perjantai 18. marraskuuta 2016

Vieraskynä: Diagnoosi 2016: turvallisuus, muutos ja vakaus

Katsoipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa, näkymät ovat kovin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Antiikin kreikkalaisen filosofin Herakleitosin mukaan muutoksen maailmassa vain taukoamaton muuttuminen on muuttumatonta. Suomessa johtavat tutkijat, poliitikot ja virkamiehet ovat viimeisen muutaman vuoden sisällä kaikki korostaneet Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön muuttunutta luonnetta ja tarvetta vastata tilanteen synnyttämiin uusiin turvallisuushaasteisiin.  Tarpeen myötä Suomessa on kasvanut keskustelu maamme turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta.
Keskellä Euroopan ja kansainvälisen politiikan suuria muutoksia käsitys turvallisuudentunteen tarpeesta on säilynyt valtion tärkeimpien tehtävien joukossa.

Maamme uhkakuvapolitiikkaa arvioidaan kuitenkin monella tapaa uudella mitta-asteikoilla, sillä Suomen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön vaikuttavat nyt poikkeuksellisen vaikeat ja globaalit kriisit. Turvallisuuden erilaiset rimat ulkoisen ja sisäisen välillä joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi samalla kun keskinäisriippuvuuden ja kokonaisturvallisuuden käsitteet nousevat yhä tärkeämpään osaan turvallisuudentuottamisessa.

Turvallisuutemme yksi olennainen kysymys koskee konkreettisia uhkakuvia ja kysymystä siitä, mikä Suomea tosiasiassa uhkaa? Vaikka Suomen turvallisuustilannetta voidaan kuvailla suhteellisen hyväksi, voimapolitiikan paluu ulkopolitiikan aktiiviseksi työkaluksi on valitettavasti korostanut sotilaallisen voimankäytön kohteeksi joutumista yhtenä mahdollisena uhkana. Samalla se on tarkoittanut kansainvälisen sääntöjärjestelmän joutumista koville ja suurvaltojen pyrkimystä ottaa suurempaa roolia kansainvälisessä politiikassa, mikä on puolestaan erityisesti pienvaltioiden kannalta huolestuttavaa.

Perinteisten uhkien rinnalle on noussut myös uusia haasteita digitalisaation myötä. Yhteiskuntamme keskeisten toimintakykyjen ollessa riippuvaisia digitaalisesta suorittamisesta tarkoittaa, ettei kyberturvallisuus vain rajoitu tekniseen ulottuvuuteen vaan koskee päinvastoin jokapäiväistä arkeamme. Yhtä tärkeitä turvallisuuden resursseja ovat yhteiskuntamme päätöksenteko- ja kriisinsietokyky, jotka liittyvät suoraan kyberturvallisuuden lisäksi informaatiotilan hallitaan.

***

Muutos itsessään ei tietenkään tarkoita automaattisesti uhkaa. Esimerkiksi kylmän sodan jälkeinen kansainvälisen järjestelmän muutos kaksinapaisesta maailmasta kohti globalisaatiota on tarkoittanut yhteisten resurssien suuntaamista yhteisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, universaalien ihmisoikeuksien edistämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi.

Muutoksen sisältyy kuitenkin myös haasteita, kuten viimeistään Ukrainan kriisi on meille osoittanut. Venäjän ja lännen välille syntynyt ja äkillisesti syventynyt kuilu on tarkoittanut muutosta lähialueemme turvallisuustilanteessa. Liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995 merkitsi Suomen ulkopoliittisen suunnan kytkeytymistä läntiseen turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin ja kansallinen identiteettimme läntisyys päätyi sen kovasti kaipaamaan seuraan.

Nyt, toisin kuin kylmän sodan aikana, Venäjän ja lännen välisessä erimielisyydessä Suomi on sanktio- ja julkispolitiikkansa myötä erimielisyyksien suhteen selkeästi aidan toisella puolella. Lääkärin ja tuomarin roolit ovat jossain määrin sekoittuneet, mikä on tarkoittanut Suomelle uutta ulkopoliittista asennoitumista Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.

