Presidentti Tarja Halonen on monelle turvallisuuspoliittiselle keskustelijalle symboli monesta ikävästä asiasta. Hänen syykseen laitetaan suurin piirtein kaikki ikävä ja haasteellinen mitä Suomelle on turvallisuuspoliittisesti tullut vastaan tai minkä on nähty ratkaistun väärin 2000-luvulla.
Sinällään ajatus siitä, että Suomi olisi Halosen hallitessa jotenkin ajettu turvallisuuspoliittisesti alas, on vähänkin laajemmasta kulmasta katsottuna paikkansapitämätön. Nato-kumppanuus kehittyi, Puolustusvoimat säilyivät eurooppalaisessa mittakaavassa poikkeuksellisen vahvoina yleisine asevelvollisuuksineen ja asemamme ylipäätään oli vakaa. Maailma oli erilainen.
Monelle Suomen liittyminen maamiinat kieltävään Ottawa-sopimukseen on tunteita kuohuttava asia ja se nähdään nimenomaan Halosen aikaansaannoksena. Hän oli tosiaan sopimuksen aktiivinen ajaja, mutta kyllä päätös oli varsin yksimielinen. Eduskunnassa äänet menivät 110-47. Suomi oli viimeinen EU-jäsenmaa, joka liittyi sopimukseen. Käytännössä sopimuksen ulkopuolella pysymisen (ulko)poliittinen hinta olisi noussut liian suureksi, olisi presidenttinä ollut kuka tahansa.
Halosen yhteyteen liitetään usein samaa ikäluokkaa oleva Erkki Tuomioja. Heidän kahden nähdään yhdessä ajavan jotain sosialistista salaliittoa, jossa Suomea käännetään neuvostomalliseksi. Toki heidän näkemyksistään voi olla eri mieltä, mutta heihin liitetyt pahantahtoiset aavistelut menevät pahasti yli. Niissä onkin kuultavissa kaikuja sekä 70-luvun voimakkaasta vasemmisto-oikeisto -vastakkainasettelusta että kitkeriksi päässeistä presidentinvaaleista. Esko Ahon ja Sauli Niinistön tappiot Haloselle olivat katkeria paikkoja monille. Näiden kitkeryyksien hengessä voi kysyä, että miten mahdettaisiin suhtautua vaikkapa Erkki Tuomiojan hallituspaikkaan Sberbankissa…
Lisäys: Keskustan Nato-jäsenyyden vastainen linjaus on Esko Ahon puheenjohtajakaudelta ja vaatisi purkamisekseen puoluekokouksen päätöksen.
Myös Nato-jäsenyyden kannattajat syyllistävät Halosta ja Tuomiojaa siitä, että Suomi ole nyt puolustusliiton jäsen. Oma arvioni on, että vaikka kumpikin olisi tulisieluisesti ajanut Nato-jäsenyyttä, ei se olisi edennyt yhtään sen enmpää kuin nytkään. Halosen presidenttiys oli seuraus Nato-vastaisuudesta, ei sen syy.
Viimeksi niskat punertuivat presidentti Halosen Aleksanteri-instituutin 20-vuotisjuhlassa pitämästä puheesta. Sieltä nostettiin esiin kohta, jossa Halonen esitti retorisen kysymyksen siitä, että uskallammeko kysyä, että demonisoidaanko Putinin hallintoa Yhdysvalloissa. Tämä nähtiin merkkinä perinpohjaisesta suomettumisesta, Amerikka-vihasta ja niin edelleen. Puheessa kyseinen kohta kuitenkin kuului näin:
”We must also have the courage to say that the great powers have a biased view of one another. Was Russia capable of taking advantage of President Obama’s reset policy? Is President Putin’s administration being demonized in the United States?”
Ajatuskulku siinä oli siis se, että suurvalloilla on puolueellinen näkemys toisista ja meillä tulee olla rohkeutta tunnustaa se. Toki nuo kysymykset kahden puolen ovat retorisesti kovin eri paria, vaikka itse asiassa Venäjän reset-politiikan hylkääminen on poliittisesti painavampi, joskin kovin epäselvästi esitetty kysymys. Mutta niin vain tästä poimittiin jälleen aihe tuomita Halonen 70-lukulaiseksi.
