Vieraskynä: Irti menneisyydestä

Ohessa on vetoomus, jossa pyydetään ihmisiä kertomaan kontakteistaan itäblokin tiedustelupalveluihin. Se on paljon pyydetty.

Se mikä nyt näyttää käsittämättömältä, oli silloin suorastaan ymmärrettävää. Totalitarismi on aina etsinyt nuoria idealisteja ja sitonut heidät häikäilemättä itseensä. Pitkään näytti siltä, että nämä voidaan unohtaa historian hämäriin, mutta tilanne muuttui. Nyt totalitarismi on taas nousussa ja vanhoja siteitä kiristetään taas. Menneitä kannattaa avata jo senkin takia, että nyt joku välttyisi samanlaiselta.

Rysky


Irti menneisyydestä

Tänään 3.10.2016 tulee kuluneeksi 26 vuotta Saksojen jälleenyhdistymisestä. Saksalaiset ovat malleina meille muille siitä, kuinka ihmiset ovat kipua pelkäämättä kohdanneet menneisyytensä ja selvittäneet välinsä sen kanssa. Saksassa tämä on tehty nyt kahdesti, mutta Suomessa kaivataan yhä lopullista pesänselvitystä suomettumisen ajan tapahtumista.

Pääsääntöisesti on erinomaisen hyvä asia, että me suomalaiset olemme rauhallista kansaa. Meillä ei kaadeta patsaita. Valitettavasti meillä on myös ollut tapana lakaista vaikeiden kysymysten käsittely vuosikymmenten päähän tapahtumista. Vuosi 1918, toinen maailmansota ja viimeisenä suomettumisen ajan pesänselvitys on ollut hidasta tai jäänyt tekemättä. Ajan myötä tietoa häviää, mikä on oikeudenmukaisuuden ja oikeusturvan kannalta huonoa asia.

Myös Suomen turvallisuustilanne tässä ja nyt vaatii lähimenneisyyden avointa käsittelyä eli lustraatiota. Venäjä käyttää käynnistämässään hybridisodassa vanhoja vaikutusverkostojaan, jotka maassamme kasvoivat kylmän sodan aikana mittaviksi. Nämä yhteydet voivat periytyä myös nuoremmille sukupolville konkarien esimerkin ja riippuvuuksien kautta.

Tarinoita on paljon. Totuuden on tultava julki, mutta minkäänlaiselle “kivittämiselle” ei ole tarvetta. Tämä rohkaisee mahdollisimman monia astumaan esiin.

Peittely-yrityksiäkin on ollut – sellaiset eivät ketään hyödytä. Mitä enemmän kiistetään ja asian käsittelyä viivytetään, sitä enemmän valheiden verkkoon upotaan. Totuuden kertominen vapauttaa myös psyykkisesti. Arkistoja avautuu käyttöön koko ajan lisää, minkä vuoksi suuri osa yhteydenpidosta tulee joka tapauksessa ilmi. Kun itse kertoo, mitä on tapahtunut, voi kertoa kaikki olennaiset asiat. Arkistot ovat tallentaneet vain pienen osan siitä todellisuudesta, jossa kaikki tapahtui.

EU:n sisäkomissaari Frattini vastasi vuonna 2007 MEP Hannu Takkulan kirjalliseen kysymykseen koskien entisten valtioiden arkistojen järjestämistä:


“Sillä, miten totalitaaristen järjestelmien aikana luodut henkilötietoarkistot järjestetään ja erityisesti missä määrin näiden järjestelmien uhreille olisi myönnettävä mahdollisuus tutustua heitä itseään tai kyseisten järjestelmien kanssa yhteistyössä toimineita henkilöitä koskeviin tietoihin tai missä määrin kolmansien osapuolten, kuten tutkijoiden, olisi voitava tutustua kyseisiin tietoihin, on ilmeisiä välittömiä vaikutuksia kansalliseen sovintoprosessiin ja siihen, miten vanhat haavat paranisivat parhaiten.”

Frattinin hengessä vetoamme, että kaikki asiasta jotakin tietävät ja osalliset tulisivat esiin parhaaksi kokemallaan tavalla. Vanhat valheet pitävät liian monia otteessaan. Nyt on hyvä aika irtautua aidosti menneisyydestä.

Tällä avoimella kirjeellä ei ole allekirjoittajia, vaan tukensa keskustelulle asiasta voi osoittaa

1. Jakamalla kirjettä eri puolilla


2. Kertomalla ja julkaisemalla aineistoa, mikäli on kerrottavaa tai julkaistavaa (lehdistössä, omissa blogeissa, kirjoissa… mahdollisuuksia on paljon)


3. Tukemalla muutoin asian käsittelyä edistäviä yhteisöjä, yhdistyksiä ja yksilöitä (esimerkiksi tutkijoita, journalisteja, kirjailijoita, ja Lustraatio-hankkeita)


4. Esittämällä asiasta aktiivisesti kysymyksiä ja perehtymällä jo saatavilla olevaan tietoon - ei päästetä poliitikkoja ym. vaikenemaan ensimmäisen, uskottavalta kuulostavan meriselityksen jälkeen. Niin sosiaalinen media kuin turut ja toritkin sopivat tähän.


5. Osoittamalla kaikinpuolista kypsyyttä ja totuudenrakkautta asian käsittelyssä ja muutoinkin

Me emme käy infosotaa

Sodassa on aina kaksi osapuolta, jotka melko lailla keinoja kaihtamatta yrittävät pakottaa toisen itselleen mieleiseen lopputulokseen. Jos puhumme olevamme infosodassa, asetamme itsemme sodan osapuoleksi ja pahimmillaan alamme toimia sen mukaisesti. Kuitenkaan me emme käy infosotaa ketään tai mitään vastaan. Meihin toki kohdistetaan Venäjältä toimenpiteitä, jotka voi helposti laittaa infosota-nimikkeen alle. Mutta me emme itse käytä sellaisia keinoja. Siksi valtiovallan omaksuma tapa puhua meihin kohdistetusta informaatiovaikuttamisesta on niin hyvä. Jos alamme käymään infosotaa, olemme hävinneet. Silloin olemme paitsi menettäneet avoimen oikeusvaltion, myös antaneet mahdollisuuden tulkita kaikkea mitä teemme sotimisen lähtökohdasta. Maltillinen, faktoihin, lakeihin ja totuudenmukaisuuten pyrkivä viestintä on pitkässä tähtäimessä ainoa oikea tapa toimia.

Se, että emme käy infosotaa ei tarkoita sitä, etteikö meidän tulisi voimakkaastikin reagoida siihen, mitä nyt tapahtuu. Vielä on tosin käynnissä keskustelu siitä, mitä oikein on tapahtumassa.  Tämä keskustele etenee, kuten kaikki yhteiskunnallinen keskustelu, hieman hyppelehtien ja ylilyöntejä eri suuntiin ottaen. Mutta optimistisesti uskon, että varsin nopeasti meillä on kansakuntana paljon parempi kuva siitä missä olemme ja mitä meidän olisi syytä tehdä.

