Professori Suomen valtava natsikortti

Professori Juhani Suomen essee Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikasta Kanavassa on herättänyt vilkasta ja perin jakautunutta keskustelua. Osa tervehtii Suomen näkemyksiä kokemuksen ja viisauden puheenvuoroina, osa pitää hänen esittämiään ajatuskulkuja vähintäänkin vanhentuneina.

Suomi on valtiotieteen tohtori, ulkoasiainneuvos ja hänen Kekkoseen ja Koivistoon keskittynyt tutkimustuotantonsa on hyvin laajaa. Häneltä voi siis edellyttää ulko- ja turvallisuuspoliittisten ilmiöiden vivahteikasta ymmärtämistä. Suomen tausta ansioituneena diplomaattina ja hyvin kokeneena tutkijana edellyttää hänen sanomistensa ottamista tosissaan. Kun tuolla taustalla sanoo jotain, niin se pitää tulkita asiantuntija-asemasta annetuksi analyysiksi, ei retoriseksi puheeksi, jossa muoto liioittelee haluttua viestiä. Suomi tietää paljon ja pystyy tutkijan täsmällisyyden ja diplomaatin vaikuttavuuden yhdistelmällä ilmaisemaan varmasti juuri sitä mitä haluaa. Siksi hänen sanomisiaan on myös arvioitava sen pohjalta.

Tämä essee ei ole ensimmäinen kerta, kun Suomi lausahtanut kärjekkyyksiä harjoitetusta ulko- ja turvallisuuspolitiikasta. Vuonna 2009 hän vertasi suomalaisia sotilaita Afganistanissa toisen maailmansodan aikaiseen SS-pataljoonaan, jossa taisteli suomalaisia natsi-Saksan joukoissa itärintamalla.

Viime syksynä hän antoi haastattelun Kulttuurivihkoille. Videolla hän lausuu asioita, joita löytyy myös hänen esseestään. Erityisen kummallinen on hänen näkemyksensä niin sanotusta isäntämaamuistiosta:

”Suomi luovutti maa-, meri- ja ilma-alueensa vastikkeetta ja sitovasti Nato-maiden käyttöön, mitä tahansa sotilaallista operaatiota varten. Suomi ei asettanut minkäänlaisia varaumia sen paremmin Nato-joukkojen suuruudelle, aseistukselle, tarkoitusperille, kuin sille tuodaanko Suomeen ydinaseita tai ei.”

Tämä lausunto ei yksinkertaisesti pidä paikkaansa. Niin sanotun isäntämaasopimuksen sisältämät käytännön seikat huoltoineen ja muineen astuvat voimaan vasta, kun vieraan vallan joukot on laillisen hallitusvaltamme puolesta hyväksytty vierailemaan täällä. Tai meidän joukkomme on hyväksytty vierailemaan muualla. Suomi väittää kuitenkin siinä luovutetun pois merkittävän osan suvereniteettiämme.

Suomi ei myöskään pidä lainkaan todellisina turvallisuusuhkia, joista poliitikot ja media puhuvat. Niitä Suomi pitää turhana pelotteluna.

”Luodaan koko ajan kuvaa, että sodanuhka on lähenemässä, ihan niin kuin Niinistö tuossa sitaatissa totesi, ilman, että sille pystytään esittämään minkäänlaisia konkreettisia todisteita. Kysymys on puhtaasti propagandasta, eikä se ole pelkästään päättäjien, vaan sitä mediaa tukee erittäin hanakasti. Ei tarvitse kuin avata iltapäivälehtiä tai Helsingin Sanomia, niin sieltä pölähtää pilvin pimein näitä pelotteita.”

Erityisen vahingollisena Suomi näyttää pitävän sitä, että maan turvallisuuspolitiikassa ulkopolitiikan rinnalle on noussut puolustuspolitiikka. Kekkosen aikana marssijärjestys oli hyvin selkeä: ensin tehdään ulkopolitiikkaa ja jos se epäonnistuu, on puolustuspolitiikan vuoro. Nyt kun nämä kaksi turvallisuuspolitiikan osa-aluetta ovat kumpikin aktiivisia, tulkitsee Suomi maan turvallisuuspoltiikan muuttuneen sotaisaksi. Hänen mukaansa Suomen sotilaallinen yhteistyö länsimaiden kanssa on tehnyt maastamme eteentyönnetyn tukikohdan Venäjää vastaan.

Olen tähän poiminut Suomen esseestä kohtia, joita kommentoin. Esseen kärkihän lähtee Skripal-tapauksesta ja ennen kaikkea Suomen päätöksestä osallistua monien länsimaiden kanssa venäläisten diplomaattien julkisiin karkotuksiin.