Halosen hyvä henkilökohtainen suhde Putiniin on myös ollut ivan ja pilkan aihe. Tämä on puhdasta anakronismia. Kun presidentti Niinistö on nyt pystynyt pitämään yhteyttä yllä, on sitä pidetty hienona saavutuksena. Tottakai Halosen ja Niinistön suhde Putiniin on rakentunut täysin erilaisten reunaehtojen vallitessa ja siksi on täysin järjetöntä pilkata jotakuta aiemmasta toiminnasta, joka nykyhetkenä olisi kummallista.
Halosta on kritisoitu myös siitä, ettei hän ole ottanut juurikaan kantaa nykypäivän tapahtumiin. Taustalla lienee väijyy vahingoniloinen odotus siitä, että hän joutuisi myöntämään olleensa väärässä aikoinaan. Halonen on nykytilannetta kommentoinut äärimmäisen pidättyvästi, noudatellen ex-presidenttien lähes universaalia käytöskoodia. Niin kauan kun tilanne pysyy näin hankalana, häneltä tuskin tilintekoa kuullaankaan, sillä siitä olisi tavalla tai toisella haittaa nykyiselle valtiojohdolle ja/tai ulkopoliittisille suhteillemme.
Presidentti Tarja Halonen on ollut kansanedustajana, ministerinä ja presidenttinä määrätietoinen ja välillä kulmikkuuteen asti terävä omien kantojensa ajaja. Nämä hänen ominaisuutensa halutaan monesti tulkita oikullisuudeksi. Osa Haloseen kohdistettua pahantahtoisuutta saa sävynsä naisvihasta. Sama ilmiö on nähtävissä vihapuheessa yleisemminkin. Naiset saavat osakseen huomattavasti kuvottavampaa kielenkäyttöä kuin miehet. Halosen kohdalla myös pitkäaikainen ja aktiivinen työnsä seksuaalisen tasavertaisuuden hyväksi on ollut monille vaikea paikka niellä. Varsinkin kun hänestä tuli presidenttiyden myötä myös Puolustusvoimien ylipäällikkö. Myös Erkki Tuomiojalla on ollut tapana töksäytellä mielipiteitä, jotka ovat olleet tylyjä eri tavoin ajatteleville.
Presidentti Tarja Halosen tuomitseminen Suomen etujen vahingoittajaksi presidenttikausillaan on älytöntä liioittelua. Silloin olisi syytä tuomita samasta asiasta hyvin moni muukin. Maailma näytti silloin erilaiselta ja jälkiviisaus on kovin helppoa. Halosen kanssa voi ja saa olla eri mieltä, mutta turha hänestä on tehdä syntipukkia siihen, miten maa ja maailma nyt makaa. Hän tarttui avautuneeseen tilaisuuteen rakentaa maanosaa ja maailmaa ilman vastakkainasetteluja. Maailma muuttui ikävä kyllä taas erilaiseksi. Nyt on pärjättävä sen kanssa, mutta presidentti Tarja Halosen tai kansanedustaja Erkki Tuomiojan manaaminen ei siinä vaikeassa tehtävässä auta.
Kirjoittaja äänesti kahdesti Tarja Halosta presidentiksi.
Onko joku kaapannut blogistin tilin?
VastaaPoistaIhan on sama tyyppi kirjoittanut tämän kuin muutkin.
VastaaPoistaSe, että Halonen olisi valittu presidentiksi NATO-kielteisyyden takia, on kyllä melkoista oikomista. 1. Valinnan taustalla oli enemmän sukupuoli ja puoluetausta kuin NATO-kanta.
VastaaPoistaMistähän lie kimmoke Halosen puolustuspuheeseen tullut?
VastaaPoistaOli miten oli, monia Ryskyn mainitsemia asioita voi nähdä myös toisin.
"Oma arvioni on, että vaikka kumpikin olisi tulisieluisesti ajanut Nato-jäsenyyttä, ei se olisi edennyt yhtään sen enmpää kuin nytkään. Halosen presidenttiys oli seuraus Nato-vastaisuudesta, ei sen syy."