Väite siitä, että kaikki valtiot käyvät infosotaa perustuu sille, että kaikki yrittävät vaikuttaa toistensa toimintaan. Niin tekevätkin. Koko diplomaattinen koneisto on paljolti olemassa sen takia, että valtioiden välillä voidaan käydä keskustelua. Saatetaanpa ihan aktiivisesti pyrkiä vaikuttamaan muiden valtioiden mielipiteeseen, liittyen vaikkapa kauppaneuvotteluihin tai kv-järjestöjen valintoihin. Saatetaanpa myös kohdistaa erityisiä vaikuttamistoimenpiteitä jonkin maan mediaan, että siellä julkaistaisiin oman maan kannalta myönteisiä juttuja. Suomeenkin kuskataan toimittajia maailmalta eräilemään ja joulupukkia tapaamaan hyvin usein. Tätä oman valtion viestin viemistä suunnitellusti ja päämäärätietoisesti eri tasoilla kutsutaan strategiseksi kommunikaatioksi. Se on päämäärätietoista toimintaa, mutta luonteeltaan yleensä suostuttelevaa tai perustelevaa. Strateginen kommunikaatio on osa niin sanottua pehmeää valtaa.

Infosotaan kuuluu aina viestinnän eettisten sääntöjen ja faktojen hylkääminen. Infosodassa, kuten sodassa aina, yksi tahto haluaa alistaa toisen tahdon. Infosodassa kaikki keinot ovat sallittuja. Merkittävä ero Venäjän ja länsimaiden kesken on jo siinä, mitä julkisen sektorin toimijat saavat tehdä. Läntisissä demokratioissa julkinen valehtelu ja poliittisten levottomuuksien lietsominen toisessa maassa ovat, jos eivät nyt ihan olemattomia, niin nykyään harvinaisia. Venäjä tosin kokee monet Neuvostoliiton romahtamisen jälkeiset tapahtumat sen entisessä valtapiirissä juuri tällaiseksi toiminnaksi. Lännessä niitä tarkastellaan demokratian edistämisenä ja itsenäisten kansakuntien jälleenrakentamisena. Nykyisessä turvallisuuskriisissä on paljaan valtapolitiikan ohella osansa myös arvojen vastakkainasettelussa.

Olennainen osa Venäjän infomaatiovaikuttamista on väite, ettei sitä ole. Tätä viljellään nimenomaan ulkomaiden suuntaan. Päinvastoin, länttä syytetään itseään infosodan käymisestä. Kotimaassa tiukassa valtiojohdon kontrollissa oleva venäläinen media kuvaa tilannetta kahden osapuolen sodaksi, jossa Venäjä on lännen pitkäkestoisen ja häikäilemättömän infosodankäynnin takia hieman alakynnessä oleva, mutta oikeuden ja totuuden avulla urheasti vastaanpaneva hyökkäyksen kohde. Venäjän valtiojohto toimii ja viestii niin kuin maa olisi joutumassa tai olisi jo sodassa. Oman maan kansalaisia lujitetaan kohtaamaan koettelemuksia ja toisaalta sitten vihollisina pidetyn lännen kansalaisia pehmitetään vajoamaan epätietoisuuteen ja epävarmuuteen. Toimivissa demokratioissa yleisen mielipiteen hajaantuminen ja halvaantuminen vie voiman poliittiselta päätöksenteolta ja antaa tilaa äärimielipiteille.

Tässä keskustelussa aivan liian isossa asemassa olevalla trolli-termillä on alunperin tarkoitettu tarkoitettu häiritsevää käytöstä. Nykyisin trollaus on ainakin Venäjä-myönteisissä piireissä otettu synonyymiksi Venäjän edun mukaisille kannoille. Käytännössä tämä on tarkoittanut termin tuhoutumista käyttökelvottomaksi kirjavien, jopa vastakkaisten merkityssisältöjen takia. Trolli-sanaa ei oikeastaan voi järkevästi käyttää kenestäkään. Trollaus toimintamuodon ilmaisuna sen sijaan on vielä käyttökelpoinen. Se tarkoittaa jollakin tavalla keskustelun kulkua häiritsevää käytöstä. Se voi olla tahallista tai tahatonta. Koko trolli-ilmiön taustallahan ovat siis toimijat, jotka hyökkäävät aggressiivisesti ja usein myös henkilöönkäyvästi sellaisten mielipiteiden kimppuun, jotka eivät ole heidän mielestään oikein. Tämä toiminta voi myös olla johdettua, vaikka usein kysymys on hienovaraisemmista keinoista. Esimerkiksi tämän blogin pari edellistä merkintää ovat saaneet niin paljon ja niin sakeaa kommentointia, että ilman jonkinlaista maalitusta ja mobilisaatiota se ei olisi mahdollista. Näkyviä tällaisia toimenpiteitä ovat ainakin maininnat MV-lehdessä ja Vasarahammer-blogissa. Lisäksi kommenttikentässä esitettiin minusta sinällään ihan uskottava väite, että jollakin sähköpostilistalla oli pyydetty ihmisiä kommentoimaan blogiani.

Trolli-ilmiön hämärtämisessä esitetään usein Venäjän politiikkaan kriittisesti suhtautuvien ajattelevan Venäjän olevan kaiken takana. Näin saadaan koko ajatus Venäjän sekaantumisesta asioihin näyttämään naurettavalta. Siis ihan perinteinen olkiukko-argumentaatiovirhe. Otetaan asia, vääristellään se mieleiseksi, olkiukoksi ja sitten sitä kelpaa mäiskiä oikein kunnolla. Venäjä toimii länsimaita vastaan monin tavoin, mutta ihan kaiken takana se ei ole. Yleensä Venäjä käyttää aukevia tilaisuuksia hyväkseen ja toimii olemassa olevien ilmiöiden kautta tai niitä vahvistaen. Esimerkiksi EU:ta hajottava pakolaiskriisi äärioikeistolaisen populismin nousuineen on asia, jota Venäjä pyrkii hyödyntämään, mutta joka taatusti olisi olemassa myös ilman Venäjän toimintaa.

