Maanpuolustus sosiaalisessa mediassa

Aloitin tämän blogin selvitelläkseni omia ajatuksiani liittyen maanpuolustukseen ja kunnianhimoiseksi tavoitteeksi asetin itselleni löytää väkivallattoman maanpuolustuksen tapoja. Asioihin perehtyminen vei minut turvallisuuspolitiikan ääreen ja siihen liittyviä asioita miettimään. Koko ajan yritän taustalla pitää sitä ajatusta, että onko löydettävissä tapoja edistää maamme (ja maailman) turvallisuutta väkivallattomin keinoin. Haparoivia ajatuksia siihen suuntaan on ollut aiemminkin, mutta nyt muotoutui ensimmäinen hyvin konkreettinen ja jopa toteuttamiskelpoinen idea väkivallattoman maanpuolustuksen käyttöön. Omaksi tuotoksekseni en tätä ideaa uskalla laskea, sillä sitä ei olisi syntynyt ilman lukemaani ja käymiäni keskusteluja tässä blogissa, Twitterissä ja Facebookissa.

Watertownin tapahtumien loppuhuipennuksena nähtiin kaduilla juhlivia ihmisiä lippuineen. Asetelma vaikutti täältä kauempaa osin irvokkaaltakin, se oli kuin taistelukentälle voittajana jääneen sotajoukon juhlintaa. Heidän katsannossaan se olikin, vaikka täältä kauempaa pystyi pitämään edes jonkin verran paremmin perspektiivin tapahtumiin. Bostonilaiset, ja laajemminkin yhdysvaltalaiset, kokivat olleensa tulen alla ja juhlivat sen jälkeen paitsi voittoaan, myös selviytymistään.

Seurasin itse näitä tapahtumia Twitterin kautta ja sieltä välittyi se kaaos, jota Bostonin kaduilla ja kodeissa koettiin. Pimennetyissä kodeissa maattiin suojaisissa huoneissa lattialla ja seurattiin kännyköiden ja padien ruuduilta tätä huhujen, tiedonpirstaleiden ja silkkojen väärien tietojen kiihkeää virtaa. Käytössä olivat varmasti kaikki mahdolliset mediat televisiosta blogeihin ja Facebookista paikallisuutisiin.

Oma ironiansa on siinä, että tämä koko tapahtumaketju lähti liikkeelle maraton-juoksusta, joka oli aikansa tiedonvälitystä kriisitilanteessa. Tarun mukaan kreikkalainen sotilas Feidippides juoksi Ateenaan ilmoittamaan persialaisten lyömisestä Marathonin taistelussa. Matkaa näiden paikkojen välillä oli juuri tuo nelisenkymmentä kilometriä ja kerrottuaan uutisen hän tarun mukaan vaipui kuolleena maahan. Ateenalaiset saivat tarvitsemansa ja haluamansa tiedon.

Watertownin, ja muidenkin vastaavien väkivallantekojen taustalla on yritys suistaa yhteiskunta raiteiltaan. Se, kutsutaanko tällaista toimintaa sodaksi, terrorismiksi tai mielipuolisuudeksi on hankala kysymys. Mitä eroa on kouluampumisilla, pehmeiden kohteiden pommittamisella, kyberhyökkäyksellä, terroriuhalla, miehittämättömien lennokkien ohjusiskuilla jne. Väkivallan muodot ja mahdollisuudet ovat nykyään moninaiset. Tässä kohtaa olennainen näkökulma on, että miten kansalaiset näiden kriisien keskellä toimivat oikein, reagoivat mahdollisimman suotuisasti ja ylipäätään kestävät henkisesti poikkeustilannetta. Sota-aikaisen tiedottamisen traditiohan perustuu salailuun ja propagandaan. Epäsuotuisat asiat salataan ja suotuisia paisutellaan, tai jopa keksitään, niin paljon kuin sielu sietää. Nykyään se ei enää käy.

Keskellä kriisiä on ihmisen tiedonjano valtava. Kriisitiedottamisen vanha perustotuus on se, että tietotyhjiö täyttyy aina, oikealla tai väärällä tiedolla. Mitä kiihkeämpi tiedontarve on, sitä kiihkeämmin sitä yritetään hankkia. Kiihkomielisesti tietoa Bostonin tapahtumista etsivä sosiaalinen media ehti tapahtumien aikana jakaa valtavan määrän väärää tietoa, mukaan lukien parikin väärää henkilöllisyyttä epäillyille. Jos tähän operaatioon olisi liitetty väkivallan ohella vielä hyvin suunniteltu ja toteutettu informaatiosodan ulottuvuus, olisi jälki ollut vielä pahempaa. Väärien tarinoiden, tulkintojen ja tietojen syöttäminen keskusteluun on helppoa, sillä kuohuvassa kaaoksessa ihminen tarttuu vetoavimpaan näkemykseen todennäköisimmän sijasta. Me olemme niin läpikotaisin sisäitäneet joukkotiedotuksen meille syöttämän draaman rakenteen, että uskomme mieluummin hyvää tarinaa kuin tylsiä totuuksia. Sun Tzun Sodankäynnin taidon ohelle on taktiikan suunnitteluun mukaan nostettava Aristoteleen runousoppi.

Suomessakin on kriisitilanteissa nähnty, miten verkon pärviäly tuottaa ylen inhillisesti sekä oikeaa että väärää tietoa. Muroetsivät ja muut lähtevät liikkeelle heti kun jotain kiinnostavaa tapahtuu, tämä koettiin mm. Sellon ampumistapauksen yhteydessä.

Poliisi joutui Bostonin tapahtumien aikana myös vetoamaan ihmisiin, etteivät nämä julkistaisi reaaliajassa poliisin liikkeitä, koska epäilty olisi kenen muun tahansa tavoin voinut seurata niitä Twitteristä. Toki poliisi periaatteessa olisi voinut sulkea alueen tietoliikenneyhteydet lähes kokonaan, mutta se olisi todennäköisesti aiheuttanut valtavasti levottomuutta. Meidän elämäntyylissämme turvallisuus syntyy merkittävässä määrin tiedon ajantasaisuudesta, jopa reaaliaikaisuudesta. Toki sen tiedon sisällön pitää myös olla kunnossa eli tehokas viranomaistoiminta luo pohjan turvallisuudentunteelle, mutta siitä toiminnasta on myös saatava tietoa.