Ensinnäkään Suomi ei usko Britannian esittämiin näkemyksiin, vaan vaatii todisteita julkiseksi. Suomi myös taustansa takia ymmärtänee tässä tapauksessa kyseenalaistavansa Suomen valtion korkeimman johdon, joille todistusaineistoa oli esitelty. Tässä Suomi myös nostaa ensimmäisen monista natsikorteista:
”Myrkyn alkuperästä ja varsinkin myrkytyksen taustalla vaikuttaneista voimista on toistaiseksi taitettu peistä niin ärhäkkäästi, että jopa Kolmannen valtakunnan propagandaministeri Joseph Göbbels olisi jäänyt toiseksi.”

Professori Suomen perustelut muistuttavat silmiinpistävän paljon Kremlin suunnasta esitettyjä näkemyksiä Salisburyn hyökkäyksestä. Kyllä Suomi myös tiedustelun kanssa tekemisissä olleena tietää hyvin, että Neuvostoliiton ja Venäjän tiedustelupalvelujen aktiiviset toimet eivät tarvitse ympärilleen lainausmerkkejä vihjaamaan niiden olemattomuudesta:
”Minkäänlaisia konkreettisia todisteita Venäjää vastaan ei ole esitetty. On vedottu nimettömiin tiedustelulähteisiin, ja brittipoliitikot ovat todistelleet venäläisten syyllisyyttä perustelulla, että kukapa muu se voisi olla, kun ottaa huomioon Moskovan ”aiemmat tihutyöt”.”

Suomi ei myöskään epäröi tuoda esiin aiempia virkatoimiaan antaakseen uskottavuutta sanoilleen, joilla asettaa kyseenalaiseksi sekä Suomen että Britannian johdon harkintakyvyn ja rehellisyyden:
”Kun aikoinaan toimin Ulkoministeriön tutkimusjaoston päällikkönä ja Aseidenriisunnan neuvottelukunnan pääsihteerinä, jouduin paljon tekemisiin kemiallisen aseen tutkimusprojektin ja alan silloisen ykkösasiantuntijan, professori Jorma K. Miettisen – Myrkky-Miettisenä tunnetun – kanssa.”

Suomi vetää myös esiin tässäkin yhteydessä runsaasti käytetyn Irakin joukkotuhoaseet -kortin. Kritiikki silloista toimintaa kohtaan on sinällään oikeutettua, mutta tässä yhteydessä tapausta käytetään lähinnä kiertoilmaisuna sille, että uskotaan tiedustelupalvelujen valehtelevan poliittisista syistä. Mitään todisteita, joita hän muilta niin kiivaasti kaipaa, Suomi ei itse esitä. Lisäksi Suomi tekee jälleen yhden selvän asiavirheen väittäessään, ettei Irakista olisi löytynyt lainkaan joukkotuhoaseita valloituksen jälkeen:
”Kukaan ei enää muistakaan, että samaiset brittiasiantuntijat olivat aikoinaan amerikkalaiskollegojen siivittäminä sataprosenttisen varmoja, että Irakilla oli hallussaan vaarallisia kemiallisen aseen varastoja. Heidän ”asiantuntemukseensa” nojaten käynnistettiin Irakin massiiviset tuhoamispommitukset.
Kun savu aikanaan hälveni, ei raunioista löytynyt kemiallisia aseita, varastoista puhumattakaan.”

Varsin erikoisesta tulkinnasta on kysymys, kun Suomi väittää, ettei Salisburyn hermomyrkkysisku koskisi lainkaan Suomea. Ensinnäkin Britannia on vielä EU:n jäsen ja Lissabonin sopimus sisältää myös (epäselviä) velvoitteita yhteisistä vastauksista hyökkäyksiin unioni jäsenmaata vastaan. Lisäksi Suomi on sopinut Britannian kanssa hyvin pitkälle menevästä sotilaallisesta yhteistyöstä. Tämäkin tekee osaltaan täysin järjesttömäksi ajatuksen, ettei Britannian joutuminen joukkotuhoaseella tehdyn hyökkäyksen kohteeksi ”sivuaisi” meitä.
”Vaikka Salisburyn tapahtumat eivät millään tavoin sivunneet Suomea, tasavallan presidentti ja valtioneuvoston ulko- ja turvallisuuspoliittinen ministerivaliokunta linjasivat 26.3., että myös Suomi tulee karkottamaan yhden venäläisdiplomaatin.”

