Vieraskynä: Tähtiliikkeen liepeillä kaikuvat Kremlin kellot

Seitsemän tähden liikkeen ehdokkaat astuivat esiin rytinällä.

Ensimmäiset 70 nimeä kirvoittivat Marko-Oskari Lehtosen ansiokkaan jutun Paavo Väyrysen puolueen olemattomasta ehdokkaasta. Helsinkiläinen sisällöntuottaja Börje Börgelsson kohdisti hetkessä koko maan mediahuomion itseensä. Sen sijaan muita Tähtiliikkeen ehdokkaita puitiin lähinnä alueellisissa lehdissä ilmoitusluonteisina uutisina.

Oli kyseessä sitten pila tai puolueen julkisuustemppu, Börgelssonin hakemus paljasti jotain olennaista Väyrysen kannattajakunnasta. ”Olen koko ikäni ollut Paavon kannattaja ja jos hän ei voi pelastaa Suomea globalisteilta ja kommunisteilta, ei kukaan voi,” Börgelsson kuvaili hakemuksessaan. Samanlaiset teemat toistuvat todellisten ehdokkaiden sosiaalisen median tileillä.

Verkkosivullaan Seitsemän tähden liike kuvailee ehdokkaitaan seuraavasti:

”Ehdokkaaksi valitut ovat sitoutuneet ajamaan Tähtiliikkeen keskeisiä tavoitteita eli

1. puolustamaan Suomen itsenäisyyttä vastustamalla hallitsematonta globalisaatiota ja Euroopan ylikansallista yhdentymistä,
2. puolustamaan Suomen puolueettomuutta vastustamalla Suomen sotilaallista liittoutumista sekä suoran Nato-jäsenyyden kautta että kehittämällä Euroopan unionia sotilasliitoksi,
3. kannattamaan hallittua siirtolaisuus- ja maahanmuuttopolitiikkaa,
4. taistelemaan köyhyyden poistamiseksi ja tasa-arvon toteuttamiseksi kaikkialla,
5. vahvistamaan sekä maaseudun ja maakuntien elinvoimaa että suurkaupunkien asukkaiden hyvinvointia vastustamalla keskittävää metropolipolitiikkaa.”

Näiden tavoitteiden täyttäminen onnistuu useilta ehdokkailta helposti. Itse kiinnitin ensiksi huomioni Kauko Kallioniemeen. Kallioniemi on radioamatööri ja mukana esimerkiksi Pasi Komsin Pispalan Radiossa. Kaksikko muodosti myös Suomen vapaa sana riippumaton toimittajayhdistys ry:n hallituksen yhdessä Johan Bäckmanin kanssa.

Kirjoitin näistä radiokanavista Voima-lehden artikkelissa, joka käsitteli vasemmistotaustaisten poliitikkojen toimintaa Venäjää myötäilevissä vastamedioissa. Samassa artikkelissa Tiina Heikkilä käsitteli Vastavalkea-verkkomediaa ja nosti esiin sinne kirjoittavan Kimmo Kaution. Myös Kautio kuuluu Tähtiliikkeen ehdokkaisiin.

Ehdokaslistan nimistä kansalaisaktivisti Kaija Olin-Arvola toimi aiemmin Väyrysen Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenenä. Tässä blogissa on aikaisemmin esitetty hänen lausuntojaan, kuten kirje Jussi Niinistölle. Tuolloin hän kirjoitti ”Moro! Jussi Niinistö! Pane itse vati päähäsi ja lähde tapettavaksi, kun niin mieli tekee. Minun lapsiani ei ole tehty tykinruuaksi.”

Pykälää aggressiivisemmin kirjoittaa mikkeliläinen Jari Roivas vk.com-profiilissaan. Hänen mukaansa raiskaavat pakolaiset ”pitäisi hirttää” ja ”Roistovaltio Ukraina” on syyllinen ongelmiinsa eikä Suomen tai EU:n pitäisi tukea maata. Roivas vaatii russofobian lopettamista ja Suomen Venäjä-suhteiden parantamista. Nämä aiheet ovat osa hänen vaalikampanjaansa. Yhdeksäs maaliskuuta hän juhlisti profiilissaan Venäjän Voiton päivää.

Epäilyjä Venäjään kohdistuvasta mustamaalauksesta herättelee myös Ilkka Luoma. Tuoreessa blogikirjoituksessaan hän esimerkiksi esittää väitteen siitä, että Helsingin Sanomat mustamaalaa Venäjää. Tämä johtuu Luoman mukaan siitä, että ”tunnetusti HS on voimakas Naton sotakoneen kannattaja.”

Tähtiliikkeen ehdokkaiden teksteissä väitetään länsivaltojen lietsovan tahallaan sotaa. Venäjän osallisuutta Krimin sotaan vähätellään tai se sivuutetaan kokonaan. Tämä retoriikka toistuu Risto Suvannon Rauhanmaa-sivustolla.

Erään Ukrainan sotaa käsittelevän tekstinsä Suvanto aloittaa runollisesti: ”Oligarkit taistelivat ahneuden tanssiaisissa rahasta ja vallasta Ukrainassa 2014. Sen seurauksena Eurooppa militarisoituu ja USA:n lentokoneet lentelevät Suomen ilmatilassa kuin kotonaan. Ja me tuhlaamme rahamme aseisiin, koska pelkäämme Venäjää.”

Toisaalla Suvanto siteeraa totuutta etsiessään Donetskissa työskennelleen propagandisti Janus Putkosen päivitystä Alexander Zakharchenkon kuolemasta. Samaan aikaan hän kritisoi kärkkäästi Suomen ”sotaleikkejä.”

Joidenkin ehdokkaiden profiileissa löytyy myös viitteitä salaliittoteorioihin uskomisesta. Esimerkiksi Homeopaatti Marjo Paananen jakaa Facebook-sivullaan uutista, johon hän viittaa kemikaalivanoina. Paananen kuuluu myös useisiin rokotuskriittisiin ja kemikaalivanoja vastustaviin ryhmiin.

