Väkivaltainen tiedustelu Salisburyssä

Salisburyssä tapahtunut hermomyrkkyisku on käynnistänyt valtavan, suuria tunteita sisältävän keskustelun, jossa sekaisin on asiaa ja älyttömyyksiä, puuroja ja vellejä sekä ennen kaikkea isoja ja vakavia asioita maanosamme turvallisuuden kannalta.

Käyty keskustelu on noudattanut hämmentävällä tarkkuudella tutkija Ben Nimmon Dismiss, Distort, Distract, & Dismay -periaatetta. Hänen mukaansa Venäjän länttä vastaan käymässä informaatiosodassa on olemassa tapa käsitellä informaatiota, joka toistuu jatkuvasti. Hän kehitti mallin toimiessaan Naton viestinnässä ennakoimaan miten Venäjä reagoi heidän lähettämiinsä viesteihin. Suomeksi tämän voisi nimetä vaikka vähättele, vääntele, venkuloi, varoittele -malliksi.

Venäjän Lontoon suurlähetystön twiitti pilkkaa brittien tutkimusta ja väitettyä todisteiden puutetta. Valittu tyylilaji ei varsinaisesti kerro virallisen Venäjän halukkuudesta osallistua asian selvittämiseen.

Eräs keskeinen syy, miksi tästä tapahtumasta käydään keskustelua niin kovilla kierroksilla, on teko itse ja sen laatu. Kahden ihmisen kimppuun hyökättiin suurin piirtein hirveimmällä aseella, jonka ihminen on keksinyt. Jos joku taho todetaan kykeneväksi ja halukkaaksi käyttämään tällaisia aineita keskellä rauhallista pikkukaupunkia, voi samalla todeta sen tahon kykenevän oikeastaan mihin vain.

Keskustelussa ponnahtaakin siellä täällä esiin väite, että Venäjän syyttäminen tästä on demonisointia. Tausta-ajatuksena silloin on, että näin hirvittävästä teosta syyttäminen saa syytöksen kohteen näyttämään epäinhimilliseltä ja pahalta. Taustalla tällaisessa tyrmistyksessä lienee ihmisen maailmankuvaan syvälle piirtynyt ajatus siitä, ettei Venäjä, tai ehkä kukaan, voi tällaista tehdä. Tällaisia ulottuvuuksia omassa maailmankuvassaan ihminen on valmis puolustamaan usein kauas järjen tuolle puolen.

Moni Venäjää tai Putinin Venäjää sympatisoiva on viime vuosien aikana jo joutunut selittämään itselleen ja muille niin monta asiaa parhain päin, että päätä on yhä vaikeampi kääntää. Samalla on rakentunut valheista ja tekosyistä hutera rakennelma, jonka pitäminen pystyssä vaatii yhä enemmän.

Juuri tätä rakennelmaa Kreml pitää pystyssä valheillaan, hämäyksillään ja salaliittoteorioillaan. Käytännössä Putinin Venäjä rakentaa varsinkin omille kansalaisilleen rinnakkaistodellisuuttaa, joka on melkeinpä peilikuva siitä, mitä me näemme. Valtion valvomat tv-kanavat etunenässä luovat kuvaa,  jossa valehteleva, pettävä länsi pyrkii hyökkäämään Jumalan valitsemaa Venäjää ja sen valittua johtajaa Vladimir Putinia vastaan. Venäjä suojelee ihmisarvoista elämää, demokratiaa, kansojen itsemääräämisoikeutta ja muita hienoja asioita, joita länsi uhkaa.

Tämä asetelma on lähtökohtaisesti omiaan polarisoimaan Venäjän toimista käytävää keskustelua, sillä jyrkät näkemyserot ohjaavat tulkitsemaan mitä tahansa mielipidettä tai näkemystä vain ja ainoastaan Venäjän puolesta tai sitä vastaan olevaksi. Skripal-tapauksessa tämä on tarkoittanut muun muassa sitä, että huolensa tutkintaprosessin luotettavuudesta ja sen tähän mennessä antamien tulosten luotettavuudesta ilmaisseita on helposti väitetty Putinin puolustelijoiksi. Tosin ihan oikeasti Putinia syystä tai toisesta puolustelevat ilmaisevat täsmälleen samaa huolta.

