Mitä ihmettä oikein tapahtuu?

Viimeisen viikon aikana on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu kuohunut. Ensimmäisenä Olli Ainola julkaisi Iltalehdessä ison jutun, jossa hän väitti presidentin ja eduskunnan olevan eri linjoilla ulkopolitiikassa. Hänen mukaansa erimielisyys koskee suhdetta Baltian puolustukseen. Viime perjantain Pressiklubissa Ainola pelkisti tilanteen niin, että presidentti haluaa pitää kaikki vaihtoehdot auki ja eduskunnassa on puolestaan halua julkilausua rajoitteita. Ainola on aiemminkin kirjoittanut dramaattiseen sävyyn ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, mutta tähän asti hänen artikkelinsa ovat kohdanneet lähinnä hiljaisuutta. Nyt ärähti presidentti blogissaan, samoin Tuomioja omassaan. Muiltakin politiikoilta kuului vastaavia kommentteja, että Ainolan kertoma erimielisyys henkilöiden välillä ei pidä paikkaansa. Itse asiaan, eli Baltian puolustamiseen liittyviin ratkaisuihin, ei noissa vastineissa juurikaan puututtu.

Ainola on julkaissut tasaiseen tahtiin ulko- ja turvallisuuspoliittisia juttuja, jotka ovat saaneet monen puistelemaan päätään. Jutuista on nähtävissä selvästi, että hänellä on joukko luottamuksellisia lähteitä, joiden avulla hän saa vinkkejä mielenkiintoisista näkökulmista tilanteisiin. Osa lähteistä lienee enää geopoliittista yhdistystoimintaa harrastavia eläkeläisiä, mutta mukana lienee myös valtionhallinnossa edelleen vaikuttavia toimijoita. Joka tapauksessa Ainola nosti taas esiin viime vuosien ehkä pahimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen kipupisteen eli Baltian puolustamisen. Sen ympärille kun kiertyy niin suhde Natoon kuin Venäjäänkin. Mitä jännittyneempi tilanne Itämerellä on, sitä kovempi tarve kaikilla osapuolilla on saada selville kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät. Käytännössä tämä tarkoittaa Suomeen kohdistunutta painetta eri puolilta ja liikkumatilamme kapenemista.

Aiemmin on ollut helppo todeta, että emme voi osallistua sotilaallisiiin toimiin ulkomailla, sillä laki kieltää sen. Kohta meillä on uusi laki sotilaallisen avun vastaanottamisesta ja antamisesta. Silloin se on mahdollista. Ylipäätään presidentin ja muiden reaktio Ainolan juttuun oli minusta melko lailla suhteeton. Toki voi olla, että Ainolan enemmän tai vähemmän paisutellut skuuppaukset vaan saivat hermon menemään. Mutta en pidä sitä todennäköisenä. Noin kovan reaktion myötä pidän todennäköisempänä sitä, että on olemassa jokin muu taho, jolle on vakuutettava, että Ainola ei ole oikeassa. Kelle tai miksi ovat sitten hankalampia kysymyksiä. Minulla on tätä keskustelua seuratessa ollut jatkuvasti tunne, että tästä kuvasta on jätetty jotain piiloon. Joka ei tietysti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi mitenkään uusi tai edes yllättävä asia.

Viikon päästä Ainolan jutusta kertoi kansanedustaja Elina Lepomäki päätyneensä Yhdysvaltain vierailun ja siellä käymiensä keskustelujensa pohjalta siihen tulokseen, että vuodenvaihteen kummallakin puolella kävivät Trumpin hallinnon edustajat ja Venäjä keskusteluja radikaalista muutoksesta Yhdysvaltain Venäjän politiikkaan. Pakotteet pois, Krimin anastuksen tunnustaminen ja muuta Kremlille mieluista. Tämä tieto perustuu tosin vain hänen käymiinsä keskusteluihin, joissa kävi ilmi ”yleinen käsitys”. Puheissa oli myös Baltian jättäminen Venäjän etupiiriin, joka käytännössä tarkoittaisi myös Suomen jäämistä samaan asemaan.

Tämän kanssa yhtäaikaa ovat Trumpin kampanjan, siirtymäkauden hallinnon ja hallinnon yhteydet Venäjään ovat tutkinnan alla. Trump väittää itse, että kyseessä on vain demokraattien halu kostaa tappio vaaleissa ja koko juttu on keksitty. Siltä ei näytä ja kun Trump erotti FBI:n johtajan James Comeyn, siirtyi tilanne uudelle tasolle. Trump ja Yhdysvaltain demokraattiset instituutiot vallanjakoineen ovat nyt vastakkainasettelussa, joka päättynee presidentin tappioon. Ei välttämättä kovinkaan nopeasti, mutta aikanaan. Tämä tarkoittaa ihan joka tapauksessa sitä, että Trumpin ennakoimattomuus nousee, jos mahdollista, vielä suuremmaksi. Yhdysvaltain merkitys Itämeren alueen ja koko Euroopan turvallisuusrakenteissa on tullut näkyväksi, Trumpin holtittomuuden toimiessa poliittisen väriaineena.