Venäjän puolesta toimivat eivät yleensä koe toimivansa Venäjän puolesta. He ajavat jotain asiaa, yleensä sydämensä kyllyydestä. Eikä Venäjä edes juuri pyydä ketään oikeastaan puolustamaan itseään tai toimiaan. Toki sillä on myös hyvin suunniteltuja ja johdettuja operaatioita. Yleensä nämä ihmiset ovat henkilökohtaisella tasolla pettyneet vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen ja edustavat erilaisia poliittisia marginaaleja ajatusmaailmoissaan. Heille liberaali markkinatalous näyttäytyy jostain syystä pahana tai ainakin epäluotettavana. Kyse voi silloin olla taloudesta, globalisaatiosta, arvoista, nationalismista tai mistä tahansa. Venäjän informaatiovaikuttaminen länteen kohdistuu juuri näihin asioihin, jotka saavat jo valmiiksi ihmiset tuntemaan epäluottamusta vallitsevaa yhteiskuntajärjestelmää kohtaan. Puolustusvoimain komentaja Jarmo Lindberg lausui vastikään maanpuolustuskurssin avajaistervehdyksessään seuraavaa: ”Digitalisaation ja tietoverkkojen haavoittuvuuden myötä tiedosta on tullut keino vaikuttaa niin sotilaalliseen vastustajaan kuin muuhun yhteiskuntaan monia perinteisiä tapoja laajemmin ja nopeammin, sekä tarvittaessa myös peitetymmin.” Hän ei nimennyt ketään tai mitään, mutta ainakin minä tulkitsin hänen tarkoittavan nimenomaan Venäjän toimintaa nykyisessä tilanteessa.

Kansanedustaja ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén toistaa tuoreessa FB-päivityksessään yhtä Venäjän narratiiveista eli sitä, että oikeastaan Ukraina on vastuussa malesialaiskoneen ampumisesta tuhoutumisesta, ampui sen alas sitten kuka tahansa.

Suomalaiset poliitikot ovat yleensä hyvin haluttomia antamaan Venäjän medialle haastatteluja, koska riski joutua vääristellyksi tai muin tavoin osaksi kansallista propagandaa on niin suuri. Packalén on kuitenkin tällaisesta mahdollisuudesta tyytyväinen.

Tämä monikärkinen linja näkyy hyvin tunnettujen Venäjän asian ajajien, kuten Johan Bäckmanin kannanotoissa. Hän julistaa niin antifasismia kuin äärioikeistolaisten ilmiöiden, kuten katupartioinnin hienoutta. Hän myös vetoaa voimakkaasti (ortodoksi)kristittyihin arvoihin, julistaa maahanmuuton johtavan barbariaan, kertoo EU:n olevan vahingollinen ja hajoamassa, Yhdysvaltain olevan paha maailmanpoliisi, Suomen demokratian olevan lumetta ja niin edelleen. Bäckmanin puheista on voinut päätellä, että Venäjän mielen mukaisia poliittisia pyrkimyksiä ja ilmiöitä Suomessa ovat muun muassa katupartiot, MV-lehti, Väyrysen Kansalaispuolue, Fennovoima, vapaan tutkimuksen (erityisesti UPI) ja median (erityisesti HS ja YLE) lakkauttaminen, doping-valvonta doping-valvonnan puolueellisuuden korostaminen ja niin edelleen.

Tärkeä vetonaula Bäckmanin ja kumppaneiden puheessa on yleensä myös se, että välien parantaminen Venäjään tarkoittaisi taloudellista hyötyä. Tosin yli 90% kriisiä edeltäneestä viennistämme Venäjälle on täysin vapaata pakotteista. Venäjällä vain ovat rahat loppu, eikä parempaa ole näkyvissä niin kauan kuin öljyn hinta mataa. Eikä niin paljon sittenkään, sillä talouden vanhanaikaiset rakenteet, infrastruktuurin heikkous ja korruptio tekevät Venäjälle vaikeaksi nousta alhosta, john se on ajanut itsensä.

Bäckmanin toiminnasta käy hyvin ilmi se, miten Venäjän etsii erilaisia kohderyhmiä, joiden arvelee voivan toimia oamksi hyväkseen. Se Venäjän hyvä ei siis tarkoita juuri milloinkaan sitä, että  ihmisiä käännytettäisiin puolustamaan Venäjää. Se tarkoittaa, että he syistä tai toisista lankeavat epätietoisuuteen ja epäluottamukseen. Avoimessa ja vapaassa yhteiskunnassa niin saa tehdä ja siksi tällaista horjutusta vastaan voi käydä ainoastaan vastaväitteillä ja kuvailemalla tätä ilmiötä. Sekin tosin johtaa väitteisiin sananvapauden rikkomisesta ja mccarthyismistä.

Bäckmania ei muuten kannata vähätellä, vaikka hänen käytöksensä ei aina ihan rationaaliselta vaikutakaan. Hän on ollut jo useamman vuoden Suomessa toimineen, suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen tutkimuslaitoksen RISIn pohjoismaiden edustaja. RISIä kuvaillaan  Venäjän ulkomaantiedustelun omaksi PR-toimistoksi, joka toimii osana Venäjän aktiivista vaikuttamistyötä ulkomailla. Laitosta johtaa entinen tiedustelupuolen kenraali Leonid Rešetnikov. Bäckman ei ole siis mikään kylähullu, vaan toimii osana koneistoa, ahkerasti ja estoitta työnantajansa hyväksi myös silloin kun hänen oman kotimaansa edut ovat annetuille tavoitteille vastakkaisia. Hänen kollegansa SVR:n puolella ovat vuosien mittaan tehneet paljon näkyviä ja varmasti vielä paljon enemmän näkymättömiä tekoja Venäjän eteen.

Suomeen kohdistetaan siis jatkuvasti toimintaa, jonka tarkoituksena on saada meidät pelkäämään, menettämään luottamuksemme ja uskomme yhteiskuntaamme sekä ennen kaikkea pitämään meidät halvaannuttavassa epätietoisuuden tilassa. Meillä on erittäin hyvä maa, ja meillä on paljon syitä toimia tätä sumutusta vastaan. Se ei vaadi sinällään mitään erikoista. Pidämme vain kiinni maltista ja suhteellisuudentajusta, käytämme aikaamme luotettavien suomalaisten medioiden seuraamiseen ja keskustelemme mahdollisimman avoimesti ja toisiamme kunnioittaen.

Mietteitä MH17-rikostutkinnasta

Hollannin johtama, kansainvälinen  rikostutkijaryhmä arvioi, että Itä-Ukrainassa heinäkuussa 2014 maahansyöksyneen MH17-koneen pudotti Buk-ilmatorjuntaohjus, joka laukaistiin Itä-Ukrainasta Venäjä-mielisten separatistien valvomalta alueelta. Sen mukaan ohjusyksikkö saapui alueelle Venäjältä ja myös palasi sinne. Ryhmä ei tässä vaiheessa ottanut kantaa siihen, kuka ohjuksen laukaisi tai kuka siitä oli vastuussa. Myöskään tietoa siitä, milloin tämä osa tutkimusta valmistuisi, ei osattu antaa. Kyseessä on siis iahn perinteinen poliisintyö, jossa selvitetään rikosta eri keinoin, kerätään todisteita ja niiden pohjlata asia etenee sitten mahdollisesti oikeuskäsittelyyn. Siellä todisteet punnitaan ja tuomio annetaan, jos todisteet ja laki niin edellyttävät.

