Mitä nyt Suomi?

Kriisi on vielä päällä, mutta juuri nyt näyttäisi, että tilanne on kääntynyt rauhallisempaan suuntaan. Paljon pitää toki vielä ponnistella, että asiat saataisiin rauhoittumaan, jonka jälkeen alkaa monenmoinen jälleenrakennus: Ukrainan valtion, Venäjän ja lännen suhteiden, Venäjän talouden ja Venäjän naapurimaiden luottamuksen isoon naapuriinsa. Saa nähdä, miten näissä onnistutaan.

Joka tapauksessa tämä kriisi on osoittanut, että me Suomessa emme ole ainakaan julkisessa keskustelussa olleet kartalla asemastamme. Viranomaispuolella toki paremmin. Siksi nyt on pystyttävä huokaisemaan, rauhoittumaan ja sen jälkeen työstämään yhdessä sitä, mitä ja keitä me olemme, mihin kuulumme ja miten pyrimme varmistamaan haluamamme turvallisen aseman tässä maailmassa. Vaikka pieniä maita viedään näissä kuvioissa helposti kuin litran mittaa, niin hyvin valmistautuneella on paremmat mahdollisuudet onnistua pyrkimyksissään.

Ukrainan tapahtumat ovat osoittaneet Venäjän suurvaltapyrkimysten keinovalikoiman olevan entisellään. Tästä on laajalti yllätytty, eri syistä. Tässä keskinäisriippuvaisessa, talousvetoisessa maailmassa konflikti kun sattuu jokaiseen ja kaikkien tilanne paranee vakauden myötä, oli lopputulos lähes mikä hyvänsä. Kun kauppa käy, markkinat ovat tyytyväisiä. Maanantaiaamuna markkinat odotetusti arvioivat Putinin operaation järkevyyden omalta kannaltaan hyvin heikoksi. Eri arvioiden mukaan kymmeniä, ehkä jopa sata miljardia hävisi yhdessä päivässä yritysten arvosta Venäjällä. Ja samoja asioita tapahtui myös muualla, mm. Suomessa Venäjään panostaneiden yritysten osakkeiden hinta laski merkittävästi.

Yksi hysterian muoto on leimata Venäjän toiminta järjettömäksi. Tosin sitä kuvaa on saattanut olla Venäjä itsekin lietsomassa. Kyllä siellä toiminnan takana on jokin suunnitelma ja tavoitteet. Toki yksittäiset toimet voivat ollakin ihan oikeasti järjettömiä, mutta ne ovat todennäköisesti sodan sumussa tehtyjä virheitä. Se, miksi Venäjän kannattaa lietsoa kuvaa holtittomuudestaan, on perin inhmilillinen: hullua myötäillään. Jokainen tietää, että ravintolassa rähinäviinaa juoneelle ei kannata pitää tapakasvatusluentoa, vaan yrittää myötäilemällä päästä livahtamaan karkuun. Geopolitiikka vaan ei anna pakotietä. Mutta äärettömän olennaista olisi sitli yrittää löytää selitykset ja motiivit Venäjän toiminnalle. Ilman tätä ymmärrystä olemme syvästi hukassa. Vaikka kuinka pitäisimme Venäjän tekoja väärinä, ei se saa haitata kylmän viileää selvitystyötä.

Julkisessa keskustelussa on ollut havaittavissa myös suomettumisen tympeitä tuulahduksia. Joidenkin reaktio tapahtumiin on ollut suoraan kuin 70-luvulta, fatalistisen oloista Venäjän toiminnan hyväksymistä. Toki varsinkin sosiaalisessa mediassa on ollut myös vastakkaisia näkemyksiä, joissa on vedetty suora linja Hitlerin ja Putinin välille, tulkiten, että nyt on 1938 ja Hitler/Putin olisi vielä pysäytettävissä päättäväisellä toiminnalla. Joka tapauksessa hysteriaa on nyt vältettävä, suuntaan ja toiseen. Tunnekuohu sopii harvinaisen huonosti turvallisuuspoliittiseen keskusteluun ja päätöksentekoon. Ainakin näin pienessä maassa järjen on pysyttävä tiukasti kädessä. Mutta josko määrä loisi myös ajan kanssa laatua eli keskustelun tasokin kohoaisi sitä käydessä.

Noin periaatetasolla nämä tapahtumat kertoivat jälleen sitä tuttua tarinaa, että epädemokraattiset hallitukset ovat alttiimpia toimimaan väkivaltaisesti ja kansainvälisen lain vastaisesti sekä sisäisissä että ulkoisissa suhteissaan. Toki poikkeuksiakin on, kuten George W. Bushin hallinto osoitti. Mitä toimivampi kansalaisyhteiskunta ja oikeusvaltio Venäjä on, sitä suuremmalla todennäköisyydellä me ja muut sen naapurit olemme turvassa. Siksi meillekin on tärkeää, että Venäjä löytäisi keinoja uudistua.

