sunnuntai 4. kesäkuuta 2017

Bisneksenteon ja moraalittomuuden muovaama Trump




Donald J. Trump on Yhdysvaltain 45. ja huonoin presidentti. Tämä on jo käynyt selväksi hänen astuttuaan virkaansa tammikuun 20.päivä. Henkeä haukkoen on seurattu jatkuvaa skandaalien ja kohujen vuota, joka muuttuu epämääräiseksi mössöksi, josta on jo vaikea erottaa oikeasti tärkeitä ja vain kohuttavia asioita. Minusta Trumpin ymmärtämistä auttaa kahden asian muistaminen: Ensinnäkin Trump on ahne ja kovaotteinen, muttei kovin taitava liikemies. Hän näkee ihmisten välisen vuorovaikutuksen kilpailuna siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Toinen muistettava asia on, että Trumpille moraali määrittyy hänen omien halujensa ja tarpeidensa mukaan. Mikä on hänelle oikein, on oikein ja totta. Mikä on hänelle väärin, on väärin ja valhetta.

Bisneksenteko

Liikesuhteissa, niiden luomisessa ja ylläpitämisessä valta-asemat ovat erilaisia kuin politiikassa. Bisneksessä ei ole liittolaisia, vaan yhteistyökumppaneita. Side ei näin perustu mihinkään muuhun kuin sen välinearvoon. Politiikassa siteitä luodaan toki myös siltä pohjalta, mutta kestävimmissä rakenteissa on aina mukana myös yhteisiä arvoja.

Kun Trump kohtelee liittolaisiaan kovalla kädellä, näkyy siinä ihan perinteinen tilaaja-alihankkija -asetelma. Tilaaja haluaa aina enemmän, halvemmalla ja nopeammin, taatakseen itselleen paremmat voitot. Alihankkijan täytyy kaupat tehdäkseen taipua niin pitkälle kuin pystyy. Jokainen, joka on ollut läsnä alihankkijan tai järjestelmätoimittajan sekä tilaajan välisissä neuvotteluissa, tietää, että niissä tingitään loppuun asti. Juuri sitä Trump tekee muiden Nato-maiden ja myös erilaisten kauppasopimusten suhteen. Hänelle tilanne näyttäytyy perinteisenä nollasummapelinä, jossa toisen saama osuus on itseltä pois. 

Osan maista Trump sen sijaan näkee ikäänkuin potentiaalisina asiakkaina. Hän ymmärtää, ettei hänellä ole näihin maihin pitävää otetta, vaan suhde on luotava ikäänkuin asiakashankintana. Silloin kauniit sanat ja ymmärrys toisen tekemisiä kohtaan ovat olennaisia. Tällaisesta kohtelusta ovat päässeet nauttimaan muun muassa Filippiinit, Venäjä ja Turkki. Osaltaan Trumpin suhdetta näihin maihin tulee myös se, että hän kokenee itselleen sopivammaksi neuvottelukumppaniksi sellaiset tahot, joissa asioista voi sopia kasvotusten, yhden ihmisen kanssa. Demokratioissa tällainen ei ole mahdollista. Trump ymmärtää asemansa ja pyrkimystensä olevan sellaisia, että ne eivät suurta suosiota välttämättä muualla maailmassa nauti tai että ne ovat jopa laittomia. Siksi hän hakee mielellään neuvottelukumppaneikseen itsensä kaltaisia koijareita, joille laki ja demokratia eivät ole esteitä, korkeintaan hidasteita.

Pahimmillaan tämä Trumpin toimintatapa romuttaa toisen maailmansodan jälkeen rakennetun länsimaisten demokratioiden sopimusjärjestelmän. Merkelin puhe luottamuksen osittaisesta menettämisestä on erittäin merkittävä puheenvuoro, jopa ehkä merkittävämpi kuin aikomus edes oli. Kun heikosti sujuneeseen Trumpin Euroopan-matkaan yhdistetään Pariisin ilmastosopimuksesta irtautuminen, on Trumpin, ja siis Yhdysvaltain presidentin, vastustaminen muuttunut myös valtaeliitille sallituksi, jopa suotavaksi näkemykseksi. Kun tähän heikosti peiteltyyn ylenkatseeseen ja pilkkaan yhdistetään Trumpin yliherkkä ego ja hänen voimakas lojaalisuusvaatimuksensa, voivat seuraukset olla melkoisia. Joka tapauksessa tilanne on kerta kaikkiaan ennen kuulumaton. Tässä on kyse poliittisia näkemyksiä syvemmästä ristiriidasta. Jos Yhdysvalloissa tilannetta hahmotetaan myös demokratian insituutioiden ja presidentin väliseksi valtakamppailuksi (resistance), on sama asetelma leviämässä myös valtioiden välisiin suhteisiin.

Putinin Venäjän kaksi suurta strategista tavoitetta ovat nykyisen kansainvälisen sopimusjärjestelmän kyseenalaistaminen ja uudelleen neuvottelu sekä läntisen Euroopan ja Yhdysvaltojen erottaminen toisistaan. Trump tekee tällä hetkellä erinomaista jälkeä kummankin tavoitteen eteen. Aivan kuten Venäjä tukee al-Assadia, tukee se myös Trumpia, koska kummatkin johtajat ovat ehdottoman hyödyllisiä ja tarpeellisia Venäjän poliittisten pyrkimysten kannalta. Kun Trumpin valta-asema on terminaalivaiheessa tai ohi, ryöpsähtänee Venäjän suunnasta oikeaa ja väärää tietoa Trumpin toimista. Näin maksimoidaan hänen aiheuttamansa vahinko ja pitkitetään kipeää selvittelyprosessia. Tiedot sisältänevät oikeaa tietoa, joka aiheuttaa mahdollisimman laajalti vahinkoa Yhdysvalloissa. Silloin mukana on varmasti myös väärää tietoa, joka aiheuttaa entistä enemmän sekaannusta ja vetää mukaan viattomia toimijoita. Toki tarjolle asetetaan myös informaatiota, jonka avulla Trumpiin edelleen uskovat saavat voimaa uskoa presidenttinsä joutuneen salaliiton uhriksi. Näin nakerretaan Yhdysvaltojen demokratian perustuksia pitkäjänteisesti.

Moraalittomuus

Trump on sekä aiemman liikemiesuransa että lyhyen poliitikkouransa aikana todistanut väkevästi oman moraalinsa heikkoudesta. Puheet siitä, miten kuuluisa mies voi vapaasti seksuaalisesti ahdistella naisia ja he antavat sen tapahtua tai järjenvastainen valehtelu virkaanastujaisten yleisömäärästä kertovat samasta asiasta: Trump kokee oikeudekseen määritellä mikä on totta ja mikä valhetta, mikä on oikein ja mikä väärin. Tätä piirrettä löytyy toki jokaisesta ihmisestä, mutta Trumpissa ne ovat pitkän elämän ja menestyksen myötä puhjenneet kukkaan. Tämä tarkoittaa myös sitä, että hän värvää itselleen ihmisiä, jotka hyväksyvät tämän. Presidenttinä hän odottaa alaisiltaan uskollisuutta, ei totuutta tai muuta moraalia. Hyvä esimerkki ovat hänen näkemyksiään tuhannella mutkalla esittävä Sean Spicer. Myös erotetun FBI:n johtajan muistiossaan kertomasta uskollisuuden lupaamisen pyytäminen on hyvä esimerkki tästä. Trumpin moraalittomuus tekee hänen hallinnostaan moraalittoman ja siksi se joutuu ennemmin tai vielä ennemmin hankauksiin lain kanssa.

Kun moraali on heikko, altistuu omien väärien tekojen seurauksille. Näistä on kysymys erinäisissä, vielä paljon hämärän peitossa olevissa tutkinnoissa, joita on käynnissä. Kysymys ei ilmeisesti ole vain hämärien tai jopa lainvastaisten yhteyksien pitämisestä Venäjään, vaan myös talousrikoksista. Vahvistamattomien tietojen mukaan kuviossa on mukana myös RICO-lainsäädäntö, joka on tarkoitettu järjestäytyneen rikollisuuden käsittelyyn. Tämä puolestaan, mikäli pitää paikkansa, tarkoittaisi paitsi rahavaroihin ja -virtoihin kohdistuvia oikeuksia, myös erilaisten käsky- ja muiden suhteiden ottamista osaksi juttua. Tämä saattaisi tarkoittaa Trumpin kanssa tiivistä yhteistyötä tehneiden tutkintaa. Joka taas saattaisi johtaa pahimmillaan koko Yhdysvaltojen poliittisen johdon joutumiseen tähän kurimukseen. Trumpin, Pencen ja Ryanin jälkeen neljäntenä järjestyksessä oleva senaatin republikaanien virkaikäpresidentti Orrin Hatch voi olla Yhdysvaltain seuraava presidentti. Hän on virallisessa protokollassa senaattia johtavan varapresidentin sijainen, President pro tempore.

Kuten niin usein aiemminkin, kohtalokkaaksi voivat osoittautua tekojen peittelyksi tehdyt asiat, eivät niinkään itse teot. Peittely-yritykset kun ovat yleensä helpommin todistettavissa kuin epämääräiset teot, joista on jo aikaa. Hallinnon keskeisiä ihmisiä syytetäänkin siitä, että he ovat valehdelleet nimitystään edeltävissä tiedoissa, jota ehdokkaat joutuvat antamaan. Jos valheet todistetaan, joutuu niistä vankilaan. Ja kun vankilan uhka on edessä, haluaa moni lieventää tuomiotaan tekemällä yhteistyötä viranomaisten kanssa. Näin on jo ilmeisesti tapahtunut erotetun turvallisuuspoliittsoen neuvonanatjan Michael Flynnin kohdalla. Hän ei halua kuolla vanhuuteen vankilassa. Joillekin Trumpin lähipiiriläisille niin voi käydä.

