Turvallisuuspoliittista syttyä ja myttyä

Vastikään julkisuuteen tuli Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinnon sisäistä tiedonkulkua, jossa oli kuvattu eri maiden lähetystöille Venäjän Suomeen ja Ruotsiin suuntaamaa vaikuttamistyötä. Erityisesti esillä oli maiden sisällä käytävä keskustelu mahdollisesta Nato-jäsenyydestä. Monilta osin peitetyssä dokumentissa ei sinällään ollut mitään uutta, mutta silti se kiinnitti huomiota merkittävissä määrin. Ulkopoliittisen instituutin Mika Aaltola teki tästä Twitterissä terävän huomion:

”Yhdysvaltojen salainen diplomaattisähke”. Salaisuuden paljastaminen tuntuu olevan vallitseva totuuden tuottamismetodi. Itse sisältö oli yllätyksetön. Leima sähkeessä, tuottaa kuitenkin tuntemuksia totuudellisuudesta. Metodina varsin haavoittuvainen.

Kun  Juha Sipilältä kysyttiin kysyttiin sähkeen sisältämistä tiedoista, vastasi hän, ettei Venäjällä ole ollut todellista vaikutusta Nato-keskusteluun:

– Ei se ole vaikuttanut, kyllä suomalaiset osaavat tässä asiassa tehdä itse päätöksiä, sekä suomalaiset poliitikot että ihmiset.

Sipilän lausunto vaikutti minusta, ja reaktioista päätellen joistakin muistakin, suoraan sanottuna perin sinisilmäiseltä. Tätä kantaa tukee myös tutkimustieto, sillä MTS:n vuoden 2016 tutkimuksessa oli kysytty ihmisten motiiveja vastustaa tai kannattaa Nato-jäsenyyttä. Suurin syy vastustaa sitä oli nimenomaan halu säilyttää hyvät suhteet Venäjään. Tässä perustelussa on sisäänrakennettuna se ajatus, että kun Venäjä suhtautuu niin kielteisesti Nato-jäsenyyteen, niin se on myös valmis toimimaan jollain tasolla Suomea vastaan, jos liittyminen jäseneksi tapahtuisi. Jos Venäjä suhtautuisi naapurinsa Nato-jäsenyyteen neutraalisti tai myönteisesti, suhteet rajanaapuriin eivät olisi mikään syy olla kannattamatta jäsenyyttä.

Venäjä on toistanut viestiä Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vahingollisuudesta maidemme välisille suhteille hyvin usein niin kenraalien, ministerien kuin presidentinkin suulla. Kun suuri enemmistö suomalaisista vastustaa Nato-jäsenyyttä ja suurin syy siihen on Venäjän viestimä asia, niin kyllä minä pidän selvänä, että Venäjä on vaikuttanut Suomen Nato-keskusteluun. Tämän puolesta puhuu myös se, että vaikka olosuhteet vuoden 2014 jälkeen ovat muuttuneet rajusti, ei suomalaisten kannoissa liittyen turvallisuuspoliittisiin asioihin ole nähtävissä juurikaan muutoksia.

Seuraavana päivänä pääministerin kanta vaikutti vielä sinisilmäisemmältä, kun uudessa kirjassa kerrottiin Venäjän armotta ja tuloksellisesti painostaneen Suomen valtiojohtoa. Koska Sipilä oli varmasti tietoinen näistä tapahtumien vaiheista, on melkein pakko kysyä, että puhuiko hän tietämänsä totuuden vastaisesti väitettyään ettei Venäjällä ole vaikutusta Suomen keskusteluun, kun sillä on selvä, mutta salattu vaikutus jopa valtiojohdon päätöksiin.

Matti Mörttisen ja Lauri Nurmen poliittinen elämäkerta Sauli Niinistö – Mäntyniemen herra sisälsi lukuisia paljastuksia presidentti Niinistön melkeinpä omavaltaisuudesta ulkopolitiikassa ja myös perustuslain ulkopuolisesta roolista sisäpolitiikassa. Julkisuudessa olleet tiedot kirjan sisällöstä vaikuttavat minusta oikeansuuntaisilta ja sopivat siihen, mitä tähän asti on tiedetty. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että kirjassa olisi kaikki olennainen tietoa, vaan on jopa todennäköistä, että erilaisiin sen kuvaamiin prosesseihin liittyy vielä jotakin muuta tärkeää. Saa nähdä ravistaako kirja esiin näitä tietoja. Joka tapauksessa, jos kirjassa on väärää tietoa, niin uskon sitä oiottavan hyvin nopeasti.

Olen itse vuosia ihmetellyt Fennovoima-prosessin kulkua ja nyt kirjassa paljastetaan Venäjän armoton painostus, joka johti myös presidentin painostamaan valtion enemmistöomistama Fortumia lähtemään mukaan. Kirjan esittämä kuvaus tapahtumista vaikuttaa uskottavalta ja selittää ne kummallisuudet, joita prosessissa on nähty. Moskovan painostus on pakottanut suomalaiset toimimaan omaa etuaan vastaan. Se on myös saanut suomalaisen virkakoneiston oikomaan ja se on pelottavaa.