Minä uskon, että todennäköisemmin joudumme puolustamaan maata Facebookin statuksissa tai Twitterin 140 merkillä kuin aseilla. Tai vaikka aseet olisivatkin tavalla tai toisella kriisissä mukana, kyse on nykyään myös informaation avulla käytävästä taistelusta. Tällä hetkellä valmiuksia tällaiseen maanpuolustukseen ei juuri anneta, ainakaan tavallisille kansalaisille. Valtion eri organisaatiot toki hiovat käytäntöjään, mutta kansalaisten rooli on kokonaan unohdettu. Esimerkiksi Reserviläisliiton toiminnassa korostuvat sotilaan taistelutaitojen ja -hengen ylläpitö. Suurimpia toimintamuotoja ovat ampumatoiminta, kuntoliikunta, kokoukset ja illanvietot, veteraanityö ja -toiminta sekä aatteellinen ja hengellinen toiminta. Itse uskon, että näille aktiivireserviläisille ja muillekin olisi hyötyä osata ja ymmärtää virtuaalisen maanpuolustuksen päälle. Joitain viittauksia tähän toki on tuoreessa Kyberstrategiassa, mutta se keskittyy nimenomaan tekniikkaan, teknologiaan ja infrastruktuuriin.

Meillä on vielä suhteellisen vähän kokemuksia siitä, miten tämä moderni viestintäympäristö toimii kriisitilanteissa. Se tarkoittaa sitä, että asiaa on johdonmukaisesti tutkittava ja etsittävä keinoja pärjätä eri tilanteissa mahdollisimman hyvin. En tiedä kenen vastuulla tämä valtionhallinnossa on. Mutta toivottavasti jonkun, sillä jaettu vastuu on niukkenevien resurssien aikana useimmiten hukattua vastuuta.

Kriisiviestinnästä pitääkin tulla organisaatioiden pakkopullan sijaan jatkuvasti kehitettävä kansalaistaito. Kriisin kaaokseen valmennettu ihminen toimii paremmin ja pystyy säilyttämään paremmin suhteellisuudentajunsa ja toimintakykynsä. Virtuaaliset informaatiotaistelut ovat myös siinä mielessä hyvin opetettavia asioita, että niitä voidaan harjoitella. Jos värikuulasota valmentaa taistelukentälle, voidaan suhteellisen helposti rakentaa simulaatioympäristöjä, joissa kansalaiset voivat harjoitella selviämään informaatiosodan pyörteissä. Tällaista koulutusta voisivat ylläpitää koululaitoksen ohella kirjastot, kansalaisopistot ja järjestöt. Koulujen opetussuunnitelmaan tällaiset mediataidot istuisivat kaikin puolin hyvin. Valmentamalla kansalaiset erilaisiin kriiseihin ja niitä seuraaviin informaatiopyörteisiin lisäisimme merkittävästi yhteiskuntamme henkistä kriisinkestävyyttä.


Lisäys 10.54 Ohessa muutamia artikkeleja asian tiimoilta, kiitos Kriisiviestintä ‏@Johanna_Franzen

Ohjeita somen käyttöön onnettomuus- tai kriisitilanteissa Social Media 4 Emergency Management -sivustolla.

Huhujen hallinnasta

Huonoa tieto nopeasti.

Lisäys 22.4. klo 20.31 Korjasin muutaman typon tekstistä ja sitten tässä linkki Bostonin poliisilaitoksen esimerkillistä Twitter-aktiivisuutta valottavaan juttuun.

Ressuille ei nykymeno kelpaa

Keskustelu puolustuspoliittisista linjauksista on näköjään lähdössä totisemmin käyntiin. Reserviläisliitto jyrähti ihan oman jäsenistönsä kantojen mukaisesti, että kansainvälisistä tehtävistä ei olisi niin väliä. Reserviläisliiton puheenjohtajalla, kansanedustaja (Kesk) ja reservin kersantti Mikko Savolalla on selvä mielipide Suomen ilmavoimien osallistumisesta Islannin valvontaan: "Islannin ilmatilassa poltettu kerosiini ei tuo lisäarvoa puolustuksellemme vaan syö jo ennestään niukkoja puolustusmäärärahojamme."

Reserviläisliiton mielestä puolustusvoimien pienenevät resurssit tulee ensisijaisesti kohdistaa kotimaan puolustuksen järjestämiseen. Ei niin kovin yllätyksellisesti heidän mielstään tärkeintä olisi laittaa lisää rahaa kertausharjoituksiin.

Oppositiossa on selvästi haistettu maanpuolustuksen arvo hallituksen aseman horjuttajana. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö (PS) menee niin pitkälle, että uskoo epäluottamuksen hallitukseen kanavoituvan ammattisotilaiden piirissä nimenomaan Perussuomalaisten kannattamiseen: "Omana epätieteellisenä kärjistyksenäni väitän, että majurista ylöspäin äänestetään lähinnä Kokoomusta ja majurista alaspäin Perussuomalaisia… Poikkeukset vahvistavat säännön. Voinee myös väittää, että Kokoomusta äänestävät upseerit kannattavat Natoa toisin kuin Perussuomalaisia kannattavat upseerit ja aliupseerit." Ihan omana epätieteellisenä kärjistyksenäni lisäisin, että koska Perussuomalaisten kannatus on korkealla nimenomaan arvokonservatiivisten miesten keskuudessä, puolueella lienee Reserviläisliiton jäsenistössä vankka kannatus.

