Liikkumatilamme pienenee

Toisessa maailmansodassa Suomi oli parikin kertaa hyvin lähellä totaalista häviötä. Sodan jälkeen oli suurimman osan kansan päähän takoutunut se ymmärrys, että nyt ollaan nätisti tässä Neuvostoliiton vieressä, eikä olla niin nokonnuukia suvereniteetistämme. Selviytyminen ja henkiinjääminen olivat ne päällimmäiset toimintaa ohjaavat asiat.

Nyt on toisin. Nyt me uskomme itseemme ja hämmästyttävän moni turvallisuuspoliittinen puheenvuoro sisältää taustaoletuksen, että voimme pitkälti itse määritellä asemamme maailmassa, koska eiväthän sen kuohunnat tänne asti yllä. Toki meillä on tällä hetkellä enemmän valinnanvaraa kuin koskaan historiassamme itsenäisen kansakuntana, mutta se tila kapenee koko ajan. Se kaventuminen huipentunee siihen, että Suomen on jossain vaiheessa lähitulevaisuudessa ratkaistava miten asemoi itsensä pidemmällkin aikavälillä.

Tällä hetkellä eurooppalainen turvallisuusjärjestelmä on ajautunut hajaannukseen ja se tarkoittaa vastakkainasettelun maailman todennäköistä paluuta. Vaikka keskinäisriippuvuus vähentää asetelman jyrkkyyttä, niin suurella todennäköisyydellä on luvassa levottomia aikoja. Levottomina aikoina kaikkien läsnäolijoiden odotetaan valitsevan puolensa. Toki joku Sveitsi voi vuortensa ja pankkiensa suojassa pysytellä, mutta keskimäärin maat joutuvat ryhmittymään tiukempiin asetelmiin. Liikkumatila pienenee auttamatta ja toisaalta/toisaalta -ratkaisujen mahdollisuudet vähenevät tai jopa poistuvat.

Selvin tilanne on poliittisesti ja sotilaallisesti liittoutuneilla valtioilla. Hankalin tilanne on Suomen ja Ruotsin kaltaisilla kallellaan olijoilla. Tokihan olemme EU:n jäseniä, mutta viime aikoina  erityisesti keskustalaiset, demarit ja vasemmistoliittolaiset ovat esittäneet näkemyksiä, joiden mukaan meidän olisi hyvä irrota toteuttamaan ihan ihkaomaa ulkopolitiikkaamme. Tai kirjaimellisesti ehdotus on ollut se, että toteutamme yhtäaikaa EU:n linjauksia ja omia linjauksiamme. Mutta juuri tuon tiukkenevan vastakkainasettelun takia omille linjauksille on yhä vähemmän tilaa. Jos niitä tosissaan haluaa toteuttaa, niin pian huomaa tekevänsä sen yksin.

Jos haluamme aidosti itsenäisen politiikan suhtessa Venäjään, maksamme siitä irrottautumalla ainakin jollain tasolla EU:n suojasta. Joka toki voi muuttua sekin heikohkoksi, jos unioni heikkeen Britannian mahdollisen eron ja sisäisen hajaannuksen takia. Mutta yllättävän laajaa on usko siihen, että meillä olisi mahdollisuus meille ilmaiseen erityisasemaan suhteessaamme Venäjään.

Kellä ei suoranaista kontaktia sotiemme tapahtumiin ole ollut, niin päällimmäisenä tunteena on ikävän usein väärä ylpeys. Väärä ylpeys kantaa sisällään ajatuksia, joissa me oikeastaan voitimme sotamme ja nimenomaan omista ansioistamme. Suomalaisten sotilaalliset saavutukset toisessa maailmansodassa olivat monin tavoin hämmästyttäviä, mutta se ei muuta sitä tosiseikkaa, että hävisimme ja säästyimme miehitykseltä pitkälti ulkopuolisen avun ja onnen avulla. Mutta väärä ja itse asiassa tyhmä ylpeys kertoo meille edelleen, että meitä ei oikeastaan kukaan voi uhata, sillä eihän kukaan (=Venäjä) ole niin tyhmä, että tulisi tänne uudestaan turpaansa ottamaan.

