Turpotyypittelynä tasapainottelijat, loikkaajat ja stopparit

Viime perjantaina ilmestynyt Nato-selvitys on otettu vastaan keskimäärin positiivisesti. Ministerin pakolliset kehut luovutustilaisuudessa olivat kerrankin ihan paikkansapitäviä. Selvitys on hyvin kirjoitettu, tietorikas, ajatuksia herättävä ja keskustelua eteenpäin vievä. Osaltaan myönteistä vastaanottoa on auttanut se, että siitä ovat hyvin erilaisia näkemyksiä edustaneet ihmiset saaneet otettua omaa näkemystään tukevia osia. Kun jotakin asiaa tarkastelee tasapuolisesti, niin sieltä tosiaan saa tosiaan ammennettua aineksia puolesta ja vastaan. Selvityksen pohjalta on ilmoitettu jo hyvin monensuuntaisen toiminnan ehdottomasta järkevyydestä. Tämä kertoo paitsi selvitystyön kattavuudesta, myös meille kaikille tyypillisestä tavasta poimia omia kantojamme tukevia faktoja ja näkemyksiä esiin.

Ihan kaikki eivät kuitenkaan selvityksestä ole olleet innoissaan. Turvallisuuspolitiikkamme valtavirta on vienyt läntistä integraatiota kohti ja siitä ovat jotkut saaneet nyt tarpeekseen. Vaikka sanavalinnoilla ja vivahteilla on eroja, niin on muodostumassa ryhmä, joka haluaa tämän kehityksen pysähtyvän nyt. Näkyvimpiä stoppareita ovat Risto Volanen ja nyt hänen rinnalleen astui näyttävästi SDP:n presidenttiehdokkuutta mielivä Eero Heinäluoma. Hieman makuasia, ovatko nämä herrat jopa kääntämässä aikaa taaksepäin linjauksillaan, mutta Paavo Väyrysestä niin voi sanoa varauksitta. Tosin hän ei ole selvitykseen vielä ottanut julkisesti kantaa Nato-selvitykseen. Äärimmäisin kohtaamani näkökanta oli valtiopäiväneuvos Mikko Elon (sd) kirjoitus Vastavalkea-disinformaatiosivustolla, jossa hän leimasi selvityksen sotapropagandaksi.

Nato-selvityksessäkin todetaan, että Suomi ei enää voi olla lähempänä Natoa olematta jäsen. Saimme Walesin huippukokouksessa erityisaseman edistyneinä kumppaneina eikä tästä käytännössä ole mahdollisuutta syvempään yhteistyöhön. Tämä todetaan myös Nato-selvityksessä erittäin selkeästi ja myös käydään läpi, mistä jäsenyyden ulkopuoliset jäävät paitsi. Siksi on kovin luontevaa, että tässä kohtaa syntyy vastarintaa sille liikkeelle, joka on tuonut meidät tähän pisteeseen. Mikään inhimillinen prosessi ei ole montaa hetkeä stabiili ja siksi intuitiivisesti ymmärretään, että jos liike ei pysähdy, on todennäköisenä seurauksena Nato-jäsenyys. Siksi stopparit ovat nyt terhakoituneet.

Kokoomus, sekä Suomessa että Ruotsissa, haluaa mennä Natoon että heilahtaa. Ruotsissa myös muu porvariblokki kannattaa jäsenyyttä. Suomessa jäsenyyden kannatus on varsin matalalla tasolla. Joka tapauksessa nämä loikkaajat ovat valmiita ja halukkaita Nato-jäsenyyteen mahdollisimman pikaisesti.

Virallinen linja saadaan ulos kesäkuussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Se noudatellee hyvin tarkkaan presidentti Niinistön aktiivista vakauspolitiikkaa eli neljän pilarin tasapainottelua. Olennainen osa tässä jatkuvassa tasapainon säädössä on Nato-jäsenyyden mahdollisuus. Kuten Nato-selvityksessä todetaan, olisi Suomella yksi keino vähemmän, jos Nato, tai me itse, sulkisimme jäsenyyden mahdollisuuden pois:

”Jos Nato päättäisi sulkea ovensa (Torschluss), Suomi ei enää voisi käyttää Nato-jäsenyyden mahdollisuutta – ja todellisuutta – keinona hallita pysyvää geopoliittista dilemmaansa, jonka sen vaikeasti ennustettava naapurimaa aiheuttaa.”