Suomalaisista päällimmäisenä on väsymätön Kremlin palvelija Johan Bäckman ja kuorossa hänen takanaan väitteitä toistelee se tutun sekalainen joukko äärioikealta, äärivasemmalta ja äärisieltäjostain. Tätä joukkoa yhdistää lähinnä haluttomuus ja kyvyttömyys luottaa mihinkää valtavirtaiseen. Jos täydellinen luottamus on omiaan viemään ihmisen silloin tällöin harhaan, niin näiden ihmisten täydellinen epäluottamus on viemässä heitä yhä kauemmas vaihtoehtoiseen todellisuuteen.

Erkki Tuomioja on joutunut, voisi sanoa jopa tavalliseen tapaan, monien kovasanaisesti arvostelemaksi kritisoituaan karkotuspäätöstä ennen tutkimustulosten varmistumista. Kuitenkin hän ilmaisi perusteensa sanomalla, että ”Emmehän me halua laskea oikeusstandardejamme samalle tasolle kuin Venäjällä”.

Perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho puolestaan kritisoi karkotuspäätöstä sanomalla, ettei todisteita oikein ole ja ettei Suomen toimella ole oikeastaan mitään merkitystä. Halla-aho kritisoi myös sitä, että demarien kritiikkiä Venäjä-politiikkaa kohtaan ei pidetä putinistisena, mutta sen sijaan vastaavat perussuomalaiset kannat tulkitaan sellaisina.

Itse näen tässä sen perusteen tulkintaerolle, että demarien kritiikki perustuu idealismiin ja moraaliin, PS:n poliitikkojen esittämät kannat taas ovat ihnhorealistia ja moraalin yhtälöstä poistavia. Aivan kuten parempaa unionia haluava EU-kriittisyys ja koko putiikista eroon haluava EU-vastaisuus voivat pinnallisesti esittää samanlaisia puheenvuoroja, niin samalla tavalla eroaa demarien ja PS:n esittämä huoli Venäjään kohdistuneiden toimien oikeellisuudesta.

Muun muassa Halla-aho viittaa kritiikissään myös hyvin yleiseen Venäjän vastaisia toimia arvostelevaan argumenttiin, jossa sanotaan, että kaikki reaktiot vain vahvistavat Putinin asemaa. Tämä on sinällään totta, sillä Venäjällä on viimeisen kymmenen vuoden aikana luotu tarkasti Kremlin kontrollissa olevan valtamedian kautta yleinen ilmapiiri, jossa Venäjä on uhattuna ja sitä voi puolustaa menestyksellisesti vain presidentti Putin. Mikä tahansa ulkopuolinen kritiikki Venäjän valtion politiikkaa tai sen päämiestä kohtaan voidaan näin kehystää helposti hyökkäykseksi Venäjää, venäläisiä ja venäläisyyttä vastaan. Jos taas ollaan hiljaa ja teoilla ei ole seurauksia, kehystetään Venäjän valtion viestinnässä tilanne niin, että mitään väärää ei ole tehty tai ettei kukaan uskalla sanoa vastaan mahtavalle Venäjälle ja sen mahtavalle presidentille.

Ei ole olemassakaan tapaa reagoida Venäjän toimiin niin, ettei se hyödyntäisi niitä maansa sisäisessä informaatiovaikuttamisessa tai ulospäin käymässään informaatiosodassa. Jos sellainen konsti löytyisikin, niin aloitteen tiukasti käsissään pitänyt Putin todennälköisesti tempaisisi sen jollain uudella konnankoukulla taas itselleen.

Joku levittää komealta kalskahtavan bloginimen alla teoriaa, että kyse olisi oikeastaan puutarhamyrkkyjen yhteisvaikutuksesta. Blogi on erikoistunut esittämään "vaihtoehtoisia" näkemyksiä Venäjälle vahingollisiin raportteihin kansainvälisiltä ihmisoikeusjärjestöiltä sekä kyseenalaistamaan OPWC:n työtä.  Esitän valistuneen arvauksen, että tämä Venäjän propagandaa levittävä blogi tuotetaan Venäjällä. Mitään tietoa blogin pitäjästä tai taustoista ei luonnollisestikaan anneta.

