Venäjän uhka

Venäjän uhka on läsnä sekä julkilausutusti että julkilausumattomasti kaiken aikaa suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Sitä määritellään, sitä kiistetään, sitä suurennellaan, sitä analysoidaan, sitä tutkitaan. 

Uhkan määrittelyä

Ensimmäinen ja tärkein hankaluus keskustelussa on termin uhka sisältö, joka laajuudessaan ja tulkinnanvaraisuudessaan tekee kysymyksen uhan olemassaolosta tai laadusta lähtökohtaisesti melkeinpä mahdottoman vastattavan. Perinteinen pelko on sodan, tuhon ja miehityksen uhka. Se ei ole tällä hetkellä se päällimmäinen uhka, vaikka valtion virallisen kannan mukaan “sotilaallista voimankäyttöä Suomea vastaan tai sillä uhkaamista ei voida sulkea pois”.

Uhka on enemmänkin jotain hankalammin määriteltävää, joka nousee ymmärryksestä, että Venäjä on valmis käyttämään hyvin monenlaisia keinoja ajaakseen poliittisia päämääriään. Emme tosiaankaan ole sodassa, mutta nykyistä tilannetta Venäjän ja lännen, mukaan lukien Suomi, välillä ei voi pitää myöskään syvänä rauhantilana. Määrittelemätön uhka on kovin altis sekä suurentelulle että vähättelylle. Jos kuitenkin yrittää tämän uhan ydintä määritellä, niin sieltä löytynee pelko siitä, että Venäjä pystyisi manipuloimaan tai pakottamaan Suomen toimimaan omaa etua vastaan. Se oman edun vastaisuus on toki hankalaa määritellä, koska poliittiseen päätöksentekoon kuuluvat sisäänrakennettuna erilaiset näkemykset oman edun sisällöstä.

Voi ajatella, että venäläiset jopa tavallaan tietävät paremmin, mikä Suomen ja suomalaisten etu, koska he tietävät itse mitä tavoittelevat meiltä ja sen taas voi perustellusti epäillä olevan meidän etujemme vastaista. Venäjä kun näkee maaílman nollasummapelinä, jossa se katsoo muiden hyvän olevan itseltään pois. Keskinäisriippuvuuteen ja pelisääntöihin uskova Suomi taas hahmottaa maailman yhteisten etujen kautta, jossa haetaan aina kaikille osapuolille hyötyä tilanteista. Jos keskinäisriippuvaisuuden kautta maailmaa hahmottava ei tunnista käynnissä olevaa nollasummapeliin perustuvaa toimintaa, voi jälki olla pahaa. 

Uhan määritelmänä pidetään usein kaavaa, että Tahto X Kyky = Uhka. Jos siis joku sekä tahtoo että kykenee toimimaan vaarallisesti, niin uhka on suuri. Jos taas tahto tai kyky jompi kumpi ovat nollia, on uhkakin nolla. Putinin Venäjällä on sekä tahtoa että kykyä olla uhka.

Tahto nousee Venäjän halusta olla taas suuri ja kunnioitettu supervalta. Koska sillä on käytössä hyvin rajoitetusti pehmeää voimaa tai taloudellista vaikutusvaltaa, niin se on käyttänyt kovia otteita. Maata reunustaa jäätyneiden konfliktien ketju. Krim on miehitetty, Ukrainassa Venäjä käy ostaa ja Syyriassa sekä Venäjän viralliset asevoimat että palkkasoturijoukot toimivat aktiivisesti.

Venäjän on myös todistettu puuttuneen muiden maiden vaaleihin ja olleen jopa yrittämässä veristä vallankaappausta Montenegrossa. Salisburyssa Venäjä käytti petturiksi katsomansa henkilön likvidointiyritykseen joukkotuhoaseeksi suunniteltua hermomyrkkyä. Aiempi vastaavasti huomiota kerännyt tapaus oli länteen paenneen Litvinenkon myrkyttäminen radioaktiivisella poloniumilla. Salamurhat tosiaan kuuluvat Venäjän vaikuttamistyön keinovalikoimaan.

Voidakseen olla taas supervalta, on Venäjän pystyttävä muuttamaan kansainvälistä sopimusjärjestelmää. Nyt sitä rangaistaan voimapolitiikan käytöstä, mutta tavoitteena sillä on ilman muuta luoda itselleen etupiiri, jossa se olisi oikeutettu toimimaan haluamallaan tavalla ilman kansainvälisen yhteisön puuttumista. Neuvostoliiton aikana tällainen etupiiri oli itäblokki. Voidakseen saavuttaa tämän, on Venäjän pystyttävä heikentämään läntisten demokratioiden toimintakykyä. EU-jäsenyyden ja monien muidenkin siteiden myötä Suomi on yksi näistä läntisistä demokratioista. 

