Vieraskynä: Diagnoosi 2016: turvallisuus, muutos ja vakaus

Katsoipa Suomesta mihin ilmansuuntaan tahansa, näkymät ovat kovin erilaiselta kuin vielä muutama vuosi sitten. Antiikin kreikkalaisen filosofin Herakleitosin mukaan muutoksen maailmassa vain taukoamaton muuttuminen on muuttumatonta. Suomessa johtavat tutkijat, poliitikot ja virkamiehet ovat viimeisen muutaman vuoden sisällä kaikki korostaneet Suomen ulkopoliittisen toimintaympäristön muuttunutta luonnetta ja tarvetta vastata tilanteen synnyttämiin uusiin turvallisuushaasteisiin.  Tarpeen myötä Suomessa on kasvanut keskustelu maamme turvallisuuspolitiikan tulevaisuuden suunnasta.
Keskellä Euroopan ja kansainvälisen politiikan suuria muutoksia käsitys turvallisuudentunteen tarpeesta on säilynyt valtion tärkeimpien tehtävien joukossa.

Maamme uhkakuvapolitiikkaa arvioidaan kuitenkin monella tapaa uudella mitta-asteikoilla, sillä Suomen turvallisuuspoliittiseen ympäristöön vaikuttavat nyt poikkeuksellisen vaikeat ja globaalit kriisit. Turvallisuuden erilaiset rimat ulkoisen ja sisäisen välillä joutuvat uudelleenarvioinnin kohteeksi samalla kun keskinäisriippuvuuden ja kokonaisturvallisuuden käsitteet nousevat yhä tärkeämpään osaan turvallisuudentuottamisessa.

Turvallisuutemme yksi olennainen kysymys koskee konkreettisia uhkakuvia ja kysymystä siitä, mikä Suomea tosiasiassa uhkaa? Vaikka Suomen turvallisuustilannetta voidaan kuvailla suhteellisen hyväksi, voimapolitiikan paluu ulkopolitiikan aktiiviseksi työkaluksi on valitettavasti korostanut sotilaallisen voimankäytön kohteeksi joutumista yhtenä mahdollisena uhkana. Samalla se on tarkoittanut kansainvälisen sääntöjärjestelmän joutumista koville ja suurvaltojen pyrkimystä ottaa suurempaa roolia kansainvälisessä politiikassa, mikä on puolestaan erityisesti pienvaltioiden kannalta huolestuttavaa.

Perinteisten uhkien rinnalle on noussut myös uusia haasteita digitalisaation myötä. Yhteiskuntamme keskeisten toimintakykyjen ollessa riippuvaisia digitaalisesta suorittamisesta tarkoittaa, ettei kyberturvallisuus vain rajoitu tekniseen ulottuvuuteen vaan koskee päinvastoin jokapäiväistä arkeamme. Yhtä tärkeitä turvallisuuden resursseja ovat yhteiskuntamme päätöksenteko- ja kriisinsietokyky, jotka liittyvät suoraan kyberturvallisuuden lisäksi informaatiotilan hallitaan.

***

Muutos itsessään ei tietenkään tarkoita automaattisesti uhkaa. Esimerkiksi kylmän sodan jälkeinen kansainvälisen järjestelmän muutos kaksinapaisesta maailmasta kohti globalisaatiota on tarkoittanut yhteisten resurssien suuntaamista yhteisten haasteiden, kuten ilmastonmuutoksen pysäyttämiseksi, universaalien ihmisoikeuksien edistämiseksi ja köyhyyden poistamiseksi.

Muutoksen sisältyy kuitenkin myös haasteita, kuten viimeistään Ukrainan kriisi on meille osoittanut. Venäjän ja lännen välille syntynyt ja äkillisesti syventynyt kuilu on tarkoittanut muutosta lähialueemme turvallisuustilanteessa. Liittyminen Euroopan Unioniin vuonna 1995 merkitsi Suomen ulkopoliittisen suunnan kytkeytymistä läntiseen turvallisuuspoliittiseen arkkitehtuuriin ja kansallinen identiteettimme läntisyys päätyi sen kovasti kaipaamaan seuraan.

Nyt, toisin kuin kylmän sodan aikana, Venäjän ja lännen välisessä erimielisyydessä Suomi on sanktio- ja julkispolitiikkansa myötä erimielisyyksien suhteen selkeästi aidan toisella puolella. Lääkärin ja tuomarin roolit ovat jossain määrin sekoittuneet, mikä on tarkoittanut Suomelle uutta ulkopoliittista asennoitumista Euroopan turvallisuusjärjestelmässä.

Viime vuosina on ollut erityisen kiinnostavaa seurata tämän uuden ulkopoliittisen asennon ympärillä käytävää suomalaista keskustelua. Kun idän ja lännen tarve tiivistää omia rivejään politiikan kaikilla aloilla on kasvanut, on maailmankatsomusten polarisaation välinen tila muuttunut kapeammaksi. Tätä kuvastaa omalla tavallaan se, että lausetta ”Nato-jäsenyys on suomalaisten oma asia” kuuleekin todettavan yhä enenevissä määrin Helsingin sijaan ulkomailla. Tässä tilanteessa olosuhteiden jännitteet ovat heijastuneet suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun siten, että epävarmuus on lisääntynyt ja paine oman kannan kirkastamiselle on kasvanut.

