sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Vuoden 1918 oppeja turvallisuuspolitiikkaamme



Juoksuhautaan tehdyn joukkohaudan alkupäätä.

Kävin tänään osallistumassa sodan takia tapettujen ihmisten muistotilaisuuteen. Sankarihaudoilla olen seissyt aikoinaan useinkin, näpit jäässä valkoisissa hanskoissa Itsenäisyyspäivän tuulessa ja tuiskussa. Tämä muistotilaisuus, tai performanssi, oli kuitenkin järjestetty ihan muun syyn kuin omiemme tekoja ja uhrauksia kunnioittamaan. Se oli järjestetty omiemme pahoja tekoja muistamaan.

Viime yönä tuli tasan 95 vuotta siitä, kun Joensuun työväentalon eteen, Kauppakadulle ilmestyi valkoisten sotilasosasto. Se kaappasi mukaansa 100 sattumanvaraisesti valittua venäläistä, puolalaista, lättiläistä ja virolaista sotavankia. Länteen Yläsatamankatua marssivan rivistön perässä seurasi hevosen vetämä reki, johon oli kuormattu iso määrä lapioita. Rivistön päästyä nykyisen etu-Noljakan kohdalle, teloitettiin 99 vankia. Yksi vienankarjalainen pelastui suomenkielisyytensä takia. Urakka oli ohi puolessatoista tunnissa. Ruumiit peitettiin ohuesti paria vuotta aiemmmin kaivettuun juoksuhautaan. Niitä jouduttiin keväämmällä peittämään paksummin, kun kaupunkilaiset alkoivat valittaa joukkohaudan hajusta. Tänään seisoimme sen juoksuhaudan reunalla, johon nuo nuorimmillaan 16-vuotiaat sotilaat ammuttiin.

99 sotilaan teloitus oli muutamien Karjalan ratsujääkärirykmentin upseerien johtama, kännipäissään keksitty ja toteutettu teko. Teon taustalla oli yleisen kostomielialan ja ryssävihan lisäksi se, että kaupunkilaiset olivat hermostuneita joutuessaan elättämään rikollisina ja alempiarvoisina pitämiään aineksia yleisen ruokapulan aikana. Ketään ei rangaistu tästä joukkomurhasta. Kun luin tänä aamuna kroaattikenraalin Yhdysvaltain avulla tapahtunutta luikahtamista pois sotarikossyytteistä, tuntui että tätä voittajien rankaisemattomien hirmutekojen tarinaa eri hirveyksineen on kerrottu läpi ihmiskunnan historia.

Teon tekijät olivat tavallisia pohjoiskarjalaisia miehiä. Edelleen kaupungilla liikkuu huhuja, siitä kuka oli mukana hirmutyössä. Tästäkin tapahtumasta kantavat taakkaa sekä tapettujen että tappajien jälkeläiset. Saattaa jopa olla, että taakkaa kannetaan tässä tapauksessa pidempään tappajien suvuissa. Tähän ja muihin venäläisiin kohdistuneisiin tappoihin voi tutustua Valtioneuvoston kanslian julkaisusarjassa ilmestyneeseen artikkelikokoelmaan Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–22 Osa 2.2. (pdf).

Vuoden 1918 tapahtumat herättävät edelleen voimakkaita tunteita. Kaikki keskustelut aiheesta johtavat useimmiten pikaisesti peitellysti otettuihin puoliin asiassa ja jälkipelin moraalipisteitä haetaan hanakasti. Minulle on vankistunut pikkuhiljaa käsitys, että olennaisinta siinä sodassa oli se, että me suomalaiset tapoimme toisiamme ja vähän muitakin. Kaiken sen jälkeen on tavallaan hienoa ja tavallaan irvokasta, että sekä valkoiset että punaiset saivat pitkälti haluamansa Suomen. 1939 juopa meni lopullisesti umpeen ja se meni juuri sen takia, että kaikilla oli siinä vaiheessa hävittävää. Suomi oli ainakin melkein kaikkien isänmaa ja se myös ymmärrettiin.