Venäjän lukuisten taktisten voittojen varjoon on jäänyt se asetelma, että strategisesti maa on ajanut itseään yhtä hankalampaan asemaan. Venäjä pyrkii toimillaan saamaan aikaiseksi maksimivaikutuksen minimivahingoilla, mutta kumuloituvasti paljastuva tieto sen toiminnasta länttä vastaan tekee vastareaktioiden ennakoimisen yhä hankalammaksi. Vähintään yhtä hankalaa on tosin lännessä miettiä vastatoimien ajoitusta ja sisältöä.

Kyky puolestaan perustuu ennen kaikkea siihen, että Venäjä ei ole demokratia eikä oikeusvaltio. Jos se olisi, niin laki kieltäisi suurimman osan sen harjoittamista konnankoukuista. Saattaa muuten kieltää nytkin, mutta viime aikoina Venäjän lainsäädäntö on liikkunut neuvostoliittolaiseen suuntaan siinä mielessä, että sen tehtävänä on vain mahdollistaa ”lainmukainen” puuttuminen tarvittaessa. Mutta lakien soveltaminen on erillinen poliittinen päätös, ei itsestään selvä lähtökohta kuten oikeusvaltiossa. Kykyä on myös se, että Putinilla ei ole oikeasti oppositiota eikä vallankäyttöä valvovaa mediaa. Duuma on kumileimasin, jossa systeemioppositio esittää omaa rooliaan. Putinilla on muuten edelleen Syyrian operaatiota varten myönnetty duuman täysin avoin valtakirja käyttää maan asevoimia Venäjän rajojen ulkopuolella. Liekö sitten uuden valtakauden alkaminen vaikuttanut ukaasin lainvoimaisuuteen vai ei.

Varsinaisesta kyvystä toimintaan sitten vastaavat paitsi Venäjän vahvasti resurssoidut turvallisuuspalvelut, niin kokonaisuutena mobilisoitu yhteiskunta. Kultaa ja kunniaa hamuavat tahot tietävät, mitä Kremlissä halutaan ja onnistuneet operaatiot myös palkitaan. Näin eteenpäin pyrkivät venäläiset eri elämänalueilla toimivat, pyrkien sisällyttämään toimiinsa Kremlin tahdoksi uskomansa.

Kun toiminta ei ole selkästi ohjeistettua, niin aina eivät toimet osu ihan kohdalleen. Kysymys voi olla myös siitä, että eri toimijoilla on erilainen käsitys Venäjän edusta. Näin jokin länsimainen taho voi saada puolustajansa Venäjän sisältä. Näin näyttää käyneen muun muassa Fortumin tapauksessa, jossa kovat puheet piti perua. Heikko yksityisomaisuuden suoja on kuitenkin tällä hetkellä osa todellisuutta Venäjällä ja yritystä suojaa poliittisen vallan näkemys, ei laki.

Venäjällä poliittinen valta antaa taloudelliselle vallalle oikeuden rikastua. Jos poliittinen valta jostain syystä vetää luottamuksensa pois, niin käy kuin Hodorkovskille: sekä firma että vapaus häviävät alta aikayksikön. Ei mikään ihme, että erilaisia Venäjän aktiivisia vaikuttamistoimia pyöritetään yksityiseltä pohjalta. Tämä koskee niin Jokereita kuin kuuluisaa Pietarin trollitehdasta.

Mukana tukea ovat antamassa monet länsimaiden kansalaiset, jotka omista syistään antavat tukea Venäjän pyrkimyksille, joko ihan periaatteesta tai opportunistisesti jossakin asiassa. Venäjän näkökantojen tukeminen on yleistä varsinkin poliittisten marginaalien puolella, joissa liberaali demokratia ja/tai markkinatalous mielletään viholliseksi.

Autoritäärisessä valtiossa pystytään myös keskittämään voimavaroja nopeasti suuriakin määriä, jos niin vain päätetään. Päätöksenteon vauhti ja ehdottomuus ovat olennainen osa Venäjän kykyä muodostaa uhkaa. Krimin miehitys tai Kertsin sillan rakentaminen  eivät demokraattisemmassa ympäristössä olisi olleet mahdollisia. Putinin Venäjällä valtiolla on käytössään tarpeen tullen käytännössä suoraan myös yksityisen puolen voimavarat. 

Venäjän hallitus voi toimia siis miten tahansa eikä muu poliittinen koneisto tai media sitä kritisoi. Kansalle puolestaan on kerrottu ja kerrotaan edelleen, että ikävissä uutisissa on kyse vain lännen venäjävastaisuudesta ja siitä nousevista juonista. Kuten tuore Venäjän suurlähettiläs haastattelussaan painotti, idän ja lännen kireät välit johtuvat länsileiristä. Toki kansan mielialoista myös huolehditaan ja tappioita sekä Ukrainassa että Syyriassa peitellään monin keinoin.

