Vieraskynä: Kriminalisoinnilla hybridiuhkia vastaan

Kuva: Kuvia Suomesta.

"Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän."

Teksti: Viktor Rantala

Krimin miehityksen ja Ukrainan sodan alkamisen jälkeen hybridiuhkat ovat olleet turvallisuus- ja puolustustyön ja siihen liittyvän keskustelun keskiössä niin Suomessa kuin muissakin länsimaissa. Terminä ”hybridi” on melko uusi tulokas, mutta hybridivaikuttamiseen tai -sodankäyntiin liittyvä toiminta eivät sitä ole. Jo muinainen sotateoreetikko Sun Tzu puhui mm. vihollisen kukistamisesta ilman (kineettistä) taistelua. Taas esimerkiksi kylmässä sodassa molemmat blokit kävivät toisiaan vastaan globaalia ja laajamittaista salaista sodankäyntiä. Hybridivaikuttamista voidaan kutsua myös laaja-alaiseksi vaikuttamiseksi, subversiiviseksi toiminnaksi, poliittiseksi sodankäynniksi tai tiedustelutermejä käyttäen aktiivisiksi toimiksi tai peitellyksi toiminnaksi (covert action).

Nykyinen yhä tietoteknistyvämpi ja verkottuneempi yhteiskunta on kuitenkin tehnyt monista hybridivaikuttamisen keinoista, kuten informaatiovaikuttamisesta, entistä nopeampia sekä luonut ihan uusia keinoja vaikkapa kybertoimintaympäristöön. Näihin haasteisiin on Suomessa vastattu mm. kehittämällä lainsäädäntöä vastaamaan tunnuksettomien sotilaiden uhkaan, parantamalla puolustusvoimien valmiutta ja perustamalla Euroopan hybridiuhkien torjunnan osaamiskeskus Helsinkiin.

Tanskassa järeät keinot

Samaan aikaan Tanskassa on otettu käyttöön hieman järeämpiä keinoja. Äskettäin Tanskassa nimittäin hyväksyttiin laki, joka kriminalisoi ulkomaiden tiedustelupalveluiden harjoittaman yleiseen mielipiteeseen tai päätöksentekoon kohdistuvan vaikuttamistoiminnan sekä siinä avustamisen (Ulovlig påvirkningsvirksomhed). Tarkemmin sanottuna kyseessä on jo olemassa olevan lakipykälän (Straffeloven, § 108) täsmentämisestä, joka jo ennestään kieltää vieraiden tiedustelupalveluiden avustamisen. Lain mukaan vaikuttamistoiminnasta voi seurata jopa kuuden vuoden vankeusrangaistus, ja jos vaikuttamistoiminta tapahtuu vaalien yhteydessä, jopa kahdentoista vuoden rangaistus. Yhtenä tekijänä lain taustalla on käsitys, että Venäjän vaikuttamistoiminta muodostaa kasvavan uhkan Tanskaa kohtaan. Laki on myös yksi osa Tanskan hallituksen laajempaa kampanjaa taistelussa hybridivaikuttamista vastaan.

Ko. lainmuutos on saanut Tanskassa ristiriitaisen vastaanoton ja lain kriitikot ovat syyttäneet sitä epäselväksi ja sanavapautta uhkaavaksi. Lain esitöissä kuitenkin selviää, että ollakseen laitonta toiminnan tulee olla tietoista ja konkreettista yhteistoimintaa vieraan tiedustelun kanssa. Esitöissä mainitaan esimerkkitapaus, jossa vieras tiedustelupalvelu ulkomaisen, muodollisesti itsenäisen tutkimuslaitoksen, mutta todellisuudessa ns. ”trollitehtaan” avulla levittää Facebookissa maan Nato-yhteistyöhön vihamielisesti suhtautuvaa sisältöä. Tämä ”trollitehdas” taas palkkaa avukseen ”ohjelmoijan”, jonka tehtävänä on tällaisen tanskankielisen informaation levittäminen. Esimerkin mukaan sekä trollitehdas että ohjelmoija syyllistyvät rikokseen. Sen sijaan tanskalainen Facebookin käyttäjä, joka jakaa em. sisältöä ei syyllisty rikokseen, sillä hänen toiminnassa ei ole kyse konkreettisesta yhteistyöstä vieraan tiedustelun kanssa.

