Helsingin Sanomat ja tiedustelun salaisuudet

Kuva: JHS 147 Salassa pidettävien tietojen ja asiakirjojen turvaluokittelu

Helsingin Sanomien julkaisema juttu Puolustusvoimien tiedustelusta on herättänyt melkoisen myrskyn. Kun asiaa valtiovallan puolelta kommentoi ensimmäisenä virallisesti tasavallan presidentti, niin tietää, että nyt on tosi kyseessä. Itse juttu sisältää pääosin yleisluontoisen kuvauksen Puolustusvoimien signaalitiedustelusta.

Juttu perustuu HS:n haltuunsa saamiin asiakirjoihin. Tai ainakin ne asiakirjat ikäänkuin selittävät jutun kokonaan, vaikka veikkaisin muutakin toimittajantyötä tehdyn kiitettävästi. Toinen jutun kirjoittajista, Lumilapio-palkinnolla tutkivasta journalismista palkittu  Laura Halminen twiittasikin prosessin kestäneen hänen osaltaan useita viikkoja. Jutun toinen kirjoittaja, todennäköisesti tahdin jutunteossa määrännyt, erittäin kokenut toimittaja Tuomo Pietiläinen omaa myös vahvan taustan tutkivassa journalismissa. Hän on kirjoittanut useita tiedustelulakiin hyvin kriittisesti suhtautuvia juttuja. Niiden kriittisyys on joidenkin mielestä yltänyt liioitteluksi tai jopa vääristelyksi. Virkakoneistoa Pietiläinen onnistui loukkaamaan nimittämällä eduskuntaan virkansa puolesta kutsuttuja lobbareiksi.

Helsingin Sanomien haltuunsa saamat asiakirjat olivat kaikkein järeimpiä salaisuusluokituksiltaan. Niiden käsittely on niiden oikeassa ympäristössä on äärimmäisen tarkkaa ja hyvin harvalukuinen joukko niitä ylipäätään edes näkee. HS ei lähdesuojaan vedoten paljastanut mitään, miten se aineiston käsiinsä sai.

Kun vuodon lähde selviää, kehystää se tapahtumaa uudelleen. Se, että onko vuoto Puolustusvoimissa, muualla virkakoneistossa vai poliittisessa päätöksenteossa, on iso asia. Periaatteessa lähde voi olla muuallakin, mutta se mahdollisuus on perin pieni. Myös vuotajan motiivi on tärkeä. Yleensä omaa organisaatiotaan vahingoittavaa tietoa vuotavilla on taustalla joko halu paljastaa vääryyksiä tai kostaa jotakin itselleen tapahtunutta. Nyt kyseessä ei ainakaan ole pilliinviheltäjä, sillä HS toteaa haltuunsa saamansa aineiston perusteella Puolustusvoimien tiedustelun toimivan oikein. Jutun ja tietojen julkaisemista perusteltiin näin oikeastaan vain "hyvä tietää" -perustelulla. 

Kun kyseessä on näin salaisia asiapapereita, niin niiden käsittelyssä on valtiolla hyvin tarkat määräykset ja niitä määräyksiä myös valvotaan. HS vakuuttaa käsitelleensä aineistoa sen vaatimalla tarkkuudella. Koska jutun verkkoversiossa oli kuvia näistä salaisista asiakirjoista, on ainakin osa aineistoa ollut myös digitaalisessa muodossa. 

On myös hyvin mahdollista, että lehden julkaiseman aineiston pohjalta on vieraiden valtojen tiedustelupalveluilla mahdollista tehdä myös pidemmälle meneviä johtopäätöksiä Suomen kyvyistä. Pienet yksityiskohdat voivat täydentää jonkun kuvan kokonaiseksi. Vaikka paperien leimaaminen salaisiksi tai erittäin salaisiksi on tosiaan hallinnollinen päätös, kuten HS selittää, niin vaikea on uskoa HS:n olevan viranomaisia kykenevämpi arvioimaan luottamuksellisuuden tarvetta. HS ilmoitti, että oli tarkkaan harkinnut jutussa kerrottavat asiat ja mitään suuria yllätyksiä ei tosiaan esiin noussut. Mutta, kuten sanottua, nyt julkistetun tiedon vahingollisuutta on mahdotonta arvioida. 

Viimeksi kun presidentti kiiruhti julkisuuteen tuntien varoajalla, oli Hollannissa paljastettu Suomen avustaneen Venäjältä ostetun BUK-ohjuksen räjäytyksellä malesialaiskoneen alasampumiseen liittyviä tutkimuksia. Silloin kyse oli arasta asiasta Venäjän suhteen. Nyt presidentti julkaisi muutaman lauseen tiedotteen. Se osoitti heti, miten vakavasta asiasta oli kysymys. Erityisesti tunteet Puolustusvoimien henkilökunnan keskuudessa kuumenivat välittömästi. Tälle nopealle ja kovalle reaktiolle on selityksensä.

