Vieraskynä: Oikeassa vaiko onnellisena?

Olen jo jonkin aikaa ajatellut haluavani julkaista vieraskynä-kirjoituksia blogissani ja parille olen tästä jo ehdotuksen tehnytkin. Ensimmäinen vieraskynä tulee kuitenkin perheen sisältä, kun vaimoni, YTT Tiina Sotkasiira esittää näkemyksensä Ukrainan tapahtumien nostamasta keskustelusta.

Jos ketä kiinnostaa kirjoittaa vieraskynää tänne, niin yhteystiedot löytyvät tuosta oikealta. Samanmielisyyttä bloginpiotäjän kanssa ei edellytetä, mutta suopeaa asennetta ja huolellista perustelua näkemyksille kyllä.

Rysky


En ole ulko- tahi turvallisuuspolitiikan asiantuntija. Sen sijaan olen parin vuosikymmenen ajan tehnyt yhteistyötä Venäjältä ja muista entisistä Neuvostotasavalloista tulevien kansalaistoimijoiden kanssa. Lisäksi olen viimeiset kymmenen vuotta tutkinut Venäjän kansallisuuspolitiikkaa ja sitä, miten Venäjällä suhtaudutaan Pohjois-Kaukasian alueelta tuleviin maan kansalaisiin. Näiden kokemusten myötä olen oppinut, että Venäjän hallinnon kanssa toimintaan liittyy yksi kohtalon kysymys: Haluatko olla oikeassa vai onnellinen?

Yhä useampi venäläinen on viime vuosina valinnut oikeassa olemisen. Oman näkökannan puolustamisen siitä huolimatta, että se on jotain muuta kuin yleinen mielipide tai maan johtajien kanta. He ovat myös kantaneet tästä aiheutuneet seuraukset. Jos toimija, jolla on merkitystä, nousee julkisesti johtajia vastaan, voivat seuraukset olla kovat. Näitä tapauksia tunnemme: Maria Aljohina, Anna Politkovskaja,  Nadežda Tolokonnikova, Jevgeni Vitishko, vain muutamia mainitakseni. Puhumattakaan kaikista niistä esimerkiksi Tšetšeniassa ja muualla Pohjois-Kaukasialla kadonneista ihmisistä, joiden nimet eivät tule ikinä julkisuuteen.

Vastarintaan voi siis nousta, mutta silloin on oltava valmis kantamaan seuraukset. Tästä syystä moni valitsee onnellisuuden ja keskittyy muihin asioihin. Politiikka on kovaa peliä ja jos ei ole valmis pelaamaan, se kannattaa jättää niille, joiden pokerinaama pitää tiukissakin paikoissa. Onnellisuus ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin hölmöys tai yksinkertaisuus. Pinnan alla kuplii, ihmiset viestivät toisilleen, mutta asioista ei puhuta ääneen. Niistä kun ei tarvitse puhua ääneen. Pienet eleet kertovat, kuka on milläkin puolella. Joskus vain on helpompaa olla ikään kuin ei olisikaan.
Kolmas vaihtoehto on oikeassa oleminen ilman julkisuutta. Tämä tarkoittaa päivästä toiseen jatkuvaa selviytymiskamppailua erilaisten arkea hankaloittavien pykälien ja käytäntöjen viidakossa. Jatkuvaa neuvottelua, rajojen haastamista, mutta myös myönnytyksiä. Toimimista niin, että kaikkien osapuolten kasvot säilyvät. Takkiin tulee, mutta haavat nuollaan hiljaisuudessa, omien kesken. Toiminta jatkuu, ehkä hieman eri tavalla kuin eilen, mutta jatkuu kuitenkin.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisessakin keskustelussa kannattaisi aika ajoin suunnata tarkempi katse sisäpolitiikkaan. Se, miten valtio kohtelee kansalaisiaan ja erityisesti vähemmistöjään, kertoo osaltaan siitä, millä tavoin ja millä keinoilla se suhtautuu vertaisiinsa. Venäläiset ovat myös ehdottomia asiantuntijoita siinä, miten maan johtajien ja hallinnon kanssa kannattaa ja voi menetellä.

Nyt esimerkiksi verkossa kiertää vetoomus, jonka lukuisat Venäjän kansalaiset ovat allekirjoittaneet vastustaakseen maansa johdon toimia Ukrainassa. Näin voi toimia nyky-Venäjällä. Johtoa voi kritisoida omalla nimellään. Samalla kuitenkin kannattaa muistaa, että tällaiseen toimintaan osallistuvat ottavat aina henkilökohtaisen riskin heihin itseensä tai järjestöönsä kohdistuvista vastatoimista.  Nämä riskit ovat juuri se asia, jonka hallinto haluaa kansalaistensa muistavan. Siksi jo pelkästään riskeistä muistuttaminen on pelaamista hallinnon pussiin. Toisaalta ainoastaan riskit ja pelin luonteen tiedostava toimija voi tehdä ratkaisuja, joiden seuraukset hän on valmis kantamaan.

Tiina Sotkasiira
Tutkija, UEF

Putinin sotaretki

Ukrainan kriisi jatkuu ja kehittyy hetki hetkeltä. Tässäkin esitetyt huomiot voivat vanhentua hetkenä minä hyvänsä. Itse asiassa osa jo vanhenikin päivän aikana, kun aloitin tämän merkinnän tekemisen aamulla. Olennaista itselleni tätä, kuten useimpia muita blogimerkintöjä kirjoittaessani, oli tarve saada maailmaa päässäni vähän parempaan järjestykseen.  Kirjoitin muuten jo aiemminkin Ukrainasta joulukuussa, tammikuussa ja helmikuussa.

Tilanne Krimillä tuntuu nousujohteiselta, mutta "luontevalta" jatkolta Venäjän hallituksen viime vuosien voimapolitiikkaan sisä- ja ulkosuhteissaan. Tutuksi on käynyt myös Venäjän toimien järjenvastaisuus. Käytännössähän Ukrainassa on nyt käynnissä sotilaallinen interventio eli hyökkäys, johon Putin sai myös duuman luvan. Ikäänkuin hän nyt sitä olisi edes tarvinnut, mutta se on osa peliä, jossa kaikki keinot tehdä väärinteoista oiketa tai edes kiistanalaisia, ovat käytössä.