Kasvavan paineen ikävä sivuoire on historiapolitiikan sävyttämän ja leimaavan keskustelukulttuurin piirteiden kehittyminen Suomessa, mikä kuitenkin viime kädessä vain heikentää omaa analyysikykyämme ja meidän tapauksessa lukitsee keskustelun menneisyyteen. Yksi menestyvän ulkopolitiikan edellytyksiä on realistinen kuva turvallisuusympäristön kehityksestä. Tämä puolestaan edellyttää sitä, että keskustelussa ratkaisua haetaan ympäristön muutosten kautta eikä niinkään keskusteluosapuolten arvokkuuden kustannuksella.

***

Yksi muutokseen liittyvistä haasteita on sen hahmottaminen ja siitä suoriutumiseen vaadittavien toimenpiteiden tunnistaminen. Nämä puolestaan edellyttävät kykyä arvioida omien valintojen kestävyyttä sekä lyhyellä, että pitkällä aikatähtäimellä. Tämä luokin Suomelle vaikean turvallisuuspoliittisen asetelman stagnaation ja vauhtisokeuden välillä: vanha ja tuttu ulkopolitiikan ”pitkällä linjalla” ei välttämättä sittenkään saavuteta enää haluttuja tuloksia, mutta toisaalta äkilliset päätökset eivät myöskään tunnu sopivan nykypäivän nopeatempoiseen ja moniulotteiseen kansainvälisen politiikan maailmaan. Joka tapauksessa maltillinen analyyttisyys säilyy varautuvan ja viisaan ulkopolitiikan kulmakivenä.

Jaakko Blomberg on aiemmin kirjoittanut, miten kylmän sodan viimeisinä vuosina muutoksen ja vakauden välinen ongelma oli sisäänrakennettuna Suomen toimintaan läpi ajan murroskauden. Max Jakobson on puolestaan täydentänyt tätä ajatusta toteamalla, ettei Suomessa uskottu muutoksiin, koska niitä ei yksinkertaisesti haluttu. Tällaisia valitettavia piirteitä on ollut havaittavissa myös nykyisissä olosuhteissa, mikä ilmeni etenkin Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin jälkilöylyissä. Onneksi näyttäisi kuitenkin olevan perusteltua, että pääosin julkinen pohdinta Suomen ulko- ja puolustuspolitiikasta on selvästi aiempaa avoimempaa ja monipuolisempaa.

Kuten 1990-luvun alussa, myös nykyisissä olosuhteissa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan punaisena lankana toimii pyrkimys vakauteen, tällä kertaa presidentti Sauli Niinistö aktiivisen vakauspolitiikan kautta. Lienee oikeansuuntaista todeta, että viime kädessä suomalaiset tahtovat maamme harjoittavan vakauteen ja rauhaan pyrkivää turvallisuuspolitiikkaa ja että päämäärän sijaan keinot ovat suomalaisen keskustelun erimielisyyden lähde.

Muutoksen tuoma haaste ei kuitenkaan koske vain Suomea. Nähdäkseni Alexander Stubbin 080808-puheen arvio ”päällekkäisyyksien aikakaudesta” kansainvälisissä suhteissa on ollut oikeansuuntainen. Kansallisvaltio ja voimapolitiikka ovat tehneet paluutaan, läntinen ihmisoikeuskäsitys ja demokratiamalli ovat puolustuskannalla, minkä lisäksi kansainvälinen yhteisö ja kansainväliset järjestöt eivät ole kyenneet hillitsemään globaaleja kriisejä. Viimeistään Yhdysvaltain presidentinvaalien jälkeen liikkeellä olevat muutosvoimat ovat osoittaneet vaikutuskykynsä. Haaste on todellinen, mutta viime kädessä ratkaisut ovat omissa käsissämme – oikein kanavoituna tyytymättömyys voi olla myös voimavara.

Turvallisuusympäristön ja kansainvälisen politiikan muutokset edellyttävät reagointia, sillä turvallisuus on viime kädessä kaiken hyvinvoinnin perusta. Keskustelua turvallisuudesta ei voi siirtää syrjään, vaan sitä tulee käydä jatkuvasti. Vuoden 2016 aikana Suomessa on tuotettu runsaasti turvallisuutta koskevaa keskustelua ja tietoa sekä akateemisella ja kansallisella tasolla, että valtioneuvoston selontekojen muodossa – meillä on riittävästi eväitä laadukkaaseen keskusteluun, käyttäkäämme tietoa viisaasti. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tarve ulkopolitiikan momenttien tunnistamiselle ja oikeille tilannearvioille on korostunut, jolloin päätöksenteon joustavuutta ja arvioinnin tiheyttä tulisi lisätä entisestään.

Viisas ulkopolitiikka katsoo eteenpäin ja mielellään hieman kauemmas, jolloin toiminnan työkalupakki pysyy ajankohtaisena ja tarkoituksenmukaisena. Tärkeänä tavoitteena tulisi säilyä oman ulkopoliittisen liikkumavaran maksimointi – tämä on nähdäkseni ainoa keino pyrkiä hallitsemaan Herakleitosin muutoksen muuttumattomuutta, mikä nytkin kytkeytyy muutoksen ja vakauden kaipuun väliseen ongelmaan.

Henri Vanhanen
Valtiotieteiden kandidaatti
The Ulkopolitist -verkkolehden kirjoittaja