Sami Vehmas taasen jakaa vastamedian, kuten MV:n ja Vastavalkean tekstejä. Joukossa on myös MH17- ja MN17- tutkintoja koskevia epäileviä päivityksiä. Vehmaan Facebook-seinällä on esillä Pirkko Turpeinen-Saaren pohdinta siitä, ketä Natsi-Saksan johtajaa Jussi Niinistö muistuttaa eniten. Teksti on peräisin ryhmästä Venäläiset eivät ole minun vihollisiani.

Akseli Erkkilän blogissa todetaan Helsingin Sanomien harjoittavan hybridivaikuttamista ja epäillään Yhdysvaltain presidenttiin Donald Trumpiin kohdistuvaa Venäjä-tutkintaa. ”Josko kyseessä onkin saada aikaan tilanne, jossa Trumpin olisi pakko todistaa suhtautuvansa Venäjään vihamielisesti? Naurettavaahan on ajatella, että Yhdysvaltain kalliit ja valtavat presidentinvaalit ratkeaisivat venäläisillä resursseilla.”

Useiden ehdokkaiden Facebook-kavereissa toistuvat samat tutut nimet. Aiemmin mainittu Johan Bäckman, Janus Putkonen milloin itsenään, milloin Ivan Putkov -profiilillaan, ja Jarmo Ekman. Kaikki kolme tunnetaan työskentelystään Donetskin ”kansantasavallan” ja Venäjän hyväksi.

Sosiaalisen median ystävyyssuhteet Venäjän alaisuudessa työskenteleviin tahoihin yltävät Tähtiliikkeen johtoportaaseen saakka. Puoluesihteeri Seppo Hauta-aho on sekä Bäckmanin että Putkosen molempien profiilien Facebook-kaveri.

Profiilikuvassaan neonkeltaiseen rakennusliiviin sonnustautunut Hauta-aho jakaa sivullaan Russia Todayn livelähetyksiä keltaliivien mellakoista. Kun venäläishävittäjät saapuivat joulukuussa Krimille, Hauta-aho kommentoi ”Sauli ja kumppanit ovat rakentaneet tilanteen, jossa Suomi on samankaltaisessa tilanteessa kuin Ukraina...”

Eräs Hauta-ahon viimeksi lisätyistä Facebook-kavereista on Jarmo Ekman. Hän ilmoittaa profiilissaan vitsikkäästi olevansa ”Informaatio-, hybridi- ja vaalivaikuttamiskoordinaattori Suomen 2019 eduskunta- ja europarlamenttivaaleissa at Росси́я - Российская Федерация - Russia.”

Näiden hahmojen ja Börgelssonin tapauksen perusteella Tähtiliikkeen ehdokkaaksi pääsee kuka tahansa ulosannista ja taustoista riippumatta. Yhteiset viholliset yhdistävät.

Petri Jääskeläinen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja

Trumpille maailma on pelkkää bisnestä

Presidentti Donald Trump vakuutti vierailullaan Irakissa amerikkalaissotilaille, että Yhdysvaltain rooli maailman poliisina on nyt päättynyt. Tähän ilmoitukseen pitänee suhtautua, kuten Trumpin puheisiin muutenkin eli epävarmana siitä, mitä tässä oikein tarkoitettiin ja mitä tästä seuraa.

Lausuntoa on mahdollista tulkita monella tavalla ja luulisin, että mikään tavoista ei yksin ole oikea. Trumpin omalaatuinen tapa toimia on jo osoittanut Jos Obama hänen edeltäjänään oli kansainvälisessä poltiiikassa perin varovainen, niin Trump porskuttaa senkin edestä.

Kuvakaappaus Trumpin Twitter-tilillä julkaistusta videosta.

Ensimmäinen tapa tulkita lausuntoa on katsoa se kaupanteoksi ja tinkimiseksi. Jo ennen Trumpin aikaa alkanut pyrkimys Yhdysvalloissa keventää sotilaallista vastuuta ja ennen kaikkea taloudellista taakkaa on Trumpin kaudella kiihtynyt hurjasti. Hänen voi kuvitella tosiaan irtisanovan pitkän liittolaisuudenkin rahan takia ja siksi hänen sanansa myös toimivat tinkaamisessa ainakin lyhyellä tähtäimellä. Trumpille liittolaisuus on ennen kaikkea toimiva laskutussuhde, ei juuri enempää.

Toinen tapa tarkastella lausuntoa on miettiä sitä, mikä merkitys puolustusministeri James Mattisilla oli Yhdysvaltain kansainvälisissä toimissa. Mattishan käytännössä erosi juuri ennen tätä lausuntoa ja suututti Trumpin erokirjeellään. Mattis oli perinteisen, aktiivisen linjan kannattaja, jolle liittolaiset näyttäytyvät ensisijaisesti Yhdysvaltain voiman takeena, eivät pelkkänä kulueränä. Mattiksen eron syyksi on tulkittu Trumpin äkkinäistä päätöstä vetäytyä Syyriasta, johon kuuluu myös olennaisena osana kurdiliittolaisten pettäminen. Nämä ovatkin nyt hakeneet suojaa Turkkia vastaan Venäjän johtaman liittoutuman puolelta.

Jos Mattisin eron jälkeen on odotettavissa enemmänkin Yhdysvaltain irtautumista yhteistyökuvioista, niin se on merkittävä asia myös Suomen kannalta. Suomen, Ruotsin ja Yhdysvaltain kolmikantainen aiesopimus puolustuspoliittisesta yhteistyöstä oli nimenomaan Mattisin aikaansaannoksia. Jos sillä sinällään hyvin periaatteellisella tasolla olevalla sopimuksella ei ole enää poliittista tukea, niin käytännön puuttuessa on sopimus aika lailla merkityksetön. Uuden puolustusministerin linjaukset ovat tässä kohtaa olennaisia, sillä virkakoneistojen välillä voi tapahtua yhteistyötä vain poliittisen tason siunauksella. Vt. puolustusministeri Patrick Shanahan on muuten taustaltaan Boeingin johtajia, eikä hänellä ole kokemusta kansainvälisestä politiikasta eikä sotilaallisesta johtamisesta. Sen sijaan asevoimien kalustohankinnat ovat hänelle tuttuja myyjän ominaisuudessa.