Tähän asti on leikitty, ettei ole kyse Venäjän armeijasta, kun on irrotettu autoista rekisterikilvet ja kaivettu varastoista tunnuksettomat univormut. Kyseessä tosin saattoivat olla osittain myös olla turvallisuusfirman palkkasoturit. Kun mukaan heitetään saivartelu kauttakulku- ja vuokrasopimuksista, niin se antaa Venäjälle mahdollisuuden väittää loputtomasti mustaa valkoiseksi. Mutta se antaa myös muille mahdollisuuden teeskennellä mustan valkoisuutta. Ilmiselvä totuus kiistetään niin kauan kuin voidaan ja sen jälkeen kerrotaan, että itse asiassa tilannehan on laillinen ja kaikin puolin järkevä. EU ja USA ovat olleet hampaattomia tilanteessa, aivan kuten venäläiset varmasti ovat laskeneet. Kun Venäjän toiminta on näin törkeää, niin kohtuullisenkin reagoinnin pitäisi olla niin kova, ettei siihen juuri ole halua tai kykyä.

Ukraina ja Venäjä sopivat joulukuussa 1994, että Ukraina luovuttaa alueellaan olevat ydinaseet Venäjälle, Venäjä sitoutui vastavuoroisesti kunnioittamaan Ukrainan alueellista koskemattomuutta. Tämän ns. Budapestin muistion allekirjoittivat myös presidentti Bill Clinton ja pääministeri John Major. Näin he takasivat maidensa puolesta Ukrainan rajat ja periaatteeessa niiden pitäisi nyt ryhtyä vastatoimiin Venäjää kohtaan tämän sitoumuksensa takia. Tammikuussa 1998 allekirjoitettiin myös Ukrainan ja Venäjän kesken sopimus, millä vahvistettiin Ukrainan rajojen loukkaamattomuus eli käytännössä Krimin kuuluminen Ukrainalle.

Ukrainan asevoimat ovat pysyneet poissa kuvioista niin sisäisten levottomuuksien kuin nykyisenkin tilanteen aikana. Se vaikuttaa tällä hetkellä hyvin viisaalta toimintatavalta. Ukrainassa löytyy varmasti kiivailijoita niin armeijasta kuin sen varsinkin sen ulkopuolelta, jotka ovat valmiita laukaisemaan aseensa venäläisiä kohti. Tähän astihan Venäjä on käyttänyt sodanomaisia menetelmiä, mutta pyrkinyt pitämään toimensa eri tavoin juuri ja juuri ei-sotana.

Tai sotaahan tämä on, hieman erilaista vain kuin se juoksuhautojen ja rintamahyökkäysten kuva, joka suuren yleisön keskuudessa sodasta vallitsee. Krimin tapahtumat voi nähdä hyvin strategisena iskuna, jossa otetaan haltuun keskeiset alueet ja toiminnot, käyden samalla tiukkaa informaatiosotaa. Sen on tarkoitus estää muiden puuttumista tilanteeseen. Ja katso, kun mun muutama viikko on kulunut, on Venäjän asevoimien läsnäolo Krimillä sitten muuttunut de factoksi. Näin ovat sotatoimet jälleen olleet politiikan jatkamista toisin keinoin.

Krimin tapahtumissa ruumiillistuu yksi uudenlainen sota. Muita nykyaikaisia sotimisen muotoja ovat asymmetriset terrorihyökkäkset ja kehitysmaissa käytävät sijaissodat. Vaikka vastakkain ovat kaksi kansakuntaa etuineen, niin kumpikin haluaa välttää suoraa rintamasotaa. Tunnuksettomuus, juridinen saivartelu ja propaganda eivät kuitenkaan peitä sitä tosiasiaa, että tässä yhden maan asevoimat ottivat haltuunsa toisen maan aluetta. Tässä on vielä nostettava esiin myös Baltian maiden historiallinen taakka, Ne kärsivät yhä siitä, että eivät tehneet edes muodollista vastarintaa rajan yli vyöryvää Puna-armeijaa vastaan.

Juuri tällaisia Krimin tapahtumien kaltaisia skenaarioita lienee pyöritetty Suomen puolustussuunnittelussa jo iät ja ajat. Veikkaisin, että PV:n puolellakin ollaan viikonlopputöissä, kun paitsi yritetään pitää nopeasti vaihtuvaa tilannekuvaa ajan tasalla, myös oppia kaikki mahdollinen venäläisten toimintatavoista. Luulisin, että konfliktilla on myös kyber-ulottuvuutensa, joka noussee esiin lähiaikoina.

Ukrainan tapahtumat voidaan nähdä myös narratiivien kamppailuna. Roistoiksi ja demokratian vihollisiksi on syytetty niin itää kuin länttäkin ja sekava tilanne on antanut mahdollisuuksia kumpaankin. Janukovitshin kaadossa olivat mukana näkyvästi äärioikeistolaiset ja olihan hän tosiaan vaaleilla valittu presidentti. Venäläisten asema Venäjän naapurimaissa on myös peruskalustoa Venäjän ajaessa etujaan. Lännessä on keskitytty kertomaan vapauden ja oikeusvaltion puolesta kamppailevista, tavallisista ukrainalaisista, jotka saivat kyllikseen korruptoituneesta roistohallinnosta ja vapauttivat itsensä sen ikeen alta. Venäjälle on edullista tuottaa maailmalle mahdollisimman paljon erilaisia tapoja tulkita tilannetta. Sanoi kuka mitä tahansa, joku uskoo aina.

Lännessä tehtävä julkilausuttu tulkinta tapahtumien luonteesta tulee määrittelemään merkittävästi tapahtumien kulkua. Esiin on noussut surullisenkuuluisa Münchenin sopimus, jossa Tsekkoslovakian Sudeettialue annettiin muun Euroopan toimesta Hitlerille, koska haluttiin taata rauha. Suuri kysymys sitten on, että onko Putin kuinka laajentumishaluinen. Jos näin on, olisi kannattanut jo laittaa vastaan Georgiassa 2008 ja viimeistään nyt on päättäväisesti nostettava tie pystyyn. Jos taas Venäjän suurvalta-aseman palauttamisprojektia pitää tolkullisissa rajoissa pysyvänä, normaalina kansainvälisen politiikan aaltoliikkeenä, niin myönnytykset ja konfliktien eskaloitumisten välttäminen lähes mihin hintaan hyvänsä ovat järkevää politiikkaa.

