Turpotolloilua demareilta ja keskustalaisilta

Sosialidemokraattien pää-äänenkannattaja Demokraatti otti pääkirjoituksessaan 12.10. voimakkaasti kantaa suomalaiseen turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Perusajatus otsikolla ”Kuka koviten Venäjästä sanoo?” kulkevassa kirjoituksessa on se, että Venäjää ja venäläisiä syytetään liikaa ja turhaan ikävistä asioista eikä hyvistä asioista edes haluta puhua. Tämän pääkirjoitus arvioi vaikuttavan myös Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun ja ehkäpä siis myös linjaan.

Tässä tekstissä tiivistyy hyvin monet vahvasti elävät ajatuskulut suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa keskustelussa.

”Yli kaksi kolmesta venäläisestä kertoo suhtautuvansa Suomeen myönteisesti tai erittäin myönteisesti. Yhtä moni arvioi Suomen ja Venäjän suhteet normaaleiksi tai rauhallisiksi. Julkisuudessa esillä olleet lapsikiistat eivät ole nakertaneet Suomen myönteistä maakuvaa.”

Tässä annetaan ymmärtää, että venäläisten positiivinen suhtautuminen Suomeen olisi jonkinlainen tae tai suoja Venäjän valtion suhtautumisesta Suomen valtioon. Jos Venäjä olisi toimiva demokratia, jossa kansan ääntä kuunneltaisiin rehellisesti ja jossa media välittäisi parhaansa mukaan oikeaa tietoa, näin voisi ihan perustellusti ajatellakin. Mutta kun ei ole. Asiasta voi myös kysyä venäläisten veljeskansana pitämiltä ukrainalaisilta, että kuinka paljon yleisen mielipiteen positiviinen sävy suojaa Putinin hallituksen toimilta.
Kaikenlainen ihmisten välinen yhteistyö rajan yli kumpaankin suuntaan on siis kuitenkin paitsi toivottavaa, myös tärkeää. Sihen kannattaa panostaa lujasti, mutta ei siitä tässä nykyisessä asetelmassa ole juuri turvallisuuden tuottajaksi.

”Suomessa asuvat venäläiset kertovat törmäämisestä ennakkoluuloihin ja kielteisiin asenteisiin. Jopa ryssittely on palannut kielenkäyttöön kaduilla, somessa ja urheilukatsomoissa.
Venäjä-uutisoinnissa painottuvat kielteiset asiat. Tässä vaikuttavat kansalliset stereotypiat ja vakiintuneet käsitykset ”venäläisistä yleensä”.”

Tässä selitetään Venäjä-kritiikkiä ja sen yleisyyttä russofobialla. Juuri samalla asialla Kreml kätyreineen selittää sitä. Kyllä Suomessa on etnistä vihaa venäläisiä kohtaan, mutta sen määrä on onneksi kuitenkin vähäistä. Toki jokainen rasistinen teko, sana ja ele on liikaa, mutta niitä toteuttavia on onneksi vähän. Osaltaan tätä auttaa se, että vihapuheeseen ja etniseen vihaan erikoistuneissa piireissä, mm. MV-lehden ympärillä, pidetään Putinia arvossaan ja hänen autoritäärinen ja voimaa korostava arvokonservatiivisuutensa vetoaa tuohon väkeen voimakkaasti.

”Uhkakuvien maalailu sopii niiden pelikirjaan, jotka ajavat Suomea sotilasliitto Naton jäseneksi.”

Tämä usein eri muodoissaan kuultu väite sisältää sen perusajatuksen, että jos tilanne on oikeasti hankala, niin Natoon liittyminen olisi järkevää tai ainakin järkevämpää. Itse olen ollut huomaavinani, että tämä logiikka määrittää niin vahvasti monen ajattelua, että sen takia säädetään omaa tilannekuvaa sen mukaan minkälaiseen poliittisen johtopäätökseen haluaa päätyä. Siksi esimerkiksi Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportti herätti raivoisia vastalauseita. Jos sen esittämät näkemykset Venäjän toimista ja tavoitteista hyväksyy, olisi hyväksyttävä myös ajatus siitä, että Venäjän uhkaa vastaan on etsittävä jotenkin nykyisestä ainakin osittain poikkeavia ratkaisuja. Siksi on helpompi kiistää Venäjän muodostama uhka.

”Viime vuosina kehitys Venäjällä on ollut monella tapaa huonoa, etenkin sananvapaus- ja ihmisoikeuskysymyksissä. Tässäkin tilanteessa Suomen etu on ylläpitää toimivia suhteita maiden välillä. Tulee olla luontevat keskusteluvälit. Se ei ole nöyristelyä vaan vastuullista ulkopoliittista realismia.”