Ulkoministeriössä uran tehnyt Suomi tietää toki varmasti hyvin paljon itänaapurin diplomaattien toiminnasta Suomessa. Tehtaankadun nykyistä toimintaa Suomi pitää sopivana eikä näe Suomen etujen vastaista toimintaa. Hieman toisenlaisen näkemyksen on pariinkiin otteeseen antanut Suojelupoliisi, joka on kertonut Venäjän olleen viime vuosina hyvin aktiivinen toimija Suomessa muun muassa värvätessään suomalaisia toimimaan Venäjän puolesta. Kotisivuillaankin Supo kertoo vastavakoilusta kertoessaan, että ”Tiedustelullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää.” Perinteisesti suurlähetystön väellä on ollut merkittävä rooli näissä toimissa. Siksi Suomen neutraali kuvailu Venäjä diplomaattikunnan toiminnasta vaikuttaa kummalliselta, koska Suomi varmasti tietää asioiden oikean laidan. Mutta jokin syy siihen hänellä varmaankin on.
 ”Toki karkottamisia on aiemminkin tapahtunut – sekä itään että länteen, mutta ne ovat miltei poikkeuksetta olleet seurausta luvattomasta tiedustelusta tai värväysyrityksistä. Nyt sellaisia ei ollut tapahtunut eikä kukaan Tehtaankadun diplomaattikunnasta tiettävästi ollut toiminut moitittavalla tavalla eikä Suomen etuja vastaan.”

Suomi ei näytä juurikaan pitävän arvossa presidentti Niinistöä. Sitä suuremmassa arvossa hän näyttää pitävän presidentti Putinia, jonka sanaa hän pitää luotettavampana todisteena tapahtumien kulusta kuin
"Nimenomaan Niinistön esiintyminen herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Hän leimasi EU:n ja Venäjän yhä kylmemmiksi käyvien suhteiden perussyyksi Venäjän toimet ja viittasi nimenomaisesti ”kemiallisten aseiden käyttöön”.
Näin siitä huolimatta, että hän oli vastikään keskustellut presidentti Putinin kanssa, joka oli nimenomaisesti kiistänyt Venäjän osuuden Salisburyn tapahtumiin."

Juhani Suomi myös on myös tinkimätön länsi-integraation vastustaja. Hän hieman verhotusti vertaa läntisiä demokratioita ja Suomen valtion suhdetta niihin suhteeseemme Neuvostoliittoon. Hänen mielestään suomettuminen oli parempaa kuin läheiset suhteet läntisiin demokratioihin. Taustallahan tässäkin ajatuksessa on se läpi Suomen kantojen kulkeva taustaoletus, että itänaapuri tuhoaa, ja on oikeastaan ikeutettu tuhoamaan meidät, jos toimimme tavalla, jonka voi tulkita sitä vastaan olemiseksi.
”Jos oman edun määritteleminen ja siitä kiinni pitäminen oli suomettumista, niin nykyistä menoa voisi luonnehtia vaikkapa Suomen henkiseksi amerikkalaistumiseksi tai saksoittumiseksi. Politiikaksi, joka perustelemattoman sotilaallisen avuntarpeen toivossa on valmis pitkälle menevään mielistelypolitiikkaan Suomen etujen kustannuksella.”

Lopuksi professori Suomi kaivaa esiin isoimman löytämänsä natsikortin ja jymäyttää sen pöytään. Viesti on, että länsi-integraatio, tai ainakin sen sotilaallinen puoli, on yhtä moraalitonta ja tuhoisaa kuin liittoutminen natsi-Saksan kanssa. Tässä Suomi viittaa erityisesti isäntämaasopimukseen.
”Ensimmäisen kerran rauhan vuosien aikana Suomi omaksui asiassa, joka ei koske sitä itseään lainkaan, jonkin ulkovallan ”sympatisöörin” roolin siihen mittaan, että raja sen ja henkisen satelliitin välillä on kuin veteen piirretty.
Vastaavan kaltaista historiasta etsittäessä pitää palata pitkälle taaksepäin, aina syksyyn 1941 ja kuinka ollakaan – jälleen Saksan, Hitlerin Saksan, vanaveteen.
Idän sotaretken alkaessa kesällä 1941 Saksan ja Suomen välillä ei ollut minkäänlaista kirjallista poliittista sopimusta.
Saksa otti käyttöön kovat keinot. Olisi anomalia, jos Suomi, kommunismin ”vanhin vannotuin vastustaja”, jättäisi liittymättä ”Neuvostoliiton tuhoamista tarkoittavaan sopimukseen”, Suomea varoitettiin. Vain kolme päivää myöhemmin presidentti Risto Ryti päätti, että Suomi liittyy.
Päätöksen merkitystä vähäteltiin eduskunnalle ja medialle. Sopimusta luonnehdittiin lähinnä ideologis-deklatoriseksi ja vailla syvempää merkitystä olevaksi. Kuitenkin sopimuksessa nimenomaisesti sitouduttiin työskentelemään yhdessä kommunistisen hävitystyön torjumiseksi muun muassa neuvottelemalla tarpeellisista puolustustoimenpiteistä sekä niiden yhteistoiminnassa tapahtuvasta toteuttamisesta.”