Toistaiseksi maltillinen myssyjen linja tuntuu olevan vallitseva, mutta ärhenteleviä hattujakin riittää yhä enemmän. He perustelevat näkemystään usein sillä, että Venäjä uskoo tosissaan vain voimaan ja valmiuteen käyttää sitä. Myssyt taas hakevat ratkaisuiksi utilitaristisempia kompromisseja, jotka tietysti myös palkitsevat Venäjän aggressiota aina jollain tavalla. Hatuille myönnytykset taas ovat jopa moraalittomia.

George W. Bushin hallinto edusti tällaista idealismia, joka hinnalla millä hyvänsä ajoi eteenpäin tärkeiksi näkemiään asioita. Tavallaan Venäjän hallinto tekee samaa, mutta siellä puhtaan kansallisen itsekkyyden pohjalta. Jota toki on mytologisoitu, kuten aina ja kaikkialla tapana on ollut. Läntisten myssyjen puolella on myös se julkilausumaton perustelu, että vaikka halua jostain Venäjän vastaisiin toimiin löytyisikin, niin löytyykö kykyä. Hauras taloustilanne pitää suut soukalla, sillä Venäjä on tärkeä kauppakumppani lähes kaikille EU-maille. Lisäksi oikeasti ja nopeasti tehoavat kaupalliset pakotteet vaatisivat Kiinan liittymistä niihin ja se tuntuu täysin mahdottomalta ajatukselta ainakin nykyisellään.

On esitetty myös näkemyksiä, jotka ikävä kyllä eivät tunnu liian uskomattomilta ollakseen ihan ehdottomasti mielikuvituksen tuotetta, että Venäjä haluaisi sisällissodan syttyvän Ukrainaan. Tämä antaisi sille mahdollisuuden "humanitääriseen interventioon" laajemminkin ja peittelemättömästi. Epävakaa, väkivaltainen Ukraina ei sinällään haittaisi Venäjää, jos vain energia kulkisi ja väkivalta pysyisi rajan takana.

Putinin sotaretken syy voi osaltaan olla myös sisäpoliittinen. Takelteleva talous ei lupaa hyvää, mutta kansakunta kriisissä ryhmittyy aina alttiisti oman lipun ympärille, piteli lippua sitten lähes kuka tahansa. Toisaalta tämä kriisi voi kärjistyessään johtaa Venäjän opposition voimistumiseen. Joka tapauksessa Sotshin talviolympialaisiin käytetetyt kymmenet miljardit kansainvälisen hyväntahdon ja ihailun hankkimisessa voidaan nyt luokitella maailmanluokan hukkainvestoinniksi.

Hieman loivempi vaihtoehto on ajatella Venäjän haluavan luoda Krimistä uuden abhasian/transnistrian/vastaavan raja-alueilleen. Tällaiset irrallaan olevat palat eivät siirrä rajoja, mutta ikäänkuin pakastavat kriisin, pitäen sen hengissä ilman erillistä vaivannäköä ja pienellä hinnalla/riskillä. Sitten tätä irrallaan olevaa palasta sidotaan Venäjän suuntaan ja irrotellaan emämaastaan, kunnes jonain päivänä hedelmä on kypsä poimittavaksi. Nythän Krimiä kiinnitetään kiivaasti Venäjään mm. investointien ja sillan rakentamisen kautta. Krimiltähän ei ole suoraa maayhteyttä Venäjälle, mutta silta ikäänkuin muuttaisi tämän tilanteen.

Voihan tässä olla myös se, että Venäjä vetää tilanteen suurin piirtein maailmansodan partaalle ja pohjustaa näin neuvotteluratkaisua, jossa se saa tahtonsa läpi monessa, vielä mahdottomalta tuntuvassa asiassa. Kun vaatii ensin kaikkea, tuntuu tehneen rauhantahtoisen myönnytyksen, kun tyytykin vain paljoon. Niin tai näin, vaarallista peliä.

Yksi tämä kummallisen sekasotkun kierre on eurooppalaisen äärioikeiston asema. Sehän on luonut yhteyksiä Putinin hallintoon, jonka arvokonservatiivisuus ja kovaotteisuus miellyttävät monia. Ukrainan vallankumouksen pyörteisiin osallistui paikallisen äärioikeistolaisen (ellei jopa fasistisen) Svoboda-liikkeen innoittamana ruotsalaisia uusnatseja. Pitäisiköhän heitäkin kutsua vierastaistelijoiksi. En tiedä mikä heidän suhtautumisensa tähän Venäjän interventioon on. Krimillehän on saapunut Putinin lempparimoottoripyöräjengin Night Wolvesin johtaja Alexander Zaldostanov puolustamaan venäläisten oikeuksia.

Ukrainan tapahtumat ovat jatkuvasti välittyneet sosiaalisessa mediassa salamannopeasti. Tieto on toki sirpaleista ja mukana ihan varmasti tahatonta ja tahallista misinformaatiota, mutta tiedon livakka liike on olennainen osa tapahtumien kulkua. Liekö tässä sitten jonkinlaista taphtuminekin nopeutumista tiedossa, sillä liikkeet ja vastaliikkeet tapahtuvat aina saadun informaation pohjalta. Toiminnan nopeutuminen informaatiovirran nopeutuessa lienee väistämätöntä. Informaatiokamppailun puolella osapuolet tuottavat nopeasti leviäviä meemejä, joissa vaikkapa kuvataan Putin uudeksi Hitleriksi.

Krimin tilanne tulee vaikuttamaan myös Pohjolan turvallisuustilanteeseen. Olen siellä täällä nähnyt yllättäviäkin "Nyt Natoon" -huudahteluja. Ruotsissa vaikutus on varmaan vielä enemmän samansuuntainen. Venäjällä on varmasti tiedostettu tämä ja voinemme odottaa erilaisia vaikuttamistapoja. Maanantaina järjestää RISI Helsingissä avoimen keskustelutilaisuuden otsikolla "Will Ukraine Collapse? The Interests of Russia and the Crisis of Ukraine. Expert Conference in Helsinki." Siellä luennoi RISI:n apulaispäällikkö, professori Tamara Guzenkova, joten luvassa on terveisiä suoraan Punaisen torin laidalta.