Epäsuorasti käytävään keskusteluun vaikuttaa myös presidentti Mauno Koiviston menehtyminen. Lähes soraäänittä tapahtunut muisteleminen on luonut kuvaa aidosti viisaasta ja humaanista valtiomiehestä, joka taitavasti luotsasi Suomea murroskohdassa. Tämä johdattaa kuin varkain miettimään, että olemmeko nytkin vastaavanlaisessa murroskohdassa, jossa kansakunnan linjasta on tehtävä ratkaisuja. Presidentti Niinistö piti eilen lauantaina puheen Lennart Meri -konferenssissa Tallinnassa. Puhe itse asiassa sitoi Koiviston saavutukset ja pyrkimykset tähän päivään.

”Koivisto kertoi, että aseiden vaiettua syyskuun alussa 1944 hän nousi juoksuhaudan reunalle ja siinä puhdistaessaan pikakivääriään ajatteli, että kyllä täytyy olla toinenkin, rauhanomaisempi tapa tulla naapurin kanssa toimeen. Hänen toimensa tämän tavoitteen varmistamiseksi ovat meitä kaikkia velvoittava perintö.”

Kun Niinistö tämän intron jälkeen käy läpi turvallisuuden kipupisteitä Krimin valtauksesta vaalien häirintään, nousee ainakin minulle kuva siitä, että Niinistö tosissaan pelkää Suomen jäävän yksin tai jopa aseiden puhuvan. Hän käy läpi ensin kaikki Suomen omat ja muiden valtioiden kanssa tehdyt sitoumukset puolustuksessa ja sen jälkeen korostaa, hieman epäsuorasti, hyvien Venäjä-suhteiden merkitystä. Moni Venäjä-suhteiden tärkeyttä korostava haluaa vähätellä tai suorastaan vieroksuu esimerkiksi Nato-kumppanuutta. Samoin moni Nato-jäsenyyttä haluava viittaa kintaalla Venäjän itselleen tärkeiksi kokemille asioille. Presidentti Niinistö haluaa kattaa kaiken, vaikka sen saavuttaminen tuntuu yhä hankalammalta. Niinistön aktiivisen vakauspolitiikan säätyvät pilarit (puolustus, länsi-integraatio, kv-järjestelmät, Venäjä-suhteet) tarkoittavat jatkuvaa tasapainottelua. Ennen sentään istuttiin vain aidalla, mutta tämä neljällä jalalla keikkuva jakkara tuntuu melkoisen kiikkerältä. Lepomäen esiin tuoma mahdollisuus uudesta valtapiirien jaosta tarkoittaisi länsi-integraation jalan heikkenemistä ehkäpä ratkaisevasti, sillä se koostuu tällä hetkellä hyvin isolta osin suorasta tai epäsuorasta puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltain kanssa.

Osaltaan keskusteluun vaikuttaa myös lähestyvät presidentinvaalit. Jos ja kun Niinistö ilmoittautuu halukkaaksi jatkamaan, hänen tekemisiään tulkitaan sen jälkeen kuitenkin jossain määrin ehdokkaan tekemisinä ja sanomisina. Myös muiden ehdokkaiden sanomiset ja kannat heijastuvat ihan eri tavalla julkiseen keskusteluun. Jos hän ei pyri jatkokaudelle, hänen vaikutusvaltansa, jos ei nyt romahda, niin laskee merkittävästi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Niinistö haluaa pitää presidentin asemansa täysivaltaisena niin pitkään kuin mahdollista. Kun vaalikamppailu alkaa, käynnistyy myös ihan uudenlainen keskustelu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta.

Niinistön suhde tähän keskusteluun näyttää ainakin minusta kaksijakoiselta. Hän on aloittanut ja ylläpitänyt Kultaranta-keskustelujen kaltaista, äärimmäisen tarpeelliseksi osoittautunutta ja instituutioksi äärettömän nopeasti muodostunutta tapahtumaa. Toisaalta hän on saattanut komentaa puoluejohtajia olemaan joistakin asioista hiljaa ja jopa singonnut kohdistamattomia kehotuksia pitää suu supussa.

Niinistön toimet on myös nähtävissä jatkumona perinteiselle suomalaiselle tavalle hankkia ulko- ja turvallisuuspoliittinen konsensus, vaikka vähän väkisin. Voi olla, että Niinistö haluaa saada jonkin asian valmiiksi ennen kuin vaalikampanjat tekevät kotimaan poliittisesta ympäristöstä levottomamman. On olemassa myös mahdollisuus, että hallitus kaatuu, jos Halla-aho valitaan PS:n puheenjohtajaksi. Ihan joka tapauksessa hänen valintansa vaikeuttaisi Suomen ulkopolitiikka merkittävästi, vaikka Soini pysyisikin ulkoministerinä. Sisäpoliittinen tilanne vaalisumineen ei vaikuta yhtään sen helpommalta kuin ulkopolittiinenkaan.

En itse asiassa tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Paitsi, että näistä asioista pitäisi keskustella. Vaikka en ole varma, seuraako siitä keskustelusta kuinka paljon hyvää. Mutta niin vaan kuuluu tehdä demokratiassa. Demokratiaa kun ei tässä maailmanajassa voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan vaalimisen ja puolustamisen alaisena asiana.