Maailmanpoliisi-ilmoitusta voi tulkita myös Trumpin dramaattisen tyylin ilmentymänä. Hänellä on tapana kauniisti sanottuna liioitella sanomisissaan erilaisia asioita. Tämä ilmoitus ei tietenkään ole suoranaisesti valhe, koska siinä hän ottaa kantaa poliittiseen linjaukseen, joka on vasta vaikuttamassa. Mutta tietäen Trumpin tavan puhua jatkuvasti pehmeitä, niin ilmoitus voi jäädä hyvin myös irralliseksi heitoksi, jolla ei ole päätöksenteon suhteen merkitystä. Hän on ehkä laskeskellut, että sanomalla jotain hurjaa ja omia kannattajiaan miellyttävää, voi hän siirtää huomiota pois niistä lukuisista negatiivisista uutisista, jotka koskevat muun muassa liittovaltion sulkemista ja erikoissyyttäjä Muellerin tutkinnan etenemistä.

Tähän liittyen lausunnon voi tulkita myös liikkumavaran raivaamiseksi. Nyt Trump voi perustella mitä tahansa päätöstään vetäytyä maan vastuista maailmalla tällä lausunnolla. Ei hän sattumalta käyttänyt useimmmiten pilkallista tai jopa vihamielistä sävyä sisältävää maailmanpoliisi-nimitystä Yhdysvaltain toiminnasta maailmalla. Mutta tuskin silti on luvassa oikeasti järjestelmällistä vetäytymistä kaikista maailman kriisipesäkkeistä. Viimeistään Israelin kohdalla tulee selväksi, ettei Yhdysvallat ole oikeasti luopumassa kaikista sitoumuksistaan.

Lausuman voi tulkita myös luvaksi muille valtioille toimia tahtonsa mukaan, ainakin niin kauan kuin ne eivät uhkaa Yhdysvaltain etuja. Trumpin lausunto on taatusti laittanut liikkeelle melkoisia ajatusrakennelmia Moskovassa ja monissa muissa aggressiivista valtapolitiikkaa harjoittavissa pääkaupungeissa. Samoin erilaiset diktaattorit voivat nyt huokaista helpotuksesta, sillä periaatteellinenkin uhka Yhdysvaltojen suunnasta heidän valtaansa vastaan on nyt poistunut.

Jos aiemmat presidentit olivat ainakin puheissaan pitäneet esillä ajatusta Yhdysvaltojen poikkeuksellisuuden (American exceptionlism) merkityskestä maan poliittisissa linjauksissa, niin tämä Trumpin lausunto on paluuta eristäytymiseen. Aiemmin saman tyyppinen isolationistinen linjaus on jouduttu muuttamaan, kun Yhdysvallat on lähtenyt olosuhteiden pakosta mukaan kahteen maailmansotaan.

Jo Trumpin valinnan kohdalla oli selvää, että hänen toimintatapansa, osaamattomuutensa ja moraalittomuutensa takia on hänen valtakautensa leimallisin piirre kansainvälisen politiikan suhteen epävarmuus. Sitä odotusta hän tälläkin lausunnollaan täysimääräisesti toteuttaa.

Vasemmistoliitto ja kansainvälinen harjoittelu

Urheiluministeri Paavo Arhinmäki yleisurheilun MM-kisakatsomossa Moskovassa vuonna 2013.

Vasemmistoliiton puoluevaltuuskunta teki päätöksen,  jossa ilmoitti haluavansa lopettaa Suomen osallistumisen Naton sotaharjoituksiin. Puolueen ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ohjelmassa vuoden takaa tämä vaatimus oli jo sisäänkirjoitettuna muodossa, että Suomen on irrottauduttava isäntämaasopimuksesta. Käytännön järjestelyt ja huolto toteutetaan isäntämaasopimuksen mukaisesti ja se on käytännössä edellytys kansainväliseen harjoitustoimintaan osallistumisessa.

Suomen tärkeimmät harjoittelukumppanit tällä hetkellä ovat Ruotsi ja Yhdysvallat. Irtautuminen Naton aluepuolustukseen liittyvistä harjoituksista tarkoittaisi käytännössä luopumista kaikista muista kuin kahdenvälisistä harjoituksista Ruotsin kanssa. Ruotsi ja Suomihan solmivat kuitenkin vastikään kolmikantaisen puolustuspoliittisen aiesopimuksen Yhdysvaltain kanssa. Se, kuten muutkaan Suomen melko lukuisista puolustuspoliittisista aopimuksista, ei ole sitova. Mutta käytännössä vetäytyminen Naton 5. artiklaan liittyvistä harjoituksista tarkoittaisi ensin harjoittelun hankaloitumista Yhdysvaltain ja sitten Ruotsin kanssa. Suomi on nimittäin Yhdysvalloille kiinnostava kumppani sen takia, että Suomesta olisi todennäköisesti apua, jos Yhdysvallat joutuisi Naton kautta turvaamaan Baltian maita. Jo se, että Suomi pitäisi oman alueensa hallinnassaan, Ahvenanmaa lukaan lukien, olisi iso apu Natolle.

Ruotsilla on Suomea pidempi ja syvempi suhde Yhdysvaltain kanssa. Kylmän sodan aikana maalla oli salaiset turvatakuut Washingtonista, eikä tästä motaa vuotta ole kun Yhdysvaltaina varapresidentti Joe Biden julisti:

”Meillä on kumppanuus Naton ja Ruotsin kesken siinä, miten me katsomme ­jakamatonta, turvallista ja rauhanomaista Eurooppaa. Kenenkään ei pidä olla ymmärtämättä, ei herra Putinin eikä jonkun muun, että tämä on loukkaamatonta ­aluetta. Piste! Piste! Piste!”

Jos Suomi luopuisi Natoon liittyvästä harjoitustoiminnasta, tarkoittaisi se olemassaolevassa tilanteessa myös Ruotsille eräänlaista valintatilannetta siitä, kumman kaa: Suomen vai Yhdysvaltain johtaman liittouman, johon kuuluvat suurin piirtein kaikki muut Euroopan maat. Vastaus lienee selvä. Ei se maidemme välejä tietenkään katkaisisi, se vain tekisi Ruotsille kannattamattomaksi panostaa yhteisiin asioihin Suomen kanssa.