Tässä tapauksessa Venäjä on noudattanut malesialaiskoneen alasampumisesta tuttua kaavaa,  jossa se syytää esiin virallisista ja epävirallisista lähteistä suuren määrän erilaisia mahdollisia teorioita siitä, mitä on tapahtunut. Lähtien tietysti siitä, että britit itse käyttivät hermomyrkkyä omalla maaperällään. Näitä eri teorioita ja irtonaisia heittoja tutkimuksen epäluotettavuudesta ja muista myrkyttäjäehdokkaista sitten saadaan toistamaan jonkinlainen määrä Venäjän puolta pitäviä ihmisiä lännessä. Toki tähän työhön käytetään kaikki mahdolliset resurssit valtion kontrollissa olevista medioista suurlähetystöihin ja uutistoimistoista bottiarmeijoihin.

Saa muuten nähdä, milloin esille nostetaan Venäjän sisällisodan aikainen kaasuisku,  jonka britit tekivät bolsevikkeja vastaan.

Diplomatia, rikostutkinta ja taistelukaasusopimus

Keskustelussa ovat menneet myös erilaisten prosessien vaatimukset iloisesti sekaisin ja niitä on varmasti myös sekoitettu täysin tahallisesti.

Ensinnäkin diplomaattikarkotukset ovat poliittisia toimia, sillä diplomaattistatus on lähtökohtaisesti poliittinen päätös. Tätä määrittee Wienin yleissopimus ja sen 9. artiklassa lausutaan:

”Vastaanottajavaltio voi milloin tahansa ja tarvitsematta perustella päätöstään ilmoittaa lähettäjävaltiolle, että edustuston päällikkö tai sen diplomaattisen henkilökunnan jäsen on persona non grata tai että edustuston henkilökunnan jotakin muuta jäsentä ei voida hyväksyä. Lähettäjävaltion on tällaisessa tapauksessa joko kutsuttava asianomainen henkilö kotiin tai vapautettava hänet tehtävistään edustustossa.”

Tästä käy selvästi ilmi, että status on poliittinen päätös ja sen myöntämiseen ja epäämiseen käytetään poliittista harkintaa. Monissa puheenvuoroissa toistettu väite, että Suomi ja muut Venäjän diplomaatteja karkottaneet maat olisivat toimineet jotenkin juridisesti väärin, ei pidä paikkaansa. Esimerkiksi EU:n määräämät pakotteet venäläisille ihmisille ja tahoille on juridisesti perusteltu ja onpa pakotteiden kohteeksi joutuneilla mahdollisuus valittaa päätöksestä. Tätä mahdollisuutta ovat jotkut käyttäneetkin hyväkseen. Pakotteissa on siis selvästi erilainen päätösprosessi kuin nyt toteutuissa karkotuksissa. Tämä antaa siis myöhemmin mahdollisuuden mahdollisten juridisten näyttöjen jälkeen ottaa käyttöön myös pakotteita.

Toisekseen on sitten rikostutkinta. Radioaktiivisella poloniumilla Lontoossa 2006 kuoliaaksi myrkytetyn Aleksandr Litvinenkon murhatutkimus tarjosi briteille kokemusta asiasta. Kun Scotland Yardin tutkijat olivat Moskovassa, kokivat he melkoisia seikkailuja Venäjän viranomaisten estellessä ja haitatessa heidän työtään. Tutkittavana ollut murha tehtiin niin, että polonium tarjottiin Litvinenkolle teen seassa. Kun brittipoliisit vierailivat syyttäjän luona, saivat he heille tarjotun teen joukossa myrkkyä, joka laittoi suolen toimimaan vilkkaasti. Ei siis mikään ihme, että britit ovat haluttomia ottamaan Venäjän mukaan rikostutkimuksiin, sillä he aivan perustellusti epäilevät Venäjän viranomaisten vain haluavan haitata asian selvittämistä.

Vaikka Venäjän osuus myrkkyiskussa todistettaisiin oikeudessa ja todisteiden pohjalta oikeusistuin tuomitsisi Venäjän teosta, niin sillä ei olisi vaikutuksia Venäjän sisälle. Jonkinlaisena vertauskohtana voidaan ehkä käyttää 80-luvun puolessa välissä tapahtunutta Ranskan tiedustelupalvelun iskua,  jossa se upottaessaan pommilla Greenpeacen Rainbow Warrior-aluksen, surmasi samalla yhden ihmisen. Prosessi ei tosiaankaan ihan muotopuhtaasti mennyt, mutta kuitenkin kaksi agenttia istui kaksi vuotta vankilassa ja joukko poliitikkoja joutui eroamaan tehtävistään.