Viime vuosina on ollut erityisen kiinnostavaa seurata tämän uuden ulkopoliittisen asennon ympärillä käytävää suomalaista keskustelua. Kun idän ja lännen tarve tiivistää omia rivejään politiikan kaikilla aloilla on kasvanut, on maailmankatsomusten polarisaation välinen tila muuttunut kapeammaksi. Tätä kuvastaa omalla tavallaan se, että lausetta ”Nato-jäsenyys on suomalaisten oma asia” kuuleekin todettavan yhä enenevissä määrin Helsingin sijaan ulkomailla. Tässä tilanteessa olosuhteiden jännitteet ovat heijastuneet suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun siten, että epävarmuus on lisääntynyt ja paine oman kannan kirkastamiselle on kasvanut.

Kasvavan paineen ikävä sivuoire on historiapolitiikan sävyttämän ja leimaavan keskustelukulttuurin piirteiden kehittyminen Suomessa, mikä kuitenkin viime kädessä vain heikentää omaa analyysikykyämme ja meidän tapauksessa lukitsee keskustelun menneisyyteen. Yksi menestyvän ulkopolitiikan edellytyksiä on realistinen kuva turvallisuusympäristön kehityksestä. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että keskustelussa ratkaisua haetaan ympäristön muutosten kautta eikä niinkään keskusteluosapuolten arvokkuuden kustannuksella.

***

Yksi muutokseen liittyvistä haasteita on sen hahmottaminen ja siitä suoriutumiseen vaadittavien toimenpiteiden tunnistaminen. Nämä puolestaan edellyttävät kykyä arvioida omien valintojen kestävyyttä sekä lyhyellä, että pitkällä aikatähtäimellä. Tämä luokin Suomelle vaikean turvallisuuspoliittisen asetelman stagnaation ja vauhtisokeuden välillä: vanha ja tuttu ulkopolitiikan ”pitkällä linjalla” ei välttämättä sittenkään saavuteta enää haluttuja tuloksia, mutta toisaalta äkilliset päätökset eivät myöskään tunnu sopivan nykypäivän nopeatempoiseen ja moniulotteiseen kansainvälisen politiikan maailmaan. Joka tapauksessa maltillinen analyyttisyys säilyy varautuvan ja viisaan ulkopolitiikan kulmakivenä.

Jaakko Blomberg on aiemmin kirjoittanut, miten kylmän sodan viimeisinä vuosina muutoksen ja vakauden välinen ongelma oli sisäänrakennettuna Suomen toimintaan läpi ajan murroskauden. Max Jakobson on puolestaan täydentänyt tätä ajatusta toteamalla, ettei Suomessa uskottu muutoksiin, koska niitä ei yksinkertaisesti haluttu. Tällaisia valitettavia piirteitä on ollut havaittavissa myös nykyisissä olosuhteissa, mikä ilmeni etenkin Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin jälkilöylyissä. Onneksi näyttäisi kuitenkin olevan perusteltua, että pääosin julkinen pohdinta Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta on selvästi aiempaa avoimempaa ja monipuolisempaa.

Kuten 1990-luvun alussa, myös nykyisissä olosuhteissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisena lankana toimii pyrkimys vakauteen, tällä kertaa presidentti Sauli Niinistö aktiivisen vakauspolitiikan kautta. Lienee oikeansuuntaista todeta, että viime kädessä suomalaiset tahtovat maamme harjoittavan vakauteen ja rauhaan pyrkivää turvallisuuspolitiikkaa ja että päämäärän sijaan keinot ovat suomalaisen keskustelun erimielisyyden lähde.