Tarkoitetaankohan Demokraatissa vastuullisella ulkopoliittisella realismilla sitä, että kun mainitaan ikäviä asioita Venäjän yhteydessä, mainitaan vain sen sisäisiä asioita. Minusta oikeaan ulkopoliittiseen realismiin kuuluu, että ymmärretään Venäjän käyttävän sotavoimiaan naapureitaan vastaan ja kohdistavan länsimäihin, myös Suomeen, yhteiskunnan eheyttä murentavaa informaatiovaikuttamista. Soitä samaa realismia on minusta se, että ymmärretään Venäjän rikkovan tahallaan kansainvälsiiä lakeja ja sopimusjärjestelmä milloin vain katsoo sen itselleen tarpeelliseksi. Nin toki tekevät kaikki maat, joilla siihen on varaa, mutta kaikki maat eivät ole tyytymättömiä valtoja, jotka haluavat kovinkin keinoin nostaa itsensä maailmanvallaksi. Mutta ehkä näiden asioiden esiin nostaminen olisi Demokraatin mielestä ”ennakkoluulojen ja kielteisten asenteiden” viljelyä.

”Eduskunnan Venäjä-ystävyysryhmän puheenjohtaja kansanedustaja Eero Heinäluoma (sd.) on puuttunut ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskustelun sävyn muuttumiseen. Uhkiin ja ongelmiin tarjotaan yhä useammin erilaisia sotilaallisia ratkaisuja. Heinäluoma kuvaa tätä militarisoitumiskehitykseksi.
Perinteisesti Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä ovat olleet diplomatia ja poliittiset ratkaisut.”

Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskiössä ovat edelleen diplomatia ja poliittiset ratkaisut. Puolustuskyvyn parantamiseen tähtäävät asiat eivät ole syrjäyttäneet politiikkaa. Tästä kertoo muun muassa presidentti Niinistön kansainvälisestikin tunnustusta saanut aktiivisuus. Tässä hieman haiskahtaa halu vastustaa Puolustusvoimiin liittyviä hankintoja ja lainsäädäntöä väittämällä, että sotilaallisen suorituskyvyn nostaminen veisi vaikuttavuutta ulkopoliittisilta toimilta. Perinteinen käsitys ulko- ja puolustuspolitiikan suhteesta on sellainen, että mitä vahvempi puolustus, sitä vahvempi on sen tuki ulkopolitiikalle. Heinäluoman halu kuvata Suomen reaktioita Venäjän toimiin militarisoitumiskehitykseksi tuntuu varsin kummalliselta, koska asemansa takia hän lienee erinomaisesti hyvin selvillä kansainvälisestä tilanteesta. Samalla hän ikäänkuin kieltäytyy tunnustamasta muutoksia, joita Suomen puolustuspolitiikassa ja sen asemassa osana kokonaisuutta on tapahtunut viimeisten parin vuosikymmenen. aikana.

Samantyyppisiä näkemyksiä esitti juuri Kekkosen elämänkerroista tunnetuksi tullut ulkoasiainneuvos Juhani Suomi, joka murehti Kulttuurivihkojen haastattelussa, miten Suomesta on tullut eteentyönnetty tukikohta Venäjää vastaan. Tästähän riemu repesi muun muassa nykyään hyvin avoimesti putinilaisilla linjoilla esiintyvässä MV-lehdessä, jossa Suomi nostettiin sankarilliseksi todenpuhujaksi. Sinällään kummallista, että pitkän uran ulkoministeriössä tehnyt Suomi höpötti Naton kanssa solmitun isäntämaasopimuksen vieneen Suomelta oikeuden päättää mitä ja minkälaisia ulkomaalaisia joukkoja täällä on. On hätkähdyttävää ja surullista kuulla arvostusta nauttineen hahmon päästävän suustaan tällaisiä valemedioista tuttuja valheita.

”Heinäluoman mukaan Suomessa on vallalla jonkinlainen jälkisuomettuneisuuden kausi, jossa tilanne on kääntynyt päälaelleen: Venäjässä ei tahdota nähdä oikein mitään hyvää.
Otsikoissa toistuvat maan talouden ongelmat ja sotilaallinen uhka. Vain negatiivinen juttu Venäjältä näyttää ylittävän uutisriman.
Miksi näin?”

Jälleen toistetaan samaa väitettä, että ikävät uutiset Venäjältä ja sitä kohtaan esitetty kritiikki selittyisivät ainakin merkittävissä määrin asennevammaisuudella. Mediassa on aina kuolleet kulmansa, mutta kyllä Venäjältä uutisoidaan muutakin kuin ihmisoikeuksien sortamista, korruptiota, sotimista ja muuta vastaavaa. Nuo asiat vaan ovat journalismin käsityksen mukaan niin merkittäviä, asioita, että niitä on käsiteltävä. Mutta Venäjän talouden toipuminen on saanut viime aikoina runsaasti huomiota. Mitä enemmän venäläisiä turisteja tulee, sitä positiivisempi on sävy, kun määrien vähetessä oli suru puserossa uutisoinnissakin. YLEn monipuolinen uutisointi avaa venäläistä elämänmenoa laajasti ja monivivahteisesti. Samoin HS:n Pekka Hakalan ja Jussi Kontkasen jutut kertovat isosta Venäjästä lämpimästi ja ymmärtäen. Uutisissa Venäjä on tosiaan useimmiten ikävien asioiden kautta esillä, koska siellä tapahtuu ikäviä asioita. Mutta olen ihan varma, että jos Venäjällä pidetään vapaat vaalit, sallitaan sananvapaus, lopetetaan sota Ukrainassa tai tehdään muuta positiivista, niin otsikot ovat isoja.