Kukaan ei vakavissaan kuvittele, että Venäjän hallinnossa tapahtuisi oikeasti merkittäviä muutoksia vaikka Skripal-isku todistettaisiin kaikkine vaiheineen ja viimeistä pilkkua myöten Venäjän tekemäksi. Kuvaavaa on, että Litvinenkon murhaan syyllisenä pidetty FSB:n agentti Andrei Lugovoi on nykyään duuman jäsen ja myös kiirehti kertomaan julkisuuteen,  että syytökset Venäjää vastaan ovat puppua.

Välirauhan aikana vuonna 1940 käytiin Moskovassa tiukkoja neuvotteluja Ahvenanmaan asemasta. Kun kotimaassa keskustelut tahmasivat juridisten seikkojen takia, sähkötti neuvotteluja Moskovassa johtava J.K. Paasikivi hallitukselle: ”Pyydän välttämään liiallista juridikointia, sillä Kreml ei ole mikään kihlakunnanoikeus.” Tällä hän tarkoitti sitä, ettei Kremlissä loppujen lopuksi laki ratkaise asioita, vaan ihan muut seikat.

Mutta kyllä nämä lukuisat käynnissä olevat  tutkinnat tulevat Kremlin elämää hankaloittamaan yhä suuremmassa määrin. Eri maiden Magnitsky-lait, kohti oikeudenkäyntiä edistyvä MH17-tutkinta, Krimin valtaukseen ja Venäjään liittyvät prosessit, Jukos-vyyhti ja Yhdysvaltain presidentinvaaleihin liittyvä tutkinta.  Oikeuden rattaat jauhavat hitaasti, mutta niistä seuranneita päätöksiä ei voida länsimaissa pyyhkäistä ainakaan kovin helposti pois poliittilla päätöksillä. Siksi näiden kumuloituva vaikutus tekee Venäjän tiukasti yhteen kuuluvalle poliittiselle ja taloudelliselle vallalle yhä hankalammaksi toimia maailmalla.

Kolmas erikoispiirre tapauksessa on mukana kuviossa oleva hermomyrkky. Kemiallisten aseiden valmistuksen, käytön ja tuhoamisen yleissopimuksen valvomiseksi on perustettu kansainvälinen organisaatio OPCW.  Tässä yhteydessä on myös sovittu joukosta sääntöjä, joiden mukaan toimitaan, kun jotakin maata syytetään taistelukaasujen käytöstä.

Pääministeri Theresa May määritteli julkisuudessa aineen näin: ”Former spy Sergei Skripal and his daughter were poisoned by a military-grade nerve agent of a type developed by Russia”. Siis Venäjällä kehitetty, sotilaalliseen käyttöön tarkoitettu hermokaasu ja että sitä käytti "suurella todennäköisyydellä" Venäjä. Se mitä hän kertoi unionin valtiojohdoille huippukokouksessa, täytyi olla tarkempaa ja konkreettisempaa.

Toki Venäjä ehti jo antaa ymmärtää julkaisseensa nämä tiedot, mutta kyseessä oli Britannian suurlähetystön ei-salaisen tiedotustilaisuuden kalvot ja ne sekä suurlähettilään puhe oli julkaisu verkossa. Puhe oli siellä myös venäjäksi.

Hyvin aktiivisesti keskusteluun osallistuva hahmo julistaa Kommersantin julkaisemat kalvot siksi salaiseksi tiedoksi, jonka pohjalta diplomaattikarkotuksista päätettiin.

Novitshok-yhdisteitä ei mainita myöskään kemiallisten aseiden luettelossa, koska tieto niiden olemassaolosta saatiin lännessä samaan aikaan, kun sopimusta hiottiin kuntoon ja asian esille nostaminen olisi todennäköisesti saanut Neuvostoliiton vetäytymään sopimuksesta.

Tässä kohtaa mukaan kuvaan astuu myös mahdollisuus saivarrella nimillä ja nimityksillä lähes loputtomasti. Esimerkiksi julkisuudessa käytetty määre novitshok (tulokas), on joukko tietynlaisia hermomyrkkyjä, joita Neuvostoliitossa tiettävästi kehiteltiin ja tuotettiin. Niillä oli omat nimensä siellä ja tämä antaa mahdollisuuden juridiseen hiusten halkomiseen, sillä on helppo julistaa, ettei mitään novitshok-myrkkyä ole, jos he itse käyttävät siitä jotain muuta nimitystä. Kuten todennäköisesti tekevät.