Kuten aiempi kommentoija jo sanoi, Halosen presidenttiydellä on kovin vähän tekemistä Nato -kannan kanssa.
Mutta jos oletetaan, että TH ja ET olisivat ajaneet "tulisieluisesti" Nato -jäsenyyttä, niin mikähän mahtaisi ollakaan jäsenyyden kannatus nyt?
Epäilen vahvasti, että aika paljon suurempi kuin mitä se tällä hetkellä on.
Halosen Nato-kannattajilta saama kritiikki täytyy nähdä osana laajempaa kritiikkiä jossa kohteena on ollut myös M. Ahtisaari.
Kritiikin ydin on, että he eivät vieneet länsi-integraatiota loppuun silloin kun se olisi ollut mahdollista olemattomin seurauksin (suhteessa Venäjään).
Jälkiviisastelusta voi aina syyttää, mutta kyllä länsi-integraation syventämistä ja Nato -jäsenyyttä kannattavia on ollut pitkään.
Samoin Venäjän muuttumista aggressiiviseksi ovat monet tarkkailijat uumoilleet jo 2000 -luvun alkuvuosina.
Se, että heitä ei kuunneltu, onkin sitten toinen juttu.
Rysky lainaa Halosta: "”We must also have the courage to say that the great powers have a biased view of one another."
On kyllä melkoisen selvää, etteivät suurvallat ole ainoita joilla on vinoutuneita käsityksiä.
Halosta voi hyvällä syyllä moittia sinisilmäisyydestä Venäjän suhteen.
Halosen mielestä Venäjä oli matkalla kohti demokratiaa kun Venjällä oli tosiasiallisesti siirrytty sekurokratiaan (tai kleptokratiaan) jo useita vuosia aiemmin. Halonen kieltäytyi (kieltäytyy yhä) katsomasta Venäjää ilman ruusunpunaisia laseja.
Halonen ei tietenkään ole tässä asiassa ainoa. Mutta kritiikkiä voi esittää mainitsematta samalla kaikkia muita vastaavan kritiikin ansainneita.
No olen täysin eri mieltä. Muuten paitsi siinä että Halonen ja Tuomioja eivät tietysti yksin ole Natoa torpanneet.
VastaaPoistaHalosen viimeinen veto jonka mainitsit itsekin "We must also have the courage to say that the great powers have a biased view of one another" on todellakin suomettunut.
Halonen rinnastaa Obaman ja Putinin hallinnon aivankin kuin samanarvoisiksi! Puistattavaa.
En usko että inho Halosta kohtaan liittyy siihen että Niinistö kerran hävisi Haloselle. Vielä vähemmän se liittyy siihen että Halonen on nainen vaikka olen senkin väitteen usein kuullut. Moni oikeistolainen äänesti naista jo kisassa Rehn-Ahtisaari joka olikin kisa missä Suomen kansalla oli valita ihan kahdesta hyvästä.
Myönnän itsekin kyllä erehtyneeni. Niinistöä neljä kertaa äänestäneenä kadun katkerasti. Mietin pitkään äänestääkö Niinistöä vai Haavistoa, mutta valitsin väärin. Niinistöä ja Halosta yhdistää selkeästi myös öylkkärimäinen luonne. Et varmaan pidä siitä, että näin sanon, mutta kyllä tämä on tunnettu tosiasia.
Tämän kirjoitukseni motivaatio olin ennen kaikkea se syntipukkimainen meininki, jossa kaikki nyt virheellisenä nähdyt päätökset aiemmilta vuosilta liemataan "Halosen-Tuomiojan -linjaksi." Tottakai he vaikuttivat merkittävästi asemistaan Suomen politiikkaan ja valintoihin, mutta eivät he rekeä yksin vetäneet.
VastaaPoistaTuon Halosen valinnan syy-seuraus -khdan olisin voinut kirjoittaa paremmin. Ajatus siinä oli, että Halonen valittiin, koska hän edusti tietyyjä näkemyksiä. Itse asiassa Ahon ja varsinkin Niinistön niukoissa tappioissa on saattanut olla osuutensa Nato-asiassakin. Niinistö ainakin kärsi siitä, kun puhui "eurooppalaisesta Natosta". Kyllä, näin jälkikäteen katsottuna hän oli oikeassa.