Muutoksen tuoma haaste ei kuitenkaan koske vain Suomea. Nähdäkseni Alexander Stubbin 080808-puheen arvio ”päällekkäisyyksien aikakaudesta” kansainvälisissä suhteissa on ollut oikeansuuntainen. Kansallisvaltio ja voimapolitiikka ovat tehneet paluutaan, läntinen ihmisoikeuskäsitys ja demokratiamalli ovat puolustuskannalla, minkä lisäksi kansainvälinen yhteisö ja kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet hillitsemään globaaleja kriisejä. Viimeistään Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen liikkeellä olevat muutosvoimat ovat osoittaneet vaikutuskykynsä. Haaste on todellinen, mutta viime kädessä ratkaisut ovat omissa käsissämme – oikein kanavoituna tyytymättömyys voi olla myös voimavara.

Turvallisuusympäristön ja kansainvälisen politiikan muutokset edellyttävät reagointia, sillä turvallisuus on viime kädessä kaiken hyvinvoinnin perusta. Keskustelua turvallisuudesta ei voi siirtää syrjään, vaan sitä tulee käydä jatkuvasti. Vuoden 2016 aikana Suomessa on tuotettu runsaasti turvallisuutta koskevaa keskustelua ja tietoa sekä akateemisella ja kansallisella tasolla, että valtioneuvoston selontekojen muodossa – meillä on riittävästi eväitä laadukkaaseen keskusteluun, käyttäkäämme tietoa viisaasti. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tarve ulkopolitiikan momenttien tunnistamiselle ja oikeille tilannearvioille on korostunut, jolloin päätöksenteon joustavuutta ja arvioinnin tiheyttä tulisi lisätä entisestään.

Viisas ulkopolitiikka katsoo eteenpäin ja mielellään hieman kauemmas, jolloin toiminnan työkalupakki pysyy ajankohtaisena ja tarkoituksenmukaisena. Tärkeänä tavoitteena tulisi säilyä oman ulkopoliittisen liikkumavaran maksimointi – tämä on nähdäkseni ainoa keino pyrkiä hallitsemaan Herakleitosin muutoksen muuttumattomuutta, mikä nytkin kytkeytyy muutoksen ja vakauden kaipuun väliseen ongelmaan.

Henri Vanhanen
Valtiotieteiden kandidaatti
The Ulkopolitist -verkkolehden kirjoittaja

8 kommenttia:

  1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Poistin kommentin. En sen typeryyden takia, vaan siinä olleen antisemitismin.

    VastaaPoista
  3. "Viisas ulkopolitiikka katsoo eteenpäin ja mielellään hieman kauemmas, jolloin toiminnan työkalupakki pysyy ajankohtaisena ja tarkoituksenmukaisena."

    Tässä on mielestäni eräs Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan - tai ainakin siitä julkisuudessa käytävän keskustelun - akilleen kantapää. Katse ei kovinkaan usein yllä Itämerta kauemmaksi. Tämä ei tarkoita, etteikö lähialuetta pitäisi tarkastella tai ettei Itämeren tilanteella ole merkitystä. Pelkästään omaan pihapiiriin keskittyvät tilannearviot menettävät kuitenkin paljon, jos niitä ei aseteta laajempaan kontekstiin.

    Toinen turvallisuuspoliittista ajattelua leimaava piirre on pakonomainen tarve pehmentää uhkakuvia ja luoda toiveikkuutta. Tämä näkyy erityisesti johtavien poliitikoiden puheenvuoroissa ja kirjoituksissa. Ainakin itseäni häiritsee päättäjien haluttomuus ja/tai kyvyttömyys puhua asioista suoraan. Hyssyttely vain pahentaa tilannetta. Ihmiset kyllä näkevät mitä maailmalla tapahtuu, eikä "hajaantukaa, täällä ei ole mitään nähtävää" -linja tee muuta kuin nakertaa kansalaisen luottamusta siihen, että päättäjät ovat tilanteen tasalla. Vastaava ilmiöhän nähtiin turvapaikkakriisin kohdalla; Päättäjien hyssyttely sai monet kansalaiset kokemaan, että asiat on otettava omiin käsiin koska päättäjät eivät ymmärrä/halua/kykene tekemään mitään. (Itse suhtaudun turvapaikan hakijoihin myönteisesti). Pahimmillaan eräiden johtavien poliitikoiden puheita voi pitää jopa tietoisena sumutuksena ja esim. Venäjän toimien valkopesuna. Se ei voi johtaa mihinkään positiiviseen.