Näiden tapahtuminen ajatteleminen on edelleen tärkeätä myös turvallisuuspolitiikkamme kannalta. Siihen on useampia syitä. Ensinnäkin, merkittävä osa maailman kriiseistä on sisällissotia. Ymmärtääksemme paremmin näitä kriisejä, voimme peilata niitä siihen mitä tapahtui meille melkein sata vuotta sitten. Jokaisella sodalla on toki omat syynsä ja seurauksensa, mutta uskoisin kaiken sen kitkerän ja tahmean vihan olevan samanlaista kaikissa sisällissodissa. Sen ymmärtäminen on olennaista.
Vallasta kamppailevat osapuolet etsivät ja saavat ulkopuolisia liittolaisia ja pystyvät näin jatkamaan sotimista. Koreat, Afganistan, entisen Jugoslavian alue, Kongon demokraattinen tasavalta, Somalia jne. Kaikki ne ovat sisällissotia tai niiden ulkopuolisilla toimijoilla vahvistettuja versioita. Maailman turvattomuus syntyy ja esiintyy merkittävästi juuri sisällissotien kautta.

Toinen näkökulma tilanteeseen on moraalinen. Sotaan liittyy aina, ihan aina, moraalisesti vääriä tekoja rauhan mittakaavassa järjettömiä määriä. Mikään sotajoukko missään sodassa ei ole selvinnyt ilman "normaalin" tappamisen ja taistelun lisäksi tapahtuneita hirmutekoja. Se on sodan luonto. Tai oikeastaan se on ihmisen luonto, jonka sota päästää vapaaksi tekemään hirmutekojaan. Turvallisuuspolitiikassa sodan mahdollisuus on aina se perimmäinen asia ja minä haluan ajatella, että sodan mahdollisuutta voi pienentää lisäämällä sen tuomittavuutta yleisesti. Naiivia ja idealistista ehkä, mutta aivan samalla tavalla on montaa muuta vitsausta saatu kitkettyä maan päältä. Orjuus, sukupuolten epätasa-arvo, rasismi ja moni muu vastaava asia oli ennen maailmassa lähtökohta. Ei niistä kokonaan ole päästy vieläkään, mutta ovat ne vähentyneet merkittävästi.

Tänään siellä joukkohaudan äärellä koin oman pasifismini voimakkaampana kuin pitkään aikaan. Sodan luonteeseen liittyvän pahuuden ymmärtäminen on olennaista turvallisuuspoliittisessa keskustelussa ja päätöksenteossa. Siitä ymmärryksestä kumpuaa erilaisia henkilökohtaisia ratkaisuja. Toinen takoo pelikonsolia totaalikieltäytyjänä vankisellissään, toinen päätyy Kadettikoulun ruutuun. Ja kaikkea siltä väliltä. Mutta ilman käsitystä sodan pahuudesta ei ihmisten ja kansakuntien kohtaloista pidä olla päättämässä.

Kolmas näkökulma nousee tuon lähes omassa pihapiirissäni tapahtuneen joukkomurhan motiiveista. Yksi keskeinen vaikutin oli rasistinen vihamielisyys venäläisiä kohtaan eli ryssäviha. Viha on iso voima, mutta se heikentää automaattisesti vaalijaansa. Viha estää näkemästä selkeästi, viha estää käyttämästä järkeään, viha vääristää vaistot. Venäjä on meidän turvallisuuspolitiikkamme olennaisin sisältö ja siksi tiedostamatonkin viha Venäjää ja venäläisiä kohtaan heikentää sitä. Meidän on oltava kiinnostuneita Venäjästä, meidän on oltava ymmärryksemme takia ikäänkuin auki Venäjälle ja sen loputtoman oloiselle kompleksisuudelle. Ville Haapasalon tapaiset Venäjää perinpohjin tuntevat ja sitä rakastavat ihmiset ovat tärkeitä. Venäjä on hieno maa ja venäläiset hienoja ihmisiä. He vain saavat aikaiseksi uskomattomia yhteiskuntia.