Nyt on meillä suomalaisillakin aika tutkiskella itseämme ja suhdetta ympäröivään maailmaan. Jos Putinin Venäjä on valmis turvaamaan etujaan naapurimaissaan tällaisilla otteilla, niin on vakavasti harkittava, voisiko tällainen tapahtua meidän suhteemme. ja jos voisi, niin mitä sitten.

Luottamus

Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan,
ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy

Hepr. 11:1

Luottamus on tunne. Se on keskeinen tunne, joka ylipäätään mahdollistaa ihmisyhteisön menestyksekkään toimimisen. Me luotamme toisiimme koko ajan. Luotamme siihen, että muut ainakin pyrkivät noudattamaan liikennesääntöjä. Luotamme siihen, että lastemme hoitajat tekevät työnsä. Luotamme siihen, että työnantaja maksaa palkkamme. Luotamme siihen että kaupasta saa syömiskelpoisia elintarvikkeita. Mitä paremmin toimiva yhteiskunta, sitä enemmän sisäistä luottamusta. Meillä luottamusta riittää melko hyvin vieläkin, vaikka esimerkiksi Perussuomalaisten menestyksen teemat kertovat luottamuksen vajonneen meilläkin. Erityisesti se on vajonnut suhteessa Euroopan unioniin.

Luottamus on turvallisuuspolitiikan perussuureita. Turvallisuuspoliittiset linjat kertovat siitä, mihin luotetaan ja mihin ei. Kerro minulle näkemyksesi turvallisuuspolitiikasta ja minä kerron sinulle mihin luotat eniten. Jos katsotaan tuoretta tutkimusta, niin ainoa taho johon suomalaiset turvallisuuspoliittisesti luottavat ovat suomalaiset. Ei kelpaa EU, pohjoismaat eikä Nato. Me luotamme itseemme, koska uskomme muihin luottamisen johtavan meidät hankaluuksiin ja petettäviksi. Toki hyvä kysymys on sekin, että olemmeko itse luottamuksemme arvoisia; kykenemmekö siihen, mihin uskomme kykenevämme.

Luottamusta voi tuntea vaikka Vakioveikkauskupongin kohteiden äärellä. Oma suosikkijoukkue on omasta mielestä aina vähän vahvemmilla kuin oikeasti on. Inhokkien tappiota puolestaan toivoo ja se tekee niiden tappiosta helpommin uskottavamman. Me olemme ihmisinä taipuvaisia luottamaan mieleisiin, mukaviin ja meille sopiviin  asioihin. Kun suomalaiselta kysytään yksiristikaksi mikä olisi mielestäsi paras tapa olla turvassa tässä maailmassa, niin helpointa ja mukavintahan on luottaa itseensä.

 Paradoksaalisesti suomettumisen aikana suhtautuminen luottamukseen oli keskimäärin järkiperäisempää. Tai itse asiassa luottamusta ei ollut vaikka vakavalla naamalla niin väitettiinkiin. Suomen ja Neuvostoliiton rauhanomainen rinnakkaiselo ja kansojen ystävyys olivat ainakin poliittiselle eliitille silkkaa kuvainpalvontaa ilman omakohtaista uskoa. Toisaalta vuosikymmenten toisto myös synnytti aitoa, joskin perusteetonta, luottamusta Neuvostoliiton rauhantahtoisuuteen ja paremmuuteen.

Ehkä nämä tekoluottamuksen vuosikymmenet yhdistettynä nuoren kansakunnan karvaisiin kokemuksiin liittolaisten sortumisesta ja kv-yhteisön passiivisuudesta ovat tehneet suomalaisista kyvyttömiä luottamaan muihin. En tiedä onko syy vai seuraus, vai kumpaakin, se lähes ylivertaisen sotilaallisen kyvykkyytemme korostaminen, joka liittyy historialliseen omakuvaamme. Me haluamme ja uskomme voivamme pärjätä yksin, koska meillä riittää oikein hyviä miehiä sivustojen aukioiden laidoille hyräilemään.

Poliittinen sovellus tästä hyvin positiivisesta omakuvastamme on hokema asemastamme maailman lääkärinä, ei tuomarina. Lääkärinä uskomme siis osaavamme tilaisuuden meille auetessa parantaa maailmaa isostikin. Käsitykset sotilaallisen kyvykkyytemme ylivertaisuudesta luotiin alunperin sotapropagandan käyttöön ja neutraalin parantajan roolihahmoa esitimme pokkana suomettumisen vuosikymmeninä. Enkä nyt suinkaan kiellä suomalaisten sotilaiden saavutuksia tai esimerkiksi ETYKin merkitystä, mutta emme me todellakaan ole kuitenkaan mitään (riittävän) erikoista, vaan pieni maa pohjoisessa, idän ja lännen rajalla. Ei siis välissä, vaikka niinkin usein sanotaan. Idän ja lännen raja, vaikka loivakin sellainen, on aina jommalla kummalla puolellamme. Toivottavasti mitään rautaesirippuja ei enää näillä kulmin tarvita.

Juuri nyt kiivaana päällä olevaa Ukrainan tilannettakin voi lähestyä luottamuksen kautta. Kestävä ratkaisu on vasta sellainen, jossa eri osapuolilla on kohtuullinen luottamus keskeisten tarpeidensa toteutumiseen. Ukrainalaiset haluavat itsenäisen oikeusvaltion, kansalaisyhteiskunnan ja toivoa paremmasta. Ukrainanvenäläiset, kuten muutkin maan etniset ryhmät, haluavat luottaa omaan ja omannäköiseensä tulevaisuuteen Ukrainassa. Venäjä haluaa vähintään naapurin, joka ei uhkaa, mutta ehkä jopa koko maan mukaan Euraasian unionin nimellä kulkevaan imperiumiin.  EU haluaa vakautta ja on siitä ilmeisesti halukas maksamaankin. Näitä luottamustarpeita sitten sovitellaan ja jos riittävä hal (=paine) kompromissille löytyy, niin ehkä tilanne vakautuu.