Nato-kumppanuus ja mahdollisuus hakea sotilasliiton jäseneksi on myös yksi harvoja Suomen valttikortteja Venäjän suuntaan. Venäjä ei tietenkään halua Suomen liittyvän Natoon ja se katseli varmasti huolestuneena Naton kannatuslukujen nousua Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan käynnistymisen jälkeen. Sota Ukrainassa jatkuu, mutta suomalaisten mielialat ovat kääntyneet taas Nato-vastaisemmiksi. Suoranaista painetta Venäjän suunnalta on myös parin viime vuoden aikana höllätty. Voi olla, että kovien otteiden on huomattu enemmänkin kohottavan kuin laskevan Nato-jsäenyyden kannatusta suomalaisten keskuudessa.

Usein mainittu Nato-optio ei yleisimmin ajatellussa muodossa niinkään optioi Naton jäsenyyttä, vaan suomalaisten päätöstä siitä. Optio on siis se, että voisimme olla valmiit liittymään. Tämän ainakin ajatellaan olevan yksi Venäjän toimia Suomen suuntaan hillitseviä asioita. Siksi sekä ehdoton kyllä että ei Natolle hallitusohjelmassa olisivat muutoksia nykylinjaan. Ei olisi viisasta asettaa Nato-jäsenyyttä tavoitteeksi seuraavassa hallitusohjelmassa, koska kansan enemmistö ei sitä ajatusta tue. Mutta yhtä vähän fiksua olisi sulkea se vaihtoehto pois, sillä ei meidän itse pidä omaa liikkumavaraamme rajoittaa.

Vasemmistoliiton kanta nosti esiin myös tukun syytöksiä Putinin hyväksi toimimisesta. Se on varmasti totta, että Kremlissä nähtäisiin enemmän kuin mielellään vasemmistoliiton vaatimusten toteutuvan. Vasemmistoliitosta puuttuu kuitenkin se opportunistinen myötäily, joka useimmilta Venäjän kannalta myönteisiä asioita ajavilta löytyy. Puolueesta löytyy kyllä edellen joitakin itänaapuriin traditionaalisesti suhtautuvia, mutta niin niitä löytyy joka puolueesta. Vasemmistoliitto vain haluaa toteuttaa vasemmistolaista politiikkaa, joka on perinteisesti vastustanut tällaisia sotilaallisia kuvioita. Arhinmäen sateenkaarilippu heiluu puolueessa edelleen.

Sinällään tämä Vasemmistoliiton kanta on hankala varsinkin demareille, jotka eivät haluaisi ainakaan kovaan ääneen sanoa kannattavansa jatkuvaa kansainvälistä harjoittelua. Se on ikävä demareille myös siksi, että tämä kanta on vähintään hidaste, tai jopa este, vasemmistoliiton lähdolle mukaan hallitukseen. Todennäköistä kun on, että nykylinjaa halutaan jatkaa. Periaatteessa tässä kannanotossa on jopa ainekset aidon ulko- ja turvallisuuspoliittisen opposition synnylle. Tähän astihan on asioihin eduskunnassa haettu kovalla työllä kantoja, jotka ovat ainakin melkein kaikkien hyväksyttävissä.

Ylipäätään aika harva poliitikko taitaa loppujen lopuksi toivoa turvallisuuspoliittisen keskustelun nousemista eduskuntavaalien teemaksi. Saa myös nähdä saako keskustelu jatkua tällä kertaa. Ennen viime vaaleja puoluejohtajat kutsuttiin Mäntyniemeen ja turvallisuuspoliittinen keskustelu loppui sillä kertaa siihen.

Fazer puolustaa demokratiaa

Fazer käy joukkoistamisen ja tekoälyn avulla vihapuhetta vastaan.

Tilanne verkkokeskusteluissa muistuttaa tällä hetkellä lännenelokuvan perusasetelmaa. Jokin joukkio on ottanut järjestysvallan puutteessa pikkukaupungin kadut haltuunsa. Tavalliset ihmiset piileskelevät, etteivät joutuisi ikävän huomion kohteeksi. Elokuvassa seriffi taltuttaa piileksimään joutuneiden kaupunkilaisten avulla öykkärit ja taas on turvallista liikkua kaupungin kadulla.

Perin mielenkiintoista on, että täällä vuoden 2018 Suomessa asiaan on tarttunut osana markkinointiaan kaupallinen yritys, joka ihmisten ja tekoälyn avulla yrittää rauhoittaa tilannetta. Kun poliisi aiemmin nosti profiiliaan verkon järjestyksenvalvonnassa, oli tuloksena vihan ja häirinnän vastaisku. Saman tulee kokemaan myös Fazer näinä päivinä. Yritys ottaa rohkeasti polarisaation käyttövoimaksi ja huomioarvo on taattu. Kun kyseessä on vielä oikeastikin suomalaiseen identiteettiin kuuluva tuote, Fazerin Sininen, on liike vielä rohkeampi ja vaikuttavampi. Vähän vastaavaa nähtiin, kun Orklan mainosvideo herätti rasistit julistamaan boikottia ja Orkla kuittasi heille, että "ei haittaa". Tämä vastaansanominen kääntyi Orklan voitoksi. Itsekin valitsin viimeksi majoneesia ostaessani heidän valmistamansa tuotteen ja suupieleen nousi hymy, kun sanoin itselleni purkkia hyllystä nostaessani, että "ei haittaa". Toivottavasti myös Fazer palkitaan kuluttajien puolella rohkeudestaan puolustaa ihmisten turvallisuutta verkkokeskusteluissa. Pahin skenaario olisi, että Fazer vetäytyisi tästä enemmän tai vähemmän anteeksipyydellen.