BUK-ohjukset eivät ole mitään pimeillä asemarkkinoilla myytäviä pikkuvehkeitä, vaan suuria, kalliita ja vaikeita käyttää. Ohjusyksikköä liikutteli rekka. On siis hyvin pääteltävissä, että ohjukset tulivat Venäjältä sen asevoimien käskystä ja sinne myös palasivat. Kovin todennäköistä on myös se, että niitä käyttivät Venäjän asevoimien sotilaat. Vaikea olisi kuvitella, että tuollainen kokonaiseen johtamisjärjestelmään kuuluva yksikkö olisi ajettu parkkipaikalle ja annettu avaimet jollekin kapinalliselle. Toisaalta yksikkö oli malesialaiskoneen alas ampuessaan mitä ilmeisimmin irti isommasta tutkajärjestelmästä, sillä sieltä olisi ollut nähtävissä, että kyseessä on matkustajakone.

Venäjä ei varmaankaan tule tästäkään eteenpäin vastuutaan myöntämään. Tiukassa valtion hallinnassa oleva media on syöttänyt alusta asti narratiivia, jossa koneen on ampunut alas joku muu. Venäjä on parjauskampanjan, suoranaisen informaatiosodankäynnin viaton uhti, vakuutetaan kansalle. Sillä mitä lännessä ajatellaan, on vähemmän merkitystä.

Kukaan ei varmasti halunnut ampua alas noin 300 viatonta sivullista. Mutta se ei vähennä Venäjän vastuuta tästä joukkomurhasta. Vastaavia tapauksiahan on sattunut eri puolilla maailmaa ennenkin, mutta tämä on poikkeuksellinen siinä, että vastuullinen valtio ei myönnä osuuttaan. Tämä taas johtuu siitä, että Venäjä johdonmukaisesti valehtelee ettei ole sotilaallisesti osallinen Ukrainan itäosissa käytävään sotaan. Se on takertunut omaan, strategiseen valheeseensa.

Sota Ukrainassa olisi Putinin kannalta sujunut varmasti paljon paremmin ilman tätä tapausta. Näin traaginen tapahtuma pakotti lännen poliittiset johtajat yhteistoimiin, joista tuskin olisi tullut ainakaan niin napakoita ja kestäviä ilman tätä mustaa joutsenta. Nyt valmistunut tutkinta taas omalta osaltaan lujittaa lännen poliittista rintamaa. Samalla tapauksesta muodostuu yksi kanto lisää muutenkin hankalaan kaskeen. Venäjä ei pysty normalisoimaan suhteitaan muuhun maailmaan, ainakaan kokonaan, ennen kuin tämä tapaus on selvitetty. Ei tämä Krimin luokkaa ole sellaisena kysymyksenä, mutta ei myöskään merkityksetön. Kun syyllinen kieltää raivostuttavan itsepintaisesti ilmiselvän syyllisyytensä, heijastuu se väkisinkin hyvin moneen muuhunkin asiaan.

Nyt kun juridinen prosessi jauhaa omaa hidasta tahtiaan eteenpäin, niin Venäjän valheet ovat yhä hankalampia. Ylipäätään Ukrainan sotaan on liittynyt kaikkien osapuolten haluttomuus eri syistä sanoa sotaa suoraan sodaksi. Kun oikeusjärjestelmä päättää jotakin, on se lännessä otettava huomioon myös politiikassa. Seurauksena voi myös olla nippu hankalia korvausjuttuja, joissa uhrien omaiset vaativat Venäjän valtiolta korvauksia. Venäjällä tällaiset oikeusjutut ovat usein poliittisia ja sellaiseksi ne, ja myös niiden päätökset, tulkitaan, vaikka ne tapahtuisivatkin oikeusvaltioissa.

Suomikin oli pieneltä osaltaan mukana selvittämässä asiaa. Täällä oli pitkään palveluskäytössä vastaava ohjus ja Suomi pystyi virka-apupyynnön jälkeen auttamaan rikostutkijoita työssään. Huolestunut, mutta suurimmalta osin julkilausumaton kysymys heräsi: suuttuuko Venäjä? Tämä kysymys voi herätä siksi, että toisen valheen todistamisen valheeksi ajatellaan saavan toisen menettävän kasvonsa. Venäjän on sillä tavalla ajateltuna menettänyt kasvonsa viime vuosina lukemattomia kertoja. Eikä se tunnu siitä häiriintyvän. Toinen syy kysymyksen esittämiseen voi olla selkärangasta tuleva vaisto olla tekemättä asioita, joista Venäjä ei pidä. Ei niitä itsetarkoituksellisesti pidäkään tehdä, mutta jos kyseessä on oikea ja tärkeä asia, kuten tässä, olisi siitä pidättyminen suomettumista.

Suomi tekee kaikenlaista, mutta matalalla profiililla. Hyvä esimerkki tästä lapsikiista, jossa asiaa hoidettiin niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hoidettiin. Mielenkiintoista on, ettei eduskunnan valiokunnille mennyt taaskaan tietoa. Sinne ei näköjään päästetä informaatiota, jota ei ole varaa päästää julkisuuteen. Tai jopa muualle.

Tapaus MH17 tulee saamaan vielä monenlaisia käänteitä. Se on näkyvä ja helposti käsitettävä osa tätä muuten hankalasti hahmottuvaa turvallisuuskriisiä, jonka keskellä elämme. Hieman paradoksaalisesti tapauksessa kaikkein hankalinta kansainvälisen politiikan kannalta on, että oikea ja väärä ovat siinä niin selkeitä. Asioiden etenemisen ja rauhan kannalta äärettömän tarpeellisia kompromisseja on joukkomurhan suhteen hankalaa tehdä.

MV-lehti Venäjän äänitorvena ja muita kuulumisia

Bäcmanista ja Janitskinista on muodostunut Venäjän informaatiovaikuttamisen Bat & Ryyd -voimakaksikko, joka yhdessä pukkaa ulos ehtaa tavaraa.

Samaan aikaan kun Ilkka Remes julkistaa uutta kirjaansa kahtia jakautuneen ja Venäjän rajusti painostaman Suomen tapahtumista, toistuu kirjan asetelmia myös todellisuudessa.

Maata kiertää joukko agitaattoreita, joiden tavoitteena on pakottaa levottomuuksien kautta Suomen muuttamaan rajusti yhteiskuntajärjestystään. Tavoite ei ole mitenkään piiloteltu, vaan heidän itsensäkin julkilausuma. Tämän Suomi ensin -operaation tarkat taustat ja rahoitus ovat hämärän peitossa, mutta sekä toiminnan tyyli että keskeisten toimijoiden yhteydet osoittavat Venäjälle.