Tiedustelu on toimintaa, jossa pyritään eri tavoin saamaan selville tärkeitä asioita päätöksenteon ja turvallisuuden kannalta. Mahdollisimman hyvän tiedon avulla tehdyt päätökset ja tieto turvallisuuteen liittyvistä riskeistä ja uhista ovat selviytymisen edelltyksiä. Tätä toimintaa on tehty läpi ihmiskunnan historian ja edelleen se on valtion ja muunkinlaisten organisaatioiden ydintoimintaa. 

Tiedustelua tehdään suhteellisen pieneltä, mutta merkittävältä osaltaan salaisilla keinoilla. Jos keinot saadaan selville, tiedonkulku loppuu. Hyvin usein saadusta tiedosta on mahdollista tehdä hyvinkin tarkkoja johtopäätöksiä siitä, miten tieto on saatu. Siksi tiedustelutiedon salaaminen on onnistuneen tiedustelun perusta. Tämä perusta on luonut koko eetoksen alalle, jossa salaisuuksien pitämistä pidetään keskeisenä arvona. Tämä eetos näkyy myös asiaan liittyvässä lainsäädännössä ja määräyksissä. Puolustusvoimien sisäisessä kulttuurissa tiedustelun arkaluonteisuus ja siihen liittyvä tiukka vaitiolo ovat ehdottomia refleksejä. Tiedustelu on maan turvallisuuden takaamisessa ehdottoman tärkeää toimintaa, jonka vaarantaminen vaarantaa kansallisen turvallisuuden. Näihin reflekseihin ja asenteisiin HS:n juttu paukautti isolla voimalla ja vaikutus myös emotionaalisella tasolla oli sen mukainen. Kun suomalainen kenraali ilmoittaa julkisesti peruneensa maan suurimman sanomalehden tilauksen, on tosi kyseessä. Toki Puolustusvoimien piiristä tuli myös maltillisempia näkemyksiä tilanteesta.

Journalismi puolestaan toimii avoimuuden eetoksella. Sen tehtävä on tuoda esiin ja kertoa asioista ja ilmiöistä. HS perusteli juttuaan juuri tällä tehtävällään kertoa kansalaisille heille tärkeästä asiasta. Kun uusi tiedustelulaki astuu voimaan, on tähän asti erittäin salaisena pidetty sotilastiedustelu merkittävämmässä asemassa ja siksi lehden mielestä on kansalaisten oikeutettua tietää paremmin minkälaisesta laitoksesta on kysymys. Tästä toimijasta ei oltu juurikaan kerrottu, vaikka tiedontarve oli uuden lainsäädännön myötä ilmeinen. Tietotyhjiö täyttyi, kuten sillä on aina, tavalla tai toisella, tapana tehdä.

Tässä nyt käsillä olevassa tapauksessa nämä kaksi hyvin vastakkaista eetosta ovat törmänneet toisiinsa todella kovalla vauhdilla. Eivätkä seuraukseet jääneet vain juridisen prosessin käynnistämiseen, jossa selvitetään tekikö kuka mitä lainvastaista vai ei. Helsingin Sanomien juttujen kommenttipalstoilla ihmiset ovat pääsääntöisesti olleet pöyristyneitä lehden toiminnasta ja varsinkin alussa mielialaa hallitsi lähes kokonaan lehden vastainen ilmapiiri, joka laajentui sosiaalisessa mediassa kattamaan kohdistumaan jopa kaikkiin toimittajiin. Tunteet kuumenivat ja monien lausunnot tulivat tarpeettoman kovasanaisiksi ja pahimmillaan jopa hyökkäyksiksi ylipäätään toimittajia ja journalismia vastaan. Hyvin suureellisia jurdisia termejä maanpetoksesta alkaen manattiin esiin. Tämä tullee herättämään myös vastareaktion, jossa ylimenneet syytökset herättävät halun puolustaa lehden ja toimittajien toimintaa. Toivottavasti tähän ei mennä. >> Toivottavasti ylimenneitä syytöksiä ei tule, eikä olisi tarpeen puolustaa median turvallisuutta ja vapautta.

KRP on ilmoittanut tutkivansa jutun yhteydessä turvallisuussalaisuuden paljastamista. Asiakirjat vuotaneen henkilön tilanne lienee hyvin selvä, vaikka syyllinen hänkin on vasta lainvoimaisen tuomion jälkeen, mutta lehden päätoimittajan ja jutut kirjoittaneiden toimittajien toiminta on myös tutkittavana. Asiaan pyritään saamaan selvyys mahdollisimman pian. 