Myös poliisi ja oikeuslaitos etsivät parhaillaan tapoja saada järjestystä virtuaalisille kaduille, mutta hankalaa on. Lainsäädännön, resurssien ja osaamisen hankala yhtälö jauhaa oikeuden myllyillä kovin hitaasti. Häiriötä, ahdistelua ja vihapuhetta aktiivisesti tuottavia ihmisiä on loppujen lopuksi pieni määrä. Jos seuraa rasistisia toimijoita verkossa, niin pieni joukko erikoisine persoonallisuuksineen tulee hyvin nopeasti tutuksi. Heillä on käynnissä ikäänkuin päättymätön mielenosoitus, joka tuntuu tulevan vastaan kovin usein. Heidän vaikuttamiskeinonaan käyttämä vihapuhe on näiden virtuaalisten mielenosoitusten riehuntaa ja väkivaltaa. Elävässä elämässä mielenosoitusten joukkojenhallintatilanteessa yhtenä taktiikkana on poimia levottoman ja väkivaltaisen väkijoukon seasta avainhenkilöt, jotka johtavat ja yllyttävät muita, joko esimerkillä tai taustalla. Tähän ja muihinkin tilanteen hallinnan keinoihin on olemassa resurssit, taktiikat ja vakiintuneet toimintatavat. Nyt samanlaisia kaivataan verkkomaailmaan.

Elävässä elämässä poliisilla on mahdollisuus käyttää puhuttelua tai rikesakkoa ojentamaan pieniä lainrikkomuksia. Tällaisten nopeiden puuttumiskeinojen mahdollisuudet myös verkossa tapahtuvaan häiriökäyttäytymiseen kannattaa tutkia. Nyt nähdyt oikeudenkäynnit ovat raskaita tapoja puuttua asiaan ja ennen kaikkea ne kertovat siitä, että tilanne on päässyt aivan liian pitkälle. Kysymys on myös siitä, että kun jopa lainsäätäjät käyttävät vihapuhetta politikoinnin keinona, niin asialle olisi todellakin tehtävä jotain.

Kysymys ei ole vain poliisin halusta ja riittävistä resursseista valvoa järjestystä, vaan myös syyttäjien ja oikeusistuinten mahdollisuuksista. Jos verkossa tapahtuvaan häiriökäyttäytymiseen halutaan todella päästä kiinni, on tarpeen käydä läpi lainsäädäntö, resurssit, osaaminen ja toimintatavat. On löydettävä paitsi keinot selvittää lakia rikkoneiden henkilöllisyys, myös tavat varmistaa se, että tutkinnan tuottaessa tuloksen, on syyttäjä valmis viemään asiaa eteenpäin. Syyttäjän puolestaan on pystyttävä luottamaan oikeusistuimen kykyyn käsitellä asiaa. Kaikkien osapuolten oikeusturvan kannalta on tärkeää huolehtia kokonaisuuden osaamisesta ja perusoikeuksien toteutumisesta.

Vastikään Helsingissä päättyneen vainoa ja vihapuhetta käsitelleen jutun oikeudenkäynnin tuomioissa todettiin, että valheellisten tietojen paljastamiseen ja levittämiseen ei sananvapauden näkökulmasta ollut mitään julkista intressiä tai muutakaan hyväksyttävää syytä. Syytetyt tuomittiin nimenomaan vainon ja häirinnän synnyttämisestä, eräänlaisesta rikollisesta joukkoistamisesta. He, kuten aika lailla kaikki muutkin vihapuhujat, perustelivat häiriökäyttäytymistään nimenomaan sananvapaudella. Vihapuhetta ja vainoa voi perustella sananvapaudella yhtä vähän kuin ylinopeutta liikkumisvapaudella tai mellakointia yhdistymisvapaudella.

Kokoomus on luvannut käydä läpi rikosoikeudellista sääntelyä, poliisin ja viranomaisten toimintamahdollisuuksia, palveluntarjoajien vastuuta julkaisemistaan sisällöistä sekä vihapuheen ja kiusaamisen ehkäisyn keinoja. Tässä olisi myös hyvä kokonaisuus seuraavaan hallitusohjelmaan mukaan otettavaksi. Verkosta on muiden elämänympäristöjemme tapaan tehtävä mahdollisimman turvallinen paikka. Nykyisellään yksittäiset vihan ja häirinnän teot ovat sinällään pieniä, jopa mitättömiä, muuta niiden suuri määrä on tehnyt tiettyjen aihealueiden käsittelyn kansalaisille, poliitikoille ja toimittajille kovin hankalaksi. Kuitenkin vapaa keskustelu ja turvallinen ajatustenvaihto ovat toimivan demokratian edellytyksiä ja niitä on suojeltava sen mukaisesti yhteenkietoutuneilta sisäisiltä että ulkoisilta uhilta. Kiitän Fazeria osallistumisesta omalta osaltaan tähän elintärkeään työhön.

Perussuomalaiset ja turvallisuuspolitiikka

Perussuomalaiset puolueena koki muodonmuutoksen kesällä 2017, kun se hylkäsi puolueen perustajan ja keskushahmon Timo Soinin monella tavalla. Puolueen puheenjohtajisto uusiutui ja sitä myötä jäsenistö ilmoitti halukseen tehdä puolueesta yleiseurooppalaisen mallin mukainen maahanmuuttovastainen oikeistopopulistipuolue. Hallituskumppaneille muutos oli liikaa ja PS heitettiin ulos hallituksesta. Ilmaisut olivat maltillisia, mutta taustalla oli haluttomuus toimia nahkansa äärioikeistolaiseksi luoneen puolueen kanssa.

Osa PS:n muutosta oli myös asettuminen vankemmin osaksi globaalia arvokonservatiivista ja globalisaatiota vastustavaa aaltoa. Puolueen puheenjohtaja Jussi Halla-aho on jo puhunut siitä, miten eurovaalien jälkeen syntyy parlamentissa uusi ryhmä, johon myös PS kuuluu. Oikeistopopulististen ja äärioikeistolaisten yhteistyö saa näin rakenteen, joka edistää yhteisten tavoitteiden ajamista. Samaa tavoitetta on käynyt Euroopassa edistämässä myös Steve Bannon.

Trump, Brexit, Italian populistihallitus ja vähäisemmät asiat ovat osa tätä PS:nkin edustamaa poliittista arvopohjaa, jossa yhteisiä piirteitä ovat populismi, kansallisvaltiot, arvokonservatiivisuus ja sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistaminen. Siksi PS on merkittävä asia suomalaisessa politiikassa, vaikka nykytilanteessa näyttäisikin siltä, ettei sen kannatus kohoa kovinkaan suureksi tai että sille olisi sijaa hallituksessa.