Jos nämä sosialidemokraattien näkemykset ovat ainakin minusta hieman hataria ympäröivän todellisuuden tulkintoina, niin pääministeri Juha Sipilä päästi suustaan ulos vielä hurjemman väitteen,  ettei Fortumin Uniper-kaupassa ole ulko- ja turvallisuuspoliittista ulottuvuutta.

Tässä siis Suomen valtion yli 50% omistama Fortum on ostamassa saksalaista Uniperia, joka on rahoittamassa Nord Stream 2 -kaasuputkea Venäjältä Saksaan lähes miljardilla eurolla. Ruotsin puolustusvoimien komentaja on ollut huolissaan satamien vuokraamisesta kaasuputkea rakentavalle venäläisyhtiölle. Tanskan hallitus on säätämässä lakia, jolla se estää putken kulkemisen Tanskan aluevesien kautta. EU:n itäiset jäsenmaat pitävät hanketta osana Venäjän valtapolitiikkaa ja vastustavat sitä kiivaasti. Myös Euroopan komissio vastustaa rakentamissuunnitelmia, ja Euroopan parlamentti pitää putkihanketta EU:n energiaunionin ja ”Euroopan edun” vastaisena.

Sipilä joko valehtelee tai sitten tosiaan on tuota mieltä. Ehkä hän vain toistaa Fortumista tulleen viestin, jossa yhtiö tosiaan katsoo tehneensä puhdasta bisnestä. Ehkä hän on päättänyt sen uskoa, koska itsekin bisnesmiehenä ymmärtää, miten kauppoja tehdään. Pääministerinä hänen vain pitäisi ymmärtää NS2:n muita ulottuvuuksia. Kieltämällä selvästi ulko- ja turvallisuuspoliittista painoa omaavan hankkeen merkityksen Suomen tasavallan asemaan maailmassa ja suhteessa Venäjään, antaa hän Fortumin hallitukselle vallan vetää ulkopoliittisia linjoja.

En tosin millään suostu uskomaan, että Suomen pääministeri olisi niin huonosti informoitu henkilö, ettei hän ymmärtäisi NS2:n ulottuvuuksia, vaikka hänelle muuta väitettäisiin. Tosin Sipilä on aiemminkin osoittanut kykenevänsä sulkemaan esikuntansa antamat näkemykset pois käsityksistään.

Sipilällä muutenkin tuntuu ote taas lipsuvan, kun hän hyökkäsi median kimppuun viikonloppuna. Piti Sipilän näkemyksiä oikeutettuina tai ei, niin tällainen käytös osoittaa huonoa paineensietokykyä yhdellä politiikan keskeisistä alueista. Sipilä antaa tuossa kuvan itsestään helposti pelattavana ihmisenä ja se on ihan äärimmäisen huono ominaisuus pienen maan pääministerille.

Sipilä tuli absurdilla lausunnollaan Uniper-kaupasta samalla vähentäneeksi myös uskottavuutta puolueensa presidenttiehdokkaan Matti Vanhasen linjauksesta, jossa tämä vaati avointa keskustelua, ulkopoliittisten päätösten perustelua ja realistisen tilannekuvan luomista kaikille kansalaisille. Sipilän lausunto oli juuri kaikkea päinvastaista.

Jotenkin tästä tilanteesta nousee suuhun samanlainen ulosteen maku kuin Fennovoimasta. Aineksetkin ovat samat: Fortum, Venäjä, energia ja suuret suomalaiset puolueet. Fennovoima meni ennen kaikkea Kokoomuksen piikkiin, tämä Uniper-kauppa on tietysti ennen kaikkea valtion omistajaohjauksesta vastaavan ministerin tonttia. Se ministeri on keskustan elinkeinoministeri Mika Lintilä. Hän sai omien sanojensa mukaan tiedon kaupasta puoli tuntia ennen sen julkistusta eikä hänelle lainkaan kerrottu Uniperin myötä Fortumille tulevasta lähes miljardin osuudesta NS2:n. Kun näin tapahtui, olisi odottanut, että joko Fortumin johto tai elinkeinoministeri vaihdetaan. Mutta niin tuskin käy. Kokoomuslaisethan eivät näihin mitään uskalla tai halua sanoa, koska presidentti Niinistö.

Tämmöistä tolloilua tällä kertaa.