On hyvin todennäköistä, että näitä hermomyrkkyjä on tuotettu myös lännessä tutkimustarkoituksiin. Epävarmuutta on lietsottu sillä, että tämä sinällään alan peruskuvioihin kuuluva tieto on yhdistetty tietoon brittien tärkeimmän alan tutkimuskeskuksen Porton Downin sijaintiin lähellä Salisburyä. Hyvällä todennäköisyydellä siellä on myös valmistettu pieniä määriä novitshok-luokan hermomyrkkyjä, sillä ilmaisimien ja suojavarusteiden testaaminen jonkin aineen varalle ilman itse ainetta on perin hankalaa.

Virallinen Venäjä käyttää tarkasti hyväkseen kemiallisten aseiden sopimukseen liittyviä mahdollisuuksia. Lisäksi Venäjän on pidettävä tiukasti kiinni virallisesta ilmoituksestaan viime syksyltä, jolloin se kertoi hävittäneensä kaikki kemialliset aseensa.

Kemiallisten aseiden vastaisen sopimuksen menettelytavoissa on sovittu, että kaasun käytöstä syytetyllä maalla on kymmenen päivää aikaa vastata syytöksiin. Britit eivät tätä aikaa venäläisille suoneet ja tätä ovat kritisoineet paitsi Venäjä, niin moni lännessä. Tämä tarkoittanee sitä, että brittihallitus tosiaan päätti käytännössä hylätä OPWC:n menettelytavat ja tämä myös pitänee järjestöä sivuraiteella asian käsittelyssä.

Tosin OPWC:n asema Syyrian jatkuvien kaasuhyökkäysten kohdalla on jo heikentynyt Venäjän toimien takia merkittävästi. Venäjä on YK:ssa blokannut tiukasti kaikki todelliset toimet näiden hyökkäysten tukimiseksi ja estämiseksi. Voi perustellusti miettiä sitä, että kun Putinin Venäjän yksi suuri tavoite on muuttaa kansainvälisen kanssakäymisen sääntöjä omia vahvuuksiaan paremmin vastaaviksi, niin OPWC:n heikentäminen on siinä valossa onnistuminen, varsinkin kun sen voi tekopyhästi sysätä brittien syyksi.

Putinistinen valemedia muistuttaa, että OPWC on oikeastaan epäluotettava.  

Eräs kaikkia näitä kolmea lähestymistapaa yhdistävä tekijä on, että sekaisin menee myös se, että milloin puhumme Venäjän toimista ja milloin puhumme oikeastaan siitä, miten meidän lännessä tulisi toimia. Venäjän toimiin vastaaminen herättää tarpeen toimia nopeasti ja päättäväisesti. Demokraattisessa oikeusvaltiossa se voi olla hankalaa, joskus jopa mahdotonta.

Venäjän merkittävä vahvuus nykyisessä tilanteessa on sen nopea päätöksentekokyky, joka perustuu itsevaltaiseen yhteiskuntajärjestykseen. Putinin Venäjällä media ei tee kiusallisia kysymyksiä, kansalaisyhteiskunta ei haasta vallanpitäjiä, oikeuslaitos ei tee laillisuusvalvontaa, kansanedustuslaitos ei ole tiellä eikä vallan käyttäjän tarvitse pelätä joutuvansa tekojensa seurauksena pois vallasta seuraavissa vaaleissa. Meillä kaikki nämä ovat voimissaan ja se tekee omalta osaltaan Venäjän nopeisiin, helposti kiellettäviin (deniability) toimiin vastaamisen hankalaksi. Tätä Venäjä käyttää täysimääräisesti hyväkseen.

Kritiikki tutkimuksia kohtaan

Päällimmäinen tapa väittää, että Venäjä ei ole iskun takana on ollut iskun tutkinnan kyseenalaistaminen, koska sen tuloksena on korkea todennäköisyys Venäjän syyllisyydestä julistettu. Koska brittihallitus sai vakuutettua monia muita maita Venäjän syyllisyydestä, on luonnollinen askel yrittää kyseenalaistaa tämän tiedon luotettavuus ja se tapahtuu monin keinoin.

