja vastaaviin. Toki ”valtamedialla” eli journalismiin pohjautuvilla tiedotusvälineillä on omat heikkoutensa ja sokeat pisteensä, mutta silti ne ovat hyvä tapa hahmottaa sitä, mitä maailmassa tapahtuu. Ennen kaikkea pidän tärkeänä, että niillä on kyky ja halu oikaista erheensä, kun niitä tapahtuu. Siihen ei näillä ristojen medioille ole halua tai kykyä. Tuo ”valtamedia” on muuten lainausmerkeissä, koska se on tässä tilanteessa propagandistisesti ladattu termi, jolla tarkoitetaan niin isoja kuin pieniäkin medioita, joille yhteistä on journalismin perusta. Sanoilla ja niiden merkitysten hallinnalla on merkitystä.

En siis tiedä, mitä tehdä ristoille, kun he ilmestyvät keskusteluihin. Itse yritän olla kärsivällinen, mutta aina jossain vaiheessa keskustelu vaan käy järjettömäksi ihan vain maailmankuvien eron takia. Silloin tosiaan tekisi todella paljon mieli pilkata ja nauraa. Sinällään inhimillinen reaktio, kun toinen omalla käytöksellään kiistää sinun todellisuudentajusi. Se varmaan vaatii tietynlaisen luonteen, että itse haluaa elää jatkuvasti haastettuna omasta käsityksestään ympäröivän todelisuuden perusluonteesta. Enkä nyt tarkoita, etteikö pitäisi olla alituiseen varuillaan omien näkemysten oikeellisuudesta, vaan paljon perustavaa laatuisemmasta näkemyksestä.

Kuten niin usein ennenkin, tulipahan pähkäilytä asiaa, vaikkei selvää vastausta löytynytkään.

Vieraskynä: Eduskuntavaalit, demokratia ja Nato-keskustelu

Teksti: Raimo Pesonen

Vaalilupausten hyminän soidessa keväisessä ilmassa on helppo päätyä siihen käsitykseen, että Suomen Nato-jäsenyydestä järjestetään asian mahdollisesti ajankohtaistuessa kansanäänestys: tällaisen kuvan saa niin tuoreista mielipidetiedusteluista, puolueiden viimeisimmistä linjauksista kuin ehdokkaiden vaalikonevastauksistakin. Kiinnostavaa on nähdä, kuinka valituiksi tulevien ehdokkaiden ja vastuun kantamiseen ryhtyvien puolueiden kannat muuttuvat vaalien jälkeen – jos muuttuvat.


Eroja vaalilupausten ja vaalien jälkeen toteutetun politiikan välillä selitetään yleensä olosuhteiden muutoksella. Tämä selitys on mainiolla tavalla yleispätevä, koska vaalit itsessään tarkoittavat aina olosuhteiden muutosta.


Tarvittaessa kansanäänestyksen torppaamista vaativia näkemyksiä ei tarvitse kaivella kovin syvältä menneisyydestä, ja tietysti demokraattisten valtioiden arvoyhteisöksi kutsuttuun sotilasliittoon mukaan pääseminen voidaan nähdä niin arvokkaana tavoiteena, että demokratian periaatteet tai käytännöt eivät saa sitä vaarantaa.


Suomen mahdollinen Nato-jäsenyys ei ole noussut varsinaiseksi teemaksi vielä yksissäkään vaaleissa, vaikka aiheesta on puhuttu jo pari vuosikymmentä ja samalla sotilasliittoa kohti on hivuttauduttu määrätietoisesti. Demokratiassa on kuitenkin syytä kysyä kansalaisten mielipidettä politiikan suurista linjoista kohtuullisen ajan kuluessa, eikä tämä perusvaatimus ole toteutunut meillä Naton suhteen miltään osin.


Edustuksellisen demokratian luonteeseen kuuluu toki se, että äänestäjän on suurimmassa osassa asioista vain luotettava ehdokkaansa harkintakykyyn, koska kaikkien vaalikaudella esiin tulevien kysymysten ennakointi ei ole mahdollista. Turvallisuuspoliittisten linjanvetojen nouseminen esiin tulevina vuosina on kuitenkin käytännössä itsestäänselvyys, ja niiden merkitys on niin suuri, että äänestäjän kuluttajansuojan kannalta ehdokkaiden Nato-kantojen julkisuus ja uskottavuus ovat varsin olennaisia asioita.


