keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Vanha ja uusi turpotapa tukkanuottasilla

Maailma on kovin turvattomalta tuntuva paikka nykyisin, myös meille eurooppalaisille. Parisenkymmentä vuotta kesti jokin kultainen aikakausi, jolloin kansallisvaltioiden väliset väkivaltaiset vastakkainasettelut edes mahdollisuutena tuntuivat ainakin meidän osaltamme jääneen taakse. Nyt ei enää tunnu siltä. Maailma on muuttunut monella muullakin tavalla, myös Suomen kohdalla. Käynnissä on kivuliaan oloinen itsetutkiskelu, jossa meidän pitäisi saada selville se, missä olemme ja mihin pyrimme. Karkeasti ottaen tähän kysymyksenasettelua haetaan vastausta joko siitä, miten asiat ennen olivat tai siitä, miten