    Palatakseni laajempaan kontekstiin, niin missä oikein mennään? Euroopalla on viisi turvallisuushaastetta ja niiden kärjistymistä on edesauttanut neljä illuusiota:

    1. Lupaus taloudellisesta menestyksestä riittää synnyttämään Eurooppalaisen identiteetin (EU:n sisällä).
    2. Voimapolitiikalla ei ole sijaa kansainvälisessä politiikassa
    3. USA takaa Euroopan turvallisuuden maailman tappiin saakka.

    Kolmen ensimäisen illuusion seurauksena on syntynyt vielä neljäs harhakuvitelma:
    4. EU:n turvallisuuspolitiikan perustaksi riittää sen taloudellinen ja diplomaattinen voima.

    Illuusiot ovat särkyneet parissa vuodessa. Yksi toisensa jälkeen. Euroopan kohtaamat turvallisuushaasteet ovat osoittaneet edellä luetellut uskomukset toiveuniksi.

    1. Sisäinen hajaannus sai alkunsa 2008 talouskriisistä, jonka seurauksena avautui jakolinja pohjoisen ja etelän välillä.
    2. Venäjän aggressiivinen revisionismi on todistanut uskon sopimusvaraisen turvallisuuden autuuteen illuusioksi. Venäjä kyllä neuvottelee ja sopii, mutta vain saavuttaakseen suhteellista etua tai pelatakseen aikaan. Venäjän toiminta on myös luonut jakolinjan uhkaa kokevan Itä-Euroopan ja turvallisuuden tunteeseen tuudittautuneen muun EU:n välille.
    3. Voimapolitiikka on pelin henki myös lähi-idässä. Se säätelee pakolaisvirtojen suuntaa ja suuruutta. Vuoden 2015 pakolaiskriisi loi uusia jakolinjoja EU -maiden välille ja niiden sisälle. Jatko on pitkälti autoritaaristen ja yhä avoimemmin länttä vastaan suuntautuvien Turkin ja Venäjän käsissä.
    4. USA:n vaalituloksen myötä lännen ja jopa Naton yhtenäisyys ja yksituumaisuus on asetettu entistä enemmän kyseenalaiseksi. Ja Venäjä antaa tälle kehitykselle vauhtia sen minkä kykenee.

    EU:n kyvyttömyys voimapolitiikan edessä vain rohkaisee Venäjän ja Turkin kaltaisia maita. Siksi haasteisiin vastaaminen edellyttää sitä, että EU:sta tulee strateginen ulko- ja turvallisuuspoliittinen toimija jolla kokoaan vastaava yhtenäinen sotilaallinen voima.
    Euroopalaista identiteettiä ei onnistuttu rakentamaan talouden avulla. Nähtäväksi jää, yhdistyykö Eurooppa ulkoisten uhkien edessä vai hajoaako se riitelevien, omaan napaansa tuijottavien kansallisvaltioiden huutokerhoksi. Jos näin käy, Venäjä napsii Itä-Euroopan (ja Suomen?) takaisin etupiiriinsä koska todellinen vastavoima puuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Venäjällä ei ole mitään tekemistä EU:ta kohdanneen pakolaiskriisin kanssa. Palkolaiset on värväämäällä, lahjonnalla ja katteettomilla lupauksilla asunnosta, autosta ja työpaikasta saatu liikkeelle. Globalistien tavoite on tuhota kasalliset identiteetit Euroopasta. Pakolaismassa on kuin viritetty likainen pommi, joka voidaan radikalisoida muutamassa päivässä, mikäli johtavat poliitikot eivät taivu globalistien vaatimuksiin. Kääntäen meidän poliitikkojen kyvyttömyys torjua hallitsematon maahanmuutto jo rajalle osoitaa, että he ovat joko itse globalistien suunnitelmissa mukana tai heitä pystytäään kiristämällä pakottamaan toimimaan vastoin oman kansan etua.

