Me tarvitsemme Venäjän kansaa

Olen todella huolissani Venäjän kehityksestä. Se ei johdu niinkään Krimin tapahtumista tai edes siitä, että Venäjän armeija näyttää ryhmittyneen tällä hetkellä hyökkäämään Ukrainaan. Tämä on pidemmän kantaman huolta.

Yksi hyvin voimakkaasti läsnä oleva narratiivi, on, että Venäjän toiminta on ollut oikeutettua, koska Nato ja EU, siis länsi, on levittäytynyt kohti Venäjää, kun se on ollut heikkouden tilassa Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Tämä maailman muutos on yllättävän monen mielestä antanut Venäjälle oikeuden silpoa naapurimaansa. Nato ja EU eivät ole levittäytyneet kohti Venäjää väkisin, vaan mukaan on liittynyt vapaita kansakuntia, jotka demokraattisessa järjestyksessä ja innolla ovat lähteneet mukaan taloudelliseen ja sotilaalliseen yhteistyöhön haluamiensa tahojen kanssa.

Sanomalla, että tällainen kehitys on epäsuotavaa, amputoimme samalla itseltämme palan itsenäisyydestä ja suvereniteetistä. Kylmä reaalipolitiikka tosin ymmärtää paremmin Venäjän näkökulmaa, mutta ei senkään kautta ajateltuna ole hyväksyttävää antaa lupaa siirrellä maiden rajoja oman mielen mukaan.

Tähän asetelmaan on myös sisäänkirjoitettuna venäläisten tai ainakin Putinin hallituksen kokema häpeä heikkoudesta. Hyvityksen hakeminen koetulle (oikealle tai kuvitellulle) vääryydelle on vahva keino nostaa kansa toista vastaan. Vaikka historiallisissa vertauksissa on aina paljon heikkouksia, niin minusta Putin käyttää Neuvostoliiton romahdusta ja sitä seurannutta heikkoutta samalla tavalla hyväkseen kuin Hitler käytti Versaillesin rauhaa ja sitä seuranneita nöyryytyksiä.

Paradoksaalista tässä asiassa on se, että nyt ihannoitava suuruuden aika on täynnä järkyttäviä tapahtumia niin omia kuin muitakin kohtaan. Neuvostoliitto sorti ja tapatti ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja nyt kaikki tämä tuntuu unohdetun. Venäjä ei ikinä ole tehnyt tilejään selväksi menneisyytensä kanssa ja siksi samoihin virheisiin lankeaminen on todennäköisempää.

Horjuvat tai muuten vaan asemastaan epävarmat hallinnot ovat kautta aikain kasvattaneet suosiotaan ulkoisen uhan julistamisella. Piiritetyn ja uhan alla elävän äiti Venäjän myyttiä on vaalittu jo tsaarinajoilta ja läpi Neuvostoliiton, joten kovin vaikeaa sen henkiin herättäminen ei ole. Uhan todellisuudesta ei niin väliä, mutta pääasia, että vaara leijuu yllä. Vaaranalaisuuden lietsonnassa on vain se, että siihen turtuu, jolloin toivotun reaktion herättäminen vaatii isomman annoksen. Ennemmin tai myöhemmin tulee yliannos, jonka seuraukset, mitä sitten ikinä ovatkin, lienevät hirvittäviä.

Vaaran lietsomisessa on sekin ikävä puoli, että siitä on hankalaa, jopa mahdotonta perääntyä. Jos koko arvovallalla on väitetty jonkun olevan paha ja uhka, niin siitä on pidettävä kiinni niin kauan kunnes on voittanut tai ainakin nöyryyttänyt pahan. Siksi Putinin on voitettava säilyttääkseen kasvonsa. Jos tähän kriisiin on löydettävissä poliittinen ratkaisu, kestävä tai väliaikainen, sen on pakko sisältää elementtejä, joita Putin voi esitellä triumfissaan.

Viholliskuvien luomisessa on sekin puoli, että joku muukin niitä aina tarvitsee. Siksi voima synnyttää helposti vastavoiman ja kumpikin osapuoli imee itseensä  energiaa vastakkainasettelusta. Silloin on kaikki ikävän kohdallaan isojen katastrofien synnyttämiseksi.