Politiikassa voi tapahtua paljon lyhyessä ajassa ja siksi on tärkeää ymmärtää myös PS:n merkitys ja tavoitteet. Tässä käyn läpi heidän ulko- ja turvallisuuspoliittista olemustaan. Katsaus on väkisinkin hajanainen, sillä puolueen sisällä on oikeastaan vain yksi kaikkien jakama ajatus: maahanmuuttovastaisuus. Muissa poliittisissa kysymyksissä ihmiskunnan henkinen monimuotoisuus näyttäytyy perussuomalaisissa poikkeuksellisen rikkaana.

Puolueen linjaan vaikuttavat aina juuret. Nykyinen PS on julkilausutusti irtautunut vennamolaisista juuristaan, mutta eivät ne varmasti kokonaan poikki ole. Veikko Vennamo ja Suomen maaseudun puolue oli nimenomaisesti Kekkosen vastustaja ja suomettumista kritisoinut puolue. Vanhoilla päivillään Veikko Vennamo muuten kannatti Suomen EU-jäsenyyttä. Valtaeliitin vastainen populismi kuitenkin elää edelleen voimakkaana PS:ssa. Toisena vahvana vaikuttajana PS:n ulko- ja turvallisuuspoliittisen ajatteluun on mainittava nykyinen puheenjohtaja Jussi Halla-aho. Hän on niitä harvoja, ellei jopa ainoa puoluejohtajia, joka on päätynyt asemaansa nimenomaan ajatustensa avulla. 

Halla-aholaisuudessa on tunnistettavissa tietynlainen antihumanismi, jossa ihmisarvo ja yhdenvertaisuus eivät enää olekaan ehdottomia asioita, vaan tilanteen mukaan muotoutuvia. Näin esimerkiksi YK:n ihmisoikeuksien julistus ei olisikaan enää mikään lähtökohta, vaan lähinnä omiksi luettavia koskeva säännöstö. Kansainvälisessä politiikassa tällainen ajattelu tarkoittaa juuri näiden perusarvojen mukaisen sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kyseenalaistamista, jopa vastustamista.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari tuo PS:n linjaan omia sävyjään. Ensinnäkin hänen uskonnollinen taustansa on äärimmäisen vahva ja tulee adventisteista. Nykyään hän ilmoittaa, ettei kuulu mihinkään seurakuntaan, mikä on varsin harvinaista näin tulisieluisten kristittyjen kohdalla. Joka tapauksessa Huhtasaari levittää omassa viestinnässään hyvin paljon vaikutteita yhdysvaltalaisesta ääriliikehdinnästä ja keskustelusta. Alt-rightin Pepe-sammakko on tuttu näky hänen tykkäämissään twiiteissä ja Jordan Peterson luonnollisesti on hänen mielestään hieno filosofi, puhumattakaan siitä miten hyvän presidentin Yhdysvallat onkaan hänen mielestään Trumpista saanut. Kotimaassa Huhtasaari on kerännyt kannatusta ryhmissä, joita voisi nimittää äärikristityiksi. Patmos-säätion Juha Ahvio kuvaa tekstissään perusteellisesti, miksi Huhtasaari on oikeassa ja Suomen evankelisluterilainen kirkko väärässä.

Oman värinsä puolueeseen tuovat vähemmän intellektuelliin ilmaisuun pyrkivät varapuheenjohtajat Juho Eerola ja Teuvo Hakkarainen. Jälkimmäinen tosin on eronnut tehtävästään käytyään humalassa edustajatoverinsa kimppuun. He edustavat minun nähdäkseni omilla tavoillaan perinteistä umpimielisempää impivaaralaisuutta. He ovat kumpikin omalla tavallaan ilmiasuja suomalaiselle miehelle, joka on ahdistunut nykyisestä maailmanmenosta monenlaisine uskontoineen, ihonväreineen, sukupuolineen ja ruokavalioineen.

Neljäs puolueen olemuksessa näkyvä suuntaus on suomalaisen äärioikeiston perinne. Näkyvimmin sitä edustanut Jussi Niinistö oli yksi sinisiin lähteneitä eikä suuntaus ole saanut uutta, näkyvää johtajaa. Kun Niinistö toimi aikoinaan Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtajana, niin hänen aloitteestaan perustettiin liikkeeseen nuorisojärjestö. Tämä nuorisojärjestö sai nimen Suomen Sisu ja se toimii edelleen vahvasti, vaikka nuorisolaisuus siinä ei enää olekaan mukana. Lukuisat PS:n kansanedustajat ja aktiivit ovat sisulaisia ja heidän mukanaan puolueen aatteisiin ja ajatusmaailmaan tulee pitkän linjan äärioikeistolaisuutta. Sisun nykyinen puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen ei ole mikään merkittävä poliittinen ajattelija ja ideologi, vaan liikkeen taustalla tuntuu nyt pilkistelevän nimenomaan espoolaisen kunnallispolitiikon Teemu Lahtisen (ps) terävä äly.

PS julkaisi aivan juuri uuden periaateohjelmansa, joka summaa halla-aholaisen puolueen olemuksen. Ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa siellä ei suoraan mainita, mutta useampi kohta antaa mahdollisuuksia ymmärtää, mistä lähtökohdista tätä teemaa tarkastellaan.

”Kansallismielisen ajattelun mukaan kansat ansaitsevat tasavertaisen mahdollisuuden saada päättää omista asioistaan. Suomalaisilla ei ole oikeutta ryhtyä määräilemään muita, eikä muilla ole oikeutta määräillä meitä. Haluamme puolustaa suomalaisten omaa päätäntävaltaa, siis kansallista itsemääräämisoikeutta.”

”Perussuomalainen Suomi on myös kansainvälinen. Kansat ovat vuosisatoja olleet vuorovaikutuksessa keskenään ja omaksuneet toisiltaan tapoja ja käytäntöjä. Kansallismielisyyteen kuuluu, että kansa saa itse säädellä kansainvälisyyden tasoa ja ilmenemismuotoja. Kansainvälisyys edellyttää kansojen olemassaoloa.”