Kaikkialla hermomyrkkyiskusta käydyssä keskustelussa toistuu valhe Irakin joukkotuhoaseista, jonka Valkoinen talo loi oikeuttaakseen hyökkäyksen Irakiin ja jota Britannian johto päätti uskoa. Silloinen Britannian pääministeri Tony Blair antoi periksi Yhdysvaltain presidentti G.W. Bushille ja Britannia liittyi Irakia vastaan hyökkäävään liittoutumaan.

Irakin sodan perusteena käytetty valhe singotaan edelleen hyökkäykseen mukaan lähteneiden hallitusten silmille. Ja tässä tapauksessa kaikki brittien toiminta leimataan epäluotettavaksi juuri tämän valheen ja sitä seuranneen traagisen, yhä jatkuvan sodan takia. Toki silloin kun asialla ovat Venäjän hallitusta edustavat tahot, niin toisen hallituksen moittiminen valheesta on vähintään tekopyhää, kun itse perustaa koko ulkopolitiikkansa lukemattomille isoille ja pienille valheille Krimillä, Ukrainassa, Syyriassa, Montenegrossa ja monessa muussa paikassa.

Britit ymmärsivät itsekin pian Irakin sotaan liittymiseen olleen monin tavoin virhe ja he päättivät tutkia sitä systeemisenä virheenä. Kun virheellistä päätöstä seurasi joukko huonoja ratkaisuja, oli kyse paljon enemmästä kuin vain yhdestä väärästä päätöksestä.

Kolmen Raamatun pituinen Chilcot-raportti käy läpi sitä, miten ja miksi niin iso virhe oli mahdollista tehdä. Raportin pohjalta on luotu uusia toimintaohjeita ja määräyksiä. Itse asiassa näin käsiteltynä Irakin sodan virhe pienentää todennäköisyyttä brittihallituksen virheelle tässä tilanteessa. Panokset ovat joka tapauksessa kovat, sillä muutenkin heikkoa hallitusta johtava May olisi hyvin nopeasti entinen pääministeri, jos tutkinnassa tai sen tuloksissa ilmenisi häikkää. Voin kuvitella, että ennen EU-huippukokousta on päämisterin ja hänen esikuntansa toimesta esitetty lukemattomia hyvin painokkaita kysymyksiä asiaa tutkiville poliiseille ja tiedustelupalvelujen ihmisille.

Venäjän Lontoon suurlähetystön viestintätyyli ei ole todellakaan sitä, mitä perinteisesti mielletään diplomaattiseksi.

Perussuomalaisten kansanedustaja, siviiliammatiltaan poliisi, Tom Packalén kirjoitti blogimerkinnän siitä ja pääsi siitä hyvästä useisiin venäläisiin medioihin todistamaan,  miten väärin on Venäjän syyttämisen hermomyrkkyiskusta. Hän teki sen nimenomaan perustellen näkemystään omalla poliisin ammattitaidoillaan.

Itse asiassa Packalénin teksti kaikkineen on niin hyvä yhteenveto erilaisista Venäjän syyllisyyttä epäilevistä väitteistä, että ihan ihmetellä täytyy miten hän onkin sen osannut noin taitavasti koota. Hän jopa käytännössä vihjaa yhdysvaltalaisten olevan iskun takana: ”En syytä tässä brittejä, jotka käyttivät luultavasti vain tilaisuutta hyväkseen, enkä syytä ketään muutakaan, mutta Venäjä ei olisi minun pääepäiltyni, jos kyseinen rikos olisi minun pöydälleni tullut. Ukraina on mainittu, mutta en usko, että se olisi valtiona sekaantunut tähän. Maassa on kuitenkin monenlaisia toimijoita.”

Hän ei mainitse sanallakaan Yhdysvaltoja tekstissään, vaan ainoastaan korostaa miettimään syyllistä etsiessä, kuka hyötyi iskusta. Tietoa Packalénilla kyllä on, sillä hän on ollut tämän eduskuntakauden ajan ulkoasiainvaliokunnan, Euroopan neuvoston Suomen valtuuskunnan ja Pohjois-Atlantin liiton parlamentaarisen yleiskokouksen Suomen valtuuskunnan jäsen. Kuitenkin hän luottaa tässä asiassa enemmän Putinin hallinnon sanaan kuin brittihallituksen, EU-maiden johtajien ja myös oman valtiojohtomme vakuutukseen, että Venäjän syyllisyys on hyvin todennäköistä.