Viikonloppuna Venäjän taloudellisen, ja sitä myötä myös poliittisen, huippueliitin kanssa bisneksiä tekevä kansanedustaja Hjallis Harkimo (kok) toi vakaana käsityksenään esiin, että Suomea ei uhkaa sotilaallisesti mikään ja meidän olisi pidettävä kiinni ”puolueettomuudestamme”, eikä liittyä Natoon. Kansanedustajalla meni ainakin siinä pieleen, että Suomi ei ole 25 21 vuoteen ollut puolueeton, vaan osa länttä, Euroopan unionia. Venäjä toki mielellään puhuu edelleen puolueettomasta Suomesta, koska se näin käsitteellisesti hinaa maatamme harmaalle alueelle idän ja lännen väliin. Hieman tulkinnanvaraisesti meni pieleen myös se ehdoton lauselma, ettei Suomea uhkaa sotilaallisesti mikään. Hallituksen antama ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko päätyi viime kesänä sotilaallista uhkaa koskevassa muotoilussa siihen, ettei sotilaallisen voiman tai sen uhkan käyttöä Suomea vastaan voida sulkea pois mahdollisuuksista.

Harkimo myös osallistui erityisesti kokoomuslaisista koostuvaan kuoroon siitä, miten vihreiden vastikään hyväksymä ulko- ja turvallisuuspoliittinen ohjelma on naiivi, varsinkin lausumassa tähtäämisestä vapaaehtoiseen asevelvollisuuteen. Tässä, sinällään oikeutetussa tykityksessä, on havaittavissa kostonmakua kaikista niistä Fennovoima-paheksunnoista, joita kokoomuslaiset ovat korvat punaisina joutuneet kuuntelemaan. Vihreiden ohjelmaan tuli valmistelusta poiketen mukaan äänestyksen kautta maininta pitkän tähtäimen tavoitteesta vapaaehtoistaa asevelvollisuus. Puolue on viime aikoina ihan oikeasti edustanut kaikkein selkeintä ja koherenteinta turvallisuuspoliittista linjaa suomalaisista puolueista. Siksikin tämä sinällään hyvään asiaan tähtäävää päätös näyttäytyy hyvin huonosti tilanteeseen sopivalta, amatöörimäiseltä idealismilta.

Yhä kauemmas marginaaliin tietään raivaava Paavo Väytynen puolestaan ilmoitti blogissaan, että Suomen ulkopoliittista linjaa ohjaa salaliitto. Sinällään hänen havaintonsa siitä, että Suomi on ajanut yhä tiiviimmin lännen ja Yhdysvaltain kylkeen pitävät paikkansa. Hänen tulkintansa siitä, miten ja miksi näin on käynyt onkin sitten jo foliopitoisempaa tulkintaa.

Viime viikolla käynnistyi myös suoraan Venäjän valtion Suomeen kohdistama painostusoperaatio, kun myrskyn silmään nostettiin jälleen lapsikiista. Nyt panoksia on kovennettu ja operaatio on huolella eskaloitu vaiheittain. Ensin lähtivät liikkeelle Johan Bäckmanin antamien tietojen pohjalta tehdyt jutut Venäjän mediassa. Viikonloppuna Venäjän diplomaatit kävivät hakemassa lapset heidän sijoituspaikastaan ja veivät heidät poliisin vastusteluista huolimatta Tehtaankadun suurlähetystöön diplomaattikilvin varustetuissa autoissa. Näin ainakin kerrotaan MV-lehdessä ja tätä juttua jakaa innokkaasti myös Johan Bäckman. Yleensä MV-lehden jutuissa pitää epäillä valheita, mutta kun Venäjän palveluksessa itsekin oleva Bäckman levittää linkkiä, kyse lienee asioiden todellisesta kulusta. Josta toki on kerrottu painottaen ja monia asioita todennäköisesti pois jättäen.

MV-lehteä kustantava Ilja Janitskin on jo tutkittavana aiemmasta yhteistyöstään Johan Bäckmanin kanssa. Siinä tapauksessa Bäckmanin oikeudesta pyytämät asiakirjat julkistettiin MV-lehdessä. Nyt kytkentä on vielä suorempi. Venäjä käyttää MV-lehteä painostusoperaationsa äänitorvena Suomessa. Koska Janitskin on ennen kaikkea bisnesmies, voinee esittää perustellun arvauksen, että hän hyötyy tästä myös taloudellisesti.

MV-lehti on muuten myös aiemmin mainitun Suomi ensin -liikkeen aktiivinen tukija, kuten myös uusnatsien Suomen Vastarintaliikkeen tukija. Etusivullaan MV linkittää uusnatsien omaan Magneettimediaan ja MV:n foorumilla on oma, uusnatsien hallinnassa oleva foorumi SVL:n liittyvää keskusteluun. Oma näkemykseni on, että kaikkia näitä hämmennystä, pelkoa ja vihaa aiheuttavia toimijoita käytetään välineinä Venäjän informaatiovaikuttamisessa Suomen suuntaan. Tavoitteena on luoda epätietoisuutta ja epävarmuutta, joka puolestaan johtaa päättämättömyyden tilaan demokraattisessa yhteiskunnassa.

Lisäys klo 21.45: Lapset ovat nyt taas suomalaisviranomaisten huostassa. Heidän sijainnistaan kaappauksen aikana ei edelleenkään sanota mitään. Saamieni tietojen mukaan se paikka tosiaan oli Venäjän suurlähetystö. Suomen viranomaiset ovat hoitaneet tätä tiukasti suu supussa ja se näyttää tällä hetkellä onnistuneelta taktiikalta ennen kaikkea lasten parasta ajateltaessa. Asiaa on hoidettu asiana ilman hössötystä. Veikkaisin että jokunen viranhaltija on tehnyt asian kimpussa pitkää päivää. Venäjä on kenties toiminut törkeästi, mutta olemalla hiljaa on vahingot minimoitu. Vaikea paikka on sitten arvioida milloin mennään sen rajan yli, että metakka pitäisi käynnistää.

Puolueiden Nato- ja Venäjä-suhde

Lisäys: Myöntyväisyys Venäjä-akselilla tarkoittaa myöntyväisyyttä Venäjän Suomelta odottamien tai vaatimien poliittisten linjojen ja päätösten suhteen. Myöntyväisyys Nato-akselilla tarkoittaa nimenomaan suhatutumista Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen.

Näyttää siltä, että puoluekentällä tapahtuu ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ryhmittelyssä. Toteutetusta, presidentti Niinistön aktiivisesta vakauspolitiikasta tosin ainakin sanotaan olevan yhtä mieltä. Mutta viime aikojen kannanotot ovat kertoneet myös eri suuntiin kulkevista tulkinnoista. Tai ainakin on vaikeaa kuvitella, että noin erilaisista lähtökohdista pysyttäisiin aidosti saman linjan takana.

Yksi tämän kuvion liikkeelle laittajista oli UPIn Venäjä-selvityksen saama vastaanotto. Se toimi mielestäni varsin oivallisena lakmus-paperina Venäjä-kuvaan. Osa piti sen antamaa kuvaa oikeana, osalle se oli ”pelottelua”.  Oheisessa nelikentässä otin siis akseleiksi suhteet Venäjään ja Nato-jäsenyyteen. Voi sanoa, että sijoittamiset ovat ihan reilusti omia käsityksiäni nykytilanteesta. Nopeasti muuttuvassa tianteessa ei kuusi vuotta sitten hyväksytystä julkilausumasta puoluekokouksessa voi enää päätellä puolueen kantaa.