Laki on järkyttänyt joitakin tanskalaisia. Tässä väitetään mm., että Naton kritisoimisesta Facebookissa voisi saada jopa 12 vankeutta. 

Kuva: FB-kuvakaappaus. Kuvan lähde

Tämä laki tiukentaa Tanskan jo ennestään tiukkaa lainsäädäntöä maanpetosrikosten osalta, mikä lienee Pohjoismaiden tiukin. Toisaalta, esimerkiksi Ruotsissa taas on laitonta ottaa vastaan rahaa vieraalta vallalta vaikuttaakseen maan valtiosäännön tai valtion turvallisuuteen liittyviin kysymyksiin (Brottsbalken, 19 kap, 13§, tagande av utländsk understöd), mutta Tanskan lain tiukkuuteen sekään ei yllä. Yhtenä esimerkkinä Tanskan lainsäädännön ankaruudesta on vuonna 2012 annettu tuomio Kööpenhaminan Yliopiston kansainvälisen politiikan professorina toimineelle Timo Kivimäelle. Suomalainen Kivimäki tuomittiin em. 108 pykälän mukaan viideksi kuukaudeksi ehdottomaan vankeuteen, ja hänen todettiin mm. luovuttaneen tietoja opiskelijoista ja tutkijoista venäläisille diplomaateille, jotka todellisuudessa olivat tiedustelu-upseereja. Kivimäen ei todettu luovuttaneen salassa pidettävää tietoa vaan tuomio tuli vieraan tiedustelun avustamisesta, ja onkin todennäköistä, että esimerkiksi Suomessa hänet ei olisi tuomittu samoista teoista.

Tällaisten opiskelijatietojen luovuttaminen voi maallikolle kuulostaa vaarattomalta toiminnalta, mutta on ymmärrettävä, että tiedustelupalvelut voivat olla hyvinkin kiinnostuneita tällaisista henkilötiedoista ja ne voivat käyttää tällaista tietoa esimerkiksi värväysyrityksissä. Jollekin tanskalaiselle tutkijalle tai opiskelijalle voi olla hyvinkin ikävää, ellei kohtalokasta joutua värväysyrityksen kohteeksi Venäjällä, värväysyrityksen, jonka perustana on käytetty Timo Kivimäen antamaa tietoa. Kivimäki saattoi toimia hyvässä uskossa, mutta hänen teoillaan on voinut olla vakavia seurauksia.

Professori Timo Kivimäki

Tanskan lainsäädännön pohjalla on tietenkin hybridivaikuttamisen uhka ja ehkä erityisesti ns. vaikuttaja-agenttien uhka. Monia hybridivaikuttamisen keinoja voidaan suorittaa etänä kuten esimerkiksi erilaista vaikuttamista kybertoimintaympäristössä. Toisten keinojen osalta, kuten informaatiovaikuttamisessa tai vaikuttamisessa poliittiseen päätöksentekoon, taas voi olla hyvä saada paikallista apua. Tässä avuksi tulevatkin vieraan tiedustelun vaikuttaja-agentit ja muut avustajat, ja yhteiskunnan tietoteknistymisestä huolimatta nämä perinteiset keinot eivät ole kadonneet minnekään.