Reserviläisliitossa toki ollaan varmasti aidosti huolissaan Suomen puolustukyvystä, mutta vuosikymmeniä jatkuneen syvän konsensuksen jälkeen tuntuu aika hurjalta, että suurin reserviläisjärjestö asettuu vastahankaan maan hallituksen ja vähän ehkä PV:n johdonkin kanssa. Tilanteen tekee ylipäätään mahdolliseksi se, että suurin osa poliitikoita kieltäytyy käymästä suorasanaista keskustelua puolustuspolitiikasta. Hallituspuolueita edustaville perinteisen liturgian kokomaanaluettapuolustetaanuskottavallakyvylläliittoutumasti toistamisesta ei juurikaan ole hyötyä, sillä saman tien voi silmille heittää PV:n epäselvän rahoitustilanteen. Oppositiossa sen sijaan kelpaa mässäillä maanpuolustuksen tilasta ja tulevaisuudesta huolestuneiden kansalaisten tunnoilla.

Juuri ja juuri toimintakykyinen maan hallitus ei varmasti kykene asiaa käsittelemään, sillä näkemyserot puolueiden välillä ovat liian suuria. Puolustuspoliittisen keskustelun köyhyys on yksi tämän hallituksen toimintakyvyn säilyttämisen oheistappioita. Mutta kuten olen hokenut jo liian monta kertaa, puolustuspoliittisen konsensuksen aika on ohi ja meidän on opeteltava kansakuntana keskustelemaan ja päättämään maanpuolustuksesta aidosti erimielisinä. Tätä keskustelua pitäisi johtaa edestä ja siksi minä kohdistan paljon odotuksia poliitikkoihimme.  Tässä olisi paikka myös presidentti Niinistölle ja josko se lupailtu fundeeraustapahtuma toisi eloa keskusteluun. Olennaista olisi nyt vain saada suita auki ja erilaisia näkemyksiä esiin. Mieluiten ymmärrettävällä suomella, ei sillä perinteisellä kiertoilmaisujen täyttämällä turpo-kielellä.

Watertown - uudenlaisen taistelun prototyyppi

Tätä kirjoittaessa on Bostonissa edelleen käynnissä ajojahti, jota koko maailma seuraa. Tapaus on kuin uudenlaisen taistelun prototyyppi eri ulottuvuuksineen. Asymmetria, pehmät kohteet, informaatiosota, korkea teknologia, valvontainfrastruktuuri, sosiaalinen media, erikoisjoukot, globaalius ja hirvittävä reaaliaikaisuus väärine tietoineen ja väkivaltaviihteen olemuksineen. Tilannetta johdetaan ja tietoa välitetään modernien johtamisjärjestelmien kautta, joiden avulla tilannekuvaa voidaan rakentaa valtavan informaatiomäärän pohjalta. Jossain piileksii yksin oleva nuori mies, jonka päänsisäisiä tuntoja en edes uskalla arvailla. Koko tilanne on kuin dystooppisen scifi-leffan käsikirjoitus. Kaksi veljestä pitää kauhun vallassa yli puolen miljoonan asukkaan kaupungin lisäksi ainakin läntistä maailmaa.

Teot ovat kytköksissä ainakin Pohjois-Kaukasuksen kytevään kriisiin ja sitä kautta Venäjän sisäiseen tilanteeseen. Uskonnollisen ulottuvuuden kautta tapahtumat heijastuvat kaikkialle islamin ja länsimaailman rajapintoihin. Onpa hyvin asiantuntevilta tahoilta jo esitetty, että tämä tapahtuma tulee romuttamaan Obaman mahdollisuudet saada läpi siirtolaislain uudistuksen, koska asenneilmapiiri maahanmuuttajia kohtaan tulee kovenemaan.

Nämä nuoret miehet ovat painelleet nappeja, joiden olemassaolosta he eivät ole tienneetkään. Joku niitä olisi kuitenkin halunnut painella ja motivaationmetsästys lipsahtaa kovin helposti salaliittoteorioiksi. Jos teon takana onkin vain Tsetsenian sotaa ja julmuuksia mukanaan kantava veljeskaksikko, tuntuu se kovin vähäiseltä syyltä verrattuna heidän tekonsa saamiin mittasuhteisiin. Silloin on hyvin helppo nostaa esiin kaiken maailman teorioita siitä, miksi kelläkin olisi syytä tehdä tällaista. Itse en usko tällä hetkellä mihinkään laajempaan salaliittoon, koska sen olemassaolo olisi todennäköisesti jo paljastanut itsensä Yhdysvaltain valtavin voimavaroin ja laajoin oikeuksin työskentelevälle turvallisuuskoneistolle. Toki kaikki on mahdollista, mutta minä ainakin haluan todisteita.

Joku saattaa vierastaa sitä, että käytän tästä kunniattomien terroritekojen sarjasta ikäänkuin kunniallista termiä taistelu. Sota kuitenkin muuttuu siinä missä maailmanmeno muutenkin. Englantilaiset pitivät Yhdysvaltain vapaussodassa Pohjois-Amerikan siirtolaisia roistomaisina raukkoina, koska nämä eivät taistelleet avoimella kentällä suljetuissa muodoissa. Pehmeisiin kohteisiin tehtävät iskut ovat olleet arkipäivää sodissa aina ja erityisesti. Toisessa maailmansodassa kehittynyt totaalinen sota on pohjustanut tätä kehitystä. Kehitysmaiden kriisipesäkkeissä siviilit kärsivät ja kuolevat joak päivä ja vain meillä lännessä on jokin ylevä käsitys sodasta pääasiassa sotilaiden välisenä toimintana. Sitä kärsimystä ja kuolemaa näiden unohtamiemme kriisien ihmiset sitten tuovat myös meidän läntiseen maailmaamme. Tämä on sotaa, jossa mekin olemme osapuolina. Siksi jokainen sota maan päällä on myös meitä koskettava asia.