Vaaleissa tapahtuvaa kansalaisten mielipiteen kuulemista tulisi edeltää mahdollisimman monipuolinen ja avoin keskustelu, ja tässäkin demokratian osa-alueessa meillä on parantamisen varaa, vaikka puheenporina Naton ympärillä onkin vilkasta. Media on – ainakin useimpien päätoimittajiensa osalta – Nato-myönteisen puolensa valinnut, mikä tietysti näkyy keskustelussa
monin tavoin.


Niinpä meidän keskustelussamme edetään retoriikan tasolla ”viileän harkinnan” ja ”kylmän järjen” kautta parhaisiin mahdollisiin lopputuloksiin (samalla kun toista mieltä olevat sortuvat surkeaan tunteiluun), mutta käytännössä median analyyttinen viileys ei yllä edes mielipidetiedustelujen uutisointiin saakka. Vuodesta toiseen Nato-jäsenyyden kannatus on ”kasvussa”, ”huippulukemissa” tai ”ennätyksellisen korkealla”, vaikka luvut osoittaisivat kannatuksen pikemminkin sahaavan paikallaan – ja vaikka jäsenyyttä vastustavien määrä on koko ajan muodostanut selkeän enemmistön.


Asetelman kiusallisuutta pyritään kiertämään väitteillä Nato-myönteisten poliitikkojen hallussa olevan salatun informaation paremmuudesta ja vastaavasti liittoutumiseen epäillen suhtautuvan enemmistön ymmärryksen puuttumisesta. Tästä edetään usein vaatimuksiin, joiden mukaan poliittisen eliitin tulee ”osoittaa johtajuutta” ja viedä vastahakoinen kansa sen omaksi parhaaksi liittoutumisen turvasatamaan eduskunnan määräenemmistöjen ja kansanäänestysten karikot kiertäen.


Vaalien lähestyessä nämä kansan ymmärrystä kyseenalaistavat näkemykset salaperäisellä tavalla vaimenevat – kuten parhaillaan nähdään. Mutta tulossa olevan olosuhteiden muutoksen voi jo aistia ilmassa, ja huhtikuun 19. päivän jälkeen monia asia voi näyttäytyä taas toisenlaisessa valossa.


On kuitenkin asioita, joiden pysyvyyteen voi luottaa. Puhe Nato-optiosta on sellainen. Se edustaa poliitikon toiveunta, mahdollisuutta olla puoliksi raskaana ja lausua alivaltiosihteerimäisesti ”jyrkkä ehkä”. Reaalipolitiikan tasolla Nato-optio halutaan esittää ulkopoliittisen liikkumatilan maksimointina: mahdollisuus liikahtaa kohti Natoa voi olla taitavalla pelimiehelle parempi kortti kuin kiinninaulattu Nato-jäsenyys tai liittoutumattomuus. Ja taitavia pelimiehiähän he kaikki toki ovat, meidän poliitikkomme, varsinkin vaalien alla ja omasta mielestään.


Joskus optiot voivat kuitenkin kadottaa arvonsa. Jossain on se piste, jolloin Suomen hivuttautuminen kohti Natoa sitoo meidät tosiasiallisesti sotilasliittoon niin vahvoin sitein, että liikkumavaraa ei enää ole ja Nato-optio menettää merkityksensä. Monille Naton kannattajillekin melko tavalla puun takaa tullut isäntämaasopimus on nähty tällaisena rajan ylityksenä. Vaikka joidenkin näkemysten mukaan kyse on vain perin tylsästä ja teknisestä paperista, toiset löytävät siitä hyvin vahvaa poliittista sisältöä. Selvää on ainakin se, että sopimuksen valmisteluun ja varsinaiseen sisältöön liittyy paljon kysymyksiä.

Ainakin hämminki isäntämaasopimuksen ympärillä on todellista. On toinen kysymys, onko se vain huonon valmistelun ja epäonnistuneen tiedotuksen aiheuttamaa (kuten toivoisi), vai löytyykö epämääräisyyden ja tulkinnavaraisuuden taustalta jotain muutakin. Epäilen, että seuraava eduskunta löytää asian edestään. Ei ole kohtuutonta odottaa, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa koskevista sopimuksista saatetaan julkisuuteen sen verran tietoa, että voidaan muodostaa yksiselitteinen kanta siitä, mitä on sovittu, ja mistä ei ainakaan ole sovittu. Tällaisen selvityksen tekeminen puhdistaa ilmaa kummasti.