”Jos me suomalaiset emme päätä omista asioistamme, joku muu päättää puolestamme. Sopimuksista, jotka olennaisesti ja peruuttamattomasti heikentävät itsemääräämisoi- keuttamme, on pysyttävä erossa.”

”Demokratia ei voi toteutua, jos ihmiset eivät voi vaikuttaa omiin asioihinsa. Yksilöiden vapaus ja valtion itsemääräämisoikeus ovat siis demokratian edellytys. Me luotamme Suomeen ja suomalaisiin.”

Perussuomalaisten EU-vastaisuus on ilmenee silloin tällöin suhteellisuudentajuttomina vertauksina. EU ei ole miljoonia surmannut sortokoneisto ja siitä saa erota halutessaan. Kansanedustaja Ville Tavio on eduskuntaryhmän 1. varapuheenjohtaja.

Näistä Suomen kansainväliseen asemaan ja asemoitumiseen liittyvistä kohdista on luettavissa muutamia perusasioita. Ensinnäkin PS on kansallismielinen, toisekseen se vastustaa poliittista integraatiota valtioiden kesken sekä kolmanneksi puolue vastustaa sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen perustana olevaa sopimusrakennelmaa, joka rajaa sopimuksessa mukana olevien päätäntävaltaa sovituista asioista. Käytännön sovelluksia näistä periaatteista voivat olla EU-ero, monista kansainvälisistä sopimuksista ja järjestöistä irrottautuminen sekä toimiminen kansainvälisillä kentillä vain ja ainoastaan Suomena, ei osana mitään kokonaisuutta. Tämän erillisyyden PS tulkitsee mahdollistavan parhaan mahdollisen Suomen etujen ajamisen. Sinällään nämä teemat ovat tuttuja jo Huhtasaaren presidentinvaalikampanjasta. 

Ennen jytkyä 2011 perussuomalaisten linja turvallisuuspolitiikassa oli tämän hallituskauden aikana toteutuneeseen verrattuna hyvin erilainen. Edellisten eduskuntavaalien alla ilmestynyt hyvin laajasti turvallisuuteen kantaa ottanut ohjelma ei maininnut sanallakaan ulkopolitiikkaa. Karkeasti ottaen ohjelma keskittyi aseelliseen maanpuolustukseen ja maahanmuuttoon. Jää nähtäväksi tuleeko vastaavaa ohjelmaa ennen ensi kevään vaaleja.

Ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sekä puolustuspoliittisen selonteon laadintaprosessien seurantaryhmässä silloisesta perussuomalaisten eduskuntaryhmästä jäseninä olivat Pirkko Mattila (1. Vpj, varalla Jani Mäkelä) ja Tom Packalén (varalla Maria Tolppanen). Mattila on tällä hetkellä sinisissä ja Tolppanen demareissa. Perussuomalaisten ryhmäpuheenvuoron ulko- ja turvallisuuspoliittisesta selonteosta puolestaan piti nykyinen sininen Simon Elo. 

Mielenkiintoista onkin nyt  nähdä, kuka tai ketkä nousevat PS:n turvallisuuspoliittisiksi johtohahmoiksi. Niin suuri määrä osaamista lähti sinisiin, että tilanne vaikuttaa haastavalta ulko- ja turvallisuuspoliittisten kantojen muotoilemisessa. Tärkeimpänä kantojen muodostajana on tietysti puolueen puheenjohtaja, europarlamentaarikko Jussi Halla-aho. Hänen tiedetään olevan EU:n vastustaja ja Nato-jäsenyyden kannattaja. Jälkimmäisestä kannastaan hän on ilmoittanut, että “Naton kannattaminen ei tule näkymään toiminnassani“. Halla-aholla on kokemusta ulkoasiainhallinnosta työskenneltyään aikanaan vuoden verran Kiovan suurlähetystön viisumiosastolla.

Puolueen ensimmäinen varapuheenjohtaja Laura Huhtasaari oli ehdolla presidentiksi, ulkopolitiikan johtajaksi. Kampanja osoitti hänen asiaosaamisensa rajallisuuden, mutta kampanjoinnista jäi silti varmasti niin paljon oppia asioista, että hän on mukana puolueen sisäisissä keskusteluissa. 

Muodollisesti PS:n korkeimmassa ulkopoliittisessa luottamustehtävässä on eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan jäsen Tom Packalén. Packalén myös ilmoitti kiinnostuksestaan puolueen presidenttiehdokkaaksi. Hän puolestaan on profiloitunut jo pitkään Kremlin narratiivien toistajana. Ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsenenä hän on erittäin hyvin informoitu asioista, mutta silti ottaa usein Kremlin kantoja myötäilevän aseman. Siitä, mistä hän nämä Venäjän kantoja myötäilevät näkemyksensä ammentaa, ei ole tietoa. Ulkoasiainvaliokunnassa Packalénin varajäsen on Laura Huhtasaari.

En löytänyt mitään tietoa puolueen sivuilta mistään aiheeseen liittyvästä työryhmästä. Ainoa maininta oli etsintäkuulutus loppuvuodelta 2013 erilaisiin ohjelmatyöryhmiin, joista yksi oli turvallisuuspolitiikka. Mitään tietoa ryhmän koostumuksesta tai työskentelystä en löytänyt.

Julkiseen keskustelun ulko- ja turvallisuuspolitiikasta PS:sta ovat osallistuneet omien havaintojeni mukaan ainakin PS-nuorten puheenjohtaja Samuli Voutila, Ilpo Heltimoinen ja dosentti Arto Luukkanen. Voutila on keskittynyt enemmän maanpuolustusasioihin ja Luukkanen puolestaan Venäjä-tutkijana on asemoitunut tulkitsemaan Suomelle tietysti hyvin keskeisen Venäjän toimia ja olemusta. Kymen piirin puheenjohtaja Ilpo Heltimoinen on turvallisuuspoliittinen keskustelija ja myös aktiivisesti pyrkinyt saamaan Johan Bäckmania vastaamaan toiminnastaan Venäjän hyväksi.