Packalén on jo useita vuosia myötäillyt Kremlin narratiiveja eri asioista. Ei siis mikään yllätys että hän tässä tekee niin ja bonuksena pääsee vielä trollaamaan pääministeriä otsikoimalla tekstinsä ”Kokematon Sipilä panikoi”.

Packalén nostaa tekstissään esiin myös sen monia puhutelleen näkökulman, että miksi ihmeessä Venäjä tekisi tällaista, jota varmasti paheksutaan ja josta se varmasti jää kiinni. Onhan tosiaan järjenvastaista tehdä teko, jonka seurauksista kärsii itse. Toki voidaan kysyä, että uskoiko Venäjä joutuvansa kärsimään, sillä länsimaiden päätöksentekokyky on ollut varsin heikkoa. Diplomaattikarkotukset olivat enemmän kuin he ehkä odottivat. Tai sitten ne olivat vähemmän.

Aiemminkin on sattunut usein, että Venäjä on selvän määrätietoisesti tehnyt asioita, jotka lännessä on arvioitu sen omien etujen vastaisiksi. Venäjä määrittelee omat etunsa ja toimii niiden mukaan, vaikka täältä katsottuna siinä ei olisikaan järkeä. Nyt Venäjä katsoo sen etuna olevan lännen horjuttamisen aktiivisilla toimilla. Kuten tutkija Kristi Raik suuren kuvion tiivistää:  ”Salisburyn hermomyrkkyisku asettuu jatkoksi kovenevien viestien sarjaa. Sanoma on mennyt perille – eikä länsi voi antaa siihen myöntyvää vastausta, vaikka Venäjä kuinka huutaa ja häiriköi.”

Atte Kaleva puolestaan esittää, että iskun herättämä vastareaktio oli nimenomaan se, mitä Kreml tahtoi ja tilasi. Näin saadaan osoitettua kansalle, miten uhkaava ja aggressiivinen länsi on, kun se syyttää Venäjää järjettömästä teosta, jota se kiivaasti kiistää tehneensä. Tätä näkemystä on vaikea pitää vääränäkään. Putinin hallinnon on täytynyt ymmärtää, miten syvälle eurooppalaisiin arvoihin se iskee.

Yksi syy saattaa olla myös raha. Lontoo kantaa runsaan venäläissiirtokuntansa myötä myös Londongrad-nimeä. Nyt britit saattavat vastatoimena tehdä venäläisen rahan olon epämukavaksi, kenties jopa passittaa sitä kotiin. Se ei haittaisi Kremliä lainkaan.

Salaisen tiedon merkitys

Kun katsoi presidentti Sauli Niinistön ja pääministeri Juha Sipilän esiintymiset heidän kertoessaan Suomen osallistumisesta diplomaattien karkotuksiin, niin oli helppo nähdä, että päätös otti lujille. Julkinen diplomaattikarkotus on kaikkea muuta, kuin miten Suomi haluaa toimia suhteissaan Venäjään. Kuitenkin näillä kahdella oli kuitenkin se kaikkein paras tieto asiasta Suomessa. Sipilä oli läsnä EU-huippukokouksessa, jossa pääministeri May kertoi tutkimusten tuloksista myös tasoilla, joita ei ole julkisuuteen tuotu. Tätä piirrettä on arvosteltu, vaikka se itse asiassa hyvin normaali toimintatapa. Tiedustelutieto jaetaan vain sinne, missä se on ehdottoman tarpeellista.

Tiedustelun tärkein tehtävä on hankkia tietoa päätöksenteon tueksi ja sitä tekevät päätyönään kaikki maailman tiedustelupalvelut. Vastavakoilu ja muut heille annetut tehtävät tulevat vasta sen jälkeen. Tiedustelutieto paljastaa aina sen hankkineen tiedustelun kyvykkyyttä ja tietolähteitä. Kyvykkyyden tai tiedonlähteen paljastuminen johtaa usein sen tiedon saamisen loppumiseen. Mitä arkaluonteisempaa tieto on, sitä harvempien nähtäväksi se päätyy. Joka tapauksessa brittien tarjoama tieto riitti vakuuttamaan Niinistön ja Sipilän.