Luottamus on kuitenkin on tunne, mutta sitä tunnetta ei pitäisi turvallisuuspoliittisissa asioissa jättää vain tunteen varaan. Luottamus turvallisuuspolitiikassa pitäisi syntyä tiedon, järjen ja kylmän analyysin kautta. Tässä, kuten monissa muissakaan poliittisissa kysymyksissä, keskimääräinen kansalainen muodostaa kantansa enempi perstuntumalta, valiten sen sen hyvältä/oikealta/mukavalta tuntuvan vaihtoehdon. Päätöksenteon eliitin keskuudessa luottamus syntyy (toivottavasti ainakin) analyyttisemmin. Eri vaihtoehtojen painoarvoa vertaillessa syntyy käsitys vaihtoehtojen todennäköisyyksistä. Sillä luotettavimmaltakin tuntuva vaihtoehto voi tässä maailmassa pettää. Neuvostoliittokin kaatui ja se tuli yllätyksenä niin tavalliselle kansalle kuin eliitillekin. Mutta joka tapauksessa kannan syntymisen erilaisuus on varmasti yksi selittävä tekijä tämän hetkisissä eroissa päättäjien ja kansan tunnoissa.

Suomella on nyt käynnissä turvallisuuspoliittinen etsikkoaika ja yksi olennaisimpia asioita on nyt miettiä mihin luotamme ja kuinka paljon. Tarvitsemme myös sisäistä luottamusta poikkeuksellisen paljon, sillä kokonaisturvallisuutta voidaan rakentaa vain toimivan ja luottamusta herättävän yhteiskunnan varaan. Siksikin tarvitsemme nyt avointa ja suopeassa hengessä käytyä keskustelua eri vaihtoehdoista ja niiden piirteistä. Vasta riittävän avoimen läpikäymisen jälkeen voidaan tehtyyn ratkaisuun luottaa riittävästi.

Palavia barrikadeja tai reunavaltiopolitiikkaa

Jimmy Carterin presidenttikauden turvallisuusneuvonantaja Zbigniew Brzezinski nostaa Deutsche Wellen haastattelussa yhdeksi ratkaisuksi Ukrainan tilanteeseen esiin Suomen tavan elää Venäjän naapurissa. Suomi on selvästi suuntautunut ja sitoutunut länteen, mutta samaan aikaan pyrkinyt olemaan muodostamatta (Venäjän kokemuksen mukaista) uhkaa suurelle naapurilleen.

Ukrainassa ei voi syntyä kestävää rauhaa ilman Venäjän siunausta maan valitsemalle ulkopoliittiselle linjalle. Nyt on kysymys siitä, kuinka tiukasti Putin haluaa pitää kiinni Ukrainasta. Riittääkö kompromissina pelkkä vaarattomuus vai vaatiiko Euraasian unionin rakentaminen Ukrainan kiinnittämistä lujasti äiti Venäjän kylkeen.

Valko-Venäjähän on malliesimerkki tiukasti kytketystä liittolaisesta. Se sitoutumus on tehty Lukashenkan diktatuurin kanssa. Ennemmin todennäköisesti kuin myöhemmin tämä hallinto joutuu lujille ja myös kaatuu. Samoin käynee Transnistrialle, Abhasialle, Etelä-Ossetialle ja muille enemmän tai vähemmän keinotekoisille miniaatyri"valtioille" Venäjän raja-alueilla. Tosin näiden alueiden liittäminen osaksi Venäjää on tietysti myös vaihtoehto vakiinnuttaa tilanne väkisin. Rajojen siirtäminen olisi hankalaa, mutta Euraasian unioni antaa mahdollisuuden sulauttaa reuna-alueita ja -valtioita takaisin Venäjään muodollisesti vähemmän hälyä herättävällä tavalla.

Omilla painotuksillaan myös Armenia ja Azerbaidžan ovat pyrkineet "suomalaiseen" malliin, jossa hyvät suhteet Venäjään yhdistetään taloudelliseen ja vähän poliittiseenkin integraatioon länteen. Näitä maita ei uutisissa ole näkynyt, joka lienee jonkinlainen indikaattori valitun linjan toimivuudelle. Räyhäkämmin asemansa ovat ottaneet pienet Viro ja Georgia, jotka eivät ole väistäneet nokkapokkaa Venäjän kanssa.

Venäjän on nyt puntaroitava haluaako se mieluummin naapurikseen epäsopuisia ja epävakaita maita vai vakaampia, mutta riippumattomampia. Kauhistuttava, muttei ikävä kyllä täysin epärealistinen, ajatuskulku on, että Syyria, Ukraina, aiemmin mainitut raja-alueet  ja tarpeen tullen joku muukin maa on jonkinlainen Venäjän ylläpitämä palava barrikadi. Sillä barrikadilla padotaan lännen vaikutusvallan etenemistä.

Epävakaus on tällä hetkelä Putinille ja hänen pyrkimyksilleen etu. Venäjän hallinnon autoritäärisyyden mahdollistama nopea päätöksenteko- ja toimintatapa yhdistettynä kovaotteisuuteen on kriisien yhteydessä toimivampi kuin lännen eripuraisuus ja hitaus. Vakaassa kehityksessä taas lännen sitoutuminen ihmisoikeuksiin, oikeusvaltioon ja vapaaseen markkinatalouteen ovat houkuttelevampia. Joka tapauksessa Venäjän valitsema linja on häikäilemätön ja kertoo sen edelleen toimivan kylmän sodan nollasummapelin pohjalta.

Jos antaa ajatuksen liittää vähän vapaammin ja pidemmälle, niin Ukrainan tilanteessa voisi olla ituja uudenlaisen reunavaltiopolitiikan synnylle. Toki se vaatii Venäjän hyväksynnän, mutta pitkällä tähtäimellä heitäkin voisi houkuttaa jos läntinen raja olisi yhtä suomea. Läntisiä arvoja kunnioittavia markkinatalouksia, jotka ymmärtävät riittävästi Venäjän näkökulmia. Ketteränä ja sotilaallisesti liittoutumattomana esimerkkimaana Suomella olisi tällasessa kehityskulussa automaattisesti tärkeä asema.