Sijoittelua vaikeutti myös julkisten kantojen puute ja hyvin erilaiset tavat puolueiden sisällä puhua ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa. Perussuomalaisissa asiasta päättää puheenjohtaja, mutta ei PS ole ainoa puolue, jossa ulko- ja turvallisuuspoliittiset päätökset tehdään pienessä, jopa merkittäviltä osin puoluehierarkian ulkopuolisessa porukassa. Demareissa Tuomioja ja lisääntyvässä määrin Heinäluoma vetävät vankkureita. Heinäluoman nousu aktiiviseksi ulko- ja turvallisuuspoliittiseksi keskustelijaksi on hieman yllättävää, sillä mikään hänen poliittisessa taustassaan ei ole ennen viime vuosia kertonut kiinnostuksesta asiaan. Ellei sitten lasketa kiinnsotusta presidenttiehdokkuuteen. Keskustassa puolestaan vahvoja linjan muotoilijoita lienevät Olli Rehn ja pääministerin valtiosihteeri Paula Lehtomäki. Jos ja kun Rehn siirtyy Suomen pankkiin, jää ennestäänkin pääministeripuolueelle ohut ulkopoliittinen osaaminen kovin vähiin. Vanhanenkin on kiinni presidenttiehdokkuudessa vielä pitkään.

Vireimpiä puolueen sisäisessä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa näyttävät olevan kokoomus ja vihreät. Kokoomuksella linja on selvä ja julkisia puheenvuoroja käytetään poikkeuksellisen laajasti. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toki sen sortin politiikkaa, että puheenvuoroilta toivoo tolkkua, mutta silti kynnys on minun mielstäni yleisesti nostettu turhan ylös. Vihreillä taas puheenjohtaja Ville Niinistö on astunut tässäkin asiassa esiin ja pystynyt käyttämään suorastaan valtiomiesmäisiä puheenvuoroja. Vihreillä on myös se etu, ettei puolue ole ollut mukana suhmuroimassa Fennovoimaa.

Kuten sanoin, tämä on minun tulkintani tilanteesta ja mielelläni kuulen muitakin, perusteltuja tulkintoja. Haluan tosin muistuttaa, että ihan jokainen näistä puolueista on aidosti ja vilpittömästi Suomen asialla. Liberaaliin demokratiaamme kuuluu moniarvoisuus ja keskustelevuus. Suomen parasta edistetään kaikkein parhaiten aidolla ja argumentteihin keskittyvällä keskustelulla.

Demarit haluavat kaunistaa Venäjä-kuvaa

Eilen julkaistiin Hesarissa Antti Rinteen nimissä kirjoitettu kolumni, jossa hän kovin sanoin kuvasi Ulkopoliittisen instituutin tekemään Venäjä-raporttia perusteettomaksi pelotteluksi. Rinteen ohella muun muassa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki (vas) on murskannut tutkijakollegojensa ammattitaidon poikkeuksellisella rajuudella. Bloggasin jo aiemmin yleisellä tasolla raporttia kohtaan esitetyn kritiikin ensiaallon teemoista.

Vaikka raportti ei ole puhdaspiirteinen tieteellinen tutkimus, ovat raportin tekijät ovat aivan kärkipään Venäjä-tutkijoita, jotka määrittelivät käyttäneensä mahdollisimman tieteellistä tapaa käsitellä tietoa:

”Tässä yhteydessä on korostettava, että kyseessä on valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa tehty selvitystyö, ei akateeminen tutkimus. Raportissa on kuitenkin pyritty pitämään kiinni tiedon läpinäkyvyydestä selkeällä tutkimukselle tyypillisellä viittaustekniikalla sekä lähdekriittistä lähestymistapaa käyttämällä.” 

Jos tästä aiheesta, Venäjän toimintatavoista ja tavoitteista, olisi tehty puhtaasti tieteellinen tutkimus, julkaistaisiin se vertaisarvioituna tämän vuosikymmenen loppupuolella. Tai seuraavan alkupuolella. Valtioneuvoston yhteisellä selvitys- ja tutkimustoiminnalla on nimenomaan tavoittena tuottaa nopeaa, mutta luotettavaa tietoa päätöksenteon tueksi. Toteutukseen pääsy edellyttää raskaan sarjan asiantuntijoita ja tiukan hakuprosessin läpäisseiden suunnitelmien mukaisesti kerättyä ja käsiteltyä tietoa.

Ulkopoliittisen insituutin johtaja Teija Tiilikainen reagoi nopeasti ja rohkeasti tilanteeseen, muistuttaen kriitikoita, että "Venäjää on tutkittava tieteen normaalein pelisäännöin ja tietoa on voitava esitellä avoimesti." Demarimeppi Liisa Jaakonsaari myös esitti vakavan vastalauseensa Twitterissä: ”UPI perustettiin vapaaksi ajatushautomoksi, think tank -idean mukaisesti. Järkyttävää, jos poliitikot alkavat sitä jahtaamaan.”  Kokoomusnuorten liittohallituksen jäsen Henrik Vuornos kirjoitti järjestönsä blogissa "ulkopoliittisen keskustelun siirtyneen nyt totuuden jälkeiseen aikaan." Tätä näkemystä voi hyvin perustella muun muassa keskustan konkarikansanedustajan Sirkka-Liisa Anttilan lausunnoilla asiasta.

Rinne muuten toivoi erityisesti, että raportissa olisi haastateltu muiden asiantuntijoiden ohella myös Aleksanteri-instituutin tutkijoita ja piti tätä vakavana heikkoutena. Aleksanteri-instituutin tutkijoiden näkemykset tilanteesta tulevat kuitenkin esiin lähiaikoina, sillä sieltä on tulossa kaksikin selvitystä liittyen Venäjään. Toinen on Venäjän hybridisodasta ja Suomen varautumisesta siihen ja toinen Venäjän kansallisen turvallisuuden kehitystrendeistä ja Suomen valinnoista.  Saa nähdä miten Rinne ja SDP näihin selvityksiin suhtautuvat, sillä oma valistunut arvaukseni on, ettei sieltä yhtään sen kauniimpaa kuvaa tule Putinin Venäjästä.