Julkisessa keskustelussa voi siis nähdä kolme suuntausta, jotka todennäköisesti lähivuosina konkretisoituvat erilaisiksi kannoiksi poliittisiin päätöksiin. Stopparit katsovat läntisen puolustusyhteistyön olevan jo riittävän tai jopa liian pitkällä. Nato-jäsenyyttä haluavat ovat loikkaamassa Natoon, saaden voimaa näkemyksiinsä Ruotsin tilanteesta ja Venäjän toimista, vaikkei kansa puolustusliitolle olekaan lämmennyt. Kolmas ryhmä on sillä nykyisellä virallisella linjalla olevat, jotka pyrkivät tasapainottelemaan strategisen kärsivällisesti suurin piirtein nykyisen asetelman puitteissa.

Näistä ryhmistä kaksi on varsin selkeää. Stopparit ovat kuitenkin vasta muotoutumassa oleva ryhmä, jonka koostumus ja keskeiset argumentit ovat vielä hakusessa. Valtiosihteeri Risto Volasen bloggausta Nato-selvityksestä on jaettu laajalti niiden keskuudessa, jotka pitävät Nato-jäsenyyttä ehdottoman epätoivottavana. Se onkin varsin kattava esitys niistä argumenteista, joita tässä keskustelussa paljon käytetään ja jotka uskoakseni muodostuvat keskeiseksi osaksi stopparien näkemyksiä. Käyn tässä läpi merkintää, keskittyen toki niihin kohtiin, joissa löydän huomautettavaa faktojen, ilmaisun tai logiikan puolesta.

Volasen tekstistä huokuu taustalta selvä kuva siitä, mitä Venäjä haluaa. Itselläni on kuitenkin hankalaa miettiä Venäjän konkreettisia tavoitteita ainakaan sen omien ilmoitusten perusteella. Valhe on sille strateginen ja viimeisten vuosien aikana taajaan käytetty väline. Ei Venäjän julkisista ulostuloista voi lukea mitä se jossakin tietyssä tilanteessa haluaa, sillä sen teot ovat niin usein muuta kuin sanat. Isossa kuvassa Venäjä haluaa olla kauniisti sanottuna mahdollisimman vaikutusvaltainen toimija, varsinkin lähialueillaan. Tietysti jos ottaa lähtökohdaksi sen, että Venäjä on kulloisessakin tilanteessa aina oikeassa, niin voi olla varma, että reagoi Venäjän tahdon mukaisesti. Se ajattelutapa oli aikoinaan suomettumisen ytimessä. Joka tapauksessa Venäjä on nyt liikkeessä ja ottaa lisää tilaa itselleen.

Risto Volasella on tietoa, näkemystä ja kykyä olla vallitsevan linjan terävimpiä kriitikoita. Tässäkin hän vyöryttää esiin suuren määrän historian tapahtumia, luoden uskottavuutta antamalla ymmärtää nähneensä kulissien takana omakohtaisesti asioita. Kuten hän pääministerin valtiosihteerinä ja aiemminkin varmasti näkikin. Silti olisin toivonut tekstiltä suurempaa tarkkuutta. Tuntuu kuitenkin oudolta, että kokenut ja asioiden laidan ymmärtävä asiantuntija on eri tavoin lyöttäytynyt sanoissa ja teoissa yhteen varsin epäilyttävien tahojen kanssa. Tämäkin teksti häneltä on julkaistu disinformaatiosivusto Vastavalkeassa. Myös siellä täällä pilkahtaa esiin ajatuskulkuja, jotka nostavat hieman kulmakarvoja. Esimerkiksi monia tyrmistyttäneet sopimukset (isäntämaa yms) ja yhteiset harjoitukset, myös Suomen maaperällä, ovat pitkän kehityskulun tulos, mutta Risto Volanen toteaa tästä kehityksestä happamasti ”Kotimaassa valtamedia on tukenut ja suojannut sitä viime aikoihin asti.” Tuossa lauseessa annetaan kuva median aktiivisesta toiminnasta jonkin valtiokoneiston päätösprosessin peittelemisessa ja käytetään myös termiä ”valtamedia”. Nämä kuvaukset ovat tuttuja erilaisten salaliittoteoreetikoiden teksteissä.