Trumpin tapauksessa tilannetta vielä hankaloittaa, että hän on suututtanut ne tahot, jotka kaikkein parhaiten tietävät asioista. Koko Yhdysvaltain tiedusteluyhteisö eri organisaatioineen näyttää pyrkivän hoitamaan Trumpia koskevat työnsä mahdollisimman hyvin. NSA:ssa on ilmeisesti annettu oikein erillinen käsky toimittaa kaikki Trumpia ja Venäjää vähänkin koskettavat tiedot erikoissyyttäjä Muellerille. Lukuisat vuodot maan hallinnon tiukimmin epäpoliittisesta osasta kertovat siitä, että Trump hallintoineen arvioidaan tiedusteluyhteisössä suuremmaksi uhaksi kuin esimerkiksi omien tiedustelukykyjen paljastaminen Venäjälle. Tiedustelussa kykyjen paljastaminen on se kaikkein viimeisin käytettävä keino. Vuodettujen paljastusten virta jakuu niin kauan kuin Trump on presidentti.

Myös muiden maiden tiedustelupalvelut ovat saaneet osansa Trumpin mokailusta. Hän kertoi Venäjän ulkoministerille ja suurlähettiläälle Valkoisessa talossa tiedustelutietoa, jota ei olisi saanut jakaa edes liittolaisille. Media kertoi tiedon olevan peräisin Israelista ja tämän Trump vielä käytännössä vahvisti vierailullaan siellä. Hän kun korosti yhtäkkiä kesken kuvaussessiota, ettei hän käyttänyt kertaakaan sanaa Israel puhuessaan venäläisille. Tilanne oli perin juurin piinallinen israelilaisille isännille. Julkisuudessa on liikkunut tietoja, että eurooppalaiset turvallisuuspalvelut olisivat olleet jo pitkään tietoisia Trumpin ja hänen organisaationsa Venäjä-yhteyksiä. Kun poliittisten johtojen suhteet Europpan ja Yhdysvaltojen välillä ovat nyt mitä ovat, niin näitä tietoja tuskin piilotellaan Trumpia tutkivilta yhdysvaltalaisviranomaisilta. Samalla nämä tiedot olisivat yksi selitys eurooppalaisten johtajien hurjalta tuntuvaan asenteeseen Trumpia kohtaan.

Lopuksi

Poliittinen paine kasvaa ja republikaanit joutuvat presidenttinsä yhä ahtaammalle. Rivien repeäminen on ajan kysymys. Tämä taas on kytköksissä siihen miten kansalaiset suhtautuvat Trumpiin. Tähän asti hänen lukunsa ovat pysyneet siedettävinä, vaikka erityisesti häneen lujasti uskovien määrä onkin viime aikoina vähentynyt. Republikaaniseen puolueen sisäisten fraktioiden suhtautuminen tilanteeseen määrittää myös paljon. Pitkään jatkuneen vaalipiirirajojen venkslauksen (gerrymandering) jäljiltä iso osa kongressin paikoista ratkaistaan käytännössä republikaanien esivaaleissa. Mikäli Trump nauttii edelleen vahvaa kannatusta republikaanien keskuudessa, ilmestyy häntä kritisoivalle kongressiedustajalle taatusti vastaehdokas esivaaleihin. Kun kongressivaalien väli on vain kaksi vuotta, niin pidäke on vahva. Mutta jos puolue ei ajoissa irrottaudu Trumpista, käy sille silloinkin yhtä huonosti. Sen tosin saattaa pelastaa demokraattien heikko tila. Näyttää siltä, että he uskovat Trumpin kaatumisen riittävän vallan vaihtumiseen. Ehkä riittääkin, mutta perin vähän on ollut poliittista johtamista näkyvissä demokraattien puolelta.

Juridisella puolella käynnissä on asioita, joista on toistaiseksi hyvin vähän tietoa. Erikoissyyttäjä Mueller on myös tinkimättömänä tunnettu toimija, joka kaivaa omalta osaltaan asioita esiin. Laki on kuitenkin aina hidas ja erityisesti paljon hitaampi kuin valtavan nopeaksi muuttunut politiikka. Trump ei ihan heti ole lähdössä minnekään, ellei hänellä sitten petä fyysinen tai psyykkinen kunto. Joka ei sekään ihan mahdotonta ole, kun seuraa hänen väsymystään ja haparointiaan.

Erityisen ikäväksi tilanteen Suomelle tekee se, että tarvitsisimme kipeästi Yhdysvaltoja lujittamaan Euroopan horjuvaa turvallisuustilannetta. Trump on parhaillaan aiheuttamassa maahansa pitkäkestoista poliittista häiriötilaa, joka pitää Yhdysvaltojen huomion vielä entistä enemmän sisäpolitiikassa. Näin siis parhaassa tapauksessa. Pahemmissa tapauksissa häiriötiloja tai pahempaakin syntyy muuallekin.

Trumpin toiminnassa on kiistämätön viihdearvonsa, mutta samalla sen seuraukset voivat olla hyvinkin traagisia. Huvittuminen ja järkyttyminen ovat aina yhtä lähellä. Kumpaankin löytyy varmasti syytä tulevaisuudessakin. 

perjantai 2. kesäkuuta 2017

Infosodan pauketta, pahaa mieltä ja uusia turpoblogeja

Kuohuttavimmat uutiset päätyvät yleensä päällimmäisiksi, eikä mediaankaan kovin montaa teemaa yhtäaikaa isosti mahdu. Kun koti- ja ulkomailla riittää kummallisia tempauksia, niin moni asia jää katveeseen. Olen tähän koonnut muutamia itselleni viime aikoina silmään pistäneitä tapahtumakulkuja, erityisesti turvallisuuspoliittisen kesksutelun ja informaatiovaikuttamisen liepeiltä.

Vaikka herra Johan Bäckman ei ole kuin pieni osa Venäjän vaikuttamistyötä Suomessa, ovat hänen sanomisensa usein mielenkiintoisia viestejä. Kun jokin asia nousee Bäckmanin esityslistalle, voi hyvin ajatella sen olevan syystä tai toisesta tärkeä Kremlille. Viime aikoina Bäckman on kärkkäästi hyökännyt hybridi- ja informaatiovaikuttamisesta puhumista vastaan. Suomen isännöimän hybridikeskuksen alkutaivalta Bäckman häiritsi omalla yhdistyksellään, julkaisullaan ja vielä tuomalla ideologisen mestarinsa Alexander Duginin puhumaan hybridikeskusksen perustamissopimuksen allekirjoituspäivänä. Kuten arvata saattaa, nämä kaksi tapahtumaa esiintyivät medioissa usein samassa jutussa. Taitavaa ja onnistunutta informaatiovaikuttamista.

Nyt Bäckman ehdottaa blogissaan “informaatiorauhansopimusta” Suomen ja Venäjän välille. Tämä on paitsi merkki siitä, että Venäjä pyrkii vastaamaan lännessä heränneeseen ymmärrykseen, myös esimerkki Venäjän usein toistuvasta taktiikasta sanoa yhtä ja tehdä toista. Samalla aloite kehystää Suomen reaktiot Venäjän toimiin ikäänkuin tyhjästä syntyneinä, turhina ja aggressiivisina. Täsmälleen samaa taktiikkaa Venäjä käyttää laajalti, oli kyse sitten sotaharjoituksista tai mistä tahansa muusta aggressiivisen ulkopolitiikkansa osasta. Venäjä esittää uhria, lännen ahdistamaa syytöntä, joka vain puolustaa itseään ahdingossa. Futistermeillä ilmaistuna Venäjä filmaa jatkuvasti, vaikka itse käyttää likaisia temppuja jatkuvasti. Mark Galeotti nimittää tätä linjaa nimellä ”dark power”.  Yleensä valtiot pyrkivät saavuttamaan soft poweria, myötämieltä, jonka avulla sitten voi ajaa omia etujaan. Galeotti miettii, että Venäjä on huomannut, että sen paras mahdollisuus edistää etujaan, on olla ilkeä ja arvaamaton.

Yllättävän monet lännessä näyttävät kanssauhriutuvan Venäjän kanssa ja pitävän tosiaan sitä lännen viattomana uhrina. Tosin, jos haluaa pitää yllä tätä käsitystä, on halukkaasti hylättävä tosiasioita ja selitettävä niitä pois hyvin tomerasti. Tätä monet tekevät esimerkiksi Venäjän Trolliarmeija -FB-ryhmässä tai Vastavalkeassa eri foorumeineen. Niissä levitettävän disinformaation tavoitteena on kehystää Venäjän uhriksi ja länsi roistoksi. Se mikä kenenkin motivaatio levittää tällaista näkemystä on, on tietysti vain henkilön itsensä tiedossa. Suurin osa lienee varmasti vilpittömiä uskossaan, että Suomen valtio tai ainakin muut länsimaat haluavat iskeä tarpeen tulleen vaikka sotilaallisesti Venäjälle.



Näin puhuu taitava propagandisti, yhdistäen totta ja valetta: ”Venäläisistä toimittajista ja journalisteista on nyt tullut länsimaiden tärkeimpiä vihollisia. Venäjän media on kuitenkin laaja ja moniääninen, Venäjältä on internetistä helppo löytää mitä tahansa mielipiteitä mihin tahansa asiaan. Länsimediassa sen sijaan sallitaan vai yksi näkemys.” Totta tässä on se, että internetistä on tosiaan löydettävissä mitä tahansa. Se tietenkään ei ole merkityksellistä, koska mikä tahansa laajemman yleisön väline otetaan viranomaisten valvontaan. Esimerkiksi blogin on rekisteröiydttävä mediaksi, jos sillä on yli 3000 lukijaa.  Sen jälkeen sanomisen vapaus onkin mennyttä erilaisten lakien takia.