Raimo Pesonen 


Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija, jonka pamfletin Nato hampaankolossa Like Kustannus julkaisi helmikuussa.

Lukemista informaatiosodasta

Olen koonnut tähän linkkejä erilaisiin informaatiosotaan liittyviin lähteisiin. Päivitän uusia linkkejä merkinnän loppuun. Lisätkää kommentteihin hyviä lähteitä.


Aloita tästä: Informaatiosodan määritelmä Wikipediassa

Informaatiosodan määrittelyä

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan avoin kuuleminen informaatiosodasta. (video)

Oma blogimerkintäni Johdantoa informaatiosotaan.

Radio-ohjelma Leikola & Lähde, vieraana Ulkoministeriön viestintäpäällikkö Jouni Mölsä. (YLE Areena)

Kylkiraudan teemanumero informaatiosodankäynnistä. (pdf)

Sotilasprofessori Jari Rantapelkonen: Rihmastoteorialla ulos informaatiosodan labyrinteistä

Saara Jantunen: Trolliarmeija, eli Venäjän informaatio-psykologinen sodankäynti

Saara Jantusen radiohaastattelu Ajantasan lauantaivieraana. (YLE Areena)

Torsti Sirén: Strateginen kommunikaatio ja informaatio-operaatiot 2030.

Saara Jantusen väitöskirja Yhdysvaltain strategisesta kommunikaatiosta.

Äänite Uljas kysyy -keskustelusta informaatiosodasta. Minä, toimittaja Jessikka Aro ja historian professori Jukka Korpela.

Radio-ohjelma Julkinen sana: Kuinka suojatua informaatiosodalta? Tutkija Saara Jantunen ja Valtioneuvoston viestintäjohtaja Markku Mantila. (YLE Areena)

Peter Pomarantsev: How Russia Is Revolutionizing Information Warfare

Ruotsin valtion turvallisuus puolen tutkimuslaitoksen FOIn raportti: War by non-military means Understanding Russian information warfare (pdf)

Jyrki Iivosen kolumni kahtiajakautuneesta venäläisestä totuuskäsityksestä.

Strategisen viestinnän salat -kirja kertoo suomalaisesta strategisesta viestinnästä ja sen johtamisesta.

Kritiikkiä informaatiosodan mieltämisestä.

Petteri Järvinen: Kömpelö Venäjä havahduttaa meidät huomaamaan informaatiosodan

Israelin Hasbara-konsepti

RAND Corporationin kirja: Foundations of Effective Influence Operations - A Framework for Enhancing Army Capabilities

RAND Corporation: U.S. Military Information Operations in Afghanistan - Effectiveness of Psychological Operations 2001–2010

Sofi Oksanen: Venäjä on jo voittanut informaatiosodan

Sofi Oksanen: Kulttuuri informaatiosodan aseena

Uusi kirja paljastaa: CIA ja KGB kävivät ideologista sotaa Boris Pasternakin Tohtori Živagolla

Maskirovka on termi harhautukselle tai petokselle venäläisessä sotilastaidossa. Maskirovkan ydin on informaatiosodankäynnissä. Artikkeli. BBC:n radio-ohjelma. Tieteellinen artikkeli.

Blogimerkintäni siitä, miksi Putin pystyy puhuttelemaan hyvin monenlaisia ihmisiä

Informaatiosodan keskeistä käyttövoimaa ovat epäluottamus yhteiskuntaan, yrityselämään ja mediaan. Tämä epäluottamus esiintyy usein salaliittoteorioiden muodossa.


Median käyttö

BBC:n artikkeli Venäjän television psykologisista painostuskeinoista

Peter Pomerantsevin kirjan Nothing Is True and Everything Is Possible pohjalta tehdyt kaksi radio-ohjelmaa todellisuudesta Venäjän televisiomaailmassa.

Minna Holopaisen uutisanalyysi: Oletko informaatiosodan uhri?

Inside Putin’s on-air machine

Artikkeli Kremlin otteesta venäläiseen sosiaaliseen mediaan

Blogimerkintäni valheen ja totuuden sekoitussuhteen äkillisestä muuttumisesta mediaympäristössämme. Mukana linkit tekstiin englanniksi ja venäjäksi

Artikkeli Venäjän mediamaailman rakenteesta.

Sosiaalisen median käytöstä Venäjän käymässä informaatiosodassa.