Kaikesta turvallisuuspolitiikassa tarpeellisesta ultrapragmaattisuudesta ja tuplajuustotekopyhyydestä huolimatta toivotan kaikille lopuksi: Rauhaa!

2 kommenttia:

  1. Toivossa on hyvä elää. Sanoi lapamato. Pasifismi on hieno aate, sitä esitti jo Jeesus aikoinaan poskenkääntämisineen. Todellisessa maailmassa se ei toimi.

    VastaaPoista
  2. "Ville Haapasalon tapaiset Venäjää perinpohjin tuntevat ja sitä rakastavat ihmiset ovat tärkeitä."

    Omasta mielestäni Haapasalo on enemmän venäläinen kuin suomalainen. Siksi hän näkee venäjän kuten venäläinen. Arman-Live tv-ohjelmassa hän loihe lausumaan, että venäjä ei ole sen kummempi maa kuin ruotsi. Täytyy olla melko sokea, että voi nähdä näiden maiden ainoana erona sen, että toinen sijaitsee suomesta länteen, toinen itään?

    "Venäjä on hieno maa ja venäläiset hienoja ihmisiä. He vain saavat aikaiseksi uskomattomia yhteiskuntia."

    Niin, miksiköhän venäläiset saavat aikaan yhteiskuntia jollaisia itärajan takana on perinteisesti ollut? Ovatko venäläiset pelkkiä sivustakatsojia jotka eivät yksinkertaisesti voi mitään millekään? Tippuuko venäläinen yhteiskunta johtajineen heidän syliinsä jostain tyhjiöstä. Pyytämättä ja yllättäen?

    Vai olisiko venäläisen kulttuurin arvopohjalla - sillä mitä ihmiset pitävät hyväksyttynä, tavoittelemisen arvoisena ja mitä he arvostavat - jotain tekemistä asian kanssa? Olisiko niin, että venäjää johtavat juuri sellaiset ihmiset jotka venäläiset ansaitsevatkin? Sellaiset, jotka he arvostuksillaan ja hyväksynnällään tilaavat?

    Venäläiseen kulttuuriin kuuluu voiman arvostus, hieman samaan tapaan kuin suomalaisuuteen kuuluu rehellisyyden arvostus. Enkä sano, etteivätkö suomalaiset arvostaisi voimaa tai venäläiset rehellisyyttä. Tarkoitan sitä, että arvojärjestys on kokonaan toinen. Venäjällä voima on paljon paljon tärkeämpää kuin rehellisyys. Ja niin on moni muukin asia. Itse asiassa venäjällä arvostetaan lojaaliutta, joka on rehellisyyttä oman viiteryhmän puitteissa. Itseisarvoista rehellisyyttä - kuten se suomessa ymmärretään - pidetään tyhmyytenä. Voimaa puolestaan pidetään kaikkein tavoiteltavimpana asiana. Miksi? Siksi, koska voimakas voi turvata omilleen hyvän elämän. Voimakas voi pakottaa muut tahtoonsa ja ottaa sen mitä tarvitsee, tai sen mitä haluaa vaikkei tarvitsisikaan. Siksi, koska venäläisessä yhteiskunnassa eivät heikot pärjää. Heikkous on vamma, jota venäläinen halveksii yli kaiken. Niinpä venäläinen on haluton kompromisseihin. Kompromissit kun ovat merkki heikkoudesta, eikä kukaan halua sitä stigmaa itseensä.

    Mitä enemmän venäläisten arvoja ja arvojärjestyksiä tutkii, sitä ilmeisemmältä näyttää, että venäjän politiikka on vain kansalaisten arvojen heijastumaa. Olipa kyse sitten sisä- tai ulkopolitiikasta.

    Minusta meillä ei ole pulaa russofiileistä. Meillä on pulaa ihmisistä jotka ymmärtävät venäläisen ja suomalaisen (länsimaisen) yhteiskunnan erot. Meillä on myös pulaa ihmisistä jotka ymmärtävät, ettei erilaisuuden huomaaminen ole russofobiaa vaan pelkästään erilaisuuden huomaamista.

    VastaaPoista