Se miksi sanoin katuvani Niinistön äänestämistä on se, että hän a) ei ole edistänyt Nato-jäsenyyttä niin kuin antoi ymmärtää eikä b) ole edistänyt keskusteluilmapiirin muuttumista vähemmän suomettuneeksi.
VastaaPoistaSyy tietysti muuttuneeseen linjaan voi olla Putinin Suomelle esittämä uhkaus kuten Armeniassa Ylen dokumentin mukaan tapahtui, mutta niin kauan kuin tietoa tästä ei ole annettu, en ääänestä enää Niinistöä vaan oletaan että Wallinin ajatus toteutuu:
"seuraavat presidentinvaalit pidetään alkuvuodesta 2018 ja eduskuntavaalit runsas vuosi myöhemmin. Jää nähtäväksi onko meillä riittävästi sellaisia ehdokkaita, jotka uskaltavat ottaa itselleen heille kuuluvan vallan."
http://www.verkkouutiset.me/nato-kansanaanestys-olisi-tulella-leikkimista/
Rysky,
VastaaPoistaunohdit tässä kirjoituksessasi täysin vuosien 1994 ja 2000 presidentinvaalien poikkeuksellisuuden.
Ahtisaari oli ensimmäinen suoralla kansanvaalilla valittu presidentti ja olikin SDP:ltä tapauksen historiallisuuteen nähden todella poikkeuksellinen veto korvata istuva valtionpäämies toisella ehdokkaalla. Kuvion tekee kansanvallan kannalta huomionarvoiseksi sekin, että puolueilla on täällä jotakuinkin monopoli ehdokkaiden asettamisessa ja jäsenkirjallisia suomalaisista kai vajaa 6% (joista puolet Keskustassa). Verrattuna Ahtisaaren äänestäjien määrään 1994 tosiasiallisen vaihtopäätöksen vuonna 2000 teki siis varsin pieni porukka. Vaikutelmakseni ei jäänyt, että luopumispäätös olisi ollut alunperin Ahtisaaren oma idea - SDP:n NATO-myönteiset taisivat vain tulla jyrätyiksi.
1994 äänestettiin myös EU-jäsenyydestä, presidentinvaalien jälkeen. Ahtisaarella voi siis sanoa olleen tuolloin yllin kyllin "länsieurooppalaisen demarin" liikemäärää joka olisi vuoden 2000 jälkeen voinut hyvinkin realisoitua myös NATO-asiassa (NATO:ssa on vahva demariperinne Euroopassa johon SDP olisi halutessaan voinut linjautua). Tämä olisi todennäköisimmin tapahtunut 2004 yhdessä Baltian maiden kanssa, minkä valmistelu ei vuoden 2000 vaalienkaan alla maamme ulkopoliittisille vaikuttajille voinut tulla puun takaa. Itse en sinänsä ole jaksanut asiaan jälkikäteen erikseen kommentoida (fait accompli monien muiden joukossa) mutta ainakin nykyperspektiivistä minusta näyttää, että Ahtisaaren syrjään työntämisen taustalta löytyy nimenomaan Suomen NATO-jäsenyyden torppaaminen.
Se, että Halosessa henkilöityi Ahtisaaren korvaajana sekä SDP:lle, että myöhemmin äänestäjille yleensä hyväksyttävä narratiivi ei tietenkään sinänsä ollut mitenkään Halosen "vika" vaan pikemmin historian oikku. Toisaalta hänellä oli mukaan lähtemisessään projektiin oma tietoinen valinnanvapautensa: teko kuitenkin oli melko poikkeuksellinen jopa harvoin toistuvien presidentinvaalien mittakaavassa. En ainakaan pysty kuvittelemaan toista yhtä "sopivaa" ehdokasta tuohon tilanteeseen. Vuonna 2000 vaalien toisella kierroksella olikin sitten mukana vain kaksi NATO-kielteistä ehdokasta (Halonen - Aho). #Turpo-keskustelu ei tuolloin tainnut olla kovinkaan eloisaa joten sinänsä kamppailu Suomen geopoliittisesta asemasta varmaankin kuitattiin julkisuudessa (en nyt lähtenyt kartoittamaan ehdokkaiden ja Ahtisaaren lausuntoja tuolta ajalta kattavan määrällis-laadullisesti) muutamilla laimean elähtäneillä kliseillä.