Uhkiin vastaaminen

Vaikka poliitikkojen ja viranhaltijoiden puheet Venäjän uhasta ovatkin olleet melkeinpä olemattomia, niin teot puhuvat paljon. Yleensä jäykästi liikkuva valtiokoneisto on tehnyt hämmästyttävän paljon todella lyhyessä ajassa. Poliisi ja Suojelupoliisi ovat saaneet lisää voimavaroja. Puolustusvoimien strategiset hankkeet meri- ja ilmavoimien suorituskyvyn uudistamiseksi etenevät. Näiden järjestelmien arviolta reilun kymmenen miljardin arvoinen hankinta rahoitetaan erillisellä rahoituksella, normaalin puolustusbudjetin ulkopuolella. Valmiuden nostoon liittyvien järjestelyjen myötä Suomi pystyy nyt käyttämään tuntien varoajalla isoakin sotilaallista voimaa, kattaen kaikki aselajit ja koko maan. 

Puolustusvoimille on nyt lakiin kirjattu uutena tehtävänä kansainvälisen sotilaallisen avun vastaanotto ja antaminen. Lännen suuntaan on solmittu lukuisia kahdenkeskisiä puolustuspoliittisia sopimuksia. Tärkeimpänä näistä Ruotsin kanssa tehtävä puolustusyhteistyö, johon liittyy myös vastikään solmittu kolmikantainen aiejulistus Ruotsin ja Yhdysvaltain kanssa. Myös EU etsii parhaillaan välineitä tuottaa turvallisuutta jäsenmailleen.

Turvallisuuskomitean koordinoimaa kokonaisturvallisuuden mallia on kehitetty aktiivisesti monella ulottuvuudella. Lainsäädännön puolella monien puolustusvoimiin liittyvien lakimuutosten lisäksi työn alla ovat olleet tai ovat muun muassa Rajavartiostoon, aluevalvontaan, Valtioneuvoston kanslian tilannekeskukseen, maanomistukseen ja kaksoiskansalaisuuteen liittyvät lait. Myös valmiuslain soveltamisohjeita on kriisiharjoitusten kokemusten myötä pitänyt selvittää. Päällimmäisenä on tietysti tiedustelulaki-kokonaisuus, jolla annetaan paljon lisää oikeuksia sekä siviili- että sotilaspuolen tiedustelulle.

Kaikki nämä valtiovallan toimet ovat reaktioita johonkin, jota pidetään mahdollisena. Jos käytetään presidentti Niinistön vertausta kasakasta ja irrallaan olevista asioista, niin Suomi on tehnyt monenmoista kiinnitystyötä viime vuosina. Tilannekuva eri viranomaisilla on siis huomattavasti synkempi kuin julkisesta keskustelusta voisi päätellä. Puheenvuoroja tästä on vähän, harvassa ja nekin ovat yleensä hämärrettyjä. Usein käytetään kiertoilmaisuja, kuten “1 300 kilometriä rajaa”, joilla ilmaistaan Venäjän uhkaa sanomatta sitä suoraan. Jos hieman kaivaa, niin suorasanaisempaa puhettakin löytyy. Tiedustelulakien valiokuntakäsittelyyn on antanut asiantuntijalausunnon lukuisa määrä viranhaltijoita, tutkijoita ja muita asiantuntijoita. Näistä lausunnoista käy ilmi, että asiantuntijat, myös valtiokoneiston ulkopuoliset, pitävät tilannetta vakavana ja turvallisuusuhkia todellisina.

Julkisemmat arviot Venäjän mahdollisista toimista ovat aiheuttaneet sanomista. Kun Turvallisuuskomitean kokoaman riippumattoman asiantuntijaverkoston muistiossa oli listattu mahdollisia vaikuttamistatapoja, niin sitä vastaan hyökättiin rajusti, jopa tasavallan presidentin puolelta. Aiemmin vähän vastaavaa kohtelua sai osakseen Ulkopoliittisen instituutin raportti, jossa vedettiin suorasanaisesti yhteen Venäjän asemaa Suomen turvallisuusympäristössä. Ei siis mikään ihme, että julkinen keskustelu Venäjän aiheuttamista uhista on latteaa, koska vastareaktiot puheenvuoroihin ovat olleet tällaisia. Kuten HS:n Paavo Teittinen kirjoittaa: 

“Päättäjien ei – tietenkään – pidä käydä avoimesti keskustelua kaikesta Venäjään liittyvästä. 

Tunkkainen keskustelun tukahduttaminen ei silti ole tätä päivää. Tiettyyn pisteeseen saakka on tervettä puhua avoimesti myös Venäjään liittyvistä uhista.”

Jos poliitikot eivät puhu suoraan ja ymmärrettävästi tilanteesta ja jopa estelevät sellaista puhetta, vääristyy yleisen ilmapiirin tilannekuva. Jos sitten todellisen tilannekuvan pohjalta pitää tehdä dramaattisia ratkaisuja, niin vääristynyt kuva voi estää niitä. Historiallinen ja äärimmäinen esimerkki tästä oli talvisodan päättäneen rauhan vastustaminen. Aatteen tai sensuurin takia pelkästään voittoisten sotauutisten hämärtämä käsitys Suomen sotilaallisesta tilanteesta oli erilainen kuin valtiojohdon ymmärtämä todellisuus.