Tiedustelu, Venäjän modus operandi

Erilaista tiedustelupalveluiden harjoittamaa vaikuttamista – erotuksen perinteisestä tiedustelusta, eli tiedonkeruusta – tekee monikin maa, niin diktatuurit kuin demokratiatkin. Tanskan, Suomen ja muidenkin länsimaiden keskeisin uhka tällä sektorilla tulee kuitenkin Venäjältä. Venäjä on jo vuosikausia – jo ennen Krimin miehitystä – harjoittanut vihamielistä vaikuttamista länsimaita kohtaan. Yksi syy tähän on se, että Venäjä pitää länsimaita vastustajinaan, ellei peräti vihollisinaan, mutta se on poliittisesti, taloudellisesti ja ydinaseita lukuun ottamatta myös sotilaallisesti heikompi kuin länsi ja siksi se katsoo oikeudekseen turvautua asymmetrisiin hybridikeinoihin taistelussaan länsimaita vastaa. Toinen syy on se, että erilaiset tiedustelulliset ja hämäräperäiset keinot ovat keskeinen osa valtion toimintatapoja, modus operandia. KGB-taustaisen Putinin valtakaudella Venäjästä on muodostunut eräänlainen ”tiedusteluvaltio”, jossa, tiedustelupalveluilla, tiedustelu-upseereilla (nykyisillä ja ”entisillä”) sekä tiedustelun toimintatavoilla on hyvin keskeinen merkitys valtion päätöksenteossa ja erityisesti sen toimeenpanossa. Joidenkin laskelmien mukaan lähes 80% Venäjän keskeisistä poliittisista vaikuttajista ovat tiedustelutaustaisia, joten voidaan sanoa, että Venäjä on tsekistien johtama valtio. Kolmas syy kumpuaa toiminnan pitkästä perinteestä. Jo Tsaarin aikoina salainen poliisi Ohrana mm. soluttautui erilaisiin anarkisti- ja muihin Tsaarinvaltaa vastaustaviin ryhmittymiin pyrkien käyttämään niitä omiin tarkoituksiinsa. Neuvostoliiton salaisessa poliisissa, Tšekassa ja sen seuraajavirastoissa, tiedustelullinen vaikuttaminen tai aktiiviset toimet (active measures) jalostettiin huippuunsa. Vuonna 1970 Kanadaan loikannut, KGB:hen kytkeytynyt Juri Bezmenov on arvioinut, että 85 % KGB:n resursseista käytettiin erilaiseen vaikuttamistoimintaan. Bezmenov ei ehkä ole kaikista luotettavin lähde, mutta selvää on, että neuvostotiedustelu panosti voimakkaasti aktiivisiin toimiin.

Operaatio Infektion. KGB:n informaatiovaikuttamista 80-luvulla, jossa väitettiin, että HI-virus on USA:n hallinnon kehittämä.

Venäjän nykyisisestä vaikuttaja-agentti-toiminnasta on vaikea sanoa mitään varmaa, mutta asiaa voi verrata neuvostoajan käytäntöihin. Virolaisen tutkijan Ivo Juurveen mukaan neuvostotiedustelu käytti kahdenlaisia henkilöitä tähän tarkoitukseen, varsinaisia vaikuttaja-agentteja sekä luottamuksellisia (tai luotettuja) kontakteja. Vaikuttaja-agentit olivat värvättyjä agentteja ja toimivat kurinalaisesti tiedustelupalvelun ohjauksessa. Luottamukselliset kontaktit olivat myös tietoisesti yhteydessä vieraaseen tiedusteluun, mutta he eivät olleet värvättyjä eivätkä he välttämättä aina noudattaneet saamiaan ohjeita. Yleensä luottamuksellisten kontaktien motiivi toimia vieraan tiedustelun hyväksi oli ideologinen ja he toimivatkin pääsääntöisesti vapaaehtoiselta pohjalta. Vaikuttamisen kontekstissa voidaan vielä mainita kolmas kategoria, eli ns. hyödylliset idiootit tai ns. myötäjuoksijat. Heillä ei välttämättä ollut mitään konkreettista yhteyttä vieraaseen valtaan eivätkä he ymmärtäneet, että heidän sinänsä legitiimit poliittiset tavoitteet palvelivat vieraan vallan intressejä. Nykypäivän informaatiovaikuttamisen kontekstissa hyödyllisiä idiootteja voidaan kutsua myös resonaattoreiksi.