Tässä tuli mieleeni vastikään monen välikäden kautta lukemani toimittaja Jarmo Mäkelän kiteytys poliittisesta keskustelusta (blogisti Saku Timosen mukaan 25.4.2016, Image, Faktabaarin Tuomas Murajan kautta): "Mikä kielletään, on aina totta. Mistä ei koskaan sanota sanakaan, on aina tärkeää. Mistä jaksetaan jauhaa loputtomasti, on yhdentekevää."
Haloselle ei olisi ollut mitään järkeä lähteä mukaan jos Ahtisaari olisi lähtenyt mitenkään kampittamaan häntä vaalikampanjan aikana - ehdokkuus olisi ollut tuhoon tuomittu. Olisikin mielenkiintoista koota yhteen Ahtisaaren lausuntoja vuosituhannen alusta. Hänen NATO-myönteiset toteamuksensa ja Suomen (ulko)politiikkaa koskevat vahvat mielipiteensä taitavat ajoittua pääosin myöhemmälle ajalle. Jotain määrittelemätöntä tympääntyneisyyttä ja äksyisyyttä Suomen poliittiseen ja yhteiskunnalliseen elämään olen ollut Ahtisaaressa havaitsevani. Yhtä kaikki Ahtisaaren rauhanvälitystyö ja hänen Nobel-kampanjansa ovat olleet hyvin resurssoituja - mikä nyt joka tapauksessa onkin kenelle tahansa ansioituneelle rauhanvälittäjälle ja presidentille ihan soveliasta.
Vaikkapa Alpo Rusin ja Ahtisaaren ajatustenvaihtoa presidenttiydestä luopumisen ulko- ja turvallisuuspoliittisista seurauksista olisi kyllä hauska kuulla vuodelta 1999 ihan jälkikäteenkin.
as
Jukka Aakula,
VastaaPoistaen voi muuta todeta kuin, että Suomen politiikka ja rationaalinen äänestyskäyttäytyminen siinä voi olla todella kimuranttia.
Varmaan monelle eivät olisi vielä jokin vuosi sitten nousseet ulko- tai turvallisuuspolitiikka päällimmäisiksi syiksi Vihreiden tai Haaviston äänestämisessä presidentiksi. 2012 se oli ihan rationaalista. Vaikka kyllä Putinin vallan vertikaalin tavoitteille niin vaikeasti yhteensovitettavissa Vihreissäkin tapahtuu joskus kummia kun katsoo vaikka yleensä niin topakan ja selkeästi esiintyvän Heidi Hautalan uusimpia kuvioita Magnitsky-elokuvan tiimoilta. Näissä asioissa linjat kulkevat usein hankalasti puolueiden ja jopa henkilöiden poliittisten urien lävitse ilman päällepäin (ainakaan välittömästi) ymmärrettäviä syitä.
Pekka Haaviston presidenttiys olisi ollut todellinen "kierrepallo" Venäjän nykyjohdolle ja myös Suomen poliittiselle järjestelmälle. Sen olisin halunnut nähdä ja eipä se kovin kaukana ollutkaan. Sinänsä näin etäältä katsoen on todella vaikea sanoa (ja tuskin ehdokkaat sitä itsekään pystyvät täysin ennakoimaan) miten kunkin henkilökohtaiset ominaisuudet sopivat kohdalle osuviin haasteisiin. Haavistolla on hyvin laaja oma "pehmeän vaikuttamisen" kansainvälinen verkostonsa joka voisi nyt olla arvossaan, samoin ilmeisesti Venäjä-tuntemustakin. Toisaalta Stubbin hallituksessa näyttikin sitten siltä, että muut ministerit (Vapaavuori etunenässä) pystyivät häneltä pimittämään ja runnomaan läpi Fennovoima-asian sekä suuremmitta harkinnoitta hölmöt Caruna-kaupat Fortumin jakelumonopoleineen.
