Ajatusharhoja ja harhauttavia ajatuksia

Tämä kuva viittaa suoraan Neuvostoliiton voittoon natsi-Saksasta. Tämä voitto on merkitykseltään venäläisille pyhän luokkaa, sillä siinä nujerrettiin paha valtavin uhrauksin totaalisessa sodassa. Venäjän johto siis vetää parhaillaan yhtäläisyysmerkkejä fasisimin ja lännen välille. Tällaista aineistoa levitetään venäläisissä sosiaalisissa medioissa.

Ukrainan tapahtumat ovat järisyttäneet kuvaamme maailmasta. Venäjän paljas aggressio Euroopan alueella ja valtioiden rajoihin puuttuminen ovat sen luokan tapahtumia, että maailman voi sanoa muuttuneen. Se, että onko muutos vain jonkin koko ajan olemassaolleen tulemista näkyväksi vai Venäjän hallituksen suunnanmuutoksen tulosta, on aika toissijainen asia, ellei haluta nimetä syyllisiä tapahtuman yllättävyydelle.

Nyt on käynnissä kovatahtinen keskustelu ja miettiminen, että mikä maailma oikein on nyt. Tai tarkemmin sanottuna mikä on Venäjä, mitä se haluaa ja miten ne asiat muuttavat meidän asemaamme. Viime sunnuntain Helsingin Sanomat oli täynnä turvallisuuspolitiikkaa ja Venäjää, kuvastaen hyvin tämän työstämisen kiivautta ja laaja-alaisuutta. Nyt jos koskaan on käytävä keskustelua, jossa etsiä niitä olennaisimpia asioita tilanteessa. Lisäksi rajuun muutokseen littyy aina se, että vanhoja ajatusmalleja on tarkasteltava uudestaan. Kun ei tässä kaikki ole uusiksi mennyt ja siksi on erinomaisen tärkeää erottaa mikä on muuttunut ja mikä ei.

Tunteetkin käyvät kuumina, sillä epävakainen ja aggressiivinen Venäjä on traumaattinen asia meille suomalaisille. Kärkevät ilmaukset (esim. Nato-kiima, kontillaan olo) sisältävät aina helposti loukkauksia toisella tavalla ajattelevia kohtaan. Henkilökohtaisuuksiin päätyminen päättää keskustelun hyödyllisyyden siihen paikkaan. Kuitenkin tämä keskustelu on meille kansankuntana äärimmäisen olennainen asia ja mitä enemmän ja sivistyneemmin onnistumme sitä käymään, sitä paremmin uskon meidän selviävän tästä tilanteesta.

Parhaillaan poliitikkommekin yrittävät muodostaa itselleen käsitystä tapahtuneesta ja sen vaikutuksista. Kun turvallisuuspolitiikka on ollut pitkään suljettuna pois politiikanteosta, ovat monet heistäkin varmasti hukassa asian kanssa. Suljetulla tarkoitan sitä, että kansalaiset eivät ole yksinkertaisesti antaneet tilaa muulle kuin liturgiselle toistolle. Hyvin kuvaavaa on, että erään kansanedustajan kerrotaan todenneen, että joka kerta Naton mainitessa lähtee tuhat ääntä. Nyt edellytän puolueidemme ja kansanedustajiemme käyttävän aikaansa tähän, sillä nyt ollaan ratkomassa isoja asioita. Vuoden päästä on eduskuntavaalit, joten tässä on juuri hyvin aikaa sivistyä ja käydä keskustelua.

Keskustelussa on myös viljelty taajaan historiallisia vertauksia. Olen niitä itsekin käyttänyt ja koko ajan minua kaihertaa ajatus niiden vääristävistä elementeistä. Kun napataan jokin historiallinen tapahtuma vertauskuvaksi, niin samalla napataan tulkintaan mukaan siihen johtaneet syyt ja siitä seuranneet tapahtumat. Ja silloin lopputulos vastaa yleensä kovin huonosti nykytilannetta. Nyt käynnistyneen tapahtumaketjun merkityksen hahmottamisessa vertaukset historiaan voivat toimia, mutta itse olen yrittänyt pidättäytyä niiden käytöstä. Tosin vähän huonosti onnistuen.