Viron ulkomaantiedustelun johtaja Mikk Marran totesi viime vuonna, että he ovat havainneet länsimaissa toimivan joukon poliitikkoja, toimittajia, diplomaatteja ja liikemiehiä, jotka ovat Venäjän vaikuttaja-agentteja. Marran ei kuitenkaan tarkentanut keitä nämä ovat ja missä he toimivat. Tsekin turvallisuuspalvelu (Bezpečnostní informační služba, BIS) on taas todennut, että Venäjän poliittisella tiedustelulla on jo vuosia ollut Tsekeissä laaja verkosto, jonka avulla se kerää tietoa ja harjoittaa vaikuttamista. Erityisesti BIS kiinnittää huomiota siihen, että laajamittainen poliittisen ”sisäpiiritiedon” kerääminen voi olla jopa vaarallisempaa Tsekin turvallisuudelle kuin varsinaisen salassa pidettävän tiedon kerääminen, eli vakoileminen. Voidaankin suurella varmuudella todeta, että Venäjä – pitkiä perinteitä kunnioittaen – harjoittaa edelleen hyvin laajamittaisia aktiivisten toimien ja vaikuttaja-agenttien viljelemistä.

Tästä päästäänkin Tanskan lain ja ylipäätänsä vaikuttaja-agenttien torjumisen ongelmiin. Kaikissa maissa salassa pidettävän tiedon luovuttaminen vieraalle vallalle, eli vakoilu, on laitonta, mutta vaikuttaminen ulkomaan hyväksi, mikäli vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisilla keinoilla, on harvoin kriminalisoitua. Ja vaikka se olisi, niin yhdeksi ongelmaksi muodostuu todistustaakka. Ivo Juurveen mukaan vaikuttaja-agentteja ja luottamuksellisia kontakteja voi olla helppo havaita, mutta asia voi olla lähes mahdotonta todistaa oikeudessa. Vaikuttaja-agentti ja varsinkin luottamuksellinen kontakti voi aina vedota sananvapauteensa sekä oikeuteen ajaa omia poliittisia tavoitteitaan sekä siihen, ettei hän ole tiennyt kenen kanssa hän on ollut tekemisissä asioidessaan vieraan vallan tiedustelu-upseerin kanssa. Toinen ongelma on se, että tällainen lainsäädäntö saattaa kajota syvälle sananvapauteen ja poliittisiin oikeuksiin. Avoimessa demokratiassa erilaisten mielipiteiden esittäminen ja eri poliittisten tavoitteiden ajaminen pitää olla sallittua, vaikka ne palvelisivatkin vieraan vallan intressejä. Siksi tällaisessa vieraan vallan vaikuttamisen kriminalisoivassa lainsäädännössä pitää olla tarkkana, että se koskee nimenomaan konkreettista ja tietoista yhteistyötä ulkovallan kanssa, eikä esimerkiksi ns. hyödyllisten idioottien sananvapauden ja poliittisten oikeuksien harjoittamista.

Suomi – pehmeä kohde?

Suomen rikoslain maanpetorikoksissa ei näytä olevan rauhan ajan säännöksiä, jotka kieltävät vieraan vallan vaikuttamistoimintaan osallistumisen, jos vaikuttaminen tapahtuu sinänsä laillisin keinoin. Ollakseen rikollista toimintaan täytyy sisältyä salassa pidettävän tiedon luovuttamista, paljastamista, tiedustelua ns. kolmatta maata kohtaan, tai näiden valmistelua. Sodan ja poikkeusolojen pykälät sitten kattanevat myös kaikenlaisen vihollisen avustamisen.

Tästäkin syystä Suomessa toimivien ulkomaiden vaikuttaja-agenttien toiminnan arvioiminen on haastavaa. Toinen syy on se, että Suomessa on perinteisesti puhuttu tiedusteluasioista ja erityisesti vastatiedusteluasioista hyvin niukasti, kieli keskellä suuta, joskin tiedustelulainsäädännön myötä toimintaan on ehkä tullut hieman lisää avoimuutta. Kylmän sodan jälkeen vakoilutuomioitakin on annettu vain kaksi kappaletta, jotka molemmat tehtiin Venäjän hyväksi. Tämän lisäksi ovat vuonna 2013 paljastuneet ja julki tulleet Ulkoministeriön verkkovakoilutapaukset, joskin nämä tuskin koskaan etenevät oikeuteen asti. Vuosina 1989-2009 Suojelupoliisi käynnisti noin 30 esitutkintaa, joista suurin osa lienee vakoiluun liittyviä, mutta niistä ani harva on edennyt edes syyteharkintaan.