Watertownin taistelu kaikkine ulottuvuuksineen on tutkittava tarkkaan myös Suomessa. Yhdysvalloissakin pelko on väkevä, mutta siellä kaikilla on kuitenkin ymmärrys siitä, että maata ei voi painaa polvilleen edes tuhannella tällaisella teolla. Pieni Suomi sen sijaan on eri asia. Me olemme kansakuntana valmiina kestämään Kollaalla, mutta miten onnistuu meiltä Watertownin taistelu. Kuinka hyvin siedämme epävarmuutta, pelkoa ja houkutusta hylätä oikeusvaltio? Kuinka paljon meillä on voimavaroja, joita tällainen taistelu on tarkoitettu kuluttamaan? Onko meillä turvallisuusjärjestelmässämme osaavia ja koulutettuja joukkoja, jotka taistelevat pelkoa, järjettömyyttä ja alkukantaisia reaktioita vastaan omassa keskuudessamme? Miten me kestämme tällaista sotaa?

No, minun tehtävänäni ei ole vastata näihin kysymyksiin, mutta minun tehtävänäni on kysyä niitä. Ja luottaa siihen, että joku astuu nyt esiin ja kertoo, että maanpuolustuksemme on ajantasalla myös näiden uudenlaisten taistelujen suhteen.

Lisäys 29.4.: Boston Globen perinpohjainen juttu 102 tuntia kestäneestä ajojahdista.

Vuoden 1918 oppeja turvallisuuspolitiikkaamme

Juoksuhautaan tehdyn joukkohaudan alkupäätä.

Kävin tänään osallistumassa sodan takia tapettujen ihmisten muistotilaisuuteen. Sankarihaudoilla olen seissyt aikoinaan useinkin, näpit jäässä valkoisissa hanskoissa Itsenäisyyspäivän tuulessa ja tuiskussa. Tämä muistotilaisuus, tai performanssi, oli kuitenkin järjestetty ihan muun syyn kuin omiemme tekoja ja uhrauksia kunnioittamaan. Se oli järjestetty omiemme pahoja tekoja muistamaan.

Viime yönä tuli tasan 95 vuotta siitä, kun Joensuun työväentalon eteen, Kauppakadulle ilmestyi valkoisten sotilasosasto. Se kaappasi mukaansa 100 sattumanvaraisesti valittua venäläistä, puolalaista, lättiläistä ja virolaista sotavankia. Länteen Yläsatamankatua marssivan rivistön perässä seurasi hevosen vetämä reki, johon oli kuormattu iso määrä lapioita. Rivistön päästyä nykyisen etu-Noljakan kohdalle, teloitettiin 99 vankia. Yksi vienankarjalainen pelastui suomenkielisyytensä takia. Urakka oli ohi puolessatoista tunnissa. Ruumiit peitettiin ohuesti paria vuotta aiemmmin kaivettuun juoksuhautaan. Niitä jouduttiin keväämmällä peittämään paksummin, kun kaupunkilaiset alkoivat valittaa joukkohaudan hajusta. Tänään seisoimme sen juoksuhaudan reunalla, johon nuo nuorimmillaan 16-vuotiaat sotilaat ammuttiin.

99 sotilaan teloitus oli muutamien Karjalan ratsujääkärirykmentin upseerien johtama, kännipäissään keksitty ja toteutettu teko. Teon taustalla oli yleisen kostomielialan ja ryssävihan lisäksi se, että kaupunkilaiset olivat hermostuneita joutuessaan elättämään rikollisina ja alempiarvoisina pitämiään aineksia yleisen ruokapulan aikana. Ketään ei rangaistu tästä joukkomurhasta. Kun luin tänä aamuna kroaattikenraalin Yhdysvaltain avulla tapahtunutta luikahtamista pois sotarikossyytteistä, tuntui että tätä voittajien rankaisemattomien hirmutekojen tarinaa eri hirveyksineen on kerrottu läpi ihmiskunnan historia.

Teon tekijät olivat tavallisia pohjoiskarjalaisia miehiä. Edelleen kaupungilla liikkuu huhuja, siitä kuka oli mukana hirmutyössä. Tästäkin tapahtumasta kantavat taakkaa sekä tapettujen että tappajien jälkeläiset. Saattaa jopa olla, että taakkaa kannetaan tässä tapauksessa pidempään tappajien suvuissa. Tähän ja muihin venäläisiin kohdistuneisiin tappoihin voi tutustua Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa ilmestyneeseen artikkelikokoelmaan Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 Osa 2.2. (pdf).

Vuoden 1918 tapahtumat herättävät edelleen voimakkaita tunteita. Kaikki keskustelut aiheesta johtavat useimmiten pikaisesti peitellysti otettuihin puoliin asiassa ja jälkipelin moraalipisteitä haetaan hanakasti. Minulle on vankistunut pikkuhiljaa käsitys, että olennaisinta siinä sodassa oli se, että me suomalaiset tapoimme toisiamme ja vähän muitakin. Kaiken sen jälkeen on tavallaan hienoa ja tavallaan irvokasta, että sekä valkoiset että punaiset saivat pitkälti haluamansa Suomen. 1939 juopa meni lopullisesti umpeen ja se meni juuri sen takia, että kaikilla oli siinä vaiheessa hävittävää. Suomi oli ainakin melkein kaikkien isänmaa ja se myös ymmärrettiin.

Näiden tapahtuminen ajatteleminen on edelleen tärkeätä myös turvallisuuspolitiikkamme kannalta. Siihen on useampia syitä. Ensinnäkin, merkittävä osa maailman kriiseistä on sisällissotia. Ymmärtääksemme paremmin näitä kriisejä, voimme peilata niitä siihen mitä tapahtui meille melkein sata vuotta sitten. Jokaisella sodalla on toki omat syynsä ja seurauksensa, mutta uskoisin kaiken sen kitkerän ja tahmean vihan olevan samanlaista kaikissa sisällissodissa. Sen ymmärtäminen on olennaista.
Vallasta kamppailevat osapuolet etsivät ja saavat ulkopuolisia liittolaisia ja pystyvät näin jatkamaan sotimista. Koreat, Afganistan, entisen Jugoslavian alue, Kongon demokraattinen tasavalta, Somalia jne. Kaikki ne ovat sisällissotia tai niiden ulkopuolisilla toimijoilla vahvistettuja versioita. Maailman turvattomuus syntyy ja esiintyy merkittävästi juuri sisällissotien kautta.