Seuraavia presidentinvaaleja silmälläpitäen olen leikitellyt ajatuksella, etteikö entinen PVKOM Juhani Kaskeala jaksaisi vielä lähteä ehdokkaaksi. Hän on kyllä pari vuotta vanhempi kuin Niinistö mutta sikäli omasta puolestani "historian oikealla puolella", että edusti Fennovoima-asiassa reaktorin toimittajaksi Toshibaa ja on todennut (mm. Talouselämä 19.9.2014) suorasanaisesti Suomen paikan olevan NATO:ssa. Maanpuolustuksen tuntemusta nyt erikseen korostamattakaan. Tähän tarvittaisiin varmaan valitsijayhdistys, jonka nimi voisi olla esim. "EKAKS" ("Eurooppalainen, Kansainvälinen, Avoin ja Kestävä Suomi").
"E2" olisi vielä nasevampi muoto, mutta ainakin se on jo ajatuspajan käytössä.
as
Itsekin äänestin Halosta jonka vasemmistolainen ja Venäjämyönteinen ideologia tuntui tuolloin harmittomalta ja jopa sympaattiselta piirteeltä. Ei olisi voinut uskoa miten nopeasti Venäjä taas muuttuu uhkailevaksi ja väkivaltaiseksi alistajavaltioksi.
VastaaPoistaHaasteena on, miten Venäjänalleideologian kannattajat saadaan havaitsemaan, että itärajan takan on oikeasti vaarallinen karhu, ja että USA on itse asiassa paras kaveri Suomen kaltaiselle pienelle demokraattiselle maalle.
Hienolla tavalla kommentit laajentavat alkuperäistä blogimerkintää sekä näkemyksellisesti että asiallisesti. Tässä on selvästi kysymys jostain olennaisesta ja pitkälti aukikirjoittamattomasta ulottuvuudesta lähihistoriassamme.
VastaaPoistaOman ymmärrykseni mukaan Ahtisaari ei lähtenyt ehdokkaaksi, koska katsoi SDP:n jäsenäänestyksineen ylenkatsovan häntä. Tätä istuvan presidentin ylenkatsetta puolueensa taholta taisi joskus joku sanoa Sorsan kostoksi siitä että Ahtisaari syrjäytti hänet puolueen presidenttiehdokkaan paikalta.
Vaikka ajan kulku on osoittanut, että Venäjästä tuli taas ihan jotain muuta kuin siitä ajateltiin tulevan, niin en silti halua pitää aikanaan tehtyä politiikkaa siihen suuntaan vääränä. Jos olisimme Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen alkaneet suhtautumaan Venäjään suurin piirtein samalla tavoin kuin nyt, niin tuskin se yhtään sen parempaa Venäjää olisi synnyttänyt. Pahemman pikemminkin. Oli tilaisuus saada demokraattinen Venäjä, mutta se epäonnistui. Sitä kuitenkin yritettiin ja vaikka konstit kenties olivat vääriä tai riittämättömiä, niin ei sitä minun mielestäni pidä vääräksi tuomita. Ihan sama valinta meillä on edessä, kun nykyinen Putinin hallinto tai sen saman tyyppinen seuraaja romahduttaa maan uudestaan. Jos pidämme jotenkin vääjäämättömänä sitä, että Venäjä on uhka liberaalille demokratialle muulla maanosassamme, niin aika kurjalta näyttää tulevaisuus. Saksasta ei uskottu ikinä tulevan ei-militaristista ja demokraattista valtiota, mutta niin vaan tuli. Kovin syvällä piti vaan käydä.
Kyllä se oli väärää politiikkaa. Ei NATO-jäsenyys tarkoita , etteikö voisi naapurin kanssa tulla toimeen.
VastaaPoistaTurpo-asiat eivät ole semmoisia katsotaan katsotaan-asioita, vaan niissä on pienen pelattava varman päälle.
"Jos olisimme Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen alkaneet suhtautumaan Venäjään suurin piirtein samalla tavoin kuin nyt, niin tuskin se yhtään sen parempaa Venäjää olisi synnyttänyt. Pahemman pikemminkin. "
VastaaPoistaAnteeksi Rysky, mutta mielestäni tarkastelet asiaa hieman oudosta näkökulmasta. Oletat, että suomalaisten suhtautumisella olisi enemmän kuin taustahälyn ylittävä vaikutus Venäjän kehitykseen. Oletukseen on ikäänkuin sisäänrakennettuna ajatus siitä, että on parempi suhtautua oikein, tai muuten...