Turvallisuutta muualtakin kuin aseista

Puolustusvoimien rahoitusvaje vuoden 2015 jälkeisenä aikana on noussut politiikan asialistalle ja henki on selvä. Puolustusvoimat saanee suurin piirtein haluamansa. Kuten legendaarisella Joensuun entisellä kaupunginjohtajalla Aaro Heikkilällä oli tuhisevalla nasaalillaan tapana todeta, että "kyllä hyviin asioihin  aina rahaa löytyy."  Puolueiden ottamista kannoista on luettavissa, että Puolustusvoimille sitä rahaa löytyy ja Suomen turvallisuutta luodaan koulutetulla, hyvin varustetulla reservillä sekä maalle, merelle ja ilmaan tarkoitetuille asejärjestelmillä.

Sotilaallisen uskottavuuden luominen on tavallaan helppoa. Meillä on korkeasti koulutettu, työllensä omistautunut ja kiinteässä vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa toimiva upseeristo. He kykenevät rakentamaan sotilaallista pelotetta varmasti uskottavasti ja riittävästi, jos poliitikot heille varat siihen suovat. Kun tähän yhdistetään korkeana pysytellyt maanpuolustushenki, voivat kovaa, sotilaallista voimaa kaipaavat olla tyytyväisiä tilanteeseen. Erityisesti kun muistaa, että valtion budjetista ei juuri löydy menokohtia, joissa kulut kasvavat.

Turvallisuuspolitiikka on kuitenkin muutakin kuin sotilaallista voimaa. Se on ulkopolitiikkaa, diplomatiaa, kehitysyhteistyötä, kansainvälisiä sopimuksia ja rakenteita sekä ylipäätään kansainvälistä yhteistyötä. Keskinäisriippuvaisessa maailmassa aktiivisuus palkitaan. Meillä kuitenkin leikataan edelleen ulkoasiainhallinnon budjettia eli ulkopoliittiset resurssimme vähenevät. Myös muiden hallinnonalojen leikkaukset näkyvät varmasti kansainvälisen yhteistyön vähenemisenä.

Asevoiman ja diplomatian väliin on syntynyt ja kasvanut valikoima uusia, puoliaggressiivisia tai aggressiivisia keinoja, joilla valtiot ja muut kansainväliset toimijat painostavat toisiaan. Esimerkiksi kyber ja strateginen kommunikaatio ovat olennaisia asioita lyhyen ja pitkän tähtäimen turvallisuuden luomisessa. Kyberstrategia meillä on ja pikkuisen siihen ohjattuja resurssejakin. Tosin kovin vähän verrattuna siihen lähestulkoon uhoon, jota strategian tavoitteet edustavat. Strategisen kommunikaation resursseista tai toimijoista minulla ei ole mitään tietoa.

Yhteiskunnallinen resilienssi on olennainen asia henkisine valmiuksineen ja huoltovarmuuksineen. Mitä paremmin yhteiskuntamme kestää iskuja, sitä vähemmän alttiita olemme painostukselle. Mikäli käyttöön voitaisiin ottaa asepalveluksen rinnalle kansalaispalvelus, voitaisiin luoda yhteiskunta joka monimutkaistumisestaan ja hankalista sääolosuhteistaan huolimatta kestäisi poikkeusoloja.

Myös oikean tiedon hankkiminen ja analysointi on valtakunnan turvallisuuden kannalta olennainen asia. Meillä Suomessa on tällä hetkellä käynnissä keskustelu, jossa haetaan uusia tapoja organisoida ja säädellä tiedustelutoimintaa. Ihan mihin tahansa päädytäänkin, niin sen jälkeen olisi pystyttävä perustamaan ja ylläpitämään riittävän suurta ja osaavaa yksikköä tuottamaan tietoa osaksi päätöksentekoon tarvittavaa tilannekuvaa.

Vaikka asevoimat saavatkin haluamansa, niin meillä on koko joukko muitakin turvallisuuteemme vaikuttavia toimijoita, joille olisi ihan yhtä suurella syyllä taattava nykyistä paremmat toimintaedellytykset. PV osaa hoitaa nämä asiat hyvin, mutta noiden muiden osalta yhtä vakuuttavaa vaikuttamistyötä ei ole näkynyt. Kuten eräs sotilasuralla oleva vanha kaverini totesi, niin muut ovat sössineet hommansa, jos hän joutuu oikeisiin töihin. Siksi olisi annettava kaikille turvallisuuspolitiikkamme tekijöille riittävät mahdollisuudet hoitaa tonttinsa myös resurssien puolesta.

Kansalliset turpotalkoot

Tasavallan presidentti piti puheen valtiopäivien avajaisissa ja sen suurin anti sekä määrällisesti että laadullisesti olivat ulko- ja turvallisuuspoliittiset asiat. Media ohitti ne täysin. Esimerkiksi pääuutislähetyksissä (YLE 20.30 ja MTV3 22.00) puhe oli ykkösaiheena, mutta ei sanaakaan sen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta sisällöstä.

Protestoin tätä Twitterissä, pingaten YLE uutiset ja Kymppiuutisten toimittajan. Maikkarin Vesa Kallionpää ilahduttavasti vastasikin protesteihini. Hänen mukaansa Niinistöllä ei ollut uutta sanottavaa aiheesta. Tosin minusta eivät ne kaikkialla kärjeksi nousseet talousnäkemyksensäkään minusta kyllä ensimmäistä kertaa esiin tulleet.

Olen paasannut jo pitkään siitä, miten poliitikot lintsaavat ulko- ja turvallisuuspoliittisesta keskustelusta. Nyt ymmärsin, että myös mediat taitavat tehdä niin. Syyt ovat varmaankin samoja kuin poliitikoillakin: epävarmuus omasta osaamisesta ja tietämyksestä, voimakkaat reaktiot ja ennen kaikkea se, ettei aihe kiinnosta laajalti. Mediallakaan ei aiheen parissa ole juuri voitettavaa, ellei sitten saa aikaiseksi jotain aitoa tai puoliväkisin nostatettua kohua. Maltillinen, monikulmainen ja uusia näkökulmia aukova journalismi ulko- ja turvallisuuspolitiikasta on vähintään yhtä harvinaista kuin saman kentän poliittiset aloitteet.

Kansanedustaja Pauli Kiuru vaatii keskustelualoitteessaan puolustuspoliittista uudelleen arviointia, saaden tukea hankkeelleen monilta raskaan sarjan kansanedustajilta. Kanervan vetämä työryhmähän työskentelee asian parissa parhaillaan, mutta Kanerva oli itsekin allekirjoittanut tämän aloitteen. Mikä minusta on hieman kummallista, mutta semmoistahan politiikka välillä on.