Toinen näkökulma tilanteeseen on moraalinen. Sotaan liittyy aina, ihan aina, moraalisesti vääriä tekoja rauhan mittakaavassa järjettömiä määriä. Mikään sotajoukko missään sodassa ei ole selvinnyt ilman "normaalin" tappamisen ja taistelun lisäksi tapahtuneita hirmutekoja. Se on sodan luonto. Tai oikeastaan se on ihmisen luonto, jonka sota päästää vapaaksi tekemään hirmutekojaan. Turvallisuuspolitiikassa sodan mahdollisuus on aina se perimmäinen asia ja minä haluan ajatella, että sodan mahdollisuutta voi pienentää lisäämällä sen tuomittavuutta yleisesti. Naiivia ja idealistista ehkä, mutta aivan samalla tavalla on montaa muuta vitsausta saatu kitkettyä maan päältä. Orjuus, sukupuolten epätasa-arvo, rasismi ja moni muu vastaava asia oli ennen maailmassa lähtökohta. Ei niistä kokonaan ole päästy vieläkään, mutta ovat ne vähentyneet merkittävästi.

Tänään siellä joukkohaudan äärellä koin oman pasifismini voimakkaampana kuin pitkään aikaan. Sodan luonteeseen liittyvän pahuuden ymmärtäminen on olennaista turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Siitä ymmärryksestä kumpuaa erilaisia henkilökohtaisia ratkaisuja. Toinen takoo pelikonsolia totaalikieltäytyjänä vankisellissään, toinen päätyy Kadettikoulun ruutuun. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ilman käsitystä sodan pahuudesta ei ihmisten ja kansakuntien kohtaloista pidä olla päättämässä.

Kolmas näkökulma nousee tuon lähes omassa pihapiirissäni tapahtuneen joukkomurhan motiiveista. Yksi keskeinen vaikutin oli rasistinen vihamielisyys venäläisiä kohtaan eli ryssäviha. Viha on iso voima, mutta se heikentää automaattisesti vaalijaansa. Viha estää näkemästä selkeästi, viha estää käyttämästä järkeään, viha vääristää vaistot. Venäjä on meidän turvallisuuspolitiikkamme olennaisin sisältö ja siksi tiedostamatonkin viha Venäjää ja venäläisiä kohtaan heikentää sitä. Meidän on oltava kiinnostuneita Venäjästä, meidän on oltava ymmärryksemme takia ikäänkuin auki Venäjälle ja sen loputtoman oloiselle kompleksisuudelle. Ville Haapasalon tapaiset Venäjää perinpohjin tuntevat ja sitä rakastavat ihmiset ovat tärkeitä. Venäjä on hieno maa ja venäläiset hienoja ihmisiä. He vain saavat aikaiseksi uskomattomia yhteiskuntia.

Kaikesta turvallisuuspolitiikassa tarpeellisesta ultrapragmaattisuudesta ja tuplajuustotekopyhyydestä huolimatta toivotan kaikille lopuksi: Rauhaa!

NATO-keskustelua, kirjaimellisesti

Kirjoitin joku aika sitten tänne blogiin joukon kysymyksiä NATOsta. Sain niihin ilahduttavasti vastauksia sekä blogissa että Twitterissä. Lupasin myös koota näistä vastauksista koontia. Ajatus tällaisesta raportista/muistiosta takoi raskaana päässäni, kunnes älysin, että eihän minun tarvitse sitä muotoa tähän ottaa. Minä, turvallisuuspolitiikan harrastelijana ja vapaana kansalaisena, voin käsitellä näitä asioita vapaasti. Tai ainakin vapaammin kuin tutkijat, poliitikot, sotilaat ja muut, joiden ammatillinen maine on kiinni jokaisen ulostulon fiksuudesta ja tiedollisesta täydellisydestä. Muokkasin noita ajatuksia vuoropuheluksi, kahden eri tavalla ajattelevan ihmisen keskusteluksi. Jos faktoja on väärin, oikokaa. Jos ajatuksia jää puolitiehen tai puuttuvat kokonaan, kommentoikaa.

– Nyt olisi hyvä aika Suomen käynnistää keskustelu liittymisestä NATOon.

– No ei todellakaan ole. Ei meidän kannata NATOon liittyä.

– Miksei?

– Oikea kysymys on miksi liittyä? Me emme nyt ole jäseniä, mahdollisuus liittymiseen on pidetty auki, mutta mikä meidät juuri nyt pakottaisi jäsenyyttä hakemaan?

– Niin juuri, mikään ei pakota juuri nyt. Ei pakota hakemaan, eikä pakota olemaan hakematta. Juuri eilen tuli 65 vuotta YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta ja kohta Venäjä on niin vahva taas, että olemme melko tavalla sidoksissa siihen tilanteeseen, jossa olemme. Tai liumme yhä syvemälle Venäjän vaikutuspiiriin.

– Mutta eihän se ole mikään perustelu tehdä asioita, että niitä voi tehdä. Venäjä on tuossa vieressä ja siinä pysyy, parempi olla välilöissä. Sitä paitsi olemme Euroopan Unionin jäsen ja se antaa meille hyviä syitä ja tekosyitä väistellä Venäjän vaatimuksia. Jos taas liitymme NATOon, Putin suuttuu ja kiusanteko alkaa. Suomalaiset yritykset Venäjällä kärsivät, turistivirta ehtyy ja yhtäkkiä venäläisvähemmistö Suomessa alkaa vaatia erityisasemaa.

– No ottaahan se Kremlissä varmasti pattiin, jos Suomi liittyy NATOon, mutta se johtuu siitä, että heidän vaikutusvaltansa Suomessa pienenee. Se on imperiumille periaatekysymys, että saa näppinsä naapurivaltioiden politiikkaan. Venäjä on WTO:n jäsen ja se pitää pahimmat kaupankäyntikiristykset kurissa tai ainakin lyhyinä. Sitäpaitsi venäläiset haluavat tulla Suomeen ja Putinin hallinto on kuitenkin sen verran heikoilla, etteivät he halua koko ajan kasvavaa keskiluokkaa suututtaa Suomeen matkustamisen hankaloittamisella. Seuraavissa vaaleissa ei mene läpi ainakaan niin massiivinen vaalipetos kuin edellisissä.