Minusta on täysin selvää, ettei suomen ja suomalaisten suhtautuminen vaikuta itänaapurin kehitykseen millään havaittavissa olevalla tavalla. Venäjän johto toimii niin kuin toimii aivan omista lähtökohdistaan. (Suomen teot tietysti vaikuttavat jossain määrin siihen mitä venäjä tekee, mutta kommentissasi puhut suhtautumisesta / asenteesta).
Suomalaisten suhtautumisella Venäjään on merkitystä vain Suomen kannalta. Muotoilisin lauseesi uudestaan näin:
Jos olisimme Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen alkaneet suhtautumaan Venäjään suurin piirtein samalla tavoin kuin nyt, olisimme jo Naton jäseniä ja huomattavasti nykistä paremmassa turvallisuuspoliittisessa asemassa.
Samantyyppistä argumentointia esitetään myös itämeren alueen vakaudesta. Ts. jos Suomi tajuaa olla hissunkissun eikä haikaile liittoutumista, niin Venäjä jättää meidät rauhaan ja itämeren alue pysyy vakaana. Hmmm. vaikuttaa aivan siltä, kuin jokin tuossa ei natsaa kohdilleen. Tai sitten olen ymmärtänyt rauhaan jättämisen ja vakauden aivan väärin.
Suomea ei olisi saanut kääntymään Natoon sen enempää Koivisto kuin Ahtisaari tai Halonenkaan.
VastaaPoistaJo pelkkä ETA- ja EU-jäsenyys oli tälle kansakunnalle perinjuurin rankka ja kivinen prosessi, joka repi maan kahtia. Ei niissä oloissa olisi voinut asiallisesti ottaen ajatellakaan Natoon liittymistä.
Suoraan sanottuna en muista, että kukaan kärkipoliitikoista tai -sotilaista olisi sellaista niinä aikoina tosissaan ja julkisesti edes esittänyt. Nyttemmin kuuluvat puheet, että "olisi pitänyt silloin" jne. ovat aivan silkkaa monday morning quarterback-horinaa, jolle ei kannata paljon painoa antaa. Hyvä esimerkki on Baltian maiden Nato-jäsenyysprosessit. Niitä ei Suomessa kommentoitu tai edes huomioitu oikeastaan millään tavalla. Yksikään merkittävä taho ei silloin noussut julkisesti esittämään, että kyllä vain meidänkin pitäisi edes pohtia asiaa.
Suomessa oltiin noina vuosina harvinaisen yksimielisiä siitä, että liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikka oli palvellut kansakuntaa hyvin eikä siitä ollut mitään syytä luopua.
Se aikakausi loppui vasta Sotshin talvikisojen loppufanfaareiden soidessa. Vasta sitten meillä alettiin tosissaan keskustella Natosta. Kiitokset tästä voi lähettää suoraan Kremliin.
"Suomessa oltiin noina vuosina harvinaisen yksimielisiä siitä, että liittoutumattomuus- ja puolueettomuuspolitiikka oli palvellut kansakuntaa hyvin eikä siitä ollut mitään syytä luopua."
VastaaPoistaNo, Suomessa elettiin noina vuosina kollektiivisen toiveajattelun ja harhan vallassa. Eikä siinä mitään, ei Suomi tässä suhteessa muodostanut poikkeusta muuhun länsi-eurooppaan. Eikä vastaavaa toiveajattelua harrastettu tuolloin ensikertaa meillä tai muuallakaan (vrt. -30 luku).
Mutta kyllähän Otto hyvä meidän täytyy voida itsellemme tunnustaa, että pieleen meni. Ei menneiden päätösten kritisoinnissa ole mitään moitittavaa. Ei etenkään jos kritiikki kohdistuu valtionjohtoon, jonka toimenkuvaan toiveajattelun ei noin lähtökohtaisesti pitäisi kuulua.