MTS:n vuosittaisessa tutkimuksessa otetaan selvää suomalaisten kannoista maan turvallisuuteen liittyvissä kysymyksissä. Kannat ovat liikkuneet yllättävän vähän verrattuna siihen, miten raju muutos turvallisuusympäristössä on tapahtunut.

Kansalaisten keskuudessa tunnelmat Krimin valtauksen jälkeisen järkytyksen myötä ovat tasaantuneet. Venäjän kehitystä uhkana pitävien määrä laskenut roimasti, mutta on silti edelleen 39%. Kolme neljästä suomalaisesta pitää Suomen ulkopolitiikkaa hyvin hoidettuna ja tämä luku on noussut kahdessa vuodessa kymmenen prosenttiyksikköä. Kansan voi siis sanoa olevan tyytyväinen valittuun toimintalinjaan. Samasta katson kertovan myös presidentti Niinistön suuren suosion. Yleisesti on olemassa ymmärrys siitä, että tilanne on hankala ja Niinistön katsotaan hoitaneen sitä hyvin. Hieman hammastellen voisi sanoa, että ne toimet, joilla Putin on tukenut omaa suosiotaan Venäjällä, ovat oheisvahinkona nostaneet Niinistön suosiota Suomessa.

Venäjän vaikuttamistoiminta Suomessa

Tähän olen koonnut joukon viime vuosien toimia, jotka Venäjä on suunnannut Suomea vastaan. Nämä ovat selkeimpiä tapauksia, mutta hybridikeinojen luonteeseen kuuluen on myös mahdollista väittää yksittäisen tapahtuman olleen jotain muuta kuin suunniteltua toimintaa. Mutta vaikka se olisi ollutkin, niin näin paljon ikäviä asioita ei ole sattuma. Näin paljon tarkoittaa päätöstä painostaa myös Suomea. Meillä ei ole mitään erityisasemaa osana länttä, vaikka jotkut haluavatkin siihen uskoa.

Muuttuneet rajakäytännöt

Turvapaikanhakijoiden päästäminen pohjoisen raja-asemilta vuonna 2015 oli tarkasti rajattu muutos koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan noudettuun tapaan, ettei idästä päästä Suomen rajalle ilman asianmukaisia papereita. Pakolaiskriisin järkyttämissä tunnelmissa pohjoisten rajanylityspaikkojen kautta tulleet turvapaikanhakijat olivat hyvin tehokas viesti Suomelle, että näinkin olemme valmiit toimimaan. Poikkeuksellisesti taphtumien laatu on tunnustettu myös julkisesti, kun presidentti Niinistö totesi Dagens Nyheterin haastattelussa kyseessä olleen Venäjän viestin Suomelle. Norjahan sai samanlaisen viestin.

Ilmatilanloukkaukset

Näkyviä Venäjän toimia ovat tarkoitukselliset ilmatilanloukkaukset, jotka kiistetään ja joita kieltäydytään selvittämästä. Itämeren alue on kapea ja muidenkin maiden koneet tekevät silloin tällöin ilmatilanloukkauksia, mutta silloin asian selvittämisessä autetaan ja tapahtunutta myös pahoitellaan. Venäjä on viimeksi tunnustanut ilmatilanloukkauksen kymmenisen vuotta sitten. On perusteltua epäillä Venäjän myös olleen merirajan loukkauksen takana, kun tunnistamatonta vedenalaista hätyytettiin pienillä pommeilla Helsingin edustalla.

Maakaupat ja kaksoiskansalaisuus

Suojelupoliisin lausunnosta eduskunnalle tiedustelulakiin liittyen löytyy näkemyksiä siitä, minkälaisiin tilanteisiin Suojelupolisii uskoo uutta tiedustelulakia tarvittavan. Nämä varsin suorasukaiset uhka-arviot nosti esiin Viktor Rantala. 

Viimeisen parin vuoden aikana ovat julkisuudessa olleet myös venäläisten tekemät maakaupat ja kaksoiskansalaisten asema. Kummassakaan asiassa ei mitään konkreettisia tapauksia ole julkituotu, mutta vaikealta tuntuisi ajatella, että kuultuja kantoja olisi pelkästään pahojen aavistusten myötä julkituotu, saatikka sitten, että kummassakin asiassa edetään myös lainsäädännön puolella.

Vastapakotteet

Euroopan unioni on määrännyt Venäjälle pakotteita Krimin valtauksen ja Ukrainassa käytävän sodan takia. Kyseessä ei ole mikään joukko mielivaltaisia toimia, vaan jokainen pakotteiden kohteeksi joutuneen henkilön tai tahon kohdalla on juridiset perusteet pakotteille, nimenomaan suhteessa pakotteiden syyhyn. Nämä tahot ovat myös oikeutettuja valittamaan päätöksestä joko Eurooppa-neuvostoon, joka päätökset alunperinkin tekee tai Euroopan unionin yleisessä tuomioistuimessa. Venäjän puolestaan on määrännyt vastapakotteet ilman juridista pohjaa ja jopa pitää esimerkiksi matkustuskiellon kohteiksi jouneiden listaa salassa. Vastapakotteet on suunnattu normaaleihin arkisiin asioihin ja esimerkiksi suomalainen maatalous kärsii niistä. Niiden perustelut ovat siis puhtaasti valtapoliittisia, moraalista tai juridista pohejaa niille ei ole osoittaa.