– Mutta NATOon liittymisemme tarkoittaisi, että meistä tulisi Venäjän vihollisia!

– Höpö, höpö. Onko Saksa Venäjän vihollinen? Tai Ranska?

– Höpö, höpö itsellesi, me kun emme ole vaikutusvaltaisia talousjättejä keskisessä Euroopassa, vaan pieni naapurimaa suuren Venäjän ja sen kakkoskaupungin Pietarin vieressä. Se Venäjä ei juuri nyt näytä kehittyvän ollenkaan siihen suuntaan, että tämä sijainti olisi yhtään sen helpompi paikka kuin aiemminkaan.

– Venäjän ikävältä näyttävä kehitys on juuri syy liittyä NATOon. Vaikka Venäjä sitten ärhentelisi, ainakin täysimittaiselle hyökkäykselle olisi kynnys hyvin korkealla.

– Meille paras malli on itsenäinen, uskottava puolustus. Kunhan meillä on oikea varustus, niin ukkoja ja tahtoa riittää. Sen kyllä muistavat Venäjälläkin edelleen.

– Mutta kun sota ei enää ole rintamalinjoilla käytävää tulitaistelua. Se on informaatiosotaa, kyber-sotaa, erikoisjoukkojen iskuja, kauppasaartoja ja täsmäaseiden käyttöä infrastruktuurin tuhoamisessa. Rintamalinjalla voi olla monta sataa tuhatta ukkoa valmiina pysäyttämään vihollisen, mutta samaan aikaan tuhotaan heidän puolustamansa maa heidän selkänsä takana.

– No sita varten meidän pitää valmistautua, kyllä Suomesta löytyy esim. kyber-osaamista. Meillä on maailman parhaita tietoturvayrityksiä F-Securesta lähtien. Kysymys itsenäisessä puolustuksessa on vain siitä, että haluamme tehdä oikeita asioita. Meillä on perinteikäs ja mahtava yhteistyökuvio yhteiskunnan kokonaisturvallisuuden hallinnassa. Kyllä meillä on voimavaroja puolustautua siellä missä pitääkin.

– Osaamista ja haluakin ehkä tosiaan on, mutta varaa ei ole. Eihän meillä tällä hetkellä ole rahoitusta edes Puolustusvoimille vuoden 2015 jälkeen. Taloudellisesti tiukat ajat jatkuvat ja puolustusmenojen pitää laskea. Tai ainakaan ne eivät voi nousta niin jättimäisesti, kuin itsenäinen ja uskottava puolustus eri sektoreilla vaatisi tämän päivän ja huomisen maailmassa.

– Kyllä meillä on varaa, jos vain haluamme, että meillä on varaa!

– Niin juuri, mutta nyt sitä halua ei näytä olevan. Kansa haluaa itsenäistä puolustusta, mutta asioihin perehtyneet ihmiset valtionhallinnon ja maanpuolustuksen huipulla ovat kallellaan liittoutumiseen päin. Noin kärjistetysti, reservin alikersantit haluavat itsenäistä puolustusta ja aktiivipalveluksessa olevat kenraalit liittoutumista. Kumpaa pitäisi kuunnella?

– Reservin alikersantteja on hyvin paljon enemmän kuin kentsuja ja koska olemme demokratia ja tämä on poliittinen kysymys, niin silloin teemme niinkuin alikessut haluavat. Meillä on sotaveteraanien antama esimerkki siitä, miten pärjäämme omin voimin, jos vain haluamme. Talvisodan henki on osoitus tämän kansan kyvystä yhdistää voimansa epätoivoisessa tilanteessa ja taistella loppuun asti. Suomalainen maanpuolustuhenki on ihan liian arvokas asia vaarannettavaksi NATO-jäsenyyden takia.

– Niin juuri. Sen takia Talvisota onkin kaikessa hienoudessaan erittäin huono esimerkki. Me olimme yksin, mutta luuletko, että yksikään vastuullisesti ajatteleva ihminen ei olisi halunnut Talvisodan syttyessä tai viimeistään sen aikana liittolaisia. Suomalaiset onnistuivat kahdesti, Talvisodassa ja 1944, torjumaan melkien yksin ylivoimaisen vihollisen vyörytystä juuri ja juuri tarpeeksi kauan. Niiden urotekojen ihailu on vääristynyt haluksi toimia edelleenkin yksin, vaikka enää ei olisi pakko.

– NATOssa joutuisimme sitäpaitsi mukaan muidenkin rähinöihin. Minä en halua uusia sankarihautoja, varsinkaan kun henki pitäisi antaa jonkun muun puolesta jossain kaukana.

– Siitähän puolustusliitossa juuri on kysymys. NATOssa jokainen jäsen on sitoutunut puolustamaan muita jäsenmaita. Jos me odotamme johnnyn, güntherin ja luigin tulevan tänne meitä puolustamaan, niin pitää meidänkin olla valmis samaan. Sitäpaitsi siinä 5. artiklassa määritellään, että jokainen jäsenmaa saa itse päättää omat tapansa reagoida. Eli jos siltä tuntuu, voimme tukea hyökkäyksen kohteeksi joutunutta maat vaikka lähettämällä  hapankorppuja ja metukkaa. Kyllähän se niin on, että perimmältään USAn voima ja vaikutusvalta tässä hommassa on pääasiallisena takeena.

– Niin juuri. Siellä leikkaavat valtiontalouden tuhon partaalla vielä enemmän menoja kuin meillä, mukaan lukien sotilasmenot. Ei niitä kiinnosta täällä Euroopassa joukkoja pitää, täällähän ei ole enää edes yhtään jenkkitankkia koko maanosassa.