Globaali katsaus eri maiden hallitusten toimiin median manipuloimiseksi ja pakottamiseksi.

Venäjän verkossa -sarjassa seurataan kielimuurin takaa venäläisten verkkomedioiden Suomi-aiheita.


Informaatiosodassa selviämisestä

Historioitsija Timothy Snyderin vankka näkemys siitä, miten informaatiosotaan on vastattava tutkimuksen ja journalisimin keinoin (video).

Oma blogimerkintäni Varustautuminen informaatiosotaan

Anne Applebaum: Russia’s information warriors are on the march – we must respond

Brittiarmeija on perustamassa some-prikaatia

Kirjoittamani fiktiivinen briiffaus jostain informaatiosodan päämajan auditoriosta

Presidentti Niinistön haastattelu: Propagandaan reagoitava heti


Informaatiosodan taisteluita

Essee sosiaalisen median manipuloinnin keinoista.

Venäjän infosodan uskottavuus lopussa Saksassa

Miika Raudaskoski: Sananvapauden marttyyrit ylenkatsovat sananvapauden arvoa

Oma blogimerkintäni Minä ja Venäjän federaation suurlähetystö

Russia's Online-Comment Propaganda Army

Venäjän mediaa seuraavat VIKESin toimittaja Jarmo Koponen ja Ylen toimittaja Levan Tvaltvadze käyvät Aamu-tv:ssä läpi esimerkkejä Venäjän meneillään olevasta propaganda-sodasta.

Mina ja Jessikka Aro YleXin jutussa ja haastattelussa.

Pirkko Saision haastattelussa siitä mielentilasta, mikä saa uskomaan Venäjän propagandaan.

Trollitehtaan rooli Nemtsovin murhan propagandan levityksessä: "Ukrainalaiset tahot murhan takana"

Ukrainalaisten perustama sivusto Venäjän valheiden paljastamiseksi.

Yhdysvaltalainen Venäjän propagandaa käsittelevä sivusto

Venäjän Suomen-suurlähetystö julkaisi oudon videon: "Olen miehittäjä, enkä pyydä anteeksi"

Valeilmiannot piinaavat Facebookin käyttäjiä


Trollauksesta ja trolleista

Blogimerkintäni erilaisista motiiveista tehdä työtä Putinin Venäjän hyväksi

Toimittaja Petri Saraste on joutunut Ukraina-raportoinnin yhteydessä poikkeuksellisen vahvan Venäjä-mielisen trollaus-kirjoittelun kohteeksi internetissä.

Oma blogimerkintäni trolleista.

Valaiseva kuvaus yhden valokuvan tiestä trollilta toiselle.

Sippo Kähmin kriittinen puheenvuoro vallitsevasta trolli-käsityksesta.

Raportti Pietarin trollitehtaan toiminnasta

Kioski seurasi Pietarin salamyhkäisen trollitehtaan toimintaa paikan päällä kolmen päivän ajan.

Fontankan juttu Pietarin trollitehtaasta.

Twitter-tilillä @EDUSKUNTAVAALIT ei ole mitään tekemistä eduskuntavaalien kanssa, vaan se on Venäjän propagndaa levittävä tili.

Johan Bäckman (blogi) lienee ennen kaikkea Venäjän sisäiseen käyttöön kehitetty toimija, joka valehtelee Suomesta mediakiertueillaan Venäjällä, tukien näin Kremlin tarkoitusperiä.  On vastuussa myös Novorossijan leikkisuurlähetystön toiminnasta

Juha Molari on erikoistunut Venäjän toimintaan kriittisesti suhtautuvien luonnemurhiin, jotka hän rakentaa huolellisen googletuksen avulla.

Mitavittua.fi- propagandasivuston olemuksesta

Pitkän uran eduskunnassa tehnyt Mikko Elo (sd) on vanhoilla päivillään yltynyt melkoisiin sfääreihin Venäjän puolustamisessaan (blogi).

Propagandasivusto Verkkomedia.orgin päätoimittajan Janus Putkosen pitkä ja paljastava haastattelu

Blogimerkintäni Venäjän trolliarmeija -Facebook-ryhmästä

Blogimerkintäni Trollisanomat-propagandasivustosta

Blogimerkintäni Verkkomedia.org-propagandasivustosta

Keskisen Euroopan trollitilanteesta: Cranks, Trolls, and Useful Idiots

Katsaus Kiinan, Venäjän ja USAn trolleihin.