Viime vuosien vuosikirjoissaan Supo on kuitenkin ilmoittanut, että Suomeen kohdistuva tiedustelutoiminta on aktiivista. Varsinaisen tiedonkeruun lisäksi harjoitetaan myös vaikuttamistoimintaa:

”vieraiden valtioiden tiedusteluorganisaatiot pyrkivät hankkimaan avustajikseen ihmisiä, joiden avulla on mahdollista pyrkiä vaikuttamaan suoraan tai välillisesti poliittiseen päätöksentekoon sekä yleiseen mielipiteeseen.”

Supon mukaan Suomesta on kiinnostunut erityisesti Venäjän tiedustelu. Äskettäin Supo lisäsi myös Kiinan nimeltä mainittujen maiden lyhyeen listaan. Vuoden 2015 vuosikirjassaan Supo mainitsee lisäksi, että vieraan tiedustelun keskeisiä tavoitteita oli vaikuttaa Suomen energiapoliittiseen päätöksentekoon. Tässä yhteydessä Supo ei mainitse maita, mutta lienee aika selvää, että asia liittyy Fennovoiman ydinvoimalaan ja Venäjän tiedusteluun. Fennovoiman ydinvoimala-asiassa Venäjä tosin painosti Suomea myös korkeammalla tasolla. Ulkopoliittisen instituutin vuonna 2016 julkaisema Venäjä-raportti käsittelee laajasti Fennovoima-hanketta, ja eräs nimettömänä esiintyvä asiantuntija kuvaa asioita näin:

”Venäjän tiedustelu kulkee nykyään usein käsi kädessä korruptoinnin kanssa: naapurimaiden toimijoita korruptoidaan, jolloin heiltä on helppo saada tietoja. Fennovoima-projekti luo mahdollisuuksia tiedustelulle. Aina, kun jossain projektissa on mukana venäläistä rahaa, siinä on mukana myös venäläistä vaikutusvaltaa ja intressejä. Rosatomissa, kuten kaikissa isoissa venäläisyhtiöissä ja etenkin valtionyhtiöissä, on oma FSB-yksikkönsä, joka voidaan tarvittaessa aktivoida toimimaan myös suhteessa Suomeen.”

Samaisessa raportissa, niin ikään nimetön asiantuntija kuvaa myös yleisellä tasolla Venäjän vaikutuskeinoja Suomen päätöksentekoon:

”Peitetyssä toiminnassa on kyse siitä, että tiedustelupalvelut pyrkivät rekrytoimaan vaikuttaja-agentteja itselleen. Se on kallista puuhaa, mutta sitä yritetään silti koko ajan ja se on vakaa uhka. Mutta ennen kaikkea uhka tulee sitä kautta, että ihmiset itse asettautuvat alttiiksi Venäjälle, haluavat pelata Moskovan korttia. Julkinen keskustelu usein paljastaa, kuka on milläkin asialla.”

Yksi konkreettinen esimerkki vieraan tiedustelun vaikuttamisyrityksistä suomalaisiin poliitikkoihin tuli julki vuonna 2017, kun Perussuomalaisten nuorisojärjestön entinen puheenjohtaja Sebastian Tynkkynen kertoi, että häntä oli lähestytty vieraan vallan taholta. Suojelupoliisi oli kuitenkin havainnut asian ja viheltänyt pelin poikki. Suomen Kuvalehden tietojen mukaan kyseessä oli nimenomaan Venäjä. Heti seuraavana päivänä Tynkkynen tosin kielsi maininneensa mitään maata. Jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä siitä, mikä maa oli kyseessä.