– Ei niin ja joukotkin varmaan vielä vähenevät. Mutta ideana onkin se, että kukin jäsenmaa on kaikin tavoin yhteensopiva kokonaisuuden kannalta. Suomi on tunnollisuudessaan jo Puolustusvoimien osalta joitakin jäsenmaita NATO-yhteensopivampi Rauhankumppanuus- ja muiden järjestelyjen kautta. Jäsenenä homma menisi niin, että tiedetään miten tarpeellinen sotilaallinen voima saadaan sujuvasti maahan, se on harjoitellut ja varustettu tehtäväänsä sekä pystyy toimimaan osana kokonaisuutta. Joka tapauksessa Naton doktriinin mukaisesti  jokaisen jäsenen täytyy vastata alueestaan mahdollisimman pitkälle voimavarojensa mukaan. Moderni puolustautuminen sotilasliitossa on nimenomaan rakenteiden tekemistä, ylläpitämistä ja harjoittelua. Jotkut satamat, lentokentät ja varuskunnat tarvitsevat lisävarustusta, mutta olemassaolevalla mennään. EU:n määräysten kautta meillä on jo hyvin moni asia NATO-yhteensopiva lähtökohtaisesti. Tänne tulisi NATO-jäsenyyden myötä vakituisesti varmaan joitakin kymmeniä lähinnä yhdysupseereina toimivia ammattisotilaita ja täältä vastaaviin tehtäviin lähtisi tietysti ulkomaankomennuksille väkeä. Todennäköisesti Suomeen saataisiin ehkä myös joku tutkimus- tai koulutuslaitos, joka tietysti toisi työpaikkoja ja verotuloja. Tuossa Tallinnassahan on esimerkiksi NATOn kyberturvallisuuskeskus.

– Siinä sitten vanha toimiupseeri solkkaa englantia alokkaile, kun maa ja armeija on natotettu.

– Ei se armeijan kieli englantiin vaihdu juuri sen enempää kuin mitä se nyt on. Eli meri- ja ilmavoimilla ja tietysti kv-tehtäviin osallistuvilla joukoilla osana jotain isompaa kokonaisuutta. Joissakin erikoishommissa voisi varusmiehilläkin tulla palveluskieleksi englanti. Onhan sitäpaitsi Finnairilla ja monella muullakin yrityksellä työkielenä englanti.

– No on tuo joka tapauksessa kallista lystiä, varmaan kalliimpaa kuin EU…

– NATOlla on eräänlainen jyvitetty jäsenmaksu yhteisten kulujen peittämiseksi, se olisi Suomella noin 30-40 miljoonaa euroa. NATOssa on tavoitteena, että jäsenmaat laittaisivat BKT:sta 2% puolustusmenoihin. Meillä se luku taitaa olla 1,6% tällä hetkellä. Mutta ei sitä suositusta kukaan noudata.

– Kummaa puuhaa, että ensin päätetään yhdessä ja sitten ei tehdäkään sovitusti. Miten tuleekin eurokriisi mieleen. Tässä hommassa panokset on vaan vielä kovemmat. Miten ihmeessä sitä voisi luottaa muiden maiden apuun?

– Niin, tuo kysymys tässä onkin tämän kaiken ytimessä: mihin tai kehen meidän kannattaa luottaa? Kun se on päätetty, on syntynyt samalla päätös mitä tehdä.

Maailmanlopun vehkeistä

Minä olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni kylmän sodan määrittelemässä maailmassa. Se tarkoittaa sitä, että kasvoin ihmiseksi sen erittäin oikeasti olemassaolleen mahdollisuuden varjossa, että maailma tuhoutuu ydinsodassa. Minä olen ollut yksi Neuvostoliiton hyödyllisistä idiooteista, jotka marssivat 80-luvun rauhanmarsseilla. Tosin minulla taisi olla repaleisen maihinnousutakkini rintapielessä itse tehty Solidarnosc-nappi puolalaisten vapaustaistelun kunniaksi. Elävin muistoni marsseilta oli korventava hävetys, kun marssin vetäjä huudatti megafonin avulla "Ei lehmä kaipaa sonnia, kun sataa ydinpommia."

Joka tapauksessa pidin silloin ja pidän edelleen ydinaseita pahana. Enkä nyt tarkoita sellaista huonoutta tai ikävyyttä, vaan ihan kunnon Pahaa. Ydinaseet ovat meille hyvin ajankohtainen kysymys monella tapaa. Ensinnäkin ydinaseet ja ydinvoima ovat Putinin Venäjälle keskeisiä asioita. Venäjän armeijan jälleenrakennus on vasta käynnistynyt ja maa on vahvasti sitoutunut  ydinaseisiinsa. Toisekseen Iran on saamassa ydinasevalmiuden ja toteutuessaan se tulee tarkoittamaan, että kaikki sen maailmankulman maat pyrkivät samaan. Ydinaseiden holtiton leviäminen tarkoittaisi ennemmin tai myöhemmin niiden holtitonta käyttöä. Juuri sitähän pelätään nyt Korean niemimaalla.

Viimeisenä ajankohtaisena kulmana ydinaseisiin on se, että NATOn mahdollinen jäsenyys tekisi meistä ikäänkuin sekundäärisen ydinasevallan. Juuri Ison-Britannian pääministeri David Cameron ylisti kauniin sanoin maan ydinsukellusveneitä, jotka risteilevät maailman merillä valmiina laukaisemaan ydinaseensa. Myös Ranskalla on omansa ja se on tuskin yhtään valmiimpi luopumaan niistä.

Vaikka pyrin ajattelemaan ja käsittelemään eri vaihtoehtoja turvallisuuspolitiikassa avoimin ja kirkkain mielin, niin ydinaseet heittävät mittarin punaiselle. Minun on hyvin vaikeaa, jos ei jopa mahdotonta, hyväksyä ajatusta, että minun maani ja kansani olisi jotenkin riippuvainen noista perkeleellisistä vehkeistä. Vaikka luulen, että jossain syvässä kellarissa Otaniemen tienoilla on varasto, jossa on kaikki tarvittava jonkinlaisen kotimaisen ydinaseen värkkäämiseksi. Ainakin osaamista siihen varmasti löytyy.

