Punaruskea maailma: johdanto

Osa nykyistä, kuohuvaa maailmanaikaa on poliittisten kenttien uudelleenjärjestäytyminen. Kylmän sodan maailmassa oikeisto ja vasemmisto olivat suhteellisen selvärajaisia määritelmiä, joihin kaikkien poliittisten toimijoiden olemusta jollain tasolla verrattiin. Kommunismin romahdusta seurasi taas jonkinlainen liberaalin markkinatalouden ja demokratian voitonhuuma, jossa katsottiin enää ajan kysymykseksi milloin kaikki maailman maat kehittyvät liberaaleiksi demokratioiksi. Historian piti loppua. Ei loppunut.

Tässä uudessa ajassa poliittiset ajatukset ja liikkeet asemoituvat ja asemoivat itsensä eri tavalla kuin ennen. Jos niitä yrittää tulkita entiseen tapaan, jää tärkeitä asioita huomaamatta. Eräs tärkeä uuden ajan kehityskulku on, että ennen suorana vasemmalta oikealle kulkenut poliittinen akseli on kääntynyt hevosenkengäksi. Ääret vasemmalla ja oikealla jakavat yhä enemmän näkemyksiä varsinkin siitä, mikä on väärin ja vastustettavaa. Globalisaatio, EU, Yhdysvallat, moniarvoisuus ja monet muut vastaavat asiat ovat pahoja ja huonoja sekä äärivasemmalla että äärioikealla.

Tämä luokittelu koskee siis länsimaisia demokratioita. Oikeistopopulistien ja äärioikeiston nousu meillä ja muualla on ollut se eniten esillä oleva asia. Nämä voimat hakevat parhaillaan yhteyttä ja pyrkivät ylikansallisella liittoutumisella edistämään tavoitteitaan, joihin kuuluu myös kansallisvaltioiden erillisyyden korostaminen. Tässäkin blogissa on käsitelty runsaasti tämän ilmiön eri puolia meillä ja muualla.

Kylmän sodan aikana Neuvostoliitto tuki voimakkaasti läntisen Euroopan vasemmistoliikkeitä. Myös 80-luvun voimakas rauhanliike oli Neuvostoliiton aktiivisten toimien kohde ja sitä käytettiin yhtenä välineenä idän ja lännen välisessä kamppailussa. Näiltä ajoilta moni vasemmistolainen tuntee edelleen sympatiaa sekä Venäjää että jo silloin käynnissä olleiden kamppailuiden "omaa" osapuolta kohtaan. Nyttemmin korruptoituneet ja rappioituneet hallinnot Kuubassa, Nicaraguassa, Etelä-Afrikassa, Zimbabwessa ja muualla nauttivat joidenkin piirien suosiota noiden aikojen muistona.

Max Blumenthalin Greyzone-sivusto ottaa voimakkaasti kantaa.

Chavezilainen Venezuela on perustavanlaatuisessa USA-vihassaan myös tärkeä maa heille ja sen merkitys on korostunut käynnissä olevan valtakamppailun myötä. Jatkuvasti käynnissä olevan kriisi Lähi-idässä on myös voimakas elementti. Palestiinalaisten sorto, Irakin ja Libyan sekasorto sekä monet muut siellä tapahtuvat asiat ovat hyvin korkealla näiden piirien agendassa.

Yhdysvalloissa näille piireille on annettu nimi punaruskeat. Punainen tulee vasemmistolaisuudesta ja ruskea totalitarismista. Nimi ei ole imarteleva, mutta ilmaisee hyvin sekä ilmiön taustaa että sen saamia ilmiasuja. Kuten aina, on äärimmäisen vaikeaa vetää täsmällisiä rajoja. Mikä on punaruskeaa ja mikä vain punaista, on se hankala asia. Moni punaruskeiden ajama asia on aito ja oikea.

Tämä asian pohdinnan kimmokkeena oli sen huomaaminen, miten aivan järkevät, vaikkakin suhteellisen radikaalit, ihmiset viittaavat disinformaatiota ja salaliittoteorioita kylväviin lähteisiin. Tuntuu, että punaruskeista lähtökohdista toimivien disinformaatikkojen määrä ja merkitys ovat kasvaneet rajusti viimeisten vuosien aikana.

Punaruskeus on äärioikeistolaisuuden tapaan otettu myös Putinin Venäjän vaikutusvälineeksi. Samalla on nähtävissä, miten punaruskeat ja äärioikeistolaiset synkretisoituvat, muistuttaen yhä enemmän toisiaan. Tämä on varmasti osittain tahatonta, mutta myös päämäärätietoista kehitystä. Esimerkiksi Venäjän valtio käyttää propagandakanaviensa RT:n ja Sputnikin ulkomaalaisina kommentaatttoreina sekä punaruskeita että äärioikeistolaisia. samansuuntaiset mielipiteet johtavat jollain aikavälillä jonkinlaiseen yhteistyöhön.

Ilja Janitskin on modernin äärioikeistolaisen prototyyppi: julkisuushakuinen, aggressiivinen, taitava oman median käyttäjä ja maahanmuuttokriittinen. Rasistiksihan ei saa enää ketään sanoa.

Janitskinin vieressä istuva Pirkko Turpeinen-Saari on taustaltaan SKDL:n ja taistolaisten Demokraattisen vaihtoehdon kansanedustaja. Hän pitää länttä russofobisena ja on muun muassa kieltänyt serbien tehneen joukkomurhaa Srebrenicassa.

Suomalaisessa ympäristössä tämä ääripäiden yhdenmukaistuminen tuli konkreettisesti näkyville Paavo Väyrysen Seitsemän tähden liikkeen lehdistötilaisuudessa, jossa vierekkäin istuivat, saman puolueen ehdokkaina, moderni äärioikeistolainen ja 70-lukulainen äärivasemmistolainen. Heillä on samat viholliset: EU, Nato, Yhdysvallat, moniarvoisuus, globalisaatio. Siksi heille oli luontaista liittoutua. Sitä samaa liittoutumista aatteiden, ajatusten ja konkretian tasolla on varmasti nähtävissä yhä useammin. Liberaalin demokratian vastaisten voimien synkretisoituminen on yksi lähivuosien poliittisia ilmiöitä.

Koska aihe on laaja, ei yhteen kirjoitukseen ole mahdollista koota ilmiötä edes pinnallisesti. Tämän johdannon jälkeen on luvassa ainakin henkilökuva Max Blumenthalista, yhdestä skenen kirkkaimmista tähdeistä. Lisäksi on tulossa kirjoitukset ainakin punaruskeasta verkostoitumisesta ja sen mediamaailmasta.