Patomäen ja Rinteen reaktioissa on erityisen ikävää se, että he eivät niinkään kritisoineet perustellen virheellisiksi katsomiaan asioita, vaan käytännössä hyökkäsivät tietoa tuottaneen organisaation ja siellä työtään tehneiden tutkijoiden kimppuun. Tutkijan työnä on pyrkiä nimenomaan olennaiseen totuuteen ja siksi väitteet pelottelusta, politiikan tekemisestä ja tarkoitushakuisuudesta asettavat kyseenalaiseksi sekä tutkijan moraalin että ammattitaidon. Hyvin perusteltu ja lähteistetty selvitys kun kuitenkin antaa mahdollisuuden myös tehdä kriittistä arviota itse sisällöstä. Kun selvitystä kohtaan esitetty kritiikki on näin heikkotasoista, altistaa se esittäjänsä myös kritiikille. Helsingin Sanomat vetikin tänään vastapalloon, nostaen esiin pääkirjoituksessaan  sekä Eero Heinäluoman että Antti Rinteen. Siinä on roastauksen makua, kun valtakunnan ykköslehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan ”Kritiikissä on hyödynnetty ironiaa, liioittelua ja pitkälle kehittynyttä kykyä ymmärtää Venäjän näkökulmaa.”

Ironia, joka tuossa mainitaan, viittaa Eero Heinäluoman Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistuun kolumniin. Siinä hän kaikesta päätellen nosti esiin omasta mielestään virheellisiä näkemyksiä selvityksestä. Kun kyseessä on raskaan sarjan, hyvin informoitu poliitikko, on ironia näin tärkeässä asiassa ala-arvoinen valinta. Tyylilajin valinnallaan Heinäluoma myös livisti velvollisuudestaan perustella näkemyksiään. Hän asetti asiantuntijan työtään valtiovallan tilauksesta ja sen hyväksi tehneet tutkijat naurettavaan valoon, ilman mahdollisuutta puolustautua. Se mikä voi sopia hammastelevalle toimittajalle, ei tosiaankaan sovi raskaan sarjan poliitikolle.

Tämä keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että Suomessa ei keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta. Presidentti Niinistön aktiivinen vakauspolitiikka nauttii laajaa hyväksyntää. Välillä tosin vaikuttaa siltä, että se ymmärretään tarkoitushakuisen eri tavoin eri puolueissa. Keskustelu sen sijaan käy kuumana siitä, mikä on tilannekuvamme ja mikä on sen tärkeimmän palikan eli Putinin Venäjän olemus. Kamppailu on ymmärrettävää, sillä vallitsevaksi päätyvä käsitys tulee ohjaamaan merkittävästi Suomen lähivuosien valintoja. SDP näyttää nyt oman ulkopoliittisen linjansa pienessä porukassa vetäneen ja sitä näillä ulostuloilla toteuttavan. Kun keskustalla kannat ovat olleet hyvin samoilla linjoilla, ei kovin kaukana ole ajatus punamullan hauduttamisesta viimeistään ensi vaalikaudelle. Toki tässä voidaan myös pohjustaa presidentinvaaleja.

Fennovoima-valheen pitkä jälki

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on selvää, että asioita voidaan tarkastella monesta näkökulmasta. Se mikä näkökulma sitten painaa eniten päätöksenteossa, nousee päätöksen perustaksi. Karkeana esimerkkinä voi ottaa vaikkapa sitä, että hallitus pitää velkaantumista suurimpana uhkana Suomen hyvinvoinnille. Siksi se leikkaa erilaisia etuja, mutta opposition mielestä nämä leikkaukset ovat velkaantumista pahempi uhka suomalaisten hyvinvoinnille. Tämä on normaalia poliittista keskustelua ja päätöksentekoa. Tilanne on kuitenkin ihan erilainen, jos merkittävästä yhteiskunnallisesta kysymyksestä on niinkin perustavaa laatuinen erimielisyys, että onko koko kysymystä edes olemassa.

Tällainen kysymys on Fennovoiman ulko- ja turvallisuuspoliittinen ulottuvuus. Hankkeen puoltajien  mukaan tällaista asiaa ei ole olemassakaan. Hanketta kritisoivat taas pitävät hanketta merkittävänä Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan kannalta. Samaan johtopäätökseen päätyy äskettäin ilmestynyt UPIn raportti Venäjästä.  Fennovoima on sen mukaan ”Putinin käsiohjauksessa oleva hanke”.

Kun eduskunta käsitteli hanketta vajaa kaksi vuotta sitten, asia kuului talousvaliokunnan valmisteltavaksi. Se ei kuullut valmistelussaan yhtään asiantuntijaa ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalta. Asiaa ajaneet politiikot eivät myöskään nähneet mitään tällaista ulottuvuutta, eikä sitä näkemystä juurikaan edes haastettu. Tosin myöskään yksikään ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijaksi luokiteltava virkamies, tutkija tai vastaava ihminen ei missään vaiheessa astunut julkisesti esiin vahvistamaan tätä hallituksen kantaa asiaan. Olen useampaan otteeseen sosiaalisessa mediassa pyydellyt, että sanokaa nyt joku asiantuntija ettei tässä ole ulko- ja turvallisuuspoliittisia riskejä. Ei ole kukaan sitä sanonut, vaikka luulisi ettei varsinkaan valtiokoneistossa toimivien asiantuntijoiden olisi kovinkaan vaikeaa sanoa hallituksen toimintaa järkeväksi ja turvalliseksi.

Viime talvena Venäjä muutti äkillisesti koko maailmansodan jälkeen vallinnutta toimintatapaansa ja päästi rajansa yli Suomen puolelle ihmisiä ilman asianmukaisia papereita. Suomen puolestaan oli otettava kansainvälisten sopimusten mukaisesti heidät vastaan. Venäjä pakotti näin sopimuksia tunnollisesti noudattavan Suomen kahdenvälisiiin neuvotteluihin, jotka ainakin hengeltään rikkoivat EU-pakoterintamaa. Asiaa ei saatu hoidettua virkamies- tai edes ministeritasolla, vaan tasavallan presidentin piti käydä Moskovassa sopimassa asia. Tilanne ratkaistiin puolivuotisella sopimuksella, joka muuten loppuu noin kuukauden päästä.

Tämän samaisen Moskovan matkan lehdistötilaisuudessa Venäjän presidentti Vladimir Putin mainitsi Suomen valtion enemmistöomistaman Fortumin uudesta miljardiluokan investointiohjelmasta Venäjälle. Yhtiö tosin itse kiisti sellaisen olemassaolon. Joka tapauksessa jo nykyisillä miljardiluokan investoinneilla Fortumin Venäjän toiminnot tuottavat noin neljänneksen yhtiön 3,6 miljardin euron liikevaihdosta. Nyky-Venäjällä isotkin omaisuudet siirtyvät nopeasti toisiin käsiin, jos niin poliittisesti päätetään. Kun valtion omissa lehdissä moititaan Fortumia väärinkäytöksistä, niin kyse voi hyvinkin olla varoituksesta, ehkä jopa uhkauksesta.

