Demarit haluavat kaunistaa Venäjä-kuvaa

Eilen julkaistiin Hesarissa Antti Rinteen nimissä kirjoitettu kolumni, jossa hän kovin sanoin kuvasi Ulkopoliittisen instituutin tekemään Venäjä-raporttia perusteettomaksi pelotteluksi. Rinteen ohella muun muassa Helsingin yliopiston kansainvälisen politiikan professori Heikki Patomäki (vas) on murskannut tutkijakollegojensa ammattitaidon poikkeuksellisella rajuudella. Bloggasin jo aiemmin yleisellä tasolla raporttia kohtaan esitetyn kritiikin ensiaallon teemoista.

Vaikka raportti ei ole puhdaspiirteinen tieteellinen tutkimus, ovat raportin tekijät ovat aivan kärkipään Venäjä-tutkijoita, jotka määrittelivät käyttäneensä mahdollisimman tieteellistä tapaa käsitellä tietoa:

”Tässä yhteydessä on korostettava, että kyseessä on valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan puitteissa tehty selvitystyö, ei akateeminen tutkimus. Raportissa on kuitenkin pyritty pitämään kiinni tiedon läpinäkyvyydestä selkeällä tutkimukselle tyypillisellä viittaustekniikalla sekä lähdekriittistä lähestymistapaa käyttämällä.” 

Jos tästä aiheesta, Venäjän toimintatavoista ja tavoitteista, olisi tehty puhtaasti tieteellinen tutkimus, julkaistaisiin se vertaisarvioituna tämän vuosikymmenen loppupuolella. Tai seuraavan alkupuolella. Valtioneuvoston yhteisellä selvitys- ja tutkimustoiminnalla on nimenomaan tavoittena tuottaa nopeaa, mutta luotettavaa tietoa päätöksenteon tueksi. Toteutukseen pääsy edellyttää raskaan sarjan asiantuntijoita ja tiukan hakuprosessin läpäisseiden suunnitelmien mukaisesti kerättyä ja käsiteltyä tietoa.

Ulkopoliittisen insituutin johtaja Teija Tiilikainen reagoi nopeasti ja rohkeasti tilanteeseen, muistuttaen kriitikoita, että "Venäjää on tutkittava tieteen normaalein pelisäännöin ja tietoa on voitava esitellä avoimesti." Demarimeppi Liisa Jaakonsaari myös esitti vakavan vastalauseensa Twitterissä: ”UPI perustettiin vapaaksi ajatushautomoksi, think tank -idean mukaisesti. Järkyttävää, jos poliitikot alkavat sitä jahtaamaan.”  Kokoomusnuorten liittohallituksen jäsen Henrik Vuornos kirjoitti järjestönsä blogissa "ulkopoliittisen keskustelun siirtyneen nyt totuuden jälkeiseen aikaan." Tätä näkemystä voi hyvin perustella muun muassa keskustan konkarikansanedustajan Sirkka-Liisa Anttilan lausunnoilla asiasta.

Rinne muuten toivoi erityisesti, että raportissa olisi haastateltu muiden asiantuntijoiden ohella myös Aleksanteri-instituutin tutkijoita ja piti tätä vakavana heikkoutena. Aleksanteri-instituutin tutkijoiden näkemykset tilanteesta tulevat kuitenkin esiin lähiaikoina, sillä sieltä on tulossa kaksikin selvitystä liittyen Venäjään. Toinen on Venäjän hybridisodasta ja Suomen varautumisesta siihen ja toinen Venäjän kansallisen turvallisuuden kehitystrendeistä ja Suomen valinnoista.  Saa nähdä miten Rinne ja SDP näihin selvityksiin suhtautuvat, sillä oma valistunut arvaukseni on, ettei sieltä yhtään sen kauniimpaa kuvaa tule Putinin Venäjästä.

Patomäen ja Rinteen reaktioissa on erityisen ikävää se, että he eivät niinkään kritisoineet perustellen virheellisiksi katsomiaan asioita, vaan käytännössä hyökkäsivät tietoa tuottaneen organisaation ja siellä työtään tehneiden tutkijoiden kimppuun. Tutkijan työnä on pyrkiä nimenomaan olennaiseen totuuteen ja siksi väitteet pelottelusta, politiikan tekemisestä ja tarkoitushakuisuudesta asettavat kyseenalaiseksi sekä tutkijan moraalin että ammattitaidon. Hyvin perusteltu ja lähteistetty selvitys kun kuitenkin antaa mahdollisuuden myös tehdä kriittistä arviota itse sisällöstä. Kun selvitystä kohtaan esitetty kritiikki on näin heikkotasoista, altistaa se esittäjänsä myös kritiikille. Helsingin Sanomat vetikin tänään vastapalloon, nostaen esiin pääkirjoituksessaan  sekä Eero Heinäluoman että Antti Rinteen. Siinä on roastauksen makua, kun valtakunnan ykköslehti kirjoittaa pääkirjoituksessaan ”Kritiikissä on hyödynnetty ironiaa, liioittelua ja pitkälle kehittynyttä kykyä ymmärtää Venäjän näkökulmaa.”

Ironia, joka tuossa mainitaan, viittaa Eero Heinäluoman Maaseudun Tulevaisuudessa julkaistuun kolumniin. Siinä hän kaikesta päätellen nosti esiin omasta mielestään virheellisiä näkemyksiä selvityksestä. Kun kyseessä on raskaan sarjan, hyvin informoitu poliitikko, on ironia näin tärkeässä asiassa ala-arvoinen valinta. Tyylilajin valinnallaan Heinäluoma myös livisti velvollisuudestaan perustella näkemyksiään. Hän asetti asiantuntijan työtään valtiovallan tilauksesta ja sen hyväksi tehneet tutkijat naurettavaan valoon, ilman mahdollisuutta puolustautua. Se mikä voi sopia hammastelevalle toimittajalle, ei tosiaankaan sovi raskaan sarjan poliitikolle.

Tämä keskustelu on hyvä esimerkki siitä, että Suomessa ei keskustella ulko- ja turvallisuuspoliittisesta linjasta. Presidentti Niinistön aktiivinen vakauspolitiikka nauttii laajaa hyväksyntää. Välillä tosin vaikuttaa siltä, että se ymmärretään tarkoitushakuisen eri tavoin eri puolueissa. Keskustelu sen sijaan käy kuumana siitä, mikä on tilannekuvamme ja mikä on sen tärkeimmän palikan eli Putinin Venäjän olemus. Kamppailu on ymmärrettävää, sillä vallitsevaksi päätyvä käsitys tulee ohjaamaan merkittävästi Suomen lähivuosien valintoja. SDP näyttää nyt oman ulkopoliittisen linjansa pienessä porukassa vetäneen ja sitä näillä ulostuloilla toteuttavan. Kun keskustalla kannat ovat olleet hyvin samoilla linjoilla, ei kovin kaukana ole ajatus punamullan hauduttamisesta viimeistään ensi vaalikaudelle. Toki tässä voidaan myös pohjustaa presidentinvaaleja.