Saa nähdä minkälaisia seurauksia kirjan paljastuksilla on oikeassa elämässä vai jääkö se lajiniilojen keskinäiseksi kuohunnaksi. Presidentti Niinistön vahva kansansuosio että ennen kaikkea se, ettei hänellä ole oikeastaan kunnolla edes vastustajia, puhuu sen puolesta, että kohu menee nopeahkosti ja pysyviä jälkiä jättämättä ohi. Kuten toimittaja Jari Hanska twiittasi:

Miettikääpä millainen meteli olisi syntynyt, jos Tarja Halonen olisi tasavallan presidenttinä Venäjän vaatimuksesta painostanut pörssiyhtiön sijoittamaan ydinvoimahankkeeseen.

Kirjan kertoman mukaan näyttäisi siltä, että suomalaiset puoluejohtajat on suukapuloitu tiukasti olemaan horjuttamatta Niinistön linjaa. Tämä kävi itse asiassa hyvin ilmi juuri, kun Suomenmaa teki kiertohaastattelun STT:n Tuomas Savosen tekemään kiertohaastattelussa liittyen Venäjän puolustusministeri Shoigun koviin sanomisiin. Ei tarvitse paljoa liitoitella, kun sanoo, ettei kukaan sanonut mitään eikä kukaan pitänyt Shoigun sanomisia merkittävinä. Toki tämän voi tulkita myös perinteiseksi pragmaattisuudeksi, jossa pyritään minimoimaan ulkoisiin ärsykkeisiin vastaaminen ja pidetään näin hallussa omaa turvallisuuspolitiikkaa. Ehkä se on kumpaakin.

Yksi tapa, miten kohu voi jatkua, on että prosessista löytyy jokin juridinen kulma selvitykseen. Fortum on kuitenkin pörssiyhtiö ja sitä koskevat tiukat säännöt ajatella ennen kaikkea osakkeenomistajien tuottoa päätöksenteossaan. Yhtiön miljardisijoitukset Venäjällä ovat toki hyvä syy lähteä mukaan täyttämään Venäjän poliittisen johdon vaatimuksia, sillä Venäjällä ei yksityisomaisuuden suojaa oikeastaan ole. Bisnestä tehdään siellä aina poliittisen eliitin luvalla, erityisesti strategisiksi katsotuilla aloilla, kuten energiassa. Mutta toki tällainen melko korruptiivinen selitys ei oikein vastaa pörssilainsäädännön vaatimuksiin.

Eräs seuraus kirjan paljastuksilla on se, että minusta ne antoivat vakavan moraalisen iskun ajatukselle Nato-kansanäänestyksestä. Kysymys on siitä, että missä tahansa päätöksenteossa on käytettävissä oleva riittävä ja oikeansuuntainen tieto. Moskovan raju painostus on toki ollut pääteltävissä oleva asia, mutta silti se oli salattu. Suomalaisilla ei ollut oikeansuuntaista tilannekuvaa ja se johtui nimenomaan siitä, että valtiojohto piti tiettyjä asioita piilossa.

Olisi lapsellista ajatella, etteikö valtioiden välisiin suhteisiin kuuluisi melko lailla paljon salakähmää, mutta silti demokratia voi toimia vain, jos äänestäjillä on riittävät tiedot äänestettävästä asiasta. Jos meiltä pimitetään olennaista tietoa liittyen Natoon ja mahdolliseen liittymiseen siihen, ei ole oikein järjestää kansanäänestystä. Tämä on vahvan informaatiovaikuttamisen ohella hyvin vahvasti kansanäänestystä vastaan puhuva seikka. Valittujen edustajien on tässä minun nähdäkseni mietittävä ja päätettävä tästä riittävällä enemmistöllä.

Mutta ei Niinistö ole vain antanut periksi Moskovalle, hän on myös vienyt Suomen hyvin tiukasti Yhdysvaltain kylkeen ja kirjan mukaan hän puhuukin suljetummissa tilanteissa siitä, että Suomella on käytännössä turvatakuut erilaisten kahden- tai kolmenkeskisten järjestelyjen kautta. Ne ovat niitä liittoumia, joita Niinistö sanoo syntyvän, jos tarvetta on.

Jää nähtäväksi sekoittavatko nämä paljastukset miten suomalaista politiikkaa. Tässä kun on samalla päällä ulkoministeri Soinin aborttisooloilu ulkopoliittiseen linjaan verrattuna  ja ulkomaista alkuperää oleva palvelunestohyökkäys valtion verkkopalveluja vastaan. Hallitus pyrkii pyristelemään vaalikauden loppuun ja tulevaa hallitusta sekä sen ohjelmaa rakennellaan täyttä päätä siellä ja täällä.

Jälleen kerran on todettava, ettei kateeksi käy näitä vastuunkantajia. On helppo huudella katsomosta neuvoja, mutta jos vastuu painaisi harteilla, voisivat näkökulmat olla kovin erilaisia. Mutta kukin hoitaa omaa tonttiaan ja vastuunkantajat ovat asemiinsa pyrkimällä pyrkineet.