Järjestöt

Venäjä tukee Suomessa toimivia järjestöjen, joiden ideologiaa voisi luonnehtia militantiksi putinismiksi. Näitä ovat mm. Kuolemattomien rykmenttiä Suomessä järjestävä RuFi ja Donetskin suunnan aktivisteja kokoava porukka. Nämä kaksi kerhoa ovat hyvin yhteyksissä ja viettivät mm. yhteiset pikkujoulut. Juhlaan kuului mm. videoyhteys Donetskissa venäläisille työskentelevälle Janus Putkoselle. Suomen venäjänkielisten järjestöjen kattojärjestöjen kaappauksen jälkeen sitä on käytetty paitsi venäjänkielisten välineenä osallstua suomalaisdeen päätöksentekoon, myös Venäjän valtion vaikuttamistoimintaan maanmiespolitiikan välineenä.

Lapsikiistat 

Oma lukunsa ovat niin sanotut lapsikiistat. Suomessa asuvien osin tai kokonaan venäläistaustaisten perheiden vaikeita elämäntilanteita on käytetty häikäilemättä Suomen mustamaalaamiseen. Tässä työssä varsinkin edellinen Venäjän lapsiasiavaltuutettu Pavel Astahov kunnostautui, syyttäen mm. Suomea ja Norjaa ”lapsiterrorista” venäläisiä lapsia kohtaan.  Venäläistaustaisissa perheissä tämä disinformaatio on aiheuttanut ja aiheuttaa edelleen suurta ahdistusta, sillä epäluottamusta viranomaisiin on helppo synnyttää.

Nykyinen lapsiasiavaltuutettu Anna Kuznetsova on ainakin julkisuudessa vetänyt edeltäjäänsä huomattavasti maltillisempaa linjaa. Maltillisempaa linjaa hän edusti myös venäläisten diplomaattien tekemässä lapsikaappauksessa lastensuojeluviranomaisten käsistä vuonna 2016. Huomioitavaa tapauksessa oli myös se, että tilanteesta eniten ja nopeiten näytti tietävän MV-lehti. Pidän todennäköisenä, että tieto sinne kulki lapsikiista-asioissa hyvin aktiivisen ja MV-lehteen muutenkin yhdistetyn Johan Bäckmanin kautta. 

Venäjän valtion palveluksessa olevan toiminta

Johan Bäckmanin hyvin aktiivinen toiminta on osa Venäjän aggressiivista vaikutustyötä Suomessa. Tässä luetellut toimet ovat vain osa Bäckmanin näkyvästä toiminnasta ja piiloon on jäänyt varmasti myös paljon.

Bäckman on älykäs, taitava ja erittäin manipulatiivinen henkilö, joka ei tosiaankaan ole se pelle, joksi hänet helposti leimataan. Hän on toiminut suoraan Venäjän presidentinhallinnon alaisen RISI-ajatuspajan pohjoismaiden edustajana, ollen aktiivinen ainakin myös Ruotsissa. RISIä johtaa tällä hetkellä Mihail Fradkov, entinen pääministeri ja Venäjän ulkomaantiedustelun johtaja. Ylipäätään RISIä pidetään Venäjän ulkomaantiedustelun osana. Bäckman on kiertänyt vuosia Venäjää kertomassa, miten Suomessa sorretaan venäläisiä, miten epädemokraattinen maa Suomi on ja kaikkea muuta vastaavaa. Johan Bäckman on käynyt myös Syyriassa ja Libanonissa jakamassa ”Palmyran vapauttajien kunniamerkkiä” paikallisille poliitikoille ja sotilaille.

Bäckman yritti myös ostaa radioasemaa toimilupineen, mutta Suojelupoliisin lausunnossa tämän kaupan ilmoitettiin voivan ”vaarantaa kansallista turvallisuutta”. Toimiluvista vastaava liikenne- ja viestintäministeriö ilmoittikin peruuttavansa radion toimiluvan, mikäli kauppa toteutuu. Bäckman on myös kustantanut ja markkinoinut kaksi kirjasta, toinen Donbassista ja toinen informaatiosodasta. Kumpikin on tunnotonta propagandaa.

Bäckman rekrytoi salaliittoteoriasivusto Verkkomedia.orgia Thaimaassa vetäneen Janus Putkosen Donetskiin toimimaan propagandistina Venäjän tukemien kapinallisten joukoissa. Bäckman on osallistunut aktiivisesti, myös taloudellisesti, vierastaistelijoiden värväämiseen Suomesta Ukrainan vastaiseen sotaan. 