      Samoin turvallisuuden heikentyminen ei ole Venäjän syy, vaan globalistit ovat osoittaneet kykynsä pommittaa ja tuhota pikkumaa toisensa jälkeen kivikaudelle ja nyt he ovat veitsineen viiltelemässä Venäjän rajoilla.

      Poista
    2. "Venäjällä ei ole mitään tekemistä EU:ta kohdanneen pakolaiskriisin kanssa."

      En ymmärtääkseni niin edes väittänyt. Sanoin, että: "***JATKO*** on pitkälti autoritaaristen ja yhä avoimemmin länttä vastaan suuntautuvien Turkin ja Venäjän käsissä.

      Mainitsen Turkin tietoisesti ensin. Turkki käyttää pakolaisia voimapoliittisena pelinappulana pelissään Euroopan kanssa. Myös Venäjän toiminta Syyriassa edistää pakolaisuutta, mutta sillä on toimintaansa luultavasti tärkeämpiäkin syitä kuin yrittää vaikuttaa EU:n yhtenäisyyteen pakolaisten avulla. Jos pakolaisten määrä kasvaa ja EU siitä kärsiin, se on Venäjälle positiivinen plussa, ei sen Syyrian toiminnan päämotivaattori.

      Viittaat kommentissasi "Globalistien" salaliittoon. Sen verran tuhtia kamaa, että jätän sen käsittelyn kokonaan sinulle :)

      Poista
  4. EV,

    Kiitos hyvästä kommentistasi ja mielenkiintoisista ajatuksista. On kiehtovaa kuulla pitkälle meneviä arvioita kansainvälisen politiikan kehitykestä ja EUn asemasta.

    Jaan näkemyksen useiden keskipakovoimien olemassaolosta, mitkä omalla tavallaan ovat tuoneet meidät lähellä vedenjakajaa; balance of power vai uudelleenjakoa? EUn turvallisuusongelmien ratkaisut lienevät olevan jossain oman aktiivisuuden ja muiden kanssa tehtävän yhteistyön (Turkki ja Venäjä) välimaastossa. Oman lisähaasteensa luovat transatlanttisen ja lännen sisäisen yhteyden säröilyt. Transatlanttisen suhteen riskeistä on kirjoittanut mielestäni hyvin Alexander Stubb Financial Times kolumnissaan.

    Nähdäkseni EU säilyy niin kauan kuin sillä on kansainvälisessä politiikassa relevanssi ja legitimiteetti. Mikäli EU menettää tunnustuksensa ja toimintakykynsä globaalina toimijana sen kumppaneiden ja jäsenmaittensa kansalaisten silmissä, on se silloin suuressa vaarassa. Jossain määrin olemme jo ajautuneet tälle raiteelle.

    Ydinkysymys piilee uudistumiskyvyssä ja ajoituksissa. Vaikka meillä olisikin selkeä visio siitä, mihin meidän tulisi mennä, tarvitaan rinnalle myös tahtotilaa uudistusten toteuttamiseksi. EUn tulisi mielestäni pyrkiä vahvemmin erottautumaan turvallisuuden rakentajana muutoinkin kun taloudellisin keinoin - tähän ratkaisuun voidaan päätyä, joko omasta tahdosta tai olosuhteiden pakosta. Kannatan ensimmäistä vaihtoehtoa, koska tällöin liikkumavaraa on usein enemmän.

    VastaaPoista
  5. Henri, kiitoksia palautteesta.

    "Mikäli EU menettää tunnustuksensa ja toimintakykynsä globaalina toimijana sen kumppaneiden ja jäsenmaittensa kansalaisten silmissä, on se silloin suuressa vaarassa. Jossain määrin olemme jo ajautuneet tälle raiteelle."

    Olen samaa mieltä siitä, että olemme ajautuneet jossain määrin raiteelle jossa toimintakyky on heikentynyt. Heikko eurooppalainen identiteetti ei näytä kestävän unionia repiviä keskipakoisvoimia. Jos tämä oletukseni pitää paikkansa, niin hajoamisen vauhti tulee edelleen kiihtymään ja toisiaan ruokkivien hajoittavien tekijöiden vaikutus kasvamaan.