Volasen peruslähtökohta on se, että Itämerellä kohtaavat nyt vallat, jotka kummatkin varsin yhteismitallisesti ovat syypäitä tilanteen kiristymiseen. Itse näen tilanteen hyvin eri tavalla. Ei niin, etteivätkö vallat tosiaan kilpailisi keskenään vaikutusvallasta, vaan siksi, että käytetyt keinot ovat eri mitallisia. On eri asia hieroa sopimuksia, käyttää diplomatiaa ja vähän painostaakin välillä, kuin asevoimin siirtää rajoja. Tai kuten Saksassa parhaillaan tapahtuu, pyrkiä horjuttamaan istuvaa hallitusta. Suomea on painostettu niin ETYJin viisumikiistan kuin rajasopimuksen kohdalla rujosti. Vaikka sekä Yhdysvallat että Venäjä tosiaan vaikutusvaltaa Euroopassa haluavatkin, ne paitsi tavoittelevat sitä eri keinoin, myös sen tavoittelun laadussa on eroja. Tämä tilanne varmasti ymmärretään ulko- ja turvallisuuspoliittisessa koneistossa joka osa-alueella, mutta sitä ei sanota ääneen. Suomen perinteisesti vähäeleinen ja hillitty tapa kommentoida tai mieluummin olla kommentoimatta kokonaan ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta, jättää mahdollisuuden erilaisille näkemyksille. Itse pidän päätöksenteon ja suuren yleisön tilannekuvan eroja potentiaalisesti vaarallisena asiana. Se kun kaventaa valtiojohdon mahdollisuuksia tehdä tarpeen tullen voimakkaita päätöksiä.

Volasen viittaukset eri tapahtumien ulottuvuuksiin jäävät pinnallisesti vakuuttaviksi, mutta sisällöltään varsin ohuiksi. ”Geopoliittisesti katsoen kylmän sodan jälkeen Itämerelle muodostui voimatasapaino, jossa idän tai lännen painon muuttuminen vahingoittaisi myös etuilijaa itseään.” Tällä Volanen viitannee siihen, että Suomen ja/tai Ruotsin liittyminen rikkoisi tämän voimassaolevan voimatasapainon. Voidaan myös varsin perustellusti sanoa, että läntinen Eurooppa oli hyvää vauhtia tyhjentymässä yhdysvaltalaisista joukoista, joita nyt palautellaan. Tässä välissä ehti parisen vuotta sitten olla lyhyt hetki, jolloin ensimmäisen kerran Sisilian maihinnousun jälkeen vuonna 1942 1943 Euroopan maaperällä ei ollut yhtään yhdysvaltalaista hyökkäysvaunua. Taas niitä on.

Volanen käyttää Nato-selvityksestä nimitystä Nato-arvio, joka on poimittu sen otsikosta. En tiedä mitä hän tällä yleisestä linjasta poikkeavalla nimityksellä haluaa viestiä, mutta tässä lainauksessa Nato-arvio siis viittaa Nato-selvitykseen.
”Tässä tilanteessa maan natomieliset ymmärrettävästi odottivat kehotusta laittaa töpseli seinään. Nyt tämä selkeästi läntisin silmälasein tehty Nato -arvio sanoo, että käyttäkää järkeänne. Siinä pistorasiassa on sellainen jännite, että syttyy tulipalo.”
Tässä Volanen antaa minusta väärän todistuksen selvityksen sisällöstä. Nato-selvitys arvioi toki Venäjän käyvän rujoihinkin vastatoimiin, mutta rauhoittuvan ajan mittaan. Kuitenkin tässä Volanen peitellysti sanoo Nato-jäsenyyden johtavan sotaan. Tai niin minä ainakin tuon tulipalo-ilmauksen tulkitsen. Volanen myös palaa sodanuhkaan:
”Huomio kiintyy ”suurstrategian muuttamiseen” ja Ruotsiin ”noin parisataa vuotta sitten”. Suurstrategia tarkoittaa suurvaltojen voimasuhteiden muutosta pohjoisessa Euroopassa tai oikeastaan pohjoisella maapallolla. Kun Norja on jo Natossa muodostuisi Venäjän rajalle yhtenäinen Yhdysvaltojen-Pohjolan-Baltian vyöhyke, ja Venäjä jäisi mottiin sekä Suomenlahdella että pohjoisilla merillä. Historiasta ei ole tietoa, että tällainen muutos suurvaltojen voimasuhteissa olisi tapahtunut ilman sotimista tai sopimista.”
Tässä, kuten monessa muussakin kohdassa Volasen ajattelua, näkyy Venäjän tapa hahmottaa tilannetta. Se, että onko tämä yhteneväisyys enemmän järkevää pienvaltiorealismia vai suomettumista, on sitten kunkin tulkittavissa. Joka tapauksessa tämä lähes ikuinen ”Piiritetty Äiti-Venäjä” -myytti elää tässä tulkinnassa vahvasti. Se on Venäjän keskeisiä viestejä kaikissa ilmansuunnissa.