Graham Phillips on brittiläinen ”toimittaja”, joka sekavien aikojen esiin nostamia sekavia tyyppejä. Propagoi kapinallisten ja Venäjän puolesta.

The Ulkopolitist: Mistä tunnistaa venäjä-trollin?

Sininen zeppeliini: Mainilan trollaukset


Lisäyksiä

Olli-Matti Mikkolan väitöskirja: Sotilaspolitiikka Kremlin Olympoksella. Venäjän sotilasreformin diskursiivinen rakentuminen venäläisessä sanomalehdistössä 2008–2012

Erikoisraportti, Peter Pomerantsev & Michael Weiss: The Menace of Unreality: How the Kremlin Weaponizes Information, Culture and Money (pdf)

***

Jarno Limnéll: Elämme informaatiosodan keskellä

Artikkeli Pietarin trollitehtaalla työskentelystä

Jarmo Koponen: Tekouutisia – Sputnik räjäyttää tajunnan

Peter Saramo: Informaatiosota 2015: Kun hyviksiä ei ole

Tommi Kangasmaa: Yhteiskunnan vakaus on yksi uskottavan puolustuksemme kulmakivistä

Historioitsija Timothy Snyderin tiivis kymmenminuuttinen Venäjän propagandasta heidän politiikkansa markkinointina. (video)

Radio-ohjelma: Julkinen sana: Venäläinen propaganda Saksassa (YLE Areena)

Artikkeli ISISin toimivasta informaatiosodankäynnistä.

Venäläisen informaatiosodan teoreettinen kehys on psykologinen teoria nimeltä refleksiivinen kontrolli. (pdf)

Yhdysvaltain laivaston informaatiosodankäyntiin keskittyneen upseerikoulutuksen rekrytointisivu.

*** Uusimmat ***

Analyysia ja visualisointia Putinin trollibottiverkostosta.

Juttu trollien kuvakirjastosta

Putinin ystävät Yhdysvalloissa

Anonymous hakkeroi valtion määräykset ja ohjeet Venäjän televisiolle

Saku Timonen avaa Mitävittua.fi:n bisnesideologiaa

Aamulehti avaa Mitävittua.fi: n taloutta

Psykologi Hannu Lauerma avaa sitä, miksi hulluihinkin juttuihin uskotaan

Ukrainan kompastelua informaatiosodassa

Ron Paul Institute Venäjän äänitorvena

Venäläinen diplomaatti yritti värvätä rauhanliikkeen bloggaria.

Perusteellinen raportti Pietarin trollitehtaan toiminnasta.

Jälleen juttu Pietarin trollitehtaasta

8 Ways to Spot Emotional Manipulation.. and Free Ourselves From It

Peter Pomerantsev: Inside the Kremlin’s hall of mirrors

Entisen KGB-miehen Yuri Bezmenovin haastattelu (video): Deception Was My Job

10-vuotiaan kuolema valetta - BBC paljasti Venäjän propagandan

EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen (EUISS)julkaisu: Russia’s info-war: theory and practice

EU:n turvallisuusalan tutkimuslaitoksen (EUISS)julkaisu: Russia’s info-war: the home front

Vieraskynä: Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Vieraskynä: Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmät maailmalla

Teksti: Juha Mäkinen, professori, MPKK


Suomalaisesta näkökulmasta perustuslaissa mainittu maanpuolustusvelvollisuus liittyy asevelvollisuuteen, siviilipalvelukseen ja työvelvollisuuteen sekä velvollisuuteen osallistua väestönsuojeluun. Pelkistetysti suomalainen asevelvollisuus kattaa miehille suunnatut kutsunnat, varusmiespalvelun, mahdolliset kertausharjoitukset sekä ylimääräisen ja liikekannallepanon aikaisen palveluksen. Lisäksi Suomessa myös naisilla on oikeus varusmiespalvelusta vastaavaan asepalvelukseen.

Maanpuolustusopetukselle keskeisessä Turvallinen Suomi -teoksessa todetaan suomalaisen maanpuolustusjärjestelmän perustuvan yleiseen asevelvollisuuteen. Entä millaisia asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmiä löytyy maailmalta, ja voimmeko me oppia niistä jotain?