Bäckman kävi vastikään Pietarissa luennoimassa miten Suomessa vainotaan MV-lehteä ja sen vetäjää Ilja Janitskinia. MV-lehti julkaisi ison jutun luennosta ja Janitskin jakoi sen VKontakten profiilissaan. Bäckmanin ja Janitskinin yhteydestä saanemme tietää lisää jossain vaiheessa tänä vuonna alkavassa oikeudenkäynnissä, jossa he ovat yhdessä syytettyinä. Janitskin toki on edelleen pakosalla. Piilottelu ottaa varmasti voimille ja hän onkin vetäytynyt oman kertomansa mukaan luoonnon rauhaan ja muut hoitavat MV:n asioita. Kasetti on kovilla, kun vapautta ei olekaan entiseen malliin. Sen verran Janitskin kuitenkin on mukana edelleen touhussa, että kun FB sulki yli 25 000 hengen MV:n FB-ryhmän pysyvästi, ilmoitti hän sometoiminnan siirtymisestä VKontakteen. Tätä siirtymää yritettiin jo reilu vuosi sitten, mutta yleisö ei tainnut siirtyä perässä. Nyt kun FB on tarttunut voimallisemmin vihapuheeseen, on motivaattorina pakko.

Jossain vaiheessa Bäckman ja Janitskin tulevat joka tapauksessa istumaan yhdessä oikeussalissa vastaamassa syytteisiin, joissa heidän katsotaan yhdessä toimineen rikollisesti. Johan Bäckmanin pitkäaikainen ystävä Jon Hellevig onkin jo päässyt nauttimaan holtittoman ilmaisunsa seurauksista. Häntä syytetään käräjäoikeudessa Karita Mattilaan kohdistamistaan groteskeista uhkauksista Hellevig ilmaisi tuntemuksiaan siitä, ettei Mattila halunnut Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan takia esiintyä venäläisen, vahvana Putinin tukijana tunnetun kapellimestarin kanssa. Hellevig on muuten myös Bäckmanin hybridihöpöyhdistyksen ensimmäisen julkaisun kirjoittaja. Lyhyen vihkosen sakeusaste korkea.

Jon Hellevigin kirjoittama kirjanen, jonka kannesta jo selviää opuksen luonne.

Venäjän vaikuttamistyössä on taustalla myös ihmisiä, jotka tasan tarkkaan tietävät minkä puolesta toimivat. Usein kyseessä ovat suomettumisen ajan yhteydet. Suomessa näitä yhteyksiä perattiin hyvin vähän Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. En näe mitään syytä epäillä, etteikö näitä vanhoja yhteyksiä olisi otettu uudestaan käyttöön, sillä 70- ja 80-luvun ihanteelliset (tai pyrkyri) nuoret ovat todennäköisesti edenneet elämässään asemiin, jossa mennyt yhteistyö itäblokin tiedustelupalveluiden kanssa aiheuttaisi ikäviä seuraamuksia. Liekö sen ajan peruja vai mistä kysymys, mutta esimerkiksi Paavo Väyrynen on ottanut Kansalaispuolueeseensa mukaan ison nipun suomalaisia putinisteja ja kannanototkin ovat monet suoraan Kremlin pelikirjasta otettuja.

Suomen johtava asiantuntija näistä sosialistisista luurangoista ihmisten kaapeissa on vastikään eduskunnan pääsihteerin paikalta eläköitynyt, entinen Suojelupolisin johtaja Seppo Tiitinen. Häneltä on syksyllä 2018 tulossa muistelmateos, jota hän työstää yhdessä Pekka Ervastin kanssa. Mielenkiintoinen kytkentä tässä parivaljakossa on Jaakko Laakso. 2001 Ervasti ja Laakso julkaisivat yhdessä kirjan, jossa muun muassa kerrottiin käynnissä olevasta salajuonesta saada Suomi Naton jäseneksi sekä perusteellisesti esitetty näkemys siitä, että Hornetien hankinta oli Suomen puolustuksen historian kallein virhe. Laakson ja Tiitisen puolestaan epäillään olleen tiiviissä yhteistyössä Neuvostoliiton tiedusteluun liittyvissä asioissa. Taistolaisen Laakson laajalti tiedossa olleet yhteydet KGB:n kanssa saivat jatkua rauhassa koko hänen 20-vuotisen kansanedustajauransa ajan. Tälle on tarjottu selityksenä sitä, että hän jakoi tietoaan myös Tiitisen kanssa.

Myös muualla disinfokentällä kiehuu. Vastavalkeasta ja sen ympärille ryhmittyneistä vasemmistolaisista oli juttu Voimassa. Siitähän toki riemu repesi ja vastalauseet olivat pitkiä ja perusteellisia. Omasta viiteryhmästä tullut kritiikki satutti selvästi. Tosin kritiikin vastaamista vaivasivat ihan ne samat asiat kuin Vastavalkeaa usein muutenkin: vimma määritellä itse termien sisältö, ylenkatse erilaisia näkökulmia kohtaan sekä sitten tietysti joukko melko originelleja oletuksia todellisuuden olemuksesta. Jos joku haluaa tähän Vastavalkean maailmaan tutustua, se käy näppärimmin median virallisia kantoja ilmaisevien kirjoitusten eli pääkirjoitusten kautta.

Lasken Voiman jutun aiheuttaman pahan mielen yhdeksi motivaattoriksi myös minusta kirjoitetulle jutulle. Mielenkiintoista jutussa oli myös se, että siinä julkaistiin luentokalvojani, joita viimeksi julkaisi Juha Molari MV-lehdessä. Luin nyt tätä kirjoittaessa juttua seuraavan kommenttikentänkin. Melkoista tavaraa, monilta osin peräisin jostain rinnakkaistodellisuudesta. Kun epäluottamus on totaalista, syntyy siitä ihan yhtä pahaa jälkeä kuin totaalisesta luottamuksesta.

Juuri tästä perustavaa laatua olevasta erosta syntyy hankaluus näiden ihmisten kanssa keskustelemisessa. Heidän näkemyksensä ovat niin erilaisia suhteessa siihen miten ajattelee maailman ja ihmisten keskenään toimivan. Kun se oma asia ja näkökulma ovat hyvin tärkeitä , niin ne helposti muodostuvat kiinteäksi osaksi omaa minää. Kun sitten joku kiistää näitä näkökulmia, tuntuu se perinjuurin loukkaavalta, koska oiekastaan joku asetttuu uhkaamaan heidän identiteettiään. Näin minä olen ilmeisesti tehnyt ja seurauksena on ollut melkoisesti kaikkea ikävää ja epäkohteliasta. Identiteettipolitiikalla on tapana sellaista meininkiä synnyttää.

Paradoksaalista tässä on se, että mitä pidempään käy keskustelua näiden ihmisten kanssa, niin sitä pahemmaksi hyökkäykseksi ja aggressiivisuudeksi heidän maailmankuvaansa vastaan se tulkitaan. Mitä perusteellisemmin puolustaa omia näkökantoja, sitä huonomman maineen saa. Ei mikään ihme, että useimmat pidättäytyvät keskustelusta. Hämmästyttävää on myös se, miten he eivät näytä lainkaan ymmärtävän sitä, miltä heidän toimintansa näyttää ulospäin.

Joka tapauksessa näissäkin piireissä on nähtävissä sitä samaa radikalisoitumista kuin MV-lehden piirissä. Kun tarpeeksi toistetaan päivästä päivään syitä syventää epäluottamusta ympäröivää systeemiä kohtaan, niin tottakai epäusko lujittuu ja luo tilaa radikalisoitumiselle. Ihminen on saattanut kiinnittyä tällaiseen yhteisöön jonkin yhden itselle tärkeän asian kautta, mutta pikkuhiljaa saakin sieltä hyvin kokonaisvaltaisen näkemyksen maailmasta. Sen jälkeen on helppo vakuuttua eri lailla tilanteeseen suhtautuvien pahantahtoisuudesta ja tuntuu houkuttelevalta tai suorastaan oikealta käydä heidän kimppuunsa, välillä jopa henkilöönkäyvästi. Kun toinen tuntuu uhalta omalle olemassaolon perusteille, niin tämä on tavallaan hyvin normaali reaktio. Erityisesti täm korostuu rasisitisessa ja äärioikeistolaisessa marginaalissa. Tulokset voivat olla hurjia. Onneksi nämä näiden ääriryhmien puoliintumisaika tuppaa olemaan varsin lyhyt.

Olen viime aikoina kuullut muutamilta aktiivisiltä turvallisuuspoliittisilta keskustelijoilta heidän kokevan tilanteen raskaaksi. Henkilökohtaiset hyökkäykset, vaikka kuinka perusteettomat, syövät voimavaroja. Niitä nimittäin riittää ihan kaikkia kohtaan. Tämän kertominen on ikävää sen takia, että näin jotkut saavat mielihyvää onnistumisestaan. Itse olen tullut riepotelluksi niin äärioikealla kuin vasemmallakin. Siksi on erinomaisen hienoa huomata, että poliisi ja syyttäjälaitos ovat päättäneet tarttua vihapuheeseen tarkemmin. Toinen tästä näkökulmasta perin ilahduttavan oikean osuneelta tuntunut tapahtuma oli, että paljon vainoa kokeneelle Saara Jantuselle oli myönnetty Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä 4. luokan Vapaudenristi.

Itselläni oikeastaan ainoa syvemmältä pistänyt arvio tuli Hannu Taanilalta. Pelkästään Jukka Tarkan kirjoittaman kirja-arvion pohjalta hän arvioi ajatuksiani näin: ”Nehän ovat kaikkein primitiivisintä Amerikan Tiltua.” Kun on nuoruudessaan kuunnellut henkeä haukkoen Taanilan aikanaan briljanttia ajattelua (oli sen sisällöstä mitä mieltä tahansa), niin onhan se ikävää, että pääsee tuolla lailla mainituksi. Ja vain jonkun muun kirjoittaman, sinällään ansiokkaan, kirja-arvion pohjalta. Jos Taanila olisi tehnyt saman arvion kirjan luettuaan ja asiallisesti perustellut näkemyksensä, niin sitten ei olisi nokan koputtamista. Tai olisi, mutta silloin olisi mahdollista käydä keskustelua. Luulen tosin, että Taanilan mielipide ei sinällään muuttuisi kirjan lukemisesta.

Mutta ei turvallisuuspoliittinen keskustelu onneksi pelkkää sonnanheittoa ole. Viime päivinä minua ovat ilahduttaneet useammatkin asialliset ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Jo instituutioksi kurottavan The Ulkopolististin uhkakuva-viikko oli melkoinen pläjäys tietoa. Tekstin lisäksi ulkopolitisteja voi myös kuunnella, kun julkaisutoiminta laajentui podcastin puolelle. Turpoblogeja on tullut kaksikin uutta. Vartiopaikalle idän ja lännen välissä -blogin Marko Enqvist on tuttu jo ennestään SSS-radion ja Maanpuolustus.netin blogeistaan. Nyt hän keskittyy omalle alustalleen. Kannattaa muuten liittyä hänen ylläpitämäänsä Donbass Uutiset -FB-ryhmään, jos haluaa pysyä helposti ajan tasalla, mitä Ukrainan sodassa tapahtuu. Kolmas ilonaihe on juuri eläköityneen diplomaatin, Hannu Himasen blogi Uudessa Suomessa. Himasen viimeinen pesti oli Moskovan suurlähettilänä, joten näkemystä ja tietoa on taatusti. Eläkeläisenä voi myös siihen tietoon perustuvia omia näkemyksiään vapaammin jakaa.

Kuten maailmalla nähdään, ei demokratia ole immuuni valheille ja typeryydelle. Siksi kannattaa seurata hyviä lähteitä sekä tarttua vastaan tuleviin järjettömyyksiin ja kohtuuttomuuksiin. Jokainen on omalta osaltaan rakentamassa tiedoillaan ja puheenvuoroillaan sitä yleistä mielipidettä, joka kuitenkin perimmältään ohjaa demokraattista yhteiskuntaa.

sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Mitä ihmettä oikein tapahtuu?

Viimeisen viikon aikana on Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu kuohunut. Ensimmäisenä Olli Ainola julkaisi Iltalehdessä ison jutun, jossa hän väitti presidentin ja eduskunnan olevan eri linjoilla ulkopolitiikassa. Hänen mukaansa erimielisyys koskee suhdetta Baltian puolustukseen. Viime perjantain Pressiklubissa Ainola pelkisti tilanteen niin, että presidentti haluaa pitää kaikki vaihtoehdot auki ja eduskunnassa on puolestaan halua julkilausua rajoitteita. Ainola on aiemminkin kirjoittanut dramaattiseen sävyyn ulko- ja turvallisuuspolitiikasta, mutta tähän asti hänen artikkelinsa ovat kohdanneet lähinnä hiljaisuutta. Nyt ärähti presidentti blogissaan, samoin Tuomioja omassaan. Muiltakin politiikoilta kuului vastaavia kommentteja, että Ainolan kertoma erimielisyys henkilöiden välillä ei pidä paikkaansa. Itse asiaan, eli Baltian puolustamiseen liittyviin ratkaisuihin, ei noissa vastineissa juurikaan puututtu.

Ainola on julkaissut tasaiseen tahtiin ulko- ja turvallisuuspoliittisia juttuja, jotka ovat saaneet monen puistelemaan päätään. Jutuista on nähtävissä selvästi, että hänellä on joukko luottamuksellisia lähteitä, joiden avulla hän saa vinkkejä mielenkiintoisista näkökulmista tilanteisiin. Osa lähteistä lienee enää geopoliittista yhdistystoimintaa harrastavia eläkeläisiä, mutta mukana lienee myös valtionhallinnossa edelleen vaikuttavia toimijoita. Joka tapauksessa Ainola nosti taas esiin viime vuosien ehkä pahimman ulko- ja turvallisuuspoliittisen kipupisteen eli Baltian puolustamisen. Sen ympärille kun kiertyy niin suhde Natoon kuin Venäjäänkin. Mitä jännittyneempi tilanne Itämerellä on, sitä kovempi tarve kaikilla osapuolilla on saada selville kaikki mahdolliset asiaan vaikuttavat tekijät. Käytännössä tämä tarkoittaa Suomeen kohdistunutta painetta eri puolilta ja liikkumatilamme kapenemista.

Aiemmin on ollut helppo todeta, että emme voi osallistua sotilaallisiiin toimiin ulkomailla, sillä laki kieltää sen. Kohta meillä on uusi laki sotilaallisen avun vastaanottamisesta ja antamisesta. Silloin se on mahdollista. Ylipäätään presidentin ja muiden reaktio Ainolan juttuun oli minusta melko lailla suhteeton. Toki voi olla, että Ainolan enemmän tai vähemmän paisutellut skuuppaukset vaan saivat hermon menemään. Mutta en pidä sitä todennäköisenä. Noin kovan reaktion myötä pidän todennäköisempänä sitä, että on olemassa jokin muu taho, jolle on vakuutettava, että Ainola ei ole oikeassa. Kelle tai miksi ovat sitten hankalampia kysymyksiä. Minulla on tätä keskustelua seuratessa ollut jatkuvasti tunne, että tästä kuvasta on jätetty jotain piiloon. Joka ei tietysti ulko- ja turvallisuuspolitiikassa olisi mitenkään uusi tai edes yllättävä asia.

Viikon päästä Ainolan jutusta kertoi kansanedustaja Elina Lepomäki päätyneensä Yhdysvaltain vierailun ja siellä käymiensä keskustelujensa pohjalta siihen tulokseen, että vuodenvaihteen kummallakin puolella kävivät Trumpin hallinnon edustajat ja Venäjä keskusteluja radikaalista muutoksesta Yhdysvaltain Venäjän politiikkaan. Pakotteet pois, Krimin anastuksen tunnustaminen ja muuta Kremlille mieluista. Tämä tieto perustuu tosin vain hänen käymiinsä keskusteluihin, joissa kävi ilmi ”yleinen käsitys”. Puheissa oli myös Baltian jättäminen Venäjän etupiiriin, joka käytännössä tarkoittaisi myös Suomen jäämistä samaan asemaan.

Tämän kanssa yhtäaikaa ovat Trumpin kampanjan, siirtymäkauden hallinnon ja hallinnon yhteydet Venäjään ovat tutkinnan alla. Trump väittää itse, että kyseessä on vain demokraattien halu kostaa tappio vaaleissa ja koko juttu on keksitty. Siltä ei näytä ja kun Trump erotti FBI:n johtajan James Comeyn, siirtyi tilanne uudelle tasolle. Trump ja Yhdysvaltain demokraattiset instituutiot vallanjakoineen ovat nyt vastakkainasettelussa, joka päättynee presidentin tappioon. Ei välttämättä kovinkaan nopeasti, mutta aikanaan. Tämä tarkoittaa ihan joka tapauksessa sitä, että Trumpin ennakoimattomuus nousee, jos mahdollista, vielä suuremmaksi. Yhdysvaltain merkitys Itämeren alueen ja koko Euroopan turvallisuusrakenteissa on tullut näkyväksi, Trumpin holtittomuuden toimiessa poliittisen väriaineena.

Epäsuorasti käytävään keskusteluun vaikuttaa myös presidentti Mauno Koiviston menehtyminen. Lähes soraäänittä tapahtunut muisteleminen on luonut kuvaa aidosti viisaasta ja humaanista valtiomiehestä, joka taitavasti luotsasi Suomea murroskohdassa. Tämä johdattaa kuin varkain miettimään, että olemmeko nytkin vastaavanlaisessa murroskohdassa, jossa kansakunnan linjasta on tehtävä ratkaisuja. Presidentti Niinistö piti eilen lauantaina puheen Lennart Meri -konferenssissa Tallinnassa. Puhe itse asiassa sitoi Koiviston saavutukset ja pyrkimykset tähän päivään.

”Koivisto kertoi, että aseiden vaiettua syyskuun alussa 1944 hän nousi juoksuhaudan reunalle ja siinä puhdistaessaan pikakivääriään ajatteli, että kyllä täytyy olla toinenkin, rauhanomaisempi tapa tulla naapurin kanssa toimeen. Hänen toimensa tämän tavoitteen varmistamiseksi ovat meitä kaikkia velvoittava perintö.”

Kun Niinistö tämän intron jälkeen käy läpi turvallisuuden kipupisteitä Krimin valtauksesta vaalien häirintään, nousee ainakin minulle kuva siitä, että Niinistö tosissaan pelkää Suomen jäävän yksin tai jopa aseiden puhuvan. Hän käy läpi ensin kaikki Suomen omat ja muiden valtioiden kanssa tehdyt sitoumukset puolustuksessa ja sen jälkeen korostaa, hieman epäsuorasti, hyvien Venäjä-suhteiden merkitystä. Moni Venäjä-suhteiden tärkeyttä korostava haluaa vähätellä tai suorastaan vieroksuu esimerkiksi Nato-kumppanuutta. Samoin moni Nato-jäsenyyttä haluava viittaa kintaalla Venäjän itselleen tärkeiksi kokemille asioille. Presidentti Niinistö haluaa kattaa kaiken, vaikka sen saavuttaminen tuntuu yhä hankalammalta. Niinistön aktiivisen vakauspolitiikan säätyvät pilarit (puolustus, länsi-integraatio, kv-järjestelmät, Venäjä-suhteet) tarkoittavat jatkuvaa tasapainottelua. Ennen sentään istuttiin vain aidalla, mutta tämä neljällä jalalla keikkuva jakkara tuntuu melkoisen kiikkerältä. Lepomäen esiin tuoma mahdollisuus uudesta valtapiirien jaosta tarkoittaisi länsi-integraation jalan heikkenemistä ehkäpä ratkaisevasti, sillä se koostuu tällä hetkellä hyvin isolta osin suorasta tai epäsuorasta puolustusyhteistyöstä Yhdysvaltain kanssa.

Osaltaan keskusteluun vaikuttaa myös lähestyvät presidentinvaalit. Jos ja kun Niinistö ilmoittautuu halukkaaksi jatkamaan, hänen tekemisiään tulkitaan sen jälkeen kuitenkin jossain määrin ehdokkaan tekemisinä ja sanomisina. Myös muiden ehdokkaiden sanomiset ja kannat heijastuvat ihan eri tavalla julkiseen keskusteluun. Jos hän ei pyri jatkokaudelle, hänen vaikutusvaltansa, jos ei nyt romahda, niin laskee merkittävästi. Joka tapauksessa näyttää siltä, että Niinistö haluaa pitää presidentin asemansa täysivaltaisena niin pitkään kuin mahdollista. Kun vaalikamppailu alkaa, käynnistyy myös ihan uudenlainen keskustelu Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta.

Niinistön suhde tähän keskusteluun näyttää ainakin minusta kaksijakoiselta. Hän on aloittanut ja ylläpitänyt Kultaranta-keskustelujen kaltaista, äärimmäisen tarpeelliseksi osoittautunutta ja instituutioksi äärettömän nopeasti muodostunutta tapahtumaa. Toisaalta hän on saattanut komentaa puoluejohtajia olemaan joistakin asioista hiljaa ja jopa singonnut kohdistamattomia kehotuksia pitää suu supussa.

Niinistön toimet on myös nähtävissä jatkumona perinteiselle suomalaiselle tavalle hankkia ulko- ja turvallisuuspoliittinen konsensus, vaikka vähän väkisin. Voi olla, että Niinistö haluaa saada jonkin asian valmiiksi ennen kuin vaalikampanjat tekevät kotimaan poliittisesta ympäristöstä levottomamman. On olemassa myös mahdollisuus, että hallitus kaatuu, jos Halla-aho valitaan PS:n puheenjohtajaksi. Ihan joka tapauksessa hänen valintansa vaikeuttaisi Suomen ulkopolitiikka merkittävästi, vaikka Soini pysyisikin ulkoministerinä. Sisäpoliittinen tilanne vaalisumineen ei vaikuta yhtään sen helpommalta kuin ulkopolittiinenkaan.

En itse asiassa tiedä, mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella. Paitsi, että näistä asioista pitäisi keskustella. Vaikka en ole varma, seuraako siitä keskustelusta kuinka paljon hyvää. Mutta niin vaan kuuluu tehdä demokratiassa. Demokratiaa kun ei tässä maailmanajassa voi ottaa itsestäänselvyytenä, vaan vaalimisen ja puolustamisen alaisena asiana.

sunnuntai 9. huhtikuuta 2017

Häirikkö ja iso häirikkö



Tiistaina allekirjoitetaan Helsingissä sopimus EU:n hybridiosaamiskeskuksen perustamisesta Suomeen. Hybridikeskuksen tehtävänä on vahvistaa mukana olevien maiden vastustuskykyä ja tietoisuutta hybridiuhista. Toimenkuvana keskuksella on koulutus, tutkimus, harjoitukset sekä hyväksi havaittujen käytäntöjen jakaminen. 

Kun tieto tämän keskuksen perustamisesta Suomeen tuli julki, oli kärppänä asiaan tarttumassa Johan Bäckman. Hän perusti yhdistyksen, joka on tarkoitus sekoittaa tähän valtioiden yhteistyönä perustettavaan toimijaan. Mukana hankkeessa Bäckmanilla on kaksi pitkäaikaista yhteistyökumppaniaan, Petri Krohn ja Juha Molari. 

Nyt kun hybridiosaamiskeskus vihdoin tulee vihdoin viralliseksi, on Bäckmanilla uusi temppu. Hän tuo samana päivänä Helsinkiin puhumaan äärikansallisen ideologin, Alexander Duginin. Ilmiselvänä tavoitteena on häiritä ja hämmentää hybridiosaamiskeskuksen perustamista. Tässä Bäckman onkin parhaimmillaan, provokaattorina, joka yrittää siirtää huomiota pois olennaisesta. Duginin puheet ovat taatusti sellaisia, että herättävät reaktioita, jos media päättää niistä juttua tehdä. Toivon, että jos tulevana tiistaina jokin media katsoo Duginin saapumisen ja puheet uutisoinnin arvoiseksi, niin mukaan tulee myös huolellinen taustoitus miehestä, hänen aatteistaan ja hänen pyrkimyksistään.

Tavoitteena kaikella tällä on häiritä ja hämmentää sekä käydä hybridiosaamiskeskusta vastaan juuri niillä keinoilla, joiden takia keskus on perin tarpeellinen. Näistä operaatioista keskus saa hyvät esimerkit esittelymateriaaleihinsä, joissa pitää kertoa, että miten hybridikeinoilla pyritään haittaamaan ja heikentämään viholliseksi katsotun toimintaa.

Bäckmania pidetään Suomessa yleensä joko raivostuttavana hahmona tai pellenä. Kumpaankin tulkintaan on mahdollisuus päätyä hänen julkista toimintaansa seuraamalla. Mutta Bäckman on kuitenkin nimenomaan ahkera, aloitteellinen ja häikäilemätön työnantajansa etujen ajaja. Hän on Venäjän ylläpitämän Donetskin mielikuvitustasavallan sekä Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISIn edustaja. RISI puolestaan katsotaan käytännössä Venäjän ulkomaantiedustelun SVR:n osaksi. Bäckmanin uusi pomo RISIssä on muuten entinen Venäjän pääministeri ja ulkomaantiedustelun päällikkö Mihail Fradkov. Hän on siis aivan virallisesti suoraan Venäjän valtiojohdon alaisissa tehtävissä ja edistää aktiivisesti työnantajansa etua Suomessa ja muualla maailmassa. 

Vaikka Bäckman mainitaankin julkisuudessa varsin usein suoraan tai epäsuoraan (”eräs dosentti”). Bäckman toimii eräänalaisena symbolina Venäjän sekaantumiselle Suomen asioihin. Olisi suuri virhe ajatella, että se sekaantuminen rajoittuisi vain Bäckmaniin. Hän on hyvin pieni, vaikka isosti näkyvä osa Venäjän käymää informaatiosotaa Suomea vastaan. Bäckmanilla on roolia toki muuallakin ja hän on kiertänyt Venäjän naapurimaita ja käynyt Syyriassa asti jakamassa al-Assadin hirmuhallinnon edustajille kunniamerkkejä.

Kevään mittaan Bäckman saanee kuitenkin viettää aikaa Helsingissä, kun hän joutuu oikeuteen syytettynä rikoksesta. Samassa jutussa syytettynä on myös Ilja Janitskin, jota Bäckman kuvaa erittäin myönteisillä tavoilla ja jonka pyrkimystä päästä presidenttiehdokkaaksi hän lämpimästi tukee. Kun venäläiset diplomaatit kävivät kaappaamassa sijoituspaikastaan kolme lasta Seinäjoella, oli Johan Bäckman aktiivisesti prosessissa mukana. Tuoreimmat ja tarkimmat tiedot tapahtumien kulusta tarjoiltiin MV-lehdessä. Bäckman ja Janitskin vähintäänkin pyrkivät hyötymään toisistaan yhteistyösuhteessaan.

Läheskään kaikista Bäckmanin virityksistä ei ole kuin valistunut arvaus, mutta joissakin hän joutuu ottamaan toiminnan kirjaimellisesti nimiinsä. Kun hän taannoin yritti ostaa Love FM -radiokanavan toimilupineen, niin Suojelupoliisi suositti kanavan toimiluvan peruuttamista kansallisen turvallisuuden takia, jos kauppa toteutuu.


Bäckmanin Twitter-profiilista hävisi Syyrian iskun myötä tässä vielä näkyvä maininta Trumpin kannattamisesta. 

Mielenkiintoista nähdä, mitä Dugin sanoaa Trumpista. Kun Trump käski iskeä kaasuiskun lähtöpaikkana toimineeseen Syyrian tukikohtaan, hävisi Bäckmanin Twitter-profiilista ihan samoin tein siinä pitkään killunut määre ”Trump supporter”. Dugin oli myös ainakin tähän asti kova Trumpin kannattaja ja on tehnyt yhteistyötä mm. Trumpin suosiman ja Trumpia suosivan InfoWars-salaliittosivuston kanssa. Sielläkin tunnelmat ovat olleet iskua vastaan ja merkkejä koko alt-rightin pesäerosta Trumpiin. Juuri siihen porukkaan muun muassa Dugin on rakentanut aktiivisesti yhteyksiä. 

Bäckman ja Dugin eivät kumpikaan ole päättävissä asemissa, mutta kummankin puheista voi päätellä sitä, minkälaisia viestejä Kreml haluaa nyt maailmalle jakaa. Tällaiset indikaattorihahmot tarjoavat mahdollisuuden tutkailla voimassaolevia narratiiveja ja muutoksia niissä. Muuten tällaisten hahmojen puheista ei yleensä kannata perustaa.

Lisäys klo 22.35: Tänään oli ainakin Helsingin yliopiston jollakin sähköpostilistalla levitetty oheista viestiä, joka huolellisesti pyrkii antamaan vaikutelman ihan oikeasta hybridiosaamiskeskuksesta tapahtuman takana:
"Eurooppalainen hybridiosaaamiskeskus yhdistys kutsuu kunnioittavasti Teidät avajaistilaisuuteensa tiistaina 11.4.2017 kello 12-14 Helsingin Kansallissaliin (Aleksanterinkatu 44, 2. krs). Tilaisuudessa esitelmöi eräs maailman merkittävimmistä geopoliittisista ajattelijoista, professori Alexander Dugin Moskovasta. Duginin esitelmän aiheena ovat lännen ja Venäjän suhteet moninapaisessa maailmassa, erityisesti Venäjän ja Yhdysvaltain suhteiden kehitystrendit. Tilaisuuteen on vapaa pääsy ja luennoitsijalle voi esittää kysymyksiä. Tilaisuus on englanninkielinen. Tilaisuuteen ilmoittautuminen: johanbek@inbox.ru"

sunnuntai 19. helmikuuta 2017

MV-lehden ympärille rakennettu Venäjän informaatiovaikuttamisen verkosto



Kaikki, Bäckmania lukuunottamatta, tässä esillä olevat toimijat esiintyvät MV-julkaisussa positiivisessa valossa. Julkaisun mustavalkoisuus tarkoittaa, että vain omaksi koettuja kehutaan ja muita, jos edes puheeksi tulevat, haukutaan. Tämä ei tarkoita, että tässä esiintyvät tahot ja ihmiset mieltäisivät toimivansa Putinin Venäjän hyväksi. Tässä näkyvä verkosto on kuitenkin juuri sellainen kokonaisuus, joita Venäjä käyttää länttä vastaan käymässä informaatiosodassa. Tavoitteena ei ole niinkään muuttaa mielipiteitä, vaan luoda epäluottamusta ja hämmennystä. Tässä työssä MV-lehti verkostoineen on tehnyt hyvää työtä suomalaisten keskuudessa.


1 Venäjä, Johan Bäckman/ RISI

Johan Bäckman toimii suoraan Venäjän presindentihallinnon alaisen RISIn edustajana. Kyseinen ”tutkimuslaitos” oli ennen Venäjän ulkomaantiedustelun (SVR) osa ja luokitellaan edelleen sen PR-osastoksi. Bäckman sai juuri uuden pomon, kun RISIn johtoon nimitettiin entinen Venäjän pääministeri ja ulkomaantiedustelun päällikkö Mihail Fradkov.
Bäckman on vakituisessa yhteistyössä Janus Putkosen kanssa. Todennäköisesti hän oli myös junailemassa tämän siirtymistä Donetskiin Verkkomedia.orgin päätoimittajuudesta Thaimaassa.
Bäckman on ollut tutkittavana yhdessä Ilja Janitskinin kanssa yhdessä tehdystä rikoksesta.
Bäckman tukee Janitskinin presidentinvaalikampanjaa, Väyrysen Kansalaispuoluetta ja Odinin sotilaita näkyvästi.
Bäckman kuvaa Alexander Duginin Katehon-sivuston videossa Janitskinia sananvapauden sankariksi ja MV:tä Suomen tärkeimmäksi mediaksi.
Kaksikon yhteistyötä pidetään syystä tai toisesta piilossa. Mielenkiintoista oli, että sain ensimmäisen jutun itsestäni MV:n, kun kirjoitin Bäckmanin ja Janitskinin taustalla häämöttävästä yhteistyöstä. Sen jälkeen olenkin saanut niitä lukuisia.

2. Donetskin mielikuvitustasavalta

Janus Putkonen on Donetskin ”yleisradioyhtiön” Donin eli propagandatoimiston johtaja. Hän on tiiviissä yhteistyössä Venäjän kanssa. Hänellä on Donetskin mielikuvitustasavallan passi. Kun Ilja Janitskin etsintäkuulutettiin, Putkonen tarjosi hänelle heti turva- eli pakopaikkaa Donetskissa.
Kesällä 2016 Suomi ensin -liikkeen johtaja Marco De Wit vieraili Putkosen ja Bäckmanin isännöimänä Donetskissa.
MV-lehti on julkaissut Donin tiedotteita suurin piirtein sellaisenaan.

3. Suomi ensin -liike

Rasistinen, maahanmuuttoa vastustava liike, joka järjestää mielenosoituksia ympäri maata. Osoitti mieltä Ilja Janitskinin vangitsemisoikeudenkäynnin yhteydessä. On jatkuvasti positiivisesti esillä MV:n jutuissa ja Janitskinin some-päivityksissä.
Kerää Janitskinin kannattajakortteja presidenttiehdokkuutta varten.

4. Kansalaispuolue

Kansalaispuolueen ulkopoliittinen ohjelma esittää käytännössä paluuta Suomen kylmän sodan aikaiseen asemaan. Kansalaispuolueen hallituksen jäsen Sakari Lindén, joka toimii myös Suomalaisuuden liiton toiminnanjohtajana, on tunnettu hahmo putinistisissa medioissa koti- ja ulkomailla. Puolueen puheenjohtaja Paavo Väyrynen käyttää Venäjän politiikkaa tukevia puheenvuoroja.
Janus Putkosella, ja siis Venäjän valtiolla, Donetskissa töissä oleva Jarmo Ekman on Kansalaispuolueen asiantuntijajäsen. Kansalaispuolueen asiantuntijajäsenet ovat muutenkin koonnos hyvin marginaalisia ajatuksia viljelevistä yhteiskunnnallisista ajattelijoista.
MV-lehdessä Väyrynen esiintyy vähän, mutta myönteisessä valossa. Johan Bäckman tukee julkisesti Väyrysen pyrkimyksiä.

5. Kansanmarkka



Kansanmarkka on taloudellinen rakennelma, josta voidaan käyttää monenlaisia nimityksiä. Janitskin on sitä henkilökohtaisesti mainostanut.
Hanketta vetää erilaisista virityksistä tuttu Risto Pietilä. Hän on kerännyt bitcoineilla merkittävän varallisuuden ja hän tukee aktiivisesti Janitskinia. Muun muassa osti tälle auton. Janitskin on myös FB-tilillään kertonut ottavansa vastaan rahaa bitcoineina, muttei tietenkään kerro, mistä varat tulevat.

6. Reformi

Reformi on eduskuntavaaleihin tähtäävä lista, joka aikoo asettaa ehdolle muun muassa James Hirvisaaren ja Ilja Janitskinin. Reformin toimistoa pyörittää Janitskinin kotimaan edustajakseen nimittämä Tiina Keskimäki.
Aiempi vastaava äärioikeistolainen yritys oli Olavi Mäenpään johtama Suomidemokraatit, jossa oli mukana suomalaista äärioikeistoa laidasta laitaan. Tämän hyvin nopeasti keskinäisiin riitoihin hajonneen yrityksen pohjatyönä oli laaja ja kovasanainen hyökkäys MV:ssa perussuomalaisia ja erityisesti Jussi Halla-ahoa vastaan. Siinä oli, kuten Reformissakin nyt, kyse Kremlille myötämielisen, muukalaisvihamielisen populistipuolueen perustamisesta. Perussuomalaiset kun ovat monista veljespuolueistaan poiketen suhtautuneet kriittisesti Putinin hallinnon toimiin.

7. Soldiers of Odin -katupartiojärjestö

Katupartiojärjestö esiintyy MV-lehdessä myönteisessä valossa ja yhteydet siihen suuntaan ovatkin toimivia. Odinin sotilaat on myös monin tavoin kytköksissä uusnatsien Vastarintaliikkeeseen.
Odinin sotilaat ovat tuttu näky myös Suomi ensin -liikkeen tilaisuuksissa. Ne myös ovat pyrkineet poliittisen vaikuttamiseen yrittämällä saada neuvotteluyhteyttä kunnallisiin viranomaisiin ja useamman kerran näyttäytyneet eri valtuustojen kokouksissa.
Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus 1/2017 toteaa, että ”Soldiers Of Odinin toiminta jäi lopulta lyhyeksi; nykyään järjestön paikallisryhmistä aktiivisia on vain muutama. Turvapaikanhakijoiden määrän noustessa tai jonkin muun riittävän vahvan herätteen seurauksena Soldiers Of Odinin kaltaiset äärikansallismieliset katuparti oryhmät saattavat kuitenkin palata vielä otsikoihin.”

8. Pohjoismainen Vastarintaliike

Väkivaltaisen ekstremismin tilannekatsaus 1/2017 toteaa, että ”Pohjoismainen Vastarintaliike on poliittinen, valtakunnallinen ja ainakin näennäisen hierarkkisesti organisoitunut järjestö. Sen julkilausuttuna tavoitteena on kansallissosialistisen valtion luominen epädemokraattisin keinoin. Pohjoismainen Vastarintaliike voidaankin määritellä luonteeltaan vallankumoukselliseksi ja militantiksi liikkeeksi.”
Uusnatseilla on MV-lehdessä oma keskustelupalsta ja sen lehteä Magneettimediaa mainostetaan siellä isosti. Vastarintaliikkeen taustalla toiminut tavarataloketjun johtaja ja omistaja Juha Kärkkäinen on tehnyt kaupallista yhteistyötä MV-lehden kanssa.
Järjestöllä on myös johtonsa kautta toimivat yhteydet Venäjälle ja sieltä on jopa saatu rahoitusta.
Järjestön lehti Magneettimedia on koonnut myös paperisen yhteispainoksen MV-lehden kanssa. Magneettimediaa jaetaan aktiivisesti kaduilla ja myös laatikkojakeluna. Pilkkanimen tarranatsit järjestö on saanut tavallaan liimailla tarrojaan julkisille paikoille.

9. Ilja presidentiksi -kampanja

Tämän kampanjan tavoitteena on kerätä 20 000 kannattajakorttia, jotta Ilja Janitskin pääsisi presidenttiehdokkaaksi vuoden päästä pidetäviin vaaleihin. Ensimmäisen kannattajakortin alllekirjoitti James Hirvisaari ja kampanjaa hoitaa Tiina Keskimäki. Suomi ensin -liike kerää myös kannattajakortteja. MV-lehti on luonnollisesti mukana.
Johan Bäckman tukee avoimesti ja riemumielellä kampanjaa, joten se on nähtävissä Venäjän etujen mukaisena toimintana. Kaiken tässäkin nähtävissä olevan perusteella voidaan sanoa, että viimeistään onnistuessaan kannattajakorttien keräämisessä, on Ilja Janitskin yksi tapa, jolla Venäjän sekaantuu Suomen vaaleihin.

sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Pohjaanpalanutta kaksoiskansalaisuuskeskustelua

Kaksoiskansalaisuuteen liittyvään keskusteluun on kietoutunut iso vyyhti tärkeitä asioita. Kun keskustelllaan kaksoiskansalaisuudesta, niin keskustellaan paljon muustakin. Aineksia sopassa ovat populistiministeri, Yleisradion johtamiskriisi, turvallisuustilanteen herättämät pelot, Venäjän toiminta ja moni muu mauste. Joka tapauksessa tällaiseen sekoiluun ei juuri nyt luulisi olevan varaa. Kun kukin osapuoli keskittyisi hoitamaan omat hommansa hyvin ja oikein, niin ainakaan sellaista pohjaanpalamista ei tapahtuisi, kuin nyt on käynyt.

Perussuomalaiselle poliitiikolle Yleisradion haukkuminen ja sen kanssa pitkitettyyn taisteluun ryhtyminen on mannaa. Omat hurraavat, kun toistetaan kerta kerran jälkeen jyrkkiä mielipiteitä ja laitetaan toimittajia järjestykseen. Media saa kuulla kerta kerran jälkeensä valehtelevansa ja jokaisella kerralla median luotettavuus kärsii perussuomalaisten ja varmasti vähän muidenkin silmissä. Tässä tapauksessa tämä tietää jatkuvaa osuman ottamista paitsi Yleisradiolle, myös Puolustusvoimille

Yleisradio toimii, kuten sen pitääkin länsimaisena, journalistisena mediana. Tämä lähtökohta ei tarkoita, että kaikki jutut aina osuisivat kohdilleen, mutta median tärkein tehtävä on valtaapitävien vahtiminen ja kritisointi. Yleisradiota kohtaan on hyökätty jo pitkään ja sen maineen vahingoittaminen on varmasti yksi Suomeen kohdistetun informaatiovaikuttamisen painopisteitä. Tästä kertoo muun muassa Johan Bäckmanin toiminta Yleisradion suuntaan. Vaikka harva perussuomalainen hyväksyy Bäckmania lainkaan, on puolueen yleislinja Yleisradion suhteen hyvin yhtenevä tämän Venäjän hyväksi uupumatta työskentelevän propagandistin kanssa. PS:n edustajat sekä poliittisissa elimissä että julkisuudessa ovat ilmaisseet halunsa ajaa alas tai ainakin kahlita poliittisesti Yleisradion journalismia.

Yleisradioon kohdistettu poliittinen paine ei tarkoita sitä, että Yleisradio olisi tässä täysin syytön uhri, joka on joutunut suotta hankaluuksiin. Sipilän tapauksesta alkanut Yleisradion uutisjournalismin kujanjuoksu vaan jatkuu ja Yleisradion johto on ollut kykenemätön pysäyttämään sitä. Nyt sieltä eroaa ihmisiä, mutta jos kriisi jatkuu, on etsittävä uusia ihmisiä ratkaisemaan tilannetta ja palauttamaan luottamusta. Tähän asti Yleisradion pääjohtaja Lauri Kivinen on pysytellyt varsin taustalla, mutta nyt olisi jo aika astua kunnolla esiin tai siirtyä syrjään. Suomella ei tässä ajassa ja paikassa ole varaa heikkoon Yleisradioon. Tämä muuten pitäisi erityisesti puolustusministeri Niinistön ymmärtää.

Itse asiassa populistisen olemuksensa takia perussuomalaisiin on sisäänrakennettu maailmankuva, joka suhtautuu vihamielisesti journalismiin ja heikentää avointa ja liberaalia demokratiaa, jossa nyt elämme. Toki perussuomalaiset eivät siinä puuhassa mitenkään äärimmäisiä ole, mutta heille on suorastaan luonnollista kaataa eliittiä ja sen instituutioiksi miellyttyjä toimijoita. Mutta yhtäkaikki puolustusministeri nakertaa sisäpoliittisin motiivein instituutiota, joka on keskeinen osa turvallisuuttamme.


Ymmärtääkseni tässä puolustusministerin erityisavustaja syyttää Mashiria ja Pullista Puolustusvoimien vahingoittamisesta.

Lisäys: Kommentissa selitetty ilmaisu, joka tarkoittaakin päinvastaista kuin minun tulkintani: ""Osuma tornissa" tarkoittaa PV:n käytävillä yleensä oman virheen myöntämistä, voidaan esim. kritiikkiä vastaanotettaessa todeta "Osuma tornissa", jolla tarkoitetaan lähinnä sitä, että kritiikki on myös vastaanottajan päässä tunnustettu oikeutetuksi."

Lisäys II: Osuma tornissa tarkoitti alunperin pst-miesten ilmaisua osumasta panssarivaunun torniin. Siitä muotoutui ilmaisu osumasta päähän, siis  henkinen osuma korvien väliin. On mahdotonta varmasti sanoa, että viittaako Leino osumilla Mashirin ja Pullisen mielentilaan vai heidän kirjoitustensa aiheuttamaan reaktioon.

Niinistön ja muidenkin perussuomalaisten puheenvuoroista on luettavissa, että he katsovat kriittisen uutisoinnin olevan maan etujen vastaista toimintaa. Puolustusministerin erityisavustaja Petteri Leino käyttää kiertoilmaisua syyttäessää HS:n Jussi Pullista ja majuri James Mashiria Puolustusvoimien vaihingoittamisesta. Kummankin kirjoitukset olivat oman arvioni mukaan teräviä ja asiallisia analyysejä tilanteesta, eikä kummassakaaan ollut todellakaan mitään yritystä vahingoittaa Puolustusvoimia (tornia). Jos asetelmat ja tosiasiat ovat epäedullisia Puolustusvoimille, se on sitten eri asia. Länsimainen lehdistö on vapaa ja tehdessään työtään saattaa tietysti tehdä myös ikäviä virheitä. Mutta ei lääketiedettäkään hoitovirrheiden takia pidetä arvottomana. Asian tärkeyden ymmärtää, kun muistaa, että valtaa ja instituutioita silmällä pitävä journalismi on aina ensimmäisenä asia, johon diktaattorit puuttuvat.

Ministeri Niinistön kannanotot  ovat herättäneet negatiivistä huomiota. Hänen käyttämänsä kielikuva siitä, että ”vain Suomessa ja Venäjällä voi asevoimien komentajaksi tulla venäläinen” on populistinen väite, joka periaatteessa pitää paikkansa, mutta jossa leikitellään pimeillä voimilla. Hyvä heitto saunanlauteilla, mutta johtavan poliitikon suuhun tuollainen ei sovi.

Kun puolustusministeri Niinistö myös kiiruhti epäilemään asiassa informaatiovaikuttamista, niin hän voisi kiinnittää huomionsa myös oman puolueensa jäseniin. Esimerkiksi kansanedustaja Kansanedustaja Tom Packalén toistaa Venäjän narratiiveja asioista hämmentävällä nopeudella ja tarkkuudella. Ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Naton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsenenä hänellä ei pitäisi olla oikeasta tiedosta puutetta. Tässä kohtaa on muuten hyvä taas toistaa, että puolueen puheenjohtaja Timo Soini tekee ulkoministerinä kellontarkkaa työtä ja on ollut erinomainen ulkoministeri. Hänellä lienee myös paremmat valmiudet kohdata tuloksellisesti Trumpin hallinto kuin monilla edeltäjillään.

Omalta osaltaan soppa sakeni, kun pintaan putkahti Aamulehden juttu, jossa Puolustusvoimien komentajan jahtiretkistä on epäselvyyttä. Kuten niin usein muulloinkin tällaisissa hyvin epäselvissä ja epämääräisissä tilanteissa, pahimpaan nalkkiin joutuu niistä asioista, joiden avulla yrittää alunperin selvitä tilanteesta. Lindberg oli kiistänyt Puolustusvoimien tehneen bisnestä jahti-isäntiensä kanssa juuri jahtien ajankohtana. Mutta ennen ja jälkeen se oli varmasti tehnyt. Kun Niinistö on kärjistänyt PV:n ja median välejä merkittävästi, niin ei ole hankalaa arvioida, että Lindbergin tilanne on senkin vuoksi nyt huomattavasti hankalampi. Tässäkin käy ilmi se, miten puolustusministeri on ulostuloillaan istunut kusiaispesään Puolustusvoimien takapuolella. Aiemmin hän teki saman reservinkieltäytymiseen liittyvässä keskustelussa,  jossa asetti Puolustusvoimat sellaisen arvokeskustelun kohteeksi, jossa sillä ei ollut mitään voitettavaa, ainoastaan hävittävää.

Myös koko asian tulkintakonteksti, jossa Puolustusvoimien toiminnan lainmukaisuus (kaksoiskansalaisten suhteen) on jo saatettu epäilyksenlaiseksi, tekee tapauksesta paljon ikävämmän.  Lindbergin toiminta on ihan perinteistä isojen poikien suhdetoimintaa, joka on olennainen osa komentajan tehtäviä. Tässä vaan on käynyt niin, että ennen hyväksytyt toimintatavat ovat muuttuneet epäilyttäviksi, vaikkeivat laittomia olisikaan, kuten apulaisoikeusmies on tässä tapauksessa selvittänyt. Maan tapa on muuttunut ja asiat ovat läpinäkyvämpiä, jopa Puolustusvoimilla. Jos kohu jää mediaan, Lindberg selviytynee tästä vähällä, mutta jos poliitikot ottavat tapauksen keppihevosekseen juuri valmistuvassa olevan puolustusselonteon yhteydessä, niin tilanne on jo paljon hankalampi.

Osa kontekstia on myös uuden Yleisen palvelusohjessäännön kohta, jossa upseereja kielletään osallistumasta keskusteluun puoluepoliittiista kiistakysymyksistä. Se luo kuvaa siitä, että Puolustusvoimat ei olisi avoin ja keskusteleva organisaatio. Kritiikistä ja julkisesta keskustelusta huolimatta kohta jäi ohjesääntöön, mutta sen tulkinnassa ohjeistettiin käytännössä mitätöimään kyseinen määräys. Määräysten antaminen, joita ei tarvitse noudattaa, ei ole, eikä pidä olla, sotaväelle tyypillistä toimintaa.

Puolustusvoimien tehtävänä on taata maan turvallisuutta ja merkittävä osa siitä työstä on luottamuksen herättäminen mahdollisimman monessa. Luottamus syntyy älykkäästä ja lainmukaisesta toiminnasta. Tässä kohtaa PV on kärsijänä, kun toimintaympäristössä on yhä enemmän kriisinkaltaisia elementtejä, mutta lainsäädäntö on hyvin toisenlaiseen maailmaan rakennettu. Ymmärrän hyvin, että turvallisuuden vaaliminen voi silloin vaatia luovia ratkaisuja. Varsinkin kun meillä ei vielä ole tiedustelulainsäädäntöä. Mutta silloin pitää toimia fiksusti ja jos toiminta ei sitten ollutkaan fiksua, niin sen jälkeen keskitytään vahinkojen minimoimiseen ja uusien toimintakeinojen etsimiseen. Nyt on nähty mitä ilmeisimmin terminologiseen ja juridiseen hiustenhalkomiseen perustuvia kieltoja, joiden uskottavuutta jatkuvasti esiin tulevat tapaukset murentavat. Julkisessa keskustelussa ei pärjää, jos vaikutelmat ovat noin heikkoja, vaikka hallinnollisesti olisi kuinka oikeassa. Pitää tosin muistaa, että viranomaisiilla on hankala paikka tällaisissa, kun kamppaillaan oikeiden termien, lainmukaisuuden vaatimusten ja salassapitovelvollisuuksien keskellä. Silloin voivat viestinnällisesti parhaat ratkaisut olla tavoittamattomissa.

Olen nähnyt useitakin puheenvuoroja, joissa Yleisradion uutisointi on tulkittu hyökkäykseksi  Puolustusvoimia kohtaan ja Suomen turvallisuuden vaarantamiseksi. Kaksoiskansalaisuuslakia on moitittu lapsellisen hyväuskoiseksi. Tämä on pelkkää jälkiviisautta, sillä vuosituhannen vaihteen maailmassa, kun lakia sorvattiin, ei ollut näkyvillä nykyisenkaltaisia uhkia. Kaksoiskansalaisuus oli ajateltu lähinnä ulkomailla asuvien suomalaisten kannalta tärkeäksi. Nyt ajat ovat muuttuneet ja lakeja pitää muuttaa. Mutta sen väittäminen, ettei kaksoiskansalaisuutta olisi pitänyt lainkaan sallia menee samaan kategoriaan hömpötyksiä, kuin että Venäjä väistämättömästi hyökkää Suomeen tietyin välein.

Kaksoiskansalaisuuskeskustelussa on pohjimmiltaan kyse siitä, että ketkä ovat lojaaleja. Kun ajat ovat kovat, ovat lojaalisuusvaateetkin kovemmat. Sodat ja konfliktit ovat läpi historian johtaneet erilaisten epälojaaleiksi epäiltyjen vähemmistöjen kohdalla ikäviin seurauksiin. Ikävyys voi olla epämääräisiä epäilyksiä tai kansanmurhia tai mitä tahansa siltä väliltä. Epäilys on itse asiassa heijastumaa siitä, mitä pelätään. Nyt pelätään Putinin Venäjää. Se miten Putin ja hänen koneistonsa on toiminut, on syynä sille miksi kaksoiskansalaisia nyt pelätään. Siitä ei ole epäilystäkään, etteikö Venäjän valtio pitäisi kiinni monin tavoin kansalaisistaan ja kontrolloisi heitä myös toisessa maassa.

Putinin Venäjä on iskenyt nimenomaan arkeen. Ei meidän tarvitse pelätä rautatiesiltojen räjäyttämistä, vaan väärän tiedon tuomista eteemme ja oikean tiedon liikuttamista pois. Tällainen epäilys voi kohdistua kehen tahansa ihmiseen. Tällainen epäilys myös vie hyvin tehokkaasti halut palkata ihmisiä, vaikka turvallisuusriskit todellisuudessa olisivat hyvin hallittavissa.

Sekä kaksoiskansalaisuuskeskustelussa että sen johdannaisessa YLE-keskustelussa on loppujen lopuksi kysymys pelosta ja epäilyksistä Putin Venäjää kohtaan. Nämä tunteet vellovat ihan oikeista syistä voimakkaina, mutta epämääräisinä. Peloissaan olevan ihminen etsii keinoja tehdä oloaan turvallisemmaksi. Koska pelko on tunne, riittää sen tyynnyttämiseen usein tunteisiin vetoava keino, vaikka se olisi tehotonkin oikeiden riskien suhteen. Tähän perustuu Trumpin maahantulokielto seitsemän maan kansalaisille ja sama koskee myös kaksoiskansalaisten asemaa Suomessa. Toki joidenkin kaksoiskansalaisten toimiminen maamme turvallisuutta vastaan on mahdollista, mutta syytä hysteriaan ei kuitenkaan ole.

Kuten aina historian käänteissä, viattomat ihmiset kärsivät kaikkein eniten. Tässä tapauksessa suomenvenäläiset, jotka elävät uusina suomalaisina, yrittäen rakentaa arkeaan ja toimentuloaan miten parhaaksi taitavat. Myös heillä tulee olla ehdoton oikeus luottaa valtioon, jonka kansalaisia he ovat. Ei kohdella kaksoiskansalaisia joukkona, vaan yksilöinä. Se teettää enemmän, mutta varmasti on kannattavampaa kuin ison joukon sulkeminen kategorisesti pois lojaalien joukosta.


Kirja on tulossa





Kirja on vielä tämän sunnuntain loppuun Docendon verkkokaupassa tarjouksessa ennakkotilaajille.  Sen voi tilata tästä, alennuskoodina RYSKY. Tuossa mainoksessa oli väärä kuukausi ilmestymispäivässä, se tulee ulos puolentoista viikon päästä.


Turvallisuuspoliittinen harrastukseni lähti liikkeelle loppuvuonna 2012, koska halusin selvittää itselleni asioita. Osallistuminen keskusteluun oli tavallaan vain oheisvahinko, sillä ennen kaikkea halusin selvittää asiat itselleni. Ajattelin silloin niin, että tässä on projekti, joka suhteellisen pian tulee päättyy itsekseen, kun sekä pohdiskelu että blogi kokevat luonnollisen hiipumisen. Niin ei käynyt. Ensin tuli Twitter ja sitten tuli Krim.

Twitteristä löytyi pienen pieni joukko asianharrastajia, jotka reagoivat twiitteihini ja blogeihini. #Turpo oli hyvin pienen piirin harraste. Mutta kuitenkin hyvin asiantuntevan ja minulle merkittävän, että se ohjasi eteenpäin tiedonhankinnassa ja avasi sen valtavan tietovarannon, joka verkossa on. Kun lähtee tavallisen lehdenlukijan tasolta ja päätyy julkaisemaan kirjan aiheesta, niin siinä välissä on tullut luettua aika paljon. Päätin jo hyvin varhain, että tätä vedetään punk-asenteella: jokainen osaa, asenne ratkaisee.

Lähtökohtani koko hommalle oli se, että maailma oli muuttunut. Ensimmäinen itse asiaa koskeva merkintä blogissa sisälsi joukon havaintoja, jota nykyään kutsutaan nimityksellä hybridisota. Se näkemys kävi hyvin ikävällä tavalla toteen Krimillä. Venäjä ei muuten juurikaan esiintynyt blogini alkutaipaleella kirjoituksissani, sillä se ei silloin ollut olennainen asia. Turvallisuuspolitiikka eri ulottuvuuksineen oli varautumista länsi-integraation haasteisiin, sisäiseen turvallisuuteen, teknologian kehittymiseen ja ilmastonmuutokseen aiheuttamiin muutoksiin erityisesti arktisella alueella. Esitin alkuvuonna 2013 vienon epäilyksen siitä, että lapsikiistoilla saattoi olla jotain tekemistä sen kanssa, että Suomea haluttiin mustamaalata polittisista syistä venäläisten silmissä.Silloin tämä tuntui itsestänikin niin kovalta syytökseltä, että tuntui uhkarohkealta lausua moista ääneen. Sen jälkeen on opittu ikävän paljon.

Puolentoista viikon päästä ilmestyvä kirja on eräänlainen väliraportti tästä bloggaamisena alkaneesta henkilökohtaisesta projektista. Sen sisältö on isolta osin ammennettu tästä blogista. Työn loppuvaiheessa tuli vielä mukaan kuvaan Trump ja saa nähdä, mitä kaikkea hän ehtii tehdä, joka vaikuttaa kirjassa esittetyihin näkemyksiin.

Voisi joka tapauksessa sanoa, että sanominen siirtyy kirjan myötä uudelle tasolle. Olen saanut tämän käsistä lähteneen harrastuksen myötä kirjoittaa asiasta valtakunnan tärkeimpiin medioihin, puhua siitä monenlaisten ihmisten kanssa monenlaisissa paikoissa ja ennen kaikkea olen saanut vastata ajan haasteeseen. Meidän pitää yritää ymmärtää tätä ympärillämme rajusti muuttunutta maailmantilannetta ja keskustella siitä järkevästi. Suomen valtiojohto tarvitsee tuekseen kansakunnan, joka ymmärtää ja tietää asioita mahdolllisimman paljon. Mitä paremmin olemme asioista perillä, sitä paremmin pystymme tekemään itsellemme parhaita mahdollisia päätöksiä sillä kapella liikkumavaralla, joka meillä on.. Tässä sodan ja rauhan välissä olevassa turvallisuuskriisissä tärkein puolustuslinjamme kulkee, ainakin toistaiseksi, korvien välissä. Mitä lujempi se on, sitä epätodennäköisempää on, että tarvitsemme muunlaisia.