Tämä ”jos toimimme väärin, johtaa se sotaan ja tuhoon” -ajattelu on toisen maailmansodan lopputilanteen oppi, jota noudatettiin Suomessa Neuvostoliiton kaatumiseen asti. Kekkosen asema tämän kansakunnalle hengenvaarallisen aseman takuumiehenä oli hänen valtansa perusta. Se, että onko tämä edelleen relevantti tapa hahmottaa tilannetta, on minun mielestäni hyvin perusteltu kysymys. Tottakai Suomen pitää ottaa huomioon iso naapurinsa, mutta tällaisen ajattelutavan hyväksyminen johtaa melko lailla vääjäämättä suomettumiseen.

Volanen nostaa esille vuoden 1997 Clinton-Jeltsin -sopimuksen tärkeyden. Hänen mukaansa Naton läsnäolon kasvaminen itäisissä jäsenmaissa on sen vastaista: ”Sen tulkinnoista kiistellään nyt, mutta jos tuota sopimuskokonaisuutta aletaan unohtaa lännessä on vaara, että niin käy myös idässä.” Kuitenkin nyt käynnissä olevan turvallisuuskriisin yksi keskeisimpiä piirteitä on Venäjän piittaamattomuus kansainvälisistä sopimuksista. Krimin miehitys rikkoi ETYKin päätösasiakirjaa, Ukrainan rajat taannutta Budapestin muistiota ja ties mitä kaikkia muitakin kansainvälisiä sopimuksia. Samoin Venäjän käymä tunnukseton sota Itä-Ukrainassa on jotain ihan muuta kuin mitä kansainväliset sopimukset edellyttävät valtioilta keskinäisessä kanssakäymisessään. Kaikki valtiot, myös USA, venkoilevat sopimuspohjaisessa kansainvälisessä oikeudessa enemmän tai vähemmän, mutta nykyinen Venäjä näyttää näkevän näissä sopimuksissa lähinnä vain keinon kiristää itselleen mieluisampia päätöksiä muilta. Aitoa kv-oikeuden kunnioitusta ei Kremlissä ole juuri nyt nähtävissä lainkaan. Paitsi tietysti silloin, kun se sattuu käymään yksiin heidän tavoitteidensa kanssa. Tilanteessa on myös nähtävissä muistakin asioista tuttu projektio, jossa Venäjä syyttää muita juuri siitä, mitä on itse tehnyt.

Ylipäätään Volanen tuntuu kuvaavan Venäjän toiminnan lähes puhtaasti reaktiiviseksi ja ymmärrettäväksi: ”Tämän vuosikymmenen alussa Venäjä jatkoi itsetietoisena, Presidentti Obama aloitti Venäjän reset –politiikan, mutta vaihtoi sen pian reassurance –politiikaksi. Se pyrki rauhoittamaan Baltian maita ja Puolaa liian lähentymisen pelosta sekä ohjuspuolustussuunnitelmaan tehdyn muutoksen vuoksi.  Käytännössä se johti myös uuteen aktiivisuuteen Baltian-Pohjolan-Nato/USA:n yhteistyön vahvistamiseksi.” Reset-politiikan jäi syrjään pitkälti vastakaiuttomuuden takia. Viimeistään Krimin tapahtumat huuhtoivat pois viimeisetkin rippeet siitä. Baltian maiden ja Puolan pelko nousi samaa tahtia Venäjän ulkopolitiikan aggressivisuuden takia. Sen takia pienet liittoutuvat isojen kanssa, että saisivat tarpeen tullen suojaa.

Volanen ymmärtää historian merkityksen nykypäivän olemuksen keskiössä ja olen siitä hänen kanssaan samaa mieltä. Joistakin historian tulkinnoista sen sijaan olen eri mieltä. Volanen kirjoitaa: ”Osa uudenajan alun ”Pohjoista ratkaisua” oli muodostaa uusi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta Pietarin suojaksi ja myös Tukholman rauhoittamiseksi, koska itse Venäjä ei suoraan laajentunut Ruotsin maarajalle tai venäläistänyt Suomea.” Suomen autonomian välitön syy oli kylläkin lukuisia kapinoita aikaansaaneiden suomalaisten rauhoittaminen. Ruotsista ei siinä tilanteessa enää ollut huolta. Toki sen suurvaltakauden lopullista loppua ei voinut siinä tilanteessa tietää.