Kun eduskunta käsitteli Sipilän hallituksen ulko- ja turvallisuuspoliittista selontekoa, niin perussuomalaisten ryhmäpuheessa korostettiin, miten erilaisilla valemedioilla on merkittävä rooli, kun halutaan järkyttää kansallista yhtenäisyyttä. Arto Luukkasen eduskuntavaaliensa kampanjapäällikkönä on Petri Perta, Nykysuomi-nimisen sivuston päätoimittaja. Nykysuomen edellinen päätoimittaja Juha Korhonen siirtyi MV-median vetäjäksi. Hän luopui sittemmin tästä tehtävästä. MV-lehdessä työskennellyt henkilö, joka myös tuomittiin lyhyeen ehdolliseen vankeuteen Janitskin-oikeudenkäynnissä, sen sijaan on siirtynyt Nykysuomeen.

Oikeastaan ainoa reilu vuosi sitten tapahtuneen hajoamisen jälkeen tehty isompi turvallisuuspolitiikkaan liittyvä päätös on olut tiedustelulakien vaatima perustuslainmuutos kiireellisenä. Siinä PS pienen ämpyilyn jälkeen asettui tukemaan lakiesitystä.

Uusnatsien Pohjoismaisen vastarintaliikkeen kanta PS:n toimintaan tiedustelulakien käsittelyssä oli tyrmäävä. Vastaavaa reaktioita oli nähtävissä myös muualla öyhöskenessä.

Hyvä esimerkki siitä, miten PS ajautuu nykyisessä tilanteessa kannattamaan kummallisia asioita, on sen puoluejohdon ulostulo Janitskinin ja Bäckmanin saamista tuomioista. Koko puoluejohto antoi ymmärtää niiden olevan liian kovia vertailemalla niitä seksuaalirikoksista tuomittuihin rangaistuksiin ja korvauksiin. PS:n johto tuli silloin tuominneeksi vieraan valtion palveluksessa olevan, aktiivista horjutustyötä tekevän toimijan saaman rangaistuksen rikoksistaan. Tämä ei varmaankaan ollut ulostulon tarkoitus, mutta siltä se vain vaikutti.

Lyhyen ajan sisällä kaikki puheenjohtajiston jäsenet ja muutama muukin keskeinen PS-hahmo otti kantaa samasta kulmasta Ilja Janitskinin ja Johan Bäckmanin saamaan tuomioon. 

Sinällään tämä kuvio kummallisiin painotuksiin päätymisestä on altis toistumaan, kun PS lähentää yhteistyötään eurooppalaisten veljespuolueidensa kanssa. Niillä on läheiset suhteet Kremliin ja tukemalla niitä tukee myös Putinin voimapolitiikkaa. Hyvä esimerkki on Italian sisäministerin, Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini, joka on jo vuosia esitellyt ylpeänä Putin-innostustaan. Tukemalla Salvinia ja kehumalla hänen toimintaansa, asettuu PS niiden voimien taakse, jotka pyrkivät aktiivisesti auttamaan Putinia repimään hajalle läntisemmän Euroopan yhtenäisyyden. Mielenkiintoista on myös nähdä PS:n kannanmuodostus, jos Italian populistihallituksen talouspolitiikan seurauksena muu EU joutuu tukemaan taloudellisesti maata.

Pohjoisen liigan puheenjohtaja Matteo Salvini on innokkaasta Putinin ihailustaan huolimatta arvostettu hahmo perussuomalaisten keskuudessa.

Tutkija Anton Shekhotsov on julkaissut yhden maailman arvostetuimman tiedekustantamon kautta kirjan Tango Noir, jossa hän käy läpi suorastaan uuvuttavan yksityiskohtaisesti ensin yksityisten tahojen ja sittemmin valtion toiminnan kautta tapahtunut yhteistyön rakentumista Venäjän ja eurooppalaisen äärioikeiston välillä. 

Kuvassa Yhtenäinen Venäjä -puolueen nuorisojärjestön kansainvälinen sihteeri Daria Sharova ja Jussi Halla-ahon avustaja Brysselissä Mikael Lith. Sharova solmii aktiivisesti yhteyksiä nuoriin poliitikkoihin eri maissa. Hänen tehtävänään on omalta osaltaan edistää Putinin tukipuolueen politiikkaa. Oikealla oleva Lithin twiittaus kertoo, että ainakin hän on Venäjän linjoilla Yhdysvaltoihin vaaleihin sekaantumisen suhteen.

Politiikanteon karvaisiin lakeihin kuuluu, että joskus voi olla hyvinkin epäileväinen, jopa  vihamielinen jotain tahoa kohtaan, mutta kun edut ja linjat kohtaavat, toimitaan samojen päämäärien edestä. Juuri tätä pidän mahdollisena, jopa todennäköisenä perussuomalaisten kohdalla. Puolueen monet arvot ja poliittiset tavoitteet ovat niin yhteneväisiä Putinin Venäjän kanssa, että yhteinen rintama löytyy ainakin silloin tällöin. Tätä suuntausta vielä vahvistaa EU-tasolla tehtävä yhteistyö selvästi Venäjä-myönteisten veljespuolueiden kanssa.

Soinin aikaisen PS:n sisällä oli jo pitkään näkyvissä jakolinja vennamolaisuuden ja äärioikeistolaisuuden välillä. Se jakolinja repäisi loppujen lopuksi puolueen kahtia kesän 2017 puoluekokouksen valintojen ja niitä seuranneiden eroamisten kautta. Suhde Venäjään saattaa hyvinkin kasvaa samanlaiseksi railoksi nykyisen äärioikeistolaisen PS:n henkisessä rakenteessa. Puolueessa on paljon ihmisiä, mukaan lukien puolueen puheenjohtaja, joille Suomen puolustaminen Venäjän valtapoliittisia pyrkimyksiä vastaan on tärkeä asia. Mutta siellä on myös ihmisiä, joille on ihan sopivaa lähteä mukaan Suomen turvallisuuspoliittista asemaa horjuttaviin teemoihin, kunhan ne vain muuten sopivat heille. Perussuomalaisilla on tulevina vuosina tarkka paikka hahmottaa mikä on Suomen turvallisuuden kannalta tärkeää ja mikä ei.