Bäckmanin operaatioista näkyvimpiä oli vastikään Suomen perustetun hybridikeskuksen aktiivinen häirintä perustamisvaiheessa. Suomessa, jossa Bäckman tunnetaan, hänen viestinsä ei mene läpi kuin hänen muutamalle uskolliselle kannattajalleen, mutta Venäjällä ja muualla maailmassa Bäckman esiintyy suomalaisuutensa ja akateemisten arvojensa avulla uskottavana asiantuntijana. 

Kuvakaappaus Reformin sivuilta.

Nyt fasisminvastustajana esiintyvän Bäckmanin on ilmoitettu olevan James Hirvisaaren vetämän Reformi-listan eduskuntavaaliehdokkaana Lapin vaalipiirissä vakaumuksellisen kansallissosialistin, Odinin sotilaiden perustajan ja johtajan Mika Rannan kanssa.

Bäckmanin yhteistyöstä Ilja Janitskinin kanssa on luvassa jossain vaiheessa tarkempaa tietoa, kun oikeuslaitos käsittelee rikosasian, joissa heitä on tutkittu yhdessä. Liekö lähestyvän oikeudenkäynnin syytä vai mikä, mutta Bäckman on vastikään poistanut sosiaalisen median tileiltään siellä ennen olleen maininnan asemastaan RISIssä.

Esittely Bäckmanista hänen omasta blogistaan vuodelta 2014.

Mutta joka tapauksessa Bäckmanin toimet ovat hänen asemansa takia selvästi nimenomaan Venäjän korkeimman vallan ohjaamaa toimintaa ja siksi kaikki hänen verkostonsa ovat tahallaan tai tahattomasti osa Venäjän valtion vaikuttamistoimintaa Suomessa. Eikä kukaan voi enää Suomessa vedota siihen, ettei ymmärtäisi mikä Bäckman on miehiään.

Värväystoiminta

Suojelupoliisi on viime vuosina varoitellut toistuvasti ulkomaisten tiedustelupalvelujen värväystoiminnasta  ja jopa nostaa esiin erityisesti Venäjän. Supo on nostanut esiin myös pyrkimykset vaikuttaa ulkopuolelta Suomen energiapoliittisiin ratkaisuihin. Käytännössä tämän täytyy tarkoittaa venäläisten tiedustelupalvelujen toimintaa Fennovoiman ydinvoimalahankkeeseen liittyen.

Fennovoima

Fennovoiman jyrääminen ja prosessissa ketkuilu ovatkin hurja kokonaisuus, jonka avaaminen jää tulevien vuosikymmenten poliittisen historian kirjoittajille. Joka tapauksessa kerran otteen saatuaan on Venäjä ajanut hanketta keinoja kaihtamatta eteenpäin. Ulkopoliittisen instituutin raportissa kuvattiin projektin olevan ”Venäjälle niin tärkeä, että se on presidentin henkilökohtaisessa käsinohjauksessa eli manuaalisessa kontrollissa.”

Hakkerointi

Merkittävä osana Venäjän toimia lännessä ovat olleet hakkeroinnit. Venäläinen hakkeriryhmä Turla oli Ulkoministeriön tietoverkon hakkeroinnin takana. Vaikka hakkerointien taustavoimaksi on äärimmäisen vaikeaa osoittaa Venäjän valtiota, ovat Yhdysvaltain presidentinvaaleihin vaikuttamiseen liittyvissä tukimuksissa löydetty selviä yhteyksiä hakkerien ja valtion turvallisuuspalveluiden väliltä. 

ETYJ ja viisumikiista

Venäjä kokosi delegaationsa Helsingissä järjestettävään ETYJin 40-vuotisjuhlakokoukseen melkein kokonaan suurelta osin (6/15) EU:n pakotelistalla olevista venäläispoliitikoista. EU:n yhteisten päätösten mukaan Suomi ei myöntänyt listalla oleville viisumia maahan. Tämä aiheutti Moskovassa rajun reaktion. Käytännössä Venäjä toimi Suomea kohtaan tavalla, jossa ei ollut mahdollisuutta tehdä hyvää ratkaisua. Suomen piti joko livetä EU:n päätöksistä ja toimia itselleen epätyypillisen jyrkästi Venäjää kohtaan. Kummassakin tapauksessa Venäjälle oli etua tilanteesta. Kun Suomi valitsi EU:n linjan, seurasi raju ryöpytys. Näin tehtiin selväksi, ettei Suomelta suvaita tällaisia päätöksiä. Myös Suomessa oli tahoja, jotka olivat samaa mieltä.

Uhkailu

Tuomio Suomea kohtaan on nopea ja väkevä, jos sen katsotaan jotenkin loukkaavan Venäjän etuja. Hyvä esimerkki tästä oli, kun Suomen viranomaiset antoivat virka-apua Hollannin viranomaisille näiden tutkiessa malesialaiskoneen alasampumista Ukrainan yllä. Myös Suomessa ymmärrettiin, että Venäjä ei halua tutkintaa tuettavan ja muutaman tunnin varoajalla piti presidentti aiheesta tiedotustilaisuuden. 