Suomi pitää Suomen kuulumista länteen Suomen etujen vastaisena. Se mikä Suomi on edellisessä lauseessa Juhani ja mikä valtio, on tulkinnanvaraista.
”Suomen ulkopolitiikan ainoan tehtävän pitäisi olla maan omien etujen ajaminen. Siihen kuuluu viisaus pysyttäytyä erossa kiistoista, joihin meillä ei ole osaa eikä arpaa. Läntisten suurvaltojen myötäilyssä, mielistelystä puhumattakaan, ei pitäisi milloinkaan mennä niin pitkälle, että joudutaan ristiriitaan edellä kuvatun Suomen ulkopolitiikan primaatin kanssa.”

Lopuksi Juhani Suomi vielä kiipeää norsunluutorniin jakamaan omissa ja Paasikiven nimissä antamansa tuomion sekä kansalle että kansan johtajille. Kansa on selkärangatonta ja johtajat ”näkemykseltään mustavalkoisia”. Tällä mustavalkoisuudella hän tarkoittanee tosiasioista piittaamatonta kiihkoilua. Itselläni ei vastaavaa mielleyhtymää kyllä synny, kun tarkastelee presidentti Niinistön vahvalla kädellä johtamaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa, jossa pyritään jatkuvasti säätämään pilareita joka suuntaan.
”Jotta nykyistä turvallisuuspolitiikkaamme kykenisi ymmärtämään, on ensin oivallettava suomalaisten kansallisen itsetunnon puutteen pohjaton syvyys sekä tuota politiikkaa luotsaavien päättäjien ulkopoliittisten näkemysten mustavalkoisuus.
Turhaan ei Paasikivi aikoinaan ärhennellyt, että suomalaiset ovat ulkopoliittisesti ”saatanan lahjatonta kansaa”.”

Hämmentävintä Juhani Suomen analyysissä on oikeastaan se, että siinä Suomi ei valtiona näytä ikinä liittyneen Euroopan unioniin. Suomen analyysi ikäänkuin unohtaa kokonaan Neuvostoliitton romahtamisen jälkeisen kehityksen, jossa Suomen tasavalta liittyi kansanäänestyksellä osaksi Euroopan unionia. Tämä asema on myös kirjattu perustuslakimme ensimmäiseen pykälään.

Juhani Suomi ei tässä tulkinnassaan ole yksin, sillä hänen näkemyksensä resonoi sujuvasti politiikan marginaaleissa. Aiempi ulostulo Kulttuurivihkoissa sai riemuisan vastaanoton MV-lehdessä ja tätä esseetä on kehuttu poliittisen keskustelun marginaaleissa. Näissä piireissä kaivataan takaisin puolueettomuutta, tai ei edes ymmärretä sen loppuneen EU-jäsenyyden myötä. Näissä piireissä uskotaan lujasti, että Suomella olisi tilaa jossain idän ja lännen välissä, ja voisimme omalla ilmoituksellamme irtautua kansainvälisen politiikan konflikteista lähellä ja kaukana.

Kuvakaappaus eräästä Facebook-ryhmästä. 

Yllättävän moni haluaa siis sivuuttaa sen lähtökohdan, joka on ollut keskeisenä syynä sille, että suomalaiset ovat tänä päivänä vapaampia ja vauraampia kuin ikinä ennen ja kaiken lisäksi turvallisuus sekä henkilökohtaisella että kollektiivisella tasolla on korkeimmalla tasolla ikinä. Pienelle Suomelle sääntöpohjaisuus ja yhteisön antama suoja ovat arvokkaita asioita. Suomi kaipaa takaisin aikoihin, joissa turvallisuutemme ja vapautemme olivat Neuvostoliiton johdon annostelemia niukkuushyödykkeitä.

Ulkoasiainneuvos Juhani Suomi teki pitkän ja ansiokkaan uran kotimaansa palveluksessa. Hän on ansiokkaasti toiminut ja taistellut niiden asioiden puolesta, joiden avulla Suomen tasavalta kuitenkin selvisi kylmästä sodasta kohtuullisilla tappioilla. Mutta maailma on muuttunut sen jälkeen monin tavoin. Siksi monien professori Suomen esittämien ajatusten parasta ennen päivämäärä on ollut jo 25.12.1991.