PV:n tiedustelulaitoksen johtaja tiedustelupäällikkö, kenraali kenraalimajuri Harri Ohra-aho teki myöhään lauantaina sovinnoneleen Twitterissä HS:n päätoimittajalle Kaius Niemelle. Kaiken kuohunnan keskellä Ohra-aho osoitti minusta kykyä paitsi nousta tilanteen yläpuolelle, myös kykyä tehdä rohkean pelimannilikkeen asian ratkaisua edistääkseen. Siunauksen tälle toimelleen hän sai myös ylipäälliköltä, kun presidentti Niinistö tykkäsi Ohra-ahon twiitistä oman tilinsa kautta. Niemi vastasi twiittin ja lyhyt keskustelu avasi yhteyden. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö juridinen prosessi jyräisi edelleen eteenpäin, mutta ainakin minusta on huojentavaa nähdä, miten suomalaisen yhteiskunnan kannalta keskeiset toimijat pystyvät äärimmäisessäkin tilanteessa luomaan yhteyden. Tämän yhteyden muodostumista tuki varmaan se, että HS:ssa ei tänään sunnuntaina ollut muuta aiheeseen liittyvää, kuin päätoimittajan haastattelu, jossa hän perusteli lehden toimintaa. Alunperin näitä juttuja piti tulla useita ja jotenkin järkeenkäypää olisi ollut, että myös sunnuntainumerossa asiaa olisi käsitelty.

HS pyrki minun mielestäni oikeaan asiaan, kertoa lain myötä yhä keskeisemmässä asemassa vaikuttavasta viranomaistahosta. Mutta se teki sen mielestäni perin väärin. Nyt aineiston julkaisemisessa oli minun mielestäni aivan turhanaikaista pätemistä leimoilla ja kansalaiselle merkityksettömien tietojen täsmällisyydellä. Melko lailla riittävän pitkälle oltaisiin päästy ”HS:n tietojen mukaan” -ilmaisulla. Jos juttu olisi tuonut esiin esimerkiksi viranomaisten väärinkäytöksiä tai muuta merkittävää, olisi jutun aiheuttaman vahinko perusteltavissa. Oikealla asialla väärillä keinoilla siis.

Vaikka pitäisi lehden arviota julkaista aineistoa kuinka vääränä, niin suurin syy salaisuuksien julkituloon on kuitenkin vuotajalla. Salaisista salaisimmasta vuodetaan tietoa ulos ja se on kovin monin tavoin hirvittävä asia. Voisin kuvitella työilmapiirin tiedustelu- ja turvallisuusviranomaisten keskuudessa olevan melkoisen painajaismainen tällä hetkellä. Valtavasti resursseja tuhlautuu jutun tutkimiseen ja saamiseen päätökseen. Ulkomaisten tiedustelupalvelujen luottamus on kovalla koetuksella ja ilman kansainvälistä tietojenvaihtoa olemme pulassa. Jos jokin taho arvioi kykyjensä tiedustella olevan vaarassa, koska Suomessa on vuoto, niin ei se meille enää tietojaan jaa.

Yllättävän rajuna noussut aalto Helsingin Sanomien toimintaa vastaan ei toivottavasti käänny ristiretkeksi toimittajia ja journalismia vastaan. Sitä taistoa kun käyvät jo erilaiset yhteiskuntavastaiset voimat politiikan marginaaleissa. Vaikka HS monien muidenkin kuin minun mielestäni toimi tämän jutun julkaistessaan väärin, niin asiaa selvitetään paitsi oikeudessa, niin varmasti myös lehden sisällä. Helsingin Sanomat on tasokas, journalistinen julkaisu ja sellaisena myös tästä virheestä huolimatta pysyy. Toivon sen pystyvän käymään tämän prosessin avoimen kriittisesti läpi ja hakemaan taas luottamusta lukijoiltaan. Helsingin Sanomat tarvitsee lukijansa, mutta myös Suomi tarvitsee Hesarinsa. Siksi olisi kaikkien osapuolten tärkeää hoitaa tämä katastrofi tiukasti ja tyylikkäästi, vahingot minimoiden.

Lisäyksiä:

Sanoman hallitus on pyytänyt HS:ltä selvityksen tiedustelu-uutisoinnin journalistisesta prosessista

Helsingin Sanomien vastaavan päätoimittajan avoin kirje lukijoille:
Artikkeli Viestikoekeskuksesta olisi pitänyt perustella paremmin lukijoille