Valaisevana huomiona tässä yhteydessä voidaan pitää myös Venäjän nykyistä Suomen suurlähettilästä Pavel Kuznetsovia, jolla epäillään olevan KGB-taustaa. Vuonna 2014 Slovakiassa antamassaan haastattelussa Kuznetsov uskoi, että Venäjä tulee tulevaisuudessa sekaantumaan muiden maiden sisäisiin asioihin kuten tukemalla venäjämielisiä liikkeitä jne. Kuznetsov myös pahoittelee sitä, että Kreml, hänen mukaansa, lopetti tällaiset aktiiviset toimet vuonna 1991. Kuznetsovin mahdollisista omista aktiivisista toimista Suomessa ei ole tietoa, mutta ainakin hän suhtautuu niihin kovin suopeasti.                      

Julkisista lähteistä löytyy vähän konkreettisia esimerkkejä Venäjän vaikuttamistoiminnasta poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti vaikuttaja-agenttien toiminnasta Suomessa. Edellä mainitut esimerkit kuitenkin viittaavat siihen, että Venäjä pyrkii harjoittamaan sellaista toimintaa hyvin aktiivisesti. Toki muutkin maat, niin lännessä kuin idässä, saattavat harjoittaa vastaavanlaista toimintaa, mutta Venäjä on selvästi suurin uhka tällä sektorilla. Varsinaisia vaikuttaja-agentteja tuskin on koivinkaan paljon, osaksi jo sen takia, että niiden kultivoiminen ja rekrytoiminen on kuitenkin työlästä ja kallista hommaa. On kuitenkin syytä muistaa, että yksikin keskeisesti sijoitettu vaikuttaja-agentti voi aiheuttaa hyvinkin paljon vahinkoa. Suojelupoliisin strategiana näyttää olevan se, että havaitut vieraan tiedustelun lähestymisyritykset suomalaisiin päättäjiin pyritään viheltämään poikki. Mutta, jos ja kun ei ole rikosoikeudellisia keinoja puuttua vaikuttaja-agenttien toimintaan, niin toimiiko tämä aina? Mitä jos suomalainen päättäjä tai kansankiihottaja ei haluakaan lopettaa yhteydenpitoaan ulkovallan tiedustelupalveluun?

Suomettumisen ajan raskas painolasti

On syytä arvella, että vieraiden valtojen vaikuttaminen yhteiskunnalliseen päätöksentekoon, ml. poliittinen tiedustelu, on juuri Suomelle erityisen vaarallinen hybridivaikuttamisen muoto. Tämä johtuu pitkälti historiallisista syistä. Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto vaikutti erittäin voimakkaasti Suomen asioihin, siitäkin huolimatta, että Suomessa monesti ylistetty YYA-sopimus ja sen kuudes artikla nimenomaan kielsi osapuolia puuttumasta toisten sisäisiin asioihin. Tunnetuimpia tapauksia Neuvostoliiton vaikuttamisesta – raskaan sarjan poliittisesta painostuksesta – ovat yöpakkaskriisi 1958 ja noottikriisi 1961. KGB, suomalaisten avustajien avustuksella, myös mustamaalasivat suomalaisia poliitikkoja ja tukivat toisia, kuten Ahti Karjalaista ja Kalevi Sorsaa. Suomen pitkäaikaisimmalla pääministerillä Kalevi Sorsalla oli muutenkin läheinen suhde KGB:hen ja joidenkin väitteiden mukaan Sorsa oli KGB:n ja NKP:n ”luotettava yhteistoimintahenkilö”. Varmuutta Sorsan suhteiden luonteesta ei tosin ole.  Huolestuttavia ovat myös viitteet  siitä, että Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1972-78 toiminut Arvo Pentti on toiminut KGB:n agenttina tai vähintäänkin mennyt liian pitkälle yhteistoiminnassa KGB:n kanssa. Nykypäivänä Neuvostoliiton toimia kutsuttaisiin eittämättä hybridivaikuttamiseksi, mutta siihen aikaan itänaapuria ei tietenkään arvosteltu, saati pidetty uhkana.

Ministerineuvos, KGB:n kenraali Viktor Vladimirov ja Kalevi Sorsa Vladimirovin läksiäisissä Neuvostoliiton suurlähetystössä 1984. 