Keskustelussa ovat nousseet esiin myös presidentit Paasikivi ja Kekkonen. Kummallista kyllä, Paasikivi tuntuu olevan suositumpi auktoriteetti vedottavaksi. Tämä selittyy ehkä sillä, että Paasikivi oli se presidentti, joka hilasi osittain vastentahtoisen Suomen turvaan hetkellä, jolloin Neuvostoliitolla oli kaikki valttikortit. Paasikivi keskittyi takomaan realistista järkeä kansan päähän, kun olimme yksin Neuvostoliiton armoilla. Paasikivi varsinkin ja pitkälti myös Kekkonen pyrkivät luovuttamaan mahdollisimman vähän valtaa itään, kuitenkin pitäen Neuvostoliiton tavalla tai toisella tyytyväisenä. Paasikivihän oli poliittisen elämänsä aika ehtinyt liikahtaa sujuvasti myöntyväisyyshenkisestä tsaarinvallan kannattajasta saksalaisen kuninkaan tekijäksi ja sitten tasavaltalaiseksi diplomaatiksi.

Paasikiven nimeä käytetään jossain puheenvuoroissa minun mielestäni perusteellisen väärin, kun sillä perustellaan Venäjän tahtoon taipumista. Paasikivi oli sitä mieltä sodan jälkeen ja siinä tilanteessa se oli erinomaisen järkevää politiikkaa, kun olimme yksin ja naapurin armoilla. Paasikivi oli kuitenkin realisti, joka  osasi muuttaa mieltään tilanteiden muuttuessa. On mahdotonta sanoa varmasti, mitä Paasikivi nykyisestä tilanteesta ajattelisi. Mutta jos pakko olisi arvailla, niin uskoisin hänen todennäköisemmin kannattavan kokoomuslaisena Nato-jäsenyyttä. Toinen minun mielestäni virheellinen argumentti Venäjän tahtoon taipumiselle on puhua Venäjän tuntemisesta. Ei Venäjän tunteminen tai Venäjä-osaaminen johda automaattisesti Venäjän tahtoon taipumiseen. Pikemminkin päinvastoin.

Historian taakkoja asetellaan myös ammuksiksi propagandakatapultteihin ja niitä singotaan varsinkin Venäjällä kansan niskaan estoitta. Putin (hallintonsa avulla) on nostanut esiin kaksi hurjaa teemaa: etnistämisen ja fasismin vastaisen taistelun. Ihmisten jakaminen syntyperän mukaan eri luokkiin tuli näkyväksi hänen Krim-puheessaan, jossa hän puhui venäjänmaalisten (rosskii) sijaan venäläisistä (ruskii). Näin hän korostaa venäläisten asemaa valittuna kansana, joka puolustautuu rappiolla olevan Euroopan hyökyjä vastaan.

Suomalaisille fasisti-termin käyttö on tullut viime aikoina tutuksi Kremlin informaatiosoturi Johan Bäckmanin käytössä. Mutta nyt näyttää siltä, että venäläisille kerrotaan ihan tosissaan lännen fasistien uhkaavan heitä. Se on todella hirvittävä asia, sillä natseille ei mikään kohtalo ole liian kauhea, sillä itse asiassa he uhkaavat venäläisiä kauhealla kohtalolla.

Tällaisten uhkakuvien maalaamisella ihmisten mieliin on tarkoitus lietsoa pelkoa ja vihaa. Pelko on tarkoitettu meille ja viha venäläisille. Mutta sitä suurempi syy on nyt pitää pää kylmänä, selkä suorassa ja katse kirkkaana. Me olemme osa Euroopan unionia hyvässä ja pahassa ja nyt ollaan todella hyvässä. Me voimme ja saamme pitää kiinni asemastamme itsenäisenä, avoimena ja moniarvoisena yhteiskuntana. Meidän pitää pitää myös kiinni kuvastamme venäläisistä sydämellisinä, sivistyneinä ihmisinä. Kun demonisointi onnistuu, onnistuu Putin pyrkimyksissään, enkä sitä halua hänelle suoda.

Yksi Venäjän informaatiosodan seurauksista on, että se sameuttaa keskustelun. Kun jokin näkökulma on otettu propagandakäyttöön, niin sen esittäminen, aivan muistakin syistä, täysin validina ja totena, keskustelussa iskee tilanteen helposti tukkoon. Ja johtaa jälleen henkilökohtaisuuksiin. Hermokontrolli on nyt äärettömän tärkeää. Julkisessa keskustelussa kannattaa muistaa se, että todennäköisesti se vastaan tiukasti jankkaava tyyppi ei mielipidettään ole muuttamassa, mutta ne yleensä hyvin lukuista silmäparit, jotka keskustelua sivusta seuraavat voivat hyvinkin olla vasta muodostamassa käsitystään asiasta. Siksi pitkämielisyys kannattaa aina.