Karkotuspäätöksen jälkeen on myös arvosteltu sitä, ettei tietoa päätöksen taustalla ole jaettu kovinkaan laajasti.  Poliittisessa päätöksenteossa käytetään joskus isoissa asioissa niin sanottua parlamentaarista menettelyä, jossa kaikki puolueet otetaan mukaan valmisteluun. Useimmissa asioissa ei. Juuri sitä varten on hallitusvastuu. Kun kyse on äärimmäisen arkaluonteisesta tiedosta, kuten tässä on, annetaan tieto tosiaan vain niille, joille se on päätöksenteon kannalta ehdottoman tarpeellista. Alemmissa asemissa toimivat ja oppositiopoliitikot eivät ole sellaisia.

Taustalla tässä kohtaa vaikuttaa myös epäluulo tiedustelupalveluja kohtaan. Presidentti Putin itse on taustaltaan sortovallan vartija ja vakooja, joka osaa kaikki alan konnankoukut. Myös lännen tiedustelupalvelut ovat jääneet aina silloin tällöin kiinni vääryyksistä tai taitamattomuuksista. Silti on turvallista vetää selvä ero Venäjän tiedustelupalvelujen ja lännen demokraattisesti valvottujen tiedustelupalvelujen välille. Kannattaa myös muistaa se, että demokratioissa tiedustelupalvelujen tehtävänä on suojella kansaa, autoritäärisissä hallinnoissa valtaa.

Karkotuksia tekeviä maiden rintama ei suinkaan ollut yhtenäinen, vaan moni EU-maa jäi eri syistä pois rintamasta. Suomessakin on vedottu varsinkin Itävallan poissaoloon. Jollain ajatuksen tasolla kun kylmän sodan aikana puolueettomuuttaan itäblokin kyljessä vaalinut Itävalta vertautuu edelleen meihin. Tosin vilkaisu karttaan kertoo, että nykyisin Itävalta sijaitsee suojassa Nato-maiden takana ja vertailukelpoisuus Suomen asemaan on sitä myötä pyyhkäisty pitkälti pois. Lisäksi Itävallan hallituksessa istuu äärioikeistolainen puolue, jolla on veljespuolueidensa tapaan hyvät yhteydet Moskovaan.

Lopuksi

Kuten niin usein muulloinkin, Venäjä on kehystänyt lännen reaktiot toimiinsa aktiiviseksi aggressioksi. Tilanne on vähän sama kuin jos koulussa nipistää vieressä istuvaa ja opettaja näkee vain tämän huitaisevan takaisin. Nipistelevä Venäjä kertoo suureen ääneen jokaisesta huitaisusta perustelemattomina hyökkäyksinä sitä kohtaan. Jälleen on kuitenkin hyvä muistuttaa, että EU-maissa ei ole poliittista halua tai sotilaallista kykyä uhat Venäjää sotilaallisesti. Ja vaikka olisikin, on Venäjä vakuuttanut usein ja kovin sanoin valmiuttaan käyttää ydinaseita.

Lännessä tätä iskua tarkastellaan häiriönä maailmassa, jossa asioista sovitaan ja jossa etsitään yhteisiä etuja ratkaisujen pohjaksi. Siltä kantilta katsottuna teko näyttää järjettömältä. Jos lähtökohdaksi taas ottaa Venäjän asenteen vastakkainasettelusta, muuttuu joukkotuhoaseen käyttö tehokkaaksi toimeksi, joka on yhtä aikaa vahvasti vaikuttava ja helposti kiellettävä. Iskusta käytävä keskustelu jakavuudessaan voi Venäjän näkökulmasta olla yhtä hyödyllistä kuin isku itse.

Isku oli luonteeltaan poliittinen, vaikka siinä käytettiin järeimmän tason sotilaallista asetta. Jos teolle hakee sotilaallista allegoriaa, niin kyseessä näytti olevan väkivaltainen tiedustelu,  jossa pienimuotoisen hyökkäyksen avulla hankittiin tietoa vihollisen puolustuksesta. Nyt on sitten mietittävä paitsi puolustustamme, myös sitä, että mihin käyttöön Putin tätä väkivalloin saatua tiedustelutietoa tarvitsee.