Volanen kirjoittaa: ”Kolmen sodan jälkeen Mannerheim ja Paasikivi ratkaisivat ongelman niin, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön eikä siis ala itse Venäjän viholliseksi. Se on turvannut vakaan rauhan yli 60 vuotta, eikä kenelläkään ole argumenttia, miksi tätä vakautta pitäisi vaarantaa.” Se kuinka vakaa rauha on ollut, voidaan kyseenalaista vaaran vuosineen, noottikriiseineen ja sotaharjoittelupyyntöineen. Tähän on myös sisään leivottu näkemys siitä, että Suomi Natossa olisi maan antamista Venäjän vihollisen käyttöön. Vaikka  tämä ajatus tuntuu perinpohjin typerältä, sillä ei Venäjän kimppuun ole kukaan hyökkäämässä, koska sitä sotaa ei voisi voittaa, niin tämä on Venäjän näkemys. Se katsoo Naton ja Yhdysvaltain uhkaavan sitä sotilaallisesti. Käytännössä kuitenkin lähes ainoa tilanne, jossa Venäjä joutuu Nato-maiden sotatoimien kohteeksi, on sen oma hyökkäys johonkin puolustusliiton alueelle. Tätä todennäköisyyttä voi sitten halutessaan käyttää joko puoltamaan tai torjumaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Eero Heinäluoma Verkkouutisissa:
”Heinäluoman mielestä Suomen ja Ruotsin pysyminen sotilasliittojen ulkopuolella on Pohjolassa vakauttava ja alueen turvallisuutta vahvistava tekijä.
– Suomi ei uhkaa omalla toiminnallaan ketään eikä Suomen alue ole käytettävissä hyökkäyksiin kolmansia maita vastaan. Tästä linjasta on tärkeä pitää juuri nyt kiinni.”

Volanen nostaa esiin myös puheet ydinaseiden merkityksestä: ”Kummallakin puolella pohditaan sekä seuraavia askeleita että loppupeliä. Nato -arvion rankin lause on ”että Baltian maiden joutuessa hyökkäyksen kohteeksi Nato voisi olla pakotettu turvautumaan ydinaseilla uhkaamiseen”. Tämän skenaarion kuulin vuosi sitten merkittävältä henkilöltä myös Washingtonissa, tosin niin että ensimmäinen uhkaus kuultaisi Moskovasta.”

Venäjä tosiaan on uhkaillut ydinaseilla. Näin tapahtui mitä ilmeisimmin Krimin valtauksen yhteydessä. Myös Tanska ja Britannia ovat saaneet osansa uhkailusta, Baltian maat ja Ruotsi samoin.  Sinällään ei ole mikään ihme, että ydinase on Venäjälle niin käyttökelpoinen ja keskeinen väline tavoitteidensa edistämiseen, sillä maan voimavarat ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Joka tapauksessa on selvää, että Naton tai USAn hyökkäys Venäjälle käynnistäisi hyvin todennäköisesti täysimittaisen ydinsodan, jossa ei ole voittajia. Siihen nähden Kremlin lietsoma lännen sotilaallinen uhka tuntuu järjettömältä. Uhka puolin ja toisin on onneksi enemmän poliittinen kuin sotilaallinen.

Volanen nostaa esiin Yhdysvaltain ohjustentorjuntajärjestelmän, jonka Venäjä väittää pyrkivän estämään sen kostoiskukyvyn. Eli siis poistaisi kauhun tasapainon, joka on tähän asti estänyt ydinsodan. Käytännössä mikään järjestelmä ei pysty estämään täysimittaista ydinhyökkäystä. Toki montakin ohjusta voi jäädä matkan varrelle, mutta ei sillä oikeasti ole merkitystä iskeekö maahan 1 800 Venäjän valmiudessa olevaa ydinkärkeä vai 1 645 ydinkärkeä. Tuho on riittävän totaalinen joka tapauksessa.

Olen siis monessa asiassa Volasen kanssa eri mieltä, mutta kunnioitan ehdottomasti hänen kykyään ja haluaan ottaa osaa tähän äärimmäisen tärkeään julkiseen keskusteluun. Juuri nyt tarvitaan mahdollisimman paljon vuoropuhelua seulomaan ajatuksia ja etsimään keinoja, joilla selviämme tämän kenties vielä pitkäänkin myrskyävän vaiheen läpi.