Aloitteen allekirjoittajia on laidasta laitaan, joten aiheella tuntuisi olevan nostetta. Tokihan olisi ollut parempi keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittiisista suurista linjoista, joita puolustuspolitiikan on palveltava. Nythän meillä käy pahimmoilleen niin, että puolustuspoliittiset linjaukset kaventavat valinnan mahdollisuuksia laajemmassa kuvassa. Mutta pragmaattisesti on todettava myös, että hyvä kun jostain asian kulmasta keskustellaan, siitä se sitten laajenee.

Itse ottaisin asiaan selkeästi suuruudenhullumman lähtökohdan. Käynnistetään kansalliset turpotalkoot. Eli puhutaan ja opitaan ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Olen vakuuttunut, että saadaksemme aikaiseksi valistuneen kansalaiskeskustelun, on tiedon liikuttava runsaassa ja ymmärrettävässä muodossa. Turpotalkoiden idea olisi, että kun kukin tekisi jotain vähänkin, niin siitä syntyisi iso itseään ruokkiva ilmiö.

Puolueet käynnistäisivät ohjelmatyön sisäisine keskusteluineen. Jokainen poliitikko pitäisi ainakin yhden puheen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta tai kirjoittaisi aiheesta kolumnin. Kirjastot voisivat pitää esillä alan kirjallisuutta ja mediat voisivat ottaa asian listoilleen erityisellä tarkkuudella. Aiheesta järjestettäisiin vaalien alla erityisiä keskusteluja. Siinä asiassa odottaisin maanpuolustusjärjestöiltä, rauhanjärjestöiltä ja varsinkin Paasikivi-seuralta vahvaa panosta. Avoimia maanpuolustuskursseja, väittelytilaisuuksia, esitelmiä, kaikenlaista tiedon liikuttamista. Vapaan sivistystyön ja yliopistojen puolella voitaisiin ulko- ja turvallisuuspolitiikka nostaa yhdeksi aiheeksi. Pitäisiköhän heti laittaa paikalliseen kansalaisopistoon toive, että perustaisivat ulko- ja turvallisuuspoliittisen opintoryhmän.

Maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunta on ilmeisesti pitämässä seminaareja useampiakin kevään aikana. Kesällä lienee luvassa taas Kultaranta-keskustelut. Missähän mahtaa muuten viime kesän tapahtumasta luvattu raportti viipyä? Joka tapauksessa myös valtiovalta voi aktiivisesti tukea keskustelua. Aiemminkin esillä ollut idea tiedotustuesta, jota asiaa käsitteleviin toimiin saisi, olisi erinomainen kädenojennus. Ennen EU-kansanäänestystä sellaisella saatiin aikaiseksi runsaasti moniarvoista keskustelua.

Joku taho voisi ottaa hoitaakseen turpo-tiedon kokoamisen ja kuratoinnin. Tästä ajatuksesta Twitterissä keskusteltaessa nousi esiin vastaväite, että tällaista institutioinalisoimista ei tarvita. Asiantuntijat eivät tarvitsekaan, he kyllä tietävät konstit ja kohteet, joista tietoa saa. Mutta itse muistan hyvin, kun aloin puolisentoista vuotta sitten totaalisena maallikkona pikkuhiljaa kääntelemään tätä sarkaa, niin tuskaista oli. Käsitteet hukassa, toimijat outoja, rakenteet käsittämättömiä. Jos keskustelua haluaa laajentaa, siihen mukaan pääseminen pitää tehdä helpommaksi. Kirjasin blogini sadantena merkintänä tästä harrastuksesta muutaman ajatuksen, joista voi olla hyötyä asiasta kiinnostuneille.

Reilun vuoden päästä meillä on eduskuntavaalit, joissa valitaan monella sektorilla isoja ratkaisuja tekevä eduskunta. Ulko- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu yhdeksi vaalien pääteemaksi. Jottei siitä tulisi perinteistä ohihuutamista, niin nyt kääritään hihat ja käynnistetään kansalliset turpotalkoot. Tuloksena olisi varmasti paremmin punnittuja päätöksiä, olivat ne minkälaisia tahansa.

Jatkoa Siilasmaan ryhmälle

Siilasmaan työryhmänä tunnettu selvitysryhmä luovutti raporttinsa reilu kolme vuotta sitten. Sen tehtävänä oli "arvioida yhteiskunnan näkökulmasta asevelvollisuusjärjestelmän toimivuuden turvaamiseen vaikuttavia kehityskulkuja sekä arvioida järjestelmän yhteiskunnallista vaikuttavuutta nyt ja tulevaisuudessa". Siis käytännössä ryhmä mietti miten yleinen asevelvollisuus on toimivinta ja tehokkainta.

Ryhmän loppuraportti herätti paljon huomiota ja, kuten niin usein, lähinnä epäolennaisista asioista. Otsikoissa kummitteli palvelusajan lyhennys, vaikka raportti esittelee huomattavan määrän ajatuksia monilta elämänalueilta. Asevelvollisuudessa tuntuu, muillekin kuin parhaillaan palvelustaan suorittaville, tärkeintä olevan aamujen määrä. Se on vain yksi osoitus siitä, miten vahvoina omakohtaisuudet elävät asevelvollisuuskeskustelussa. Mutta  "mekin aikoinaan" ei ole kovinkaan hyvä peruste oikeastaan yhtään millekään yhtään missään asiassa. Suoritettu asepalvelus ei anna asiantuntemusta maanpuolustuksen kokonaisuuden hahmottamiseen yhtään sen enempää kuin ajokortti liikennesuunnitteluun.

Siilasmaan työryhmä auttoi tietämättään myös kolme vuotta myöhemmin käynnistyneessä keskustelussa, jonka Ohi on -kansalaisaloite käynnisti. Uskaltaisin veikata, että aloite olisi voinut saada laajemminkin tukea, jos asevelvollisuuden eri puolia ei olisi raportin synnyttämän keskustelun myötä käyty laajasti läpi. Myös sen esittämät parannusehdotukset on otettu tosissaan ja tämä näkyy kasvaneena palvelustyytyväisyytenä varusmiesten keskuudessa. Toisaalta raportin argumentit ovat vääristäneet keskustelua.