Asevelvollisuus- ja maanpuolustusjärjestelmistä

Suomessa tehdyt asevelvollisuuden kansainväliset vertailut rajautuvat lähes poikkeuksetta EU- ja Nato-maihin sekä täydentävästi muualle Euroopan alueelle, kuten Sveitsiin. Tällaista näkökulmaa on kuitenkin pidettävä tarpeettoman kapea-alaisena erityisesti nykyisellä globalisaation aikakaudella.

Mitä asevelvollisuusjärjestelmällä oikeastaan tarkoitetaan?

Suomalainen asevelvollisuus -raportin mukaan asevelvollisuuden ja asevelvollisuusjärjestelmän voidaan katsoa olevan voimassa silloin, kun siihen sisältyy normaalioloissa vähintään miesten asepalvelus. Jos asepalvelusjärjestelyt ulottuvat myös vapaaehtoisiin naisiin, voidaan todeta, että kyse on laajemmasta asepalvelusjärjestelmästä. Tällä tavoin tarkastelua voidaan laajentaa myös yhteiskunnan kokonaisturvallisuutta ylläpitäviin ja tuottaviin maanpuolustusjärjestelmiin.
Lähtökohtana on, että  asevelvollisuusjärjestelmä tuottaa sotilaallisen maanpuolustuksen joukot, mutta kuka kouluttaa esimerkiksi maanpuolustusvelvollisuuden edellyttämät väestönsuojeluorganisaatiot? Entä kuka suunnittelisi maanpuolustusjärjestelmän rakenteen ja toiminnan? Kuka sen opettaa ja kenelle?

Globaalisti tarkasteluna jokaisessa valtiossa on aina asevoimat – joko omat, kumppanin tai vieraan. Joissakin maissa yhteiskunnallista turvallisuutta taataan asevoimien sijasta esimerkiksi poliisiorganisaation avulla. Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuspalvelusmuodot silloittavat vähintään jossain määrin asevoimien ja suojeluorganisaatioiden sekä muun yhteiskunnan välistä suhdetta. Toisin sanoen sekä asevoimissa että erilaisissa suojeluorganisaatioissa kansalainen voi osallistua julkishyödykkeiden, kuten yhteiskunnallisen turvallisuuden, tuottamiseen.

Ase- ja maanpuolustusvelvollisuuden megaristiriita

Usein toistetun kiteytyksen mukaan viimeistään kylmän sodan jälkeen länsimaat alkoivat enimmäkseen luopua asevelvollisuudesta ja keskittyä ammattiarmeijoihin. Samaan aikaan globalisoituvissa yhteiskunnissa ajatteluun eteni jatkuvan talouskasvun ideologia ja mielenkiinto keskittyi kvartaalitalouden tuloksellisuuteen. Sen pyörteissä pidemmän aikajänteen tarkastelut ovat jääneet marginaalisiksi. Varsinkin monissa turvallisiksi mielletyissä maissa on maanpuolustusvelvollisuus jätetty vapaaehtoisten kansalaisten käsiin.

Strategisissa asevelvollisuustutkimuksissa massaluopuminen asevelvollisuudesta on kiteytetty niin kutsutun ”yhden raiteen mallin” sovellukseksi. Sen mukaan asevelvollisuuden järjestelyt olisivat kansainvälisiä esimerkkejä seuraten ajautumassa vääjäämättömästi yleisestä asevelvollisuudesta valikoivaan ja vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen sekä edelleen ammattiarmeijaan. Tulisiko täten asevelvollisuuden kansainvälisiä esimerkkejä etsittäessä tyytyä jo valikoivaan sukupuolineutraaliin asevelvollisuuteen siirtyneeseen maahan (Norja) tai ammattiarmeijamaahan (Ruotsi)? Mielestäni ei yksinomaan.

Toisaalta esimerkiksi Yhdysvalloissa yleisestä asevelvollisuudesta sanotaan luovutun jo vuonna 1973. Silti yhdysvaltalainenkin asevelvollisuuskeskustelu jatkuu ilmeten esimerkiksi pohdintoina asevoimien aktiivisen komponentin ja reservikomponentin merkityksistä. Mainittakoon, että parhaillaan Yhdysvalloissa, kuten Länsi-Euroopassakin, aktiivisen reserviläisyyden merkitys on vahvassa nosteessa. Lisäksi on syytä muistaa, että Yhdysvalloissa on edelleen voimassa kutsunnat tarvittaessa mahdollistava valikoivan asepalveluksen lainsäädäntö ja järjestelyt.