    Jonkinlainen (oikeasti toimiva) turvallisuusunioni vahvistaisi EU:n vastustuskykyä. Jos EU kykenisi huolehtimaan ulkorajojensa valvonnasta siten, että kansalaiset luottaisivat siihen, pakolaistilanteesta ammentavien ääriliikkeiden vetovoima heikkenisi. Samalla heikkenisi Venäjän kyky ruokkia rakoilua EU -maiden sisällä ja välillä.

    EU:n oma sotilaallinen kyky ja EU:n oma ulko- ja turvallisuuspolitiikka puolestaan heikentäisi Venäjän kykyä pelotella unionin itäisiä jäsenmaita ja hillitsisi muutenkin Venäjän aggressiivisuutta. Toisinsanoen, sotilaallisen uhkan aiheuttamat keskipakoisvoimat heikkenisivät.

    Jäljelle jäisivät taloudelliset tekijät, mutta ne EU jo luultavasti kestäisi jos tilanne ei enää pahene. Jonkinlainen tasausjärjestelmä voisi poistaa tämänkin jakolinjan.

    Mielenkiintoista kyllä, jos kaikki em. toteuttaisiin, niin kaikki jäsenvaltiot myös voittaisivat.
    - itä kokisi olonsa turvalliseksi, mutta joutuisi myöntymään taakanjakoon pakolaisten suhteen.
    - etelä saisi taloutensa paremmalle tolalle eikä sen tarvitsisi kärsiä suhteetonta osuutta pakolaistilanteesta. Se joutuisi kuitenkin tukemaan turvallisuusunionia ja parempaa talouskuria.
    - länsi (pääasiassa Saksa, Ranska) turvaisi EU:n sisäisten markkinoiden jatkuvuuden ja ostovoiman ja niiden sisäisiltä ääriliikkeiltä katoaisi vetovoima. Vastineeksi ne joutuisivat ottamaan suurimman vastuun turvallisuusunionista.

    Kaikki em. vaikuttaa nykytilanteessa kuitenkin utopistiselta. Siksi en ole kovinkaan optimistinen EU:n jatkon suhteen. Toisaalta, paljon riippuu ajoituksista, kuten sanoit.

    Silläkin uhalla, että vaikutan hörhöltä, otan esille vielä yhden uhkakuvan. Pahimmassa tapauksessa meillä on muutaman vuoden kuluttua Venäjän lisäksi toinenkin autoritaarinen, länsivihamielinen ja ekspansiivinen valta EU:n rajoilla. Nimittäin Turkki. Turkin tilannetta voisi verrata Venäjään v. 2005; autoritaarinen hallitsija on keskittänyt tosiasiallisen vallan omiin käsiinsä, vaikka maa on muodollisesti demokratia. Turkin mediassa on jo näkynyt karttoja, joissa Turkki on laajentunut Eurooppaan (Kreikka, Bulgaria), kaukasukselle (Armenia, Iranin pohjoisosat) ja lähi-itään (Syyrian ja Irakin pohjoisosat). Kansallismielisyys - eräänlainen kansallis-sosialismiin verrattavissa oleva kansallis-islamismi - on nousussa ja kannattajat ovat todella fanaattisia. Entinen pääministeri Davutoglu puhuu kirjassan "elintilan" hankkimisesta (kyllä, termi on sama kuin Saksan "lebensraum").

    EU:n nykyiset ongelmat näyttävät pieniltä, jos Turkin kehitys jatkuu muutamia vuosia nykyisillä raiteillaan. Todella syvissä ongelmissa ollaan, jos Turkki ja Venäjä löytävät toisensa samasta lännen vastaisesta rintamasta.

    VastaaPoista
  6. "läntinen ihmisoikeuskäsitys ja demokratiamalli ovat puolustuskannalla"

    Hyökkäyskannalla pitäisi olla!

    VastaaPoista