Tuolla presidentin vierailulla Moskovaan oli mukana myös elinkeinoministeri Olli Rehn. Hänen vierailunsa sisällöistä kerrottiin etukäteen vain hyvin ylimalkaisesti ja jälkikäteen ei sitäkään vähää. Edes lehdistötiedotetta ei ministeriö vierailun sisällöistä jälkeenpäin antanut. Kansainvälisen politiikan kokenut kehäkettu Alpo Rusi kysyi vastikään ääneen, että uhkasiko Venäjä pakolaistulvalla pakottaakseen Suomen valtion ajamaan Fennovoiman ydinvoimalahanketta eteenpäin. Rusi on sen luokan tietäjä, että tuskin heitti näin rankkaa ajatusta ilmoille vain mielijohteesta. Iltalehden Olli Ainola kirjoitti vuosi sitten laajan artikkelin, jossa kertoi Venäjän painostaneen rajusti Suomea Fennovoimaan liittyen ETYJ-kokouksen viisumikiistan avulla. Kukaan ei kiistänyt sitä jälkeenpäin, vaikka esitetyt väitteet olivatkin kovia.

Suojelupoliisi puolestaan arvioi vuosikertomuksessaan ulkomaisen tiedustelun yhden keskeisistä päämääristä Suomessa vuonna 2015 olleen energiapoliittisten päätösten tekoon vaikuttaminen. Supo kieltäytyi jälkeenpäin tarkentamasta tätä lausuntoa. Fortum puolestaan lähti äkkikäännöksellä viime kesänä mukaan osakkaaksi Fennovoimaan, asettaen lähdön ehdoksi tietyt vesivoimakaupat Venäjällä. Niitä kauppoja ei tähän päivään mennessä ole saatu aikaiseksi, mutta Fortum on silti tiukasti mukana omistamassa Fennovoimaa.

Valtionhallinnon ajoittain farssimainen toiminta Fennovoimaan liittyen tukee omalta osaltaan tulkintoja taustalla olevasta hybridivaikuttamisesta. Edellisen hallituksen puolustusministeri Carl Haglund lausui aikanaan, että Fennovoima pakon edessä hyväksyttiin, koska Venäjä olisi tulkinnut sen hylkäämisen niin rajulla tavalla: Suomen muuttumisena viholliseksi. Ennen ministerikauttaan Olli Rehn itsekin vastusti hanketta kovin sanoin, mutta nyt se on hänen mukaansa Suomelle välttämätön. Rehn on kansainvälisesti kokeneimpia poliitikkojamme kymmenen vuoden komissaari-kokemuksella, eikä varmasti ihan herkästi mielipidettään asioista muuta.

Valtiojohdossa tätä ”Fennovoimalla ei ole ulkopoliittista ulottuvuutta” -linjaa on toteutettu muun muassa sillä, että presidentti ei ole juurikaan kommentoinut asiaa. Kertaalleen hän on todennut, että ”Fennovoima on suomalainen hanke Suomessa.” Siinä kaikki. Jos Fennovoima tunnustettaisiin olennaiseksi osaksi Venäjä-suhteita, olisi asia myös presidentin pöydällä.  Sinällään muuten mielenkiintoista, että juuri tuota samaa perustelua hankkeen suomalaisuudesta käytti myös Ydinvoimayhtiö Fennovoiman projektijohtaja Minna Forsström. Hän myös taitavan viestintätaktisesti oli jättänyt UPI:n päinvastaista todistavaan raporttiin tutustumatta, jotta voisi luikerrella vastaamasta siihen liittyviin kysymyksiin. Postfaktuaaliseen aikaan sopivasti hän vastasi myös kysymykseen hankkeen Venäjä-kytkennästä, etteivät he Fennovoimalla "koe asiaa niin". He siis vain rakentavat ydinvoimalaa, joka heidän on käsketty rakentaa.

Samaan aikaan on EU tehnyt sen johtopäätöksen, että sen on vähennettävä omaa energiariippuvuuttaan Venäjästä, koska se käyttää energiaa poliittisena painostuskeinona muita maita, myös EU:n jäsenmaita, vastaan. Silti Fennovoimalla ei ole Suomen poliittisen johdon mukaan poliittista ulottuvuutta, vaan se on pelkkää bisnestä.

Ydinenergialaissa on sellainen kohta, jossa luvan myöntämiseen vaikuttaa myös yhteiskunnan kokonaisetu: ”Ydinenergian käytön tulee olla, sen eri vaikutukset huomioon ottaen, yhteiskunnan kokonaisedun mukaista.” Nyt näistä eri vaikutuksista leikattiin käsittelyn yhteydessä ulko- ja turvallisuuspolittinen vaikutus pois ja toisteltiin, ettei sellaista ole. Sitä samaa on edelleenkin toisteltava. Viimeksi sunnuntaina pääministeri Juha Sipilä kielsi radiossa jyrkästi koko hankkeen poliittisuuden. On absurdia kuulla pääministerin sanovan ääneen radiossa jotain, joka ei tosiaankaan ole enää pelkkä erilainen näkökulma asiaan, vaan silkkaa puppua.

Oma valistunut arvaukseni on se, että ydinvoimaa halajavat poliitikot jäivät jumiin sen alunperin pienehkön valheensa kanssa, ettei Fennovoimassa ole ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. He varmaan aidosti uskoivat, että tämä ulottuvuus ei aidosti ole merkittävä asia. Matkan varrella valheen kasvaminen on tehnyt siitä samaan aikaan epäuskottavamman mutta yhä hankalamman luopua. Arvelisin myös, että Venäjän kulissien takainen painostus on ollut niin järeää, ettei hankkeen etenemistä ole haluttu vaarantaa. Sekä edellinen että nykyinen hallitus oli ja on varmasti täysin tietoisia hankkeen kielteisistä vaikutuksista eli Venäjän vaikutusvallan lisääntymisestä Suomessa. Ensin siitä ei välitetty ja nyt tämän on katsottu olevan pienempi hinta kuin hankkeen alasajon poliittisin keinoin. Suuret puolueet tästä ovat yhdessä vastuussa, etunenässä toki Kokoomus.

Nyt ollaan jo liian pitkällä hankkeen ajamiseksi alas. Kun nämä kansanedustajat vajaat kaksi vuotta sitten myönsivät hankkeelle poliittisen luvan, on nyt kysymys enää lain kirjaimen täyttämisestä. Siihenkään ei enää oikein tahdo luottaa, sillä prosessissa tapahtuneet Migri Migrit-huijaus ja turvallisuuskultturin heikkoudet kertovat siitä, että myös virkakoneisto myötää ainakin normaalia enemmän. Sen odottamattomattoman joustavuuden takana on poliittinen tahto. Tätä hanketta ei yksinkertaisesti haluta ajaa alas. Mikä tahansa normaaleilla säännöillä pelaava hanke olisi näiden jatkuvien törttöilyjen takia uponnut polliittisen ja yleisen mielipiteen takia. Fennovoima vaan porskuttaa. Ja taitaa ikävä kyllä niin tehdä tulevaisuudessakin. Ellei Venäjällä jouduta laittaamaan rahahanoja kiinni.