Samaan aikaan maanpuolustusvelvollisuus – ja sille alisteinen asevelvollisuus – ovat toisaalla voineet hyvin ja jatkaneet kehittymistään. Mitkä tekijät voisivat selittää tämän ”megaristiriidan” ammattiarmeijoihin ajautumisen ja kehittyvien maanpuolustusvelvollisuuksien välillä?
On tiedostettava, ettei minkään valtion asevelvollisuusjärjestelmän kehitys tapahdu tyhjiössä, vaan se kehittyy omalla historiallisella kaarellaan. Kunakin aikakautena sekä yhteiskunnalliset intressiristiriidat että kansainvälisen toimintaympäristön muutokset luovat ristipaineita kansallisille pohdinnoille ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksista. Tällöin keskitytään miettimään, missä määrin oman puolustus- ja maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen voitaisiin vaikuttaa omin toimin ja myös ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien keinoin.

Esimerkiksi Suomessa aiemmin vain miehiä koskenut asevelvollisuus laajeni vapaaehtoisten naisten asepalvelusta koskevaksi vuonna 1995. Vastaavasti myös siviilipalvelusta on pyritty kehittämään – ilmeisen alimitoitetuilla resursseilla, mitä voidaan etenkin suomalaisten maanpuolustustarpeiden ja -velvoitteiden vuoksi pitää ongelmallisena asiana.

Yhteiskunnallisten tekijöiden globaalin vertailun sijasta etsin ratkaisua mainitsemaani megaristiriitaan geopolitiikasta ja valtioiden erilaisista riskiluokista. Valtioiden geopoliittinen asemoituminen ei ole tasa-arvoista. Jotkut valtiot sijaitsevat verraten turvassa omalla saarellaan tai mantereellaan, kun taas toiset sijaitsevat esimerkiksi ”rajamailla”. Täten valtioiden riskiluokat ovat erilaisia, ja ne jakautuvat pelkistetysti ulottuvuudelle matalasta korkeaan. Ulkoiset riskit ja uhkan tulkitut tuntemukset ovat osaltaan johdatelleet maita – resurssiensa mukaan – asemoitumaan ase- ja maanpuolustusvelvollisuuksien jatkumolle hyvin eri tavoin.

Esimerkiksi Etelä-Korea, Israel ja Singapore ovat historiallisesti tulkinneet kuuluvansa korkean riskiluokan valtioihin, mikä ilmenee myös niiden maanpuolustusjärjestelmissä. Maissa on käytössä asevelvollisuutta laajempi kansalaispalvelus, mikä mahdollistaa kansalaisen osaamispotentiaalin valjastamisen verraten kattavasti maanpuolustuksen ja yhteiskunnan turvallisuuden tarpeisiin.
Jätän lukijoiden harkittavaksi, onko Suomi matalan vai korkean riskiluokan valtio. Jos Suomi on korkean riskiluokan maa, miten tulkinta näkyy suomalaisessa maanpuolustusjärjestelmässä? Haastava geopoliittinen asemoitumisemme on jo perinteisesti näkynyt esimerkiksi verraten korkeana maanpuolustustahtona, mutta miten muuten?

Turvallisuus ei ole vakio, eikä sitä tule käsittää annettuna eikä välttämättä yksinomaan ammattilaisten tuottamana hyödykkeenä. Jokainen kansalainen on väistämättä maanpuolustuksen, samoin kuin yhteiskunnan turvallisuuden tai turvattomuuden, yksi toimija. Tähän kansalaisvastuuseen voi oppia, mutta kenellekään se ei siirry ainoastaan äidinmaidon ja geeniperimän myötä. Tarvitaankin kansalaiskasvatusta – ellei peräti globaalikasvatusta. Pohjoismaisen PISA-menestyneen ”koulutuksen suurvallan” luulisi ja soisi näyttävän hyvää esimerkkiä tässäkin suhteessa myös muille ”rajamaille”.

Yhteiskunnan turvallisuusstrategia ilmaisee monenlaiset uhkamallimme, mutta tunnistaako ase- ja maanpuolustusvelvollinen niitä? Tiedostaako kansalainen, mitä ”jotkut” häneltä niiden suhteen normeissaan edellyttävät? Missä yhteisöissä ja organisaatioissa kansalaisen suunnitellaan näissä asioissa toimivan ja millaisin välinein? Ketkä häntä tämänlaiseen toimintaan opettavat ja kasvattavat?