Pelottavaa on ollut myös fasismin vastaisen taistelun kuvaston ja sanaston esiin kaivaminen. Tällä kertaa fasisteja löytyy paitsi Ukrainasta, niin kaikkialta ns. lännestä. Fasistiksi leimaaminen on venäläisessä katsannossa sen laatuista demonisointia, että kohteelta riisutaan pois ihmisyys ja siihen liittyvät oikeudet.

Vakavalla naamalla esitetään myös ainakin minusta hyvin aivoja nyrjäyttävä väite, että osa näiden lännen fasistien salajuonta on homoseksuaalisuuden levittäminen. Tällainen Gayrope-teemainen propaganda tuntuu kovin yläasteelaiselta, mutta se toimii. Seksuaalisuus on samalla tavalla ihmisen ytimessä kuin uskonnollisuus ja siellä on paljon nappeja paineltavaksi. Homoseksuaalisuus osana viholliskuvaa on tuttu kaikkialta maailmasta.

Arvokonservatiivit Ugandassa, Yhdysvalloissa, Jamaikalla, Suomessa ja Venäjällä saarnaavat kaikki homoseksuaalisuuden perimmäistä pahuutta. Meille ihmisoikeutena näyttäytyvä kysymyksenasettelu on Venäjällä ladattu nyt väärillä käsityksillä ja vihalla. Homot kuvataan seksuaalisina saalistajina, jotka uhkaavat varsinkin lapsia. Tämä on selvästi sukua rasismissa usein toistuvaan kuvastoon toisenlaisten miesten muodostamasta seksuaalisesta uhasta.

Moskovan viljelemä arvokonservatiivisuus, etnisyyden korostaminen ja voiman palvonta ovat puhutelleet monia eurooppalaisia arvokonservatiiveja ja äärioikeistolaisia. Ennen hyökkäystä Ukrainaan moni meillä ja muualla ajatteli, että Putinilla oli puolensa, kun ei antanut hippien ja homojen hyppiä silmilleen.

Uskoisin, että Venäjän yhtenä tavoitteena on nousta maailman arvokonservatiivien johtoon. Näin he asettuisivat samaan porukkaan vanhoillisten kristittyjen, alueellisten homofobisten kulttuurien (Afrikka, Karibia), tiukan linjan muslimien ja yhtenäiskulttuuria tavoittelevien äärioikeistolaisten kanssa. Onpa esitetty ajatuksia, että maailmassa rakentuisi kylmää sotaa muistuttava
vastakkainasettelu arvokonservatiivien ja -liberaalien välillä. Putinille tämä sopisi hyvin, sillä se tarjoaisi hänen laajenemis- ja vallanhimolleen ideologisen kaavun. On ihan eri asia kertoa taistelevansa hyvän puolesta pahaa vastaan, kuin kertoa kahmivansa valtaa, resursseja ja alueita.

Kotimaassa Putinin ympärille on jo pitkään rakennettu henkilöpalvonnan kulttia. Putin on armoitettu johtaja, joka vie kansansa menestykseen ja arvoiseensa asemaan. Hän täyttää sen perinteisen oikeamielisen hallitsijan prototyypin, joka korjaa vasallien vääryydet ja pitää kansan puolta. Putin-nuoria on kasvatettu kaadereiksi huolella ja heidän tehtävänään on auttaa hallitusta pitämään maa otteessaan

Minä näen Venäjää viritettävän henkisesti sotaan. Sitä sotaa käydään sekä maan sisällä että ennemmin tai myöhemmin myös ulospäin. Jatkuva väkivalta ei jää ikinä pelkästään kotioloihin. Siksi nyt meidän pitää tehdä kaikkemme, ettei Putin saa rakennettua neuvostomallista kuplaa kansansa ylle. Jos se kupla on riittävän vahva riitttävän kauan, tekee se kansasta halukkaan lähteä mukaan melkein mihin vain.

Nyt pitää miettiä, kuinka laittaa Putinille vastaan, mutta niin, että ei samalla anna hänelle valtteja käteensä. Vaikkei Venäjä demokratia olekaan, niin paras, ja oikeastaan ainoa toivomme Putinin kurissa pitämiseksi on Venäjän kansa. Siksi meidän on etsittävä kaikki keinot olla hyviä ystäviä venäläisten kanssa, sillä vain he voivat suojella meitä, ja itseään, nykyiseltä johtajaltaan.