Ryhmän tehtävänantohan ei sisältänyt suoranaisesti sotilaallista näkökulmaa asiaa. Asevelvollisuuden olemassaolon oikeutus kuitenkin lepää vain ja ainoastaan sen sotilaallisessa merkityksessä. Asevelvollisuus on väline aseelliseen maanpuolustukseen, ei kunnon kohennukseen tai syrjäytymisen ehkäisyyn. Ryhmä tietysti pohti tehtävänantonsa mukaisesti nimenomaan asepalveluksen suorittamiseen liittyviä kysymyksiä ja sen toissijaisia seurauksia.

Nämä toissijaiset perusteet ovatkin kummitelleet asevelvollisuuskeskustelussa ahkerasti, kun asevelvollisuutta on perusteltu kansanterveydellä, sosiaalisella ulottuvuudella, työelämävalmiuksilla jne. Raha, tasa-arvo (sukupuolineutraalius) ja yksilön vapaudet ovat puolestaan valjastetut yleistä asevelvollisuutta vastaan. Niinhän se poliittisissa kysymyksissä usein on, että ratkaisevaa on se, mitä kukin pitää tärkeänä tai tärkeämpänä.

Joka tapauksessa nykyisenkaltainena asevelvollisuus nauttii siis laajaa tukea ja se viestii minusta sitä, että suomalaisten enemmistön mielestä maan puolustaminen on yhteinen asia. Tokihan tähän velvoittaa jo perustuslakikin:

127 § Maanpuolustusvelvollisuus

Jokainen Suomen kansalainen on velvollinen osallistumaan isänmaan puolustukseen tai avustamaan sitä sen mukaan kuin laissa säädetään.
Oikeudesta saada vakaumuksen perusteella vapautus osallistumisesta sotilaalliseen maanpuolustukseen säädetään lailla.

Siksi olisi otettava seuraava askel kollektiivisessa maan puolustamisessa. Minun mielestäni nyt olisi aika koota Siilasmaan työryhmän työn jatkaja. Sen ryhmän tehtävänanto koskisi maanpuolustukseen nykyisenkaltaisessa maailmassa kiinteästi kuuluvia "aseettomia" osia: kyber, strateginen kommunikaatio, energia/kauppapolitiikka, väestönsuojelu ja sitä laajempi käsite yhteiskunnallinen joustokestävyys (resilienssi). Puolustusvoimat ja valtio kerskaavat tälläkin hetkellä, miten reserviläisten osaaminen sekä koti- että ulkomaisissa tehtävissä nostaa sotilaallista tasoamme. En näe mitään syytä, miksei samankaltaiseen tason nostoon voitaisi yltää muillakin maanpuolustuksen sektoreilla.

Samalla laajempi osallistuminen maanpuolustukseen varjelisi koko velvollisuuden legimiteettiä. Kun meillä on tällä hetkellä käytännössä aika lailla valikoiva asevelvollisuus, joka sitä paitsi koskee vain miehiä, on selvää, että ajan mittaan nämä epätasa-arvon lähteet syövät järjestelmän hyväksyttävyyttä.

Ryhmän tehtävänä olisi pohjata työnsä nimenomaan uhkakuville. Siilasmaan työryhmän raportissa uhkakuvat mainitaan vain kerran, silloinkin sulkeissa ja asevelvollisille esille tuotavana palveluksen perusteena. Tässä ryhmässä niiden hahmottaminen olisi olennaista, koska niiden pohjalta voitaisiin haravoida tarpeellisia resursseja ja niiden organisoimista. Tästä keskustelusta olisi hyötyä myös Puolustusvoimille koulutuksensa kehittämiseksi ja kalustotarpeidensa selvittämiseksi. Ylipäätään työryhmän työ ja sen herättämä keskustelu palvelisivat täysimääräisesti kokonaisturvallisuuteen panostamista.

Käsittääkseni valtionhallinnon sisällä on tehty tarkkaakin työtä riskianalyysien ja varautumissunnitelmien kanssa. Nyt olisi mietittävä miten viedä tarvittavia valmiuksia ja organisointia kansalaisten tasolle. Puolustusvoimat on panostanut lujasti reserviläisten osaamisen kehittämiseen mm. verkkoympäristöjen avulla ja tällaisista kokemuksista olisi ilman muuta apua myös tässä työssä. Myös Sitran Uusi Turvallisuus -hanke tarjoaisi varmasti eväitä suunnata ja kehittää kansalaisten osaamista.

Saa nähdä onko viime vuoden puolella Puolustusministeriölle tehdystä tutkimuksesta apua/tukea tähän. Tutkimus selvitti millaista sisältöä suomalaiset antavat maanpuolustus-käsitteelle ja millaiset teot nähdään merkittävinä maan puolustamisen kannalta. Tulosten julkistamisen ajankohdasta minulla ei ole tietoa.

Toki olisi, perustuslain mukaisesti, huolehdittava mahdollisuus suorittaa velvollisuus myös nimenomaan rauhantyönä. Ruotsissa puolueet kilpailevat (kunpa meilläkin!) jokavuotisen Sälenin alla turvallisuuspoliittisilla aloitteilla huomiosta. Tänä vuonna Ruotsin Vihreät ehdotti EU:n rauhanjoukkojen perustamista, ilmeisesti Yhdysvaltain kehitysmaissa työtä tekevän Peace Corpsin tyyppisesti. Kyllä minusta rauhan ja toimivan yhteiskunnan rakentaminen horjuviin tai romahatneisiin valtioihin on meidän turvallisuuttamme hyödyntävä asia. Turvallisuuden luominen estämällä uhkien syntymisen on sitä paitsi usein helpompaa ja halvempaa. Tässä työssä suomalaisella koulutusosaamisella olisi paikkansa. Noin irtodeana voisi ajatella, että joku voisi suorittaa maanpuolustusvelvollisuutensa opettajana jossain kehitysmaassa.

Joka tapauksessa nyt kun Siilasmaan työryhmän raportin ajatuksia ollaan viemään käytäntöön, olisi hyvä aika ajatella asioita vielä pidemmälle. Selvitysryhmään riittävästi laaja-alaisuutta ja avointa mieltä sekä poliittista painoarvoa auttamaan sen ideoiden toteuttamisessa.

Nyt se on sitten tekemistä vaille valmista.