Jokaisella maalla on oikeus järjestää puolustuksensa haluamallaan tavalla, yksin tai yhdessä muiden maiden kanssa. Siksi Venäjän asevoimien toimet Venäjän rajojen sisällä ovat sen oma asia. Mutta käytännössä asevoimien modernisaatio uudelleenjärjestelyineen, laajoine harjoituksineen ja uusien yksikköjen perustamisineen on luonut Suomenkin lähialueelle lisää sotilaallista voimaa. Liekö Putin halunnut tätä varustautumista korostaa, kun antoi Kultarannassa kaksi vuotta sitten kummallisen lausunnon, jossa väitettiin,  että “olemme siirtäneet joukkomme 1 500 kilometrin päähän Suomen ja Venäjän rajasta.” Tämä hänen mukaansa muuttuisi, jos Suomi liittyisi Natoon. Ylipäätään Venäjän johdon edustajien lausunnot Suomen mahdolliseen Nato-jäsenyyteen ovat olleet vuosien mittaan muotoa “se on tietysti teidän oma asianne, mutta…” 

Informaatiovaikuttaminen

Venäjän aggressiiviseen informaatiovaikuttamiseen Suomea kohtaan kuuluu erilaisia keinoja. Keskeinen teema on lietsoa maahanmuuttoon liittyvää polarisaatiota. Suomen historiaa vääristellään venäläisessä, valtion kontrollissa olevassa mediassa, lähtien siitä, kuka aloitti talvisodan. Suomalaisten poliitikkojen ja toimittajien sanomisten tarkoitushakuinen vääristely venäläisessä mediassa on myös osa tätä toimintaa. Tähän kategoriaan voidaan laskea myös uhkaavansävyiset kannanotot Suomen puolustuspoliittisiin ratkaisuihin.

Suomeen kohdistuu myös ylipäätään länteen suunnattua informaatiovaikuttamista. Meihin ulottuvat niin suomalaisellakin tv-kanavalla näytetty Oliver Stonen Putin-filmi kuin erilaiset tempauksetkin. Hyvin tyypillstä ja toistuvaa on kuvata Suomen (ja muun lännen) reaktiot Venäjän toimiin syytä vailla oleviksi aggressioiksi.

Tässä käytettyä termiä informaatiovaikuttaminen voi muuten täydellä syyllä kritisoida liian pehmeäksi kuvaksi Venäjän aggressiivisesta toiminnasta, jota voi yhtä hyvin kuvata myös informaatiosodaksi länttä, ja myös Suomea, vastaan. Sota terminä vain sisältää oletuksen samanlaisesta toiminnasta kummallakin puolella ja näin ei ole. Meitä vastaan käydään informaatiosotaa, mutta jos me käymme sitä, olemme luopuneet oikeusvaltiosta.

Urheilu

Urheilu on harvoja Venäjän pehmeän voiman välineitä. Tosin urheilun sisällä Venäjä on käyttänyt koviakin konsteja edistääkseen asemaansa. Venäjän valtiojohtoinen doping-ohjelma suuntautui muiden maiden ohella myös Suomea vastaan, sillä suomalaisetkin kilpailijat joutuivat antamaan venäläisille kilpakumppaneille epäreilua tasoitusta. Jääkiekon ammattilaisliiga KHL on levittäytynyt Jokerien kautta myös Suomeen, vaikka taloudellista tappiota tulee enemmän kuin mikään rakkaus lajiin kestäisi. KHL:n urheilullisuutta on myös epäilty, sillä esimerkiksi palkkakatto ei käytännössä koske kaikkia joukkueita.

Johtopäätöksiä

Uhka on jonkin ikävän asian toteutumisen mahdollisuus. Venäjän uhka on siis mahdollisuus, mutta tässä tapauksessa ikäviä asioita on tapahtunut jo roppakaupalla. Tämä on käsittääkseni hörheltävimpiä laitoja lukuunottamatta yleisesti hyväksytty käsitys. Silti edelleen kysymys Venäjän toimien muodostaman uhan olemassaolosta on yleisesti esiintyvä. Toisaalta myös esiintyy asennetta, jossa vedotaan argumenttina siihen, ettei ole viisasta tehdä asioita, jotka voisivat saada Venäjän toimimaan jotenkin meitä vastaan.

Tällaisessa ajattelussa Venäjän kannalta epämieluinen näkemys tai toiminta saisi heidät väkisinkin toimimaan ikävällä tavalla. Tämän ajattelutavan mukaan muilla olisi vastuu siitä, että Venäjä käyttäytyisi hyvin. Tosiasiassa silloin ajattelee Venäjän olevan jollakin tavalla kyvytön itse vastaamaan teoistaan. Tämä on logiikka, joka on yleensä sen takana, kun syytetään jotakin tahoa sodanlietsonnasta. Kreml myös kehystää lännen reaktioita sen aggressioihin perusteettomiksi ja vihamielisksi aktioiksi. Tätä narratiivia vaalitaan Venäjällä ja jokunen ihminen länsimaissakin on sen omaksunut.