Katse Sveitsiin, mutta miksi?

Maailman parhaan suomalaisen asevelvollisuusjärjestelmän kehittäjien on syytä etsiä hyviä esimerkkejä myös Euroopasta. Vuonna 2013 toimittamassani Asevelvollisuuden tulevaisuus -teoksessa toin esille Karl W. Haltinerin asevoimatyypittelyä ammattiarmeijoista valeasevelvollisuusarmeijoihin ja edelleen ”pehmeän” ja ”kovan” ytimen asevelvollisuusarmeijoihin. Haltinerin mukaan Suomella, Sveitsillä, Turkilla ja Kreikalla on niin kutsutut ”kovan ytimen” asevelvollisuusarmeijat. Haltinerin jo 1990-luvun loppupuolella tekemän analyysin selitysvoimaisuutta ja ajankohtaisuutta korostaa muun muassa se, että hänen mukaansa ammattimaistumisen paine on kovin niissä maissa, joiden armeijat ovat ”pehmeän” ytimen asevelvollisuusarmeijoita. Näitä ovat esimerkiksi Ruotsi, Norja, Itävalta, Espanja, Italia ja Portugal.

Mainittakoon, että 2000-luvun alkupuolella ammattimaistumisen paine on jo edesauttanut rauhan ajan asevelvollisuudesta luopumista Espanjassa, Italiassa, Portugalissa ja esimerkiksi riskiluokkansa näkökulmasta ristiriitaisesti myös Ruotsissa. Mainittakoon, että tammikuussa 2013 ”pehmeän” ytimen Itävallassa järjestetyssä kansanäänestyksessä enemmistö äänesti asevelvollisuuden säilyttämisen puolesta. Tuolloin uutisoitiin Itävallan vikuroivan asevelvollisuudesta luopumisessaan.

Syyskuussa ”kovan” ytimen Sveitsissä järjestetyssä kansanäänestyksessä yli 73 prosenttia äänestäjistä kannatti ”sveitsiläistä asevelvollisuutta” – mutta siis millaista? Sveitsissä kantonit järjestävät kutsunnat. Kirjalliset ohjeet palveluksesta armeijassa, väestönsuojelussa tai siviilipalveluksessa lähetetään kaikille 16-vuotiaille, myös naisille. Täytettyään 18 vuotta miehet ja vapaaehtoiset naiset osallistuvat orientaatiopäivään. Palvelus suoritetaan aseellisena maa- tai ilmavoimissa, siviilipalveluksena tai väestönsuojelussa. Ne, jotka eivät suorita mitään edellä mainituista, maksavat kolmen prosentin lisäveroa 30–34-vuotiaiksi saakka.

Sveitsiläisistä miehistä noin 60 prosenttia suorittaa varusmiespalveluksen, ja noin 17 prosenttia ikäluokasta koulutetaan väestönsuojelun tehtäviin.  Käytännössä korkea sveitsiläisten maanpuolustustahto näkyy sekä maanpuolustukseen kohdennettujen varojen määrässä että esimerkiksi poikkeuksellisen aktiivisena reserviläisyytenä.

Sveitsissä on pitkäjänteisesti panostettu väestönsuojeluun. Esimerkiksi väestönsuojatilat ovat korkealuokkaisia. Kansallinen hälytyskeskus huolehtii tilannekuvasta ja vastaa hälyttämisestä sekä johtamistoiminnasta. Vakinaisen henkilökunnan lisäksi hälytyskeskuksessa on asevelvollisia suorittamassa palvelustaan. Väestönsuojelu koetaan tärkeäksi, ja riittävät resurssit mahdollistavat laajan tilannekuvan saamisen kriisitilanteissa. Mikä merkillisintä, matalan riskiluokan Sveitsi tarjoaa eräiden arvioiden mukaan korkean riskiluokan Suomelle ja muille ”rajamaille” verraten erinomaisen esimerkin maanpuolustusvelvollisuuden käytännön merkityksistä ja järjestelyistä.

Juha Mäkinen
Kirjoittaja palvelee Maanpuolustuskorkeakoulun Johtamisen ja sotilaspedagogiikan laitoksen professorina.

Kirjoitus on julkaistu alunperin 13.3.2015 Kadettikunnan Kylkirauta-lehdessä. Blogimerkintänä se ilmestyy yhtäaikaa tässä ja James Mashirin blogissa.