Tähän ajatuskulkuun kuuluu myös se, että säilyimme kylmän sodan aikana suht vapaina, koska olimme ansainneet erityisaseman Neuvostoliiton silmissä. Erityisasema meillä olikin, mutta se johtui kyllä ihan puhtaasti Neuvostoliiton omista haluista ja tarpeista. Aggressiivinen imperiumi viis veisaa siitä mitä pienemmät ajattelevat. Tämä koskee myös muita kuin Venäjää, vaikka se onkin omassa käytöksessään ollut viime aikoina poikkuksellisen häikäilemätön.

Oma arvioni/veikkaukseni/arvaukseni erityissuhteeseen tähtäävän politiikan lopputuloksesta olisi se, että ajautuisimme syvälle Venäjän vaikutuspiiriin myös poliittisesti. Taloudellisestihan me siellä olemme ja voimme minun puolestani ollakin. Kaikenlainen (laillinen) ihmisten kanssakäyminen rajan yli tekee hyvää sekä meille että Venäjälle. Eteläinen Suomi on luonnollinen osa Pietarin talousaluetta, mutta tarvitsemme vahvan poliittisen ankkurin länteen. Toistaiseksi EU-jäsenyys on rittänyt hyvin ankkuriksi. Nyt sekä voimistunut Venäjä että heikentynyt EU panevat miettimään ankkuroinnin kestävyyttä.

Jos tosiaan ajautuisimme poliittisesti "erityisasemaan" suhteessamme Venäjään, niin jännittävä olisi nähdä miten sujuisi vastentahtoinen luopuminen osista omaa suvereniteettiämme. Tällaista luopumista olemme toki tehneet myös suhteessa Euroopan unioniin, mutta sen me olemme tehneet vapaaehtoisesti ja  laskeneet sen olevan meille hyödyksi. Kylmän sodan aikana Neuvostoliiton edut sanelivat paitsi kantojamme maailman tapahtumiin, myös kavensivat sisäisesti demokratiaamme ja sananvapauttamme. Koska demokratia ja sananvapaus ovat tällä hetkellä Putinin Venäjällä niin heikossa kurssissa, se tuskin arvostaa pienten naapuriensakaan halua pitää niistä kiinni.

Suomen erityisasema sisältäisi vanhaan tapaan puuttumista sisäisiin asioihimme epädemokraattisilla tavoilla. Se kuinka merkittävää puuttumista olisi luvassa, on tosin arvoitus. Moni suhtautuu tilanteeseen myös jyrkällä ehdottomuudella, jossa Venäjän eduille ja tavoitteille ei pidä uhrata yhtään mitään. Vapaus, kuten mikä tahansa arvo, hankaloittaa toimintaa, jos tahtoo virittää sen puhtaaksi. Kyllä meidän pitää tulevaisuudessakin Venäjä toiminnassamme huomioida, mutta olennaista on, ettei sitä tarvitse tehdä liikaa eika liikaa omaa etuamme vastaan.

Joka tapauksessa nyt olisi aika kasata turvallisuuspoliittinen kokonaisuus, jonka Suomi tarvitsee, jos aikoo jatkaa sotillaallisesti liittoutumattomana. Ensinnäkin ensi kevään eduskuntavaalien turpo-viritys kaipaa ihan oikeita, konkreettisia ja toimivia esityksiä Suomen turvallisuuspoliittiseksi linjaksi. Toisekseen, jos päädymme jossain vaiheessa Nato-kansanäänestykseen, kuten minusta juuri nyt näyttää, pitää olla ehjä ja toimiva vaihtoehto Nato-jäsenyydelle. Sitä vaatii paitsi ylipäätään koko kansanäänestyksen mielekkyys, myös Suomen kansainvälinen asema. Päättyi äänestys miten vaan, pitää meillä kansakuntana olla sen jälkeen selvä linja, joka nauttii myös asianmukaista kunnioitusta toimintaympäristössämme, erityisesti Venäjällä. Tämän meille hyvin sopineen turvallisuuspoliittisen haahuilun aika on ainakin toistaiseksi ohi.