Kylmän sodan ajan selvisimme Neuvostoliiton kanssa ottamalla oma-aloitteisesti huomioon sen edut päätöksenteossa. Suomen päälinja oli olla ärsyttämättä Neuvostoliittoa ja ennen kaikkea taata ettei Suomen kautta hyökätä sinne. YYA-sopimus sitoi Suomen selkeästi Neuvostoliiton etupiiriin ja sopimus voidaan tulkita jopa sotilaalliseksi liittoutumiseksi Neuvostoliittoon kohdistuvan hyökkäyksen pysäyttämisessä. 

Aiemmin muilla politiikan sektoreilla pysynyt Suomen länsi-integraatio on ulottunut voimallisesti myös puolustuspolitiikkaan. Puolustuspolitiikasta onkin tullut turvallisuuspolitiikan aktiivisempi osa. Tämä muutos kertoo paitsi siitä, että Suomi on nyt selvästi asemoitunut osaksi länttä, niin siitä, että ulkopolitiikan lisäksi tarvitaan muutakin. Presidentti Niinistön rooli puheyhteyden pitäjänä auki sekä itään että länteen on merkittävä asia, mutta tämän hellityn ajatuksen Suomesta idän ja lännen välillä ei tosiaan katsota riittävän.

Itseäni ärsyttää erityisesti ilmiö, joka tulee yllättävän usein vastaan suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä ihmiset säätävät tilannekuvaansa sen mukaan, minkä poliittisen johtopäätöksen he haluavat tilanteesta tehdä. Tämä tulee räikeimmin näkyviin erityisesti Nato-jäsenyyden suhteen. Kovimmat puolustusliiton jäsenyyden vastustajat eivät yleensä juurikaan näe moitittavaa Venäjän käytöksessä. Jotkut jäsenyyden puolesta kiivailijat puolestaan esittävät ikäviä kaikuja menneisyydestä kertaavia näkemyksiä Venäjän asemasta ikuisena Suomen vihollisena. Tällainen predestinaatio on paitsi typerää, myös vaarallista.

Ilmavoimien ottama kuva ilmatilanloukkauksen tehneestä venäläishävittäjästä. Lento vierelle, valonheitin päälle ja räps.

Suomalaiseen suhtautumiseen Venäjään kuuluu strateginen kärsivällisyys. Ei pillastuta tapahtumista, vaan reagoidaan niihin pragmaattisesti. Ilmatilanloukkaus raportoidaan ja tehdään kaikki lain vaatimat toimenpiteet. Sitten voidaan vähäeleisesti lisätä toimenpiteitä. Vuoden 2014 aikana ilmavoimat siirsi Hornetteja Helsinkiin ja 2016 julkaisi ilmatilanloukkaukseen syyllistyneiden venäläisten koneiden kuvat eräänlaisina voitonmerkkeinä. Samalla paljastettiin myös Suomen kykyä vastaanottaa kutsumattomia vieraita ilmatilaansa. Viesti meni kyllä kummassakin tapauksessa perille, vaikka valtiojohto ei suuria sanoja käytellytkään.

Presidentti Niinistön Venäjä-politiikan ydin on, että Venäjää ei voi ratkaista, vaan sen kanssa on elettävä. On ymmärrettävä mitä Venäjä tekee, mihin se pyrkii ja miksi näin tapahtuu. Ymmärtäminen ei tarkoita hyväksymistä, vaan se antaa pohjan reagoida tilanteisiin järkevästi. Putinin Venäjän toiminta ei ole irrationaalista, vaan sen teoilla on aina tavoitteensa. On tarkkaan harkittava, milloin antaa periksi ja myös sen, miten ei anna periksi. 

Arkipäiväisempiä yhteyksiä Venäjälle ja venäläisiin ei jännittyneen turvallisuustilanteen soisi häiritsevän. Itse asiassa matkailu, pk-yritysten kaupankäynti ja kansalaisyhteiskunnan yhteydet ovat elintärkeitä. Viime aikoina Suomi-Venäjä-seuran asema on herättänyt kritiikkiä, mutta itse näen sen tärkeänä työkaluna. Aina voi kritisoida toimintaa, mutta olemassaoleva rakenne on tärkeä työkalu. Edellyttäen tietysti, että se tekee sitä mihin se on tarkoitettu eli lisää yhteyksiä suomalaisten ja venäläisten välillä.

Tämäkin vaihe menee jossain vaiheessa ohi ja ehkä sitten pääsemme jatkamaan sitä arkistuvaa yhteiseloa rajan yli, johon ehdittiin jo päästä käsiksi. Viisumivapaudesta ei kukaan ole pitkään aikaan puhunut, mutta toivottavasti asiat kehittyvät siihen suuntaan, että joskus taas voimme realistisesti puhua siitä. Vaikeaa olisi ajatella, että Putinin valatkauden tällaista myönteistä kehitystä tapahtuisi, joten jonkin aikaa siihen vielä mennee. Nyt on ikävä kyllä pidettävä Venäjää ei vain mahdollisuutena, vaan myös uhkana.