Kuvan lähde: Yle / Kalle Kultala

Keskeistä Neuvostoliiton vaikuttamisessa oli nk. kotiryssäilmiö. Lukemattomat suomalaiset poliitikot, puoluetaustasta riippumatta, sekä toimittajat, tutkijat, virkamiehet että liikemiehet ylläpitivät suhteita Tehtaankadulle. Häveliäisyyssyistä suomalaiset kutsuivat toimintaa ”ulkosuhteiden hoitamiseksi” ja neuvosto-osapuolia vain diplomaateiksi tai ”puoluelinjan edustajiksi”. Todellisuudessa valtaosa kotiryssistä olivat kuitenkin KGB:n upseereja ja tämän suomalaisetkin tiesivät tai ainakin heidän olisi tullut tietää. Neuvostoliittolaisille toiminta oli toki ulkosuhteiden hoitamista, mutta myös poliittista tiedustelua, siis tiedonkeruuta ja vaikuttamista. Ajan poliittiselle kulttuurille oli tyypillistä, että monesti suomalaiset nimenomaan tarjosivat itseään kotiryssille, sillä tehtaankadun ”sertifikaattia” pidetiin hyödyllisenä oman uran kannalta. Jotkut menivät jopa niinkin pitkälle, että he juonittelivat KGB:n kanssa vaikuttaakseen suomalaisiin vaaleihin, kuten silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen teki vuoden 1982 presidentinvaalien alla. Suojelupoliisi seurasi kotiryssäilmiötä, muttei juurikaan puuttunut siihen, ellei siinä ilmennyt konspiratiivisia, vakoiluun liittyviä piirteitä. Myös jotkut länsimaat harjoittivat vastaavanlaista poliittista tiedustelua, mutta laajuudeltaan ja syvyydeltään se jäi kauaksi Neuvostoliiton toiminnasta.

On syitä, miksi kylmän sodan aikaisella kotiryssätoiminnalla ja neuvostotiedustelun vaikuttamistoiminnalla saattaa olla merkitystä vielä kylmän sodan jälkeenkin. Ensinnäkin, toiminta ei loppunut kylmän sodan päättymiseen, kuten Suojelupoliisin päällikkö Antti Pelttari taannoin totesi, vaikkakin toiminnan laajuus tuskin on lähelläkään kylmän sodan tasoa. Monien suomalaisten suhteet Tehtaankadun tiedustelijoihin ovat saattaneet jatkua, vaikka toiminta ei enää olekaan osa ”poliittista kulttuuria”. Entisissä kommunistimaissa Venäjän tiedustelu on käyttänyt hyväkseen ihmisten vanhoja suhteita KGB:hen tai sen itäblokin sisarpalveluihin, kuten esimerkiksi virolaisen Herman Simmin tapaus osoittaa. Suomi toki eroaa entisistä kommunistimaista monessakin suhteessa, mutta suomalaisetkin ovat saattanet kompromettoitua kotiryssien kosteissa liemissä.

Suomalaiset ovat myös olleet kovin haluttomia selvittämään asiaa jälkeenpäin. Kylmän sodan neuvostotiedustelua ja kotiryssätoimintaa on toki käsitelty tai sivuttu monessa historiantutkimuksessa, mutta kattavaa ja laadukasta läpivalaisua suomettumisen kipukohdista ei ole tehty. Jotkut ovat jälkikäteen myös kaunistelleet tai peitelleet omia kotiryssäsuhteitaan. Esimerkiksi Paavo Väyrynen on kutsunut toimintaansa jopa ”isänmaalliseksi yhteydenpidoksi”. Erkki Tuomioja taas on pitänyt ”järkevänä”, että Neuvostosuhteiden hoitamisessa käytettiin myös KGB-kanavia. Toki kotiryssäkontakteista saattoi olla Suomelle myös hyötyä, mutta päättäjien seurustelussa tällaisten hämärien tiedustelijoiden kanssa oli omat riskinsä.