Uudistukset Venäjällä eivät onnistu hallinnon alla. Hallinnon on vaihduttava, että tarpeelliset muutokset toteutuisivat. Kansalaisten vaaliuurnilla tai kaduilla synnyttämä muutos tuntuu epätodennäköiseltä. Todennäköisempää on jonkinlainen palatsivallankumous tai silovikkikeikaus. Jos uudistukset jättää liian pitkälle, käy niinkuin Gorbatshoville perestroikan kanssa. Kun antaa vähän tilaa uudistua, pullon henki pääsee valloilleen ja kaataa koko systeemin. Sitä Putinin hallintokin varmasti jo pelkää. Siihen meidänkin on varauduttava, vaikka 90-luvulta lienee siihen jo hyvät pohjat olemassa.

Meille olennaista on myös seurata, miten tilanne kehittyy Ruotsissa. Maassa on epäonnistuneen puolustusvoimauudistuksen takia syvä epäluottamus omaan sotilaalliseen kykyyn ja tässä kohtaa sellainen voi johtaa panikointiin. Ukrainan tapahtumat värittävät nyt varmasti myös Pohjoismaiden sotilaallista yhteistyötä. Sen rajoja pohditaan tulevana perjantaina Suomen, Ruotsin ja Norjan puolustusministerien voimin Winter Afternoon -seminaarissa. Olen paikalla ja raportoin sieltä.

Asevelvollisuuteen liittyvä, Ohi on -aloitteen käynnistämä, asevelvollisuuskeskustelu kuoli viimeistään tähän, joka on sääli. Nyt pitäisi enemmän kuin koskaan miettiä, että miten kansalaisten perustuslakiin kirjattu maanpuolustusvelvollisuus vastaisi mahdollisimman hyvin nykyaikaa. Ukrainan kriisi sisältää paljon elementtejä, joista meidän tulee ottaa oppia. Enkä kyllä yhtään epäile, etteikö tietoa kahmittaisi juuri nyt kaksin käsin ja sitä laitettaisi pikaisesti myös analyysiin ja käytännön toimintasuunnitelmiksi.

Kansalaiset on valmennettava kohtaamaan kriisin sattuessa huumaava määrä tahallista ja tahatonta disinformaatiota. Kansalaiset on myös valmennettava kestämään tietotyhjiötä, sillä esim. sähkönjakelun vähänkin pidempi katkeaminen loisi sellaisen. Ukrainan kriisi on taas väkevästi näyttänyt sen, miten maailman mahtavatkin voivat valehdella silmää räpäyttämättä omien etujensa takia. Sitä vaan haluaisi ajatella, että mitä suurempi johtaja, sitä suuremmat hyveet. Käänteisesti meillä pitää olla luottamus omiin viranomaisiimme ja heidän viestintäänsä. Tämä vaatimus tarkoittaa sitä, että viranomaislla pitää olla osaamista, keinoja ja resursseja viestintään. Viestintä on sitä pahamaineista hallintoa, jota on supistettu olemattomiin talusvaikeuksien vuoksi. Siinä olisi kansalaisille taas tehtävä maanpuolustuksen osana. 

Ukrainan tapahtumat ovat herättäneet monen mielenkiinnon turvallisuuspolitiikkaa kohtaan. Vakaassa maailmassa ulko- ja turvallisuuspolitiikka vaikuttaa helposti neppailulta termeillä ja lyhenteillä, mutta nyt kun rytisee, jokainen ymmärtää sen keskeisen merkityksen. Nyt olisikin tartuttava tilaisuuteen ja hyödynnettävä mielenkiinto. Puheita, tilaisuuksia, kolumneja, kirjoja, televisio-ohjelmia, keskusteluympäristöjä ja muita mahdoillistavia välineitä nyt liikkeelle rohkeasti. Lisää tietoa, lisää vaihtoehtoja, lisää argumentteja, lisää keskustelua. Tuloksena väkisinkin parempia päätöksiä.

Ei pidä pelätä, että ilmoille tulvahtaa tolkuttomiakin näkemyksiä, kyllä se prosessi sitten hieroo esiin ne toimivimmat ajatukset. Kekkosta on kiittäminen paljosta, mutta avointa keskusteluilmapiiriä hän kohteli niin kaltoin, että vieläkin monia ahdistaa puhua turvallisuuspolitiikkaa. Mutta nyt on sen aika. Suomen on valittava suuntansa ja sen valinnan pitää olla suomalaisten miettimä ja tekemä.

PS Ainoa asia joka olisi ulko- ja turvallisuuspoliittisesti tyhmempää kuin antaa nyt ydinvoimalalupa Rosatomille, olisi sen sanominen ääneen, ettei lupa heltiä ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä.