Mietteitä MH17-rikostutkinnasta

Hollannin johtama, kansainvälinen  rikostutkijaryhmä arvioi, että Itä-Ukrainassa heinäkuussa 2014 maahansyöksyneen MH17-koneen pudotti Buk-ilmatorjuntaohjus, joka laukaistiin Itä-Ukrainasta Venäjä-mielisten separatistien valvomalta alueelta. Sen mukaan ohjusyksikkö saapui alueelle Venäjältä ja myös palasi sinne. Ryhmä ei tässä vaiheessa ottanut kantaa siihen, kuka ohjuksen laukaisi tai kuka siitä oli vastuussa. Myöskään tietoa siitä, milloin tämä osa tutkimusta valmistuisi, ei osattu antaa. Kyseessä on siis iahn perinteinen poliisintyö, jossa selvitetään rikosta eri keinoin, kerätään todisteita ja niiden pohjlata asia etenee sitten mahdollisesti oikeuskäsittelyyn. Siellä todisteet punnitaan ja tuomio annetaan, jos todisteet ja laki niin edellyttävät.

BUK-ohjukset eivät ole mitään pimeillä asemarkkinoilla myytäviä pikkuvehkeitä, vaan suuria, kalliita ja vaikeita käyttää. Ohjusyksikköä liikutteli rekka. On siis hyvin pääteltävissä, että ohjukset tulivat Venäjältä sen asevoimien käskystä ja sinne myös palasivat. Kovin todennäköistä on myös se, että niitä käyttivät Venäjän asevoimien sotilaat. Vaikea olisi kuvitella, että tuollainen kokonaiseen johtamisjärjestelmään kuuluva yksikkö olisi ajettu parkkipaikalle ja annettu avaimet jollekin kapinalliselle. Toisaalta yksikkö oli malesialaiskoneen alas ampuessaan mitä ilmeisimmin irti isommasta tutkajärjestelmästä, sillä sieltä olisi ollut nähtävissä, että kyseessä on matkustajakone.

Venäjä ei varmaankaan tule tästäkään eteenpäin vastuutaan myöntämään. Tiukassa valtion hallinnassa oleva media on syöttänyt alusta asti narratiivia, jossa koneen on ampunut alas joku muu. Venäjä on parjauskampanjan, suoranaisen informaatiosodankäynnin viaton uhti, vakuutetaan kansalle. Sillä mitä lännessä ajatellaan, on vähemmän merkitystä.

Kukaan ei varmasti halunnut ampua alas noin 300 viatonta sivullista. Mutta se ei vähennä Venäjän vastuuta tästä joukkomurhasta. Vastaavia tapauksiahan on sattunut eri puolilla maailmaa ennenkin, mutta tämä on poikkeuksellinen siinä, että vastuullinen valtio ei myönnä osuuttaan. Tämä taas johtuu siitä, että Venäjä johdonmukaisesti valehtelee ettei ole sotilaallisesti osallinen Ukrainan itäosissa käytävään sotaan. Se on takertunut omaan, strategiseen valheeseensa.

Sota Ukrainassa olisi Putinin kannalta sujunut varmasti paljon paremmin ilman tätä tapausta. Näin traaginen tapahtuma pakotti lännen poliittiset johtajat yhteistoimiin, joista tuskin olisi tullut ainakaan niin napakoita ja kestäviä ilman tätä mustaa joutsenta. Nyt valmistunut tutkinta taas omalta osaltaan lujittaa lännen poliittista rintamaa. Samalla tapauksesta muodostuu yksi kanto lisää muutenkin hankalaan kaskeen. Venäjä ei pysty normalisoimaan suhteitaan muuhun maailmaan, ainakaan kokonaan, ennen kuin tämä tapaus on selvitetty. Ei tämä Krimin luokkaa ole sellaisena kysymyksenä, mutta ei myöskään merkityksetön. Kun syyllinen kieltää raivostuttavan itsepintaisesti ilmiselvän syyllisyytensä, heijastuu se väkisinkin hyvin moneen muuhunkin asiaan.

Nyt kun juridinen prosessi jauhaa omaa hidasta tahtiaan eteenpäin, niin Venäjän valheet ovat yhä hankalampia. Ylipäätään Ukrainan sotaan on liittynyt kaikkien osapuolten haluttomuus eri syistä sanoa sotaa suoraan sodaksi. Kun oikeusjärjestelmä päättää jotakin, on se lännessä otettava huomioon myös politiikassa. Seurauksena voi myös olla nippu hankalia korvausjuttuja, joissa uhrien omaiset vaativat Venäjän valtiolta korvauksia. Venäjällä tällaiset oikeusjutut ovat usein poliittisia ja sellaiseksi ne, ja myös niiden päätökset, tulkitaan, vaikka ne tapahtuisivatkin oikeusvaltioissa.

Suomikin oli pieneltä osaltaan mukana selvittämässä asiaa. Täällä oli pitkään palveluskäytössä vastaava ohjus ja Suomi pystyi virka-apupyynnön jälkeen auttamaan rikostutkijoita työssään. Huolestunut, mutta suurimmalta osin julkilausumaton kysymys heräsi: suuttuuko Venäjä? Tämä kysymys voi herätä siksi, että toisen valheen todistamisen valheeksi ajatellaan saavan toisen menettävän kasvonsa. Venäjän on sillä tavalla ajateltuna menettänyt kasvonsa viime vuosina lukemattomia kertoja. Eikä se tunnu siitä häiriintyvän. Toinen syy kysymyksen esittämiseen voi olla selkärangasta tuleva vaisto olla tekemättä asioita, joista Venäjä ei pidä. Ei niitä itsetarkoituksellisesti pidäkään tehdä, mutta jos kyseessä on oikea ja tärkeä asia, kuten tässä, olisi siitä pidättyminen suomettumista.

Suomi tekee kaikenlaista, mutta matalalla profiililla. Hyvä esimerkki tästä lapsikiista, jossa asiaa hoidettiin niin hiljaa kuin mahdollista. Mutta hoidettiin. Mielenkiintoista on, ettei eduskunnan valiokunnille mennyt taaskaan tietoa. Sinne ei näköjään päästetä informaatiota, jota ei ole varaa päästää julkisuuteen. Tai jopa muualle.

Tapaus MH17 tulee saamaan vielä monenlaisia käänteitä. Se on näkyvä ja helposti käsitettävä osa tätä muuten hankalasti hahmottuvaa turvallisuuskriisiä, jonka keskellä elämme. Hieman paradoksaalisesti tapauksessa kaikkein hankalinta kansainvälisen politiikan kannalta on, että oikea ja väärä ovat siinä niin selkeitä. Asioiden etenemisen ja rauhan kannalta äärettömän tarpeellisia kompromisseja on joukkomurhan suhteen hankalaa tehdä.