Toisen maailmansodan jälkeisessä ajassa tietty suomettuminen tai myöntyväisyyspolitiikka itänaapuria kohtaan oli poliittista realismia, mutta ajan myötä välttämättömyydestä tehtiin hyve, kaikkine hämärine lieveilmiöineen ja kotiryssineen. Vaarana onkin, että kipukohtien perkaamattomuus on jättänyt vallalle ajattelutavan, että itänaapurin hämärät toimintatavat ovat jotenkin osa valtioiden tavanomaista kanssakäymistä. Täten esimerkiksi Suomen ulkosuhteiden hoitaminen tiedustelukanavia pitkin tai merkittävien suomalaispäättäjien asettuminen Venäjän valtiojohtoisen liike-elämän palvelukseen saattaa näyttäytyä monille normaalina toimintana. Sama pätee myös poliittisiin käsityksiin Suomen ”puolueettomuudesta” ja ”hyvistä naapuruussuhteista” tai vaatimukset Venäjän ”ymmärtämisestä” tai ”huomioon ottamisesta” lähes asiassa kuin asiassa.  Suojelupoliisin päällikkönä vuosina 1990-1996 toiminut Eero Kekomäki lausui muistelmissaan:

”KGB ja Stasi ovat myrkkyä, jonka haihtuminen elimistöstä kestää kolmisenkymmentä vuotta. Siitä johtuu, että suomettumisen pullon korkin avaaminen on täällä vielä niin vaikeata.”

Kohta tulee kolmekymmentä vuotta kuluneeksi KGB:n ja Stasin lakkauttamisesta. Josko sitten voidaan käsitellä suomettumisen kipukohtia rehellisesti ja kriittisesti, vai ovatko FSB, SVR ja G(R)U jatkaneet myrkynkylvöä suomalaiseen yhteiskuntaan? Menneisyyden kriittistä käsittelyä sopii toivoa, mutta hengitystä ei kannata pidätellä sen suhteen...

Tanskan malli harkittavaksi Suomeen

Suomessa on tehty hyvää työtä hybridiuhkiin varautumisessa sekä niiden tutkimisessa ja torjunnassa. Esimerkiksi informaatiovaikuttamisesta ja kyberuhkista on puhuttu paljon ja niiden torjumiseen on tehty paljon työtä. Vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja erityisesti tiedustelupalveluiden harjoittama vaikuttaminen on kuitenkin jäänyt julkisessa keskustelussa takaa-alalle, mikä johtunee ainakin osaksi raskaasta historiallisesta painolastistamme. Tästä huolimatta, tai ehkä erityisesti juuri tästä syystä, näistä asioista olisi puhuttava paljon enemmän.

Lisäksi olisi hyvä keskustella myös järeämmistä keinoista näiden uhkien torjumiseksi. Vieraiden maiden ja erityisesti Venäjän harjoittama vaikuttaminen poliittiseen päätöksentekoon ja yleiseen mielipiteeseen on vakava uhka. Siksi Tanskan mallinen lainsäädäntö, jossa vieraan tiedustelun harjoittama vaikuttamistoiminta sekä kaikenlainen vieraiden tiedustelupalveluiden avustaminen on kriminalisoitu, olisi hyvä harkita myös Suomessa, sillä tällä hetkellä Suomen lainsäädännössä on vaikuttaja-agenttien mentävä aukko. Tuomiot maanpetosrikoksissa ovat harvinaisia niin Tanskassa kuin Suomessa ja vaikuttamistoiminnan kriminalisoimisessa on omat juridiset ongelmansa, mutta siitä huolimatta olisi hyvä olla rikosoikeudellisia keinoja puuttua tällaiseen kansallista turvallisuutta vakavasti uhkaavaan toimintaan. Ankarampi lainsäädäntö saattaisi myös nostaa suomalaisten kynnystä osallistua ulkovaltojen hämäräpuuhiin. Samalla ehdotettu lainsäädäntö olisi kuitenkin säädettävä hyvin tarkkaan, jotta se ei loukkaa kansalaisten sananvapautta tai poliittisia oikeuksia. Vieraan vallan vaikuttaja-agentit eivät kuitenkaan ansaitse rikosoikeudellista suojaa.

Viktor Rantala
Kirjoittaja tekee kylmän sodan tiedusteluhistoriaan liittyvää väitöskirjaa Helsingin Yliopistossa.