Olennaista on myös muistaa, että Putinia ei voida käytännössä vaaleilla vaihtaa eli että hän on vähintäänkin autoritäärinen johtaja ja että hänen aatteillaan ei ole käytännössä lainkaan kannatusta ulkomailla. Niiden aatteiden sisäpoliittisuus ja venäläisyyskeskeisyys tekevät niistä niin epärelevantteja kenellekään muulle. Putin ei siis aja mitään muuta asiaa kuin sitä, minkä hän katsoo Venäjän eduksi. Tämän voimapolitiikan taustalla on myös kylmästä sodasta tuttu ajatus nollasummapelistä. Kaikki mitä minä saan, on poissa toiselta ja jos minä en saa, niin yritän ainakin huolehtia, ettei toinenkaan saa. Siksi Putinin politiikka on niin pelottavaa näin naapurista katsottuna.

Pelottavaksi Putinin toiminnan tekee myös se, että tuntuu täysin mahdottomalta arvioida mitä tapahtuu seuraavaksi. Putin tanssittaa tilannetta oman mielensä mukaan. Tai ehkä asiat vain tapahtuvat. Tai todennäköisimmin jotain siltä väliltä. Mutta kun mihinkään hallituksen sanomiseen ei voi luottaa, niin se antaa täyden toimintavapauden Venäjän hallitukselle ja näin sillä on ote tilanteesta koko ajan. Tästä valehtelun synnyttämästä etulyöntiasemasta on Venäjälle lyhyen tähtäimen hyötyä roistovaltion roolissa, mutta pitkällä tähtäimellä se on sille ehdottomasti haitta. Ainakin, jos se taas jossain vaiheessa haluaa toimivaksi osaksi kansainvälistä yhteisöä.

Venäjän määrältään ja laadultaan poikkeuksellisen hurja valehtelu ja häikäilemätön informaatiosota on aiheuttanut myös kummallisen kytkennän keskustelussa. Nyt pyritään kaikkien osapuolten kaikki näkemykset leimaamaan tarkoitukselliseksi, vähintääksi osaksi valheelliseksi propagandaksi. Totta kai kaikki osapuolet esittävät asioita omalta kantiltaan, kaunistelevat, peittelevät, joskus valehtelevatkin. Mutta Venäjän valheiden verkko on omaa luokkaansa.

Osittain tässä "ei uskota ketään" -ajattelussa on kyse myös kylmän sodan perinnöstä. Pyrimme hirveällä hingulla aidosti puolueettomaksi, ulkopuoliseksi valtioksi. Näin eristimme itsemme muista ja tämä eristyneisyys näkyy edelleen. Tämä on osa siitä erityislaatuisuuden tunteesta, joka on tuttu muodossa tai toisessa kaikkialla maailmassa. American exceptionalism lienee se tunnetuin muoto. Meidän erityislaatuisuuden tunteeseemme kuuluvat myös omakuva mahtavana, 1:10-suhteessa pärjäävänä soturikansana ja rauhan tullen viisaana lääkärinä, jolla on tilaisuuden auetessa konstit parantaa maailman haavat. Toki kaikilla näillä käsityksen osasilla on tiettyjä historiallisia perusteita, mutta mikään niistä ei minusta enää erityisen vahvasti leimaa Suomea.

Itse olen ajatellut asian niin, että haluan tukea ukrainalaisia heidän taistelussaan oikeudesta päättää itse kohtalostaan. Pidän Venäjän toimintaa vääränä ja vaikka sille olisi sinällään ymmärrettäviä perusteluja olemassa, eivät ne perustelut tee toiminnasta hyväksyttävää. Uskon myös, että Putin on ainakin periaatteessa valmis jatkamaan aggressioitaan. Siksi minä olen tässä tilanteessa lännen puolella, mutta toivon hartaasti, että jostakin löytyisi tapoja jäähdyttää tilannetta. Pidän toivetta suht turhana, mutta en sitä halua hylätä. Joka tapauksessa minä toimin sen mukaan, että puolustan kaikkien maailman ihmisten oikeutta rauhaan, vapauteen, turvallisuuteen ja mahdollisuuteen elää omana itsenään.