Tämä toiveajattelu vaikutti Natossakin. Se ei ollut viime vuosikymmenellä erityisen vahvasti puolustusliitto. Puhuttiin kovasti transformaatiosta. Ajatuksena oli kehittää Natosta kriisinhallintaorganisaatio.
PoistaNaton jäsenenä Suoni olisi kokenut vielä paljon toteutunutta kovempaa painetta muuttaa puolustusratkaisua. Sitä pidettiin vielä Häkämiehen "Venäjä, Venäjä, Venäjä" -puheen aikaan maailmalla yleisesti täysin epärelevanttina anakronismina. Naton puolustussuunnittelussa suomalaiset alueelliset ja paikallisjoukot olisivat todennäköisesti olleet lähinnä pittoreskeja lisätyön aiheuttajia, joille ei olisi löytynyt käyttöä.
Tuloksena olisi hyvin voinut olla luopuminen asevelvollisuudesta ja kokonaismaanpuolustuksen doktriinista, aluepuolustuksesta puhumattakaan. (Suomalainen kokonaismaanpuolustus on tietyssä mielessä aivan käsittämättömän autoritaarinen ja epädemokraattinen konsepti. Lisäksi se kyseenalaistaa sotilasprofession monopolin puolustuskysymyksiin.)
Olisi hyvin mahdollista, että Natoon vuosituhannen vaihteessa liittyneen Suomen tosiasiallinen kyky vakauttaa Pohjois-Eurooppaa olisi huonompi kuin nykytilanteessa. Nykyisellään meidän aiemmin anakronismilta vaikuttanut reserviläisarmeijamme ja kokonaismaanpuolustuskonseptimme ovat niitä vahvuuksia, joiden perusteella me voimme nykytilanteessa ylipäätään harkita turvallisuuspoliittisia vaihtoehtojamme.
Erastotenes, se mitä esität on tietysti mahdollista.
PoistaNähdäkseni Naton vaikutus Suomen puolustusratkaisuun olisi riippunut pitkälti siitä, minkä vuoksi sinne Natoon oltaisiin menty.
Jos perusteena olisi ollut porukkaan kuuluminen, on hyvin mahdollista, että olisi käynyt juuri niinkuin sanot.
Mutta, ja tämä on pointti mitä näissä kommenteissani olen yrittänyt toitottaa, jos Natoon olisi liitytty sen vuoksi, että olisimme oikeasti ymmärtäneet Venäjän kehitystä, niin meillä ei olisi ollut mitään järkevää perustetta puolustuskyvyn alasajoon. Päinvastoin.
Päinvastaisista puheista huolimatta monet asiantuntevat henkilöt niin meillä kuin muuallakin varoittelivat Venäjästä jo 2000 -luvun alussa. Ilman pehmentäviä ennakkoasenteita (ja välinpitämätöntä varoittelijoiden väheksyntää) valtionjohdolla olisi ollut aivan reaaliset mahdollisuudet nähdä Venäjän kehityssuunta potentiaalisena uhkana ja ryhtyä varautumaan siihen.
Mutta ei. Valtionjohto (ja koko poliitikkokunta) yksinkertaisesti kieltäytyi näkemästä Venäjässä mitään, mikä ei heidän henk.kohtaiseen käsitykseensä sopinut. Ja Niinistö näyttää jatkavan samalla linjalla. Joskin lievemmin. Venäjää katsotaan vieläkin toiveiden, ei realiteettien kautta.
Itse olen kyllä, Suomen Nato-jäsenyyden kannattajana, pitänyt suurimpana luopiona kaikkia niitä kokoomuslaisia, jotka eivät ole nostaneet Suomen Nato-jäsenyyttä edes julkiseen keskusteluun jälkeen vuoden 1991. Siis kaikkia kokoomuslaisia. He ovat olleet mieltä, että Suomelle parasta on Nato-jäsenyys, mutta ovat päätyneet surkeista vaalitaktisista syistä ajamaan linjaa, joka heidän itsensäkin mielestä ei ole isänmaan, vaan puolueen etu. Hyvänä kakkosena tulee tietenkin RKP jälkiviisaine puolustusministereineen - poikkeuksena vain Haglund.
VastaaPoistaBlogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.
VastaaPoista