Tieteen ja teknologian kehittyminen ei tarkoita vain pienempinä henkiin jääviä keskosia ja parempia älykännyköitä, vaan myös aseiden ja tuhovälineiden kehittymistä.  Tuhoon ei tarvita näinä sähkön ja virtapiirien aikana välttämättä edes räjähdyksiä, mutta kaikenlaista kammottavaa on varmasti kehitteillä jatkuvasti. Joukkotuhoaseet, kaikissa muodoissaan, ovat paha rasti tällaisten asioiden punninnalle, sillä silloin ei minusta moraalia voi minimoida yhtälössä.

Maanpuolustushenki vs pragmatiikka

Ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa on hankalaa, koska suomalaisia on tällä hetkellä kahta lajia. Ylivoimaista enemmistöä tämä ei kiinnosta pätkääkään. Ainakaan ennen kuin on jotain konkreettisia vaihtoehtoja, joista päättää. Nyt vellotaan epätäsmällisyydessä, josta on vaikea saada kiinni. Toinen osa suomalaisia, varsin pieni sellainen, puolestaan suhtautuu asiaan yleensä kiihkeästi. Näkemykset ovat jyrkkiä ja mielipiteiden vaihto eri näkökulmien kuumenee yleensä hyvin nopeasti ja palaa kiinni. 

Tämä johtuu siitä, että tätä keskustelua käydään tahattomasti suomalaisuuden ytimessä. Me olemme rakentaneet omakuvaa itsekseen pärjäävästä soturikansakunnasta. Meillä maanpuolustushenki ei ole omiaan edistämään pragmaattista suhtautumista maanpuolustukseen. Muuten rationaalisuudellan ylpeilevä kansakunta on edelleen valmis iskemään kokardin karvalakkiin ja käymään toivottomaan taistoon. Meillä halutaan kunnioittaa isien saavutuksia ja uhrauksia olemalla aina valmiina juuri samaan. Kun esitetään jokin ajatus, joka poikkeaa "puolustamme itsenäisesti koko aluettamme" -ajattelusta, tulkitaan se tiedostamattomasti näiden ihanteiden ylikävelemiseksi. Mitenkään muuten ei minusta voi ymmärtää voimassa olevaa liturgista tapaa puhua asioista. Jostain tällaisesta on minusta kyse myös tänään ilmestyneessä Reserviläisiliiton jäsenkyselyssä.

Sen mukaan enää vajaa 30% reserviläisistä kannattaa NATO-jäsenyyttä, kun vielä viisi vuotta sitten lähes 40 prosenttia halusi liittyä NATO:on joko heti tai lähivuosina. Vain muutama prosentti solmisi puolustusliiton Ruotsin kanssa. Yhteistä sotakalustoa hankkisi joka kymmenes ja vajaa puolet on valmis yhdistämään materiaalihankintoja sekä niihin liittyvää koulutusta mahdollisuuksien mukaan. Jatkossakin täysin itsenäistä puolustusta ylläpitäisi runsas viidennes (22,5%) reserviläisistä. Puolustusmäärärahojen korottamisen tarpeesta ollaan yksimielisiä. Yli 4/5 (81,1%) tutkimukseen osallistuneista korottaisi puolustusbudjettia. Mikäli puolustusmäärärahoja pitää edelleen supistaa, kohdistaisi yli puolet kohdistaisi leikkaukset kansainväliseen toimintaan. Eli juuri sieltä, mihin suuntaan NATO on tällä hetkellä kehittymässä.

Minusta tämä mielipiteiden suunta NATOsta poispäin on tavallaan yllättävä. Yllättävää se on siksi, että itse olen ajatellut suomalaisten pikkuhiljaa lipuvan NATO-mielisemmiksi. Tähän vaikuttaa ihan puhtaasti ajan kuluminen Neuvostoliiton ajoista, Venäjän voimistuminen, Euroopan yhdentymisen eteneminen ja myös taloudelliset paineet. Mutta onkin käynyt ihan toisin. Sekään ei ole yllättävää siinä mielessä, että suomalaista yhteiskuntaa huuhtoo konservatiivisuuden aalto, joka on täynnä kaipuuta yksinkertaisempiin aikoihin, yhtenäiskulttuuriin. Sen liikkeen näkyvin osoitus on Perussuomalaisten nousu. Matti Pesu muuten analysoi juuri ansiokkaasti juuri The Ulkopolitist -blogissa perussuomalaisten turvallisuuspoliittista toimintaa. Kannattaa myös lukea pitkät ja ansiokkaat kommentit. Mutta perussuomalaisuus heijastaa minun mielestäni juuri tätä ajatusta Suomesta ja suomalaisista, jotka pärjäävät omin voimin koivun ja tähden alla. Vaikka MEP Sampo Terho onkin asiasta eri mieltä.

Ammattilaiset eli upseeristo ja virkamiehet on ollut asiassa korostetun hiljaa. PV:llä on hyvin toimivat yhteydet kaikkialle yhteiskuntaan ja tilannetta on epäilemättä käyty läpi mm. poliittisten päätöksentekijöiden kanssa. Nyt voimassaoleva pattitilanne, jossa julkilausutulla puolustuspolitiikalla ei ole rahoituspohjaa, on varmaan hyvin turhauttava Puolustusvoimissa. Seuraavissa eduskuntavaaleissa tilanne ratkaistaan tavalla tai toisella.

Varsin harvassa olevat aktiiviset NATO-jäsenyyden edistäjät ovat hyvin hiljaa, ainakin jos heidä asemansa edellyttää millään tavoin yleistä hyväksyntää. Mutta kyllä siltäkin puolelta aloitteita tulee lähiaikoina. Tähän voi antaa tilaisuuden ensi marraskuussa pidettävä NATOn iso sotaharjoitus Steadfast Jazz, jossa harjoitellaan alueen puolustamista myös Baltian maissa. Juuri tästä olisi kyse Suomenkin kohdalla ja siksi sotaharjoitus pyritään varmasti nostamaan esiin suomalaisessa keskustelussa.

Vaikka tämä nyt on taas enempi sitä keskustelua keskustelusta, niin minä toivorikkaana tätäkin käyn ja uskon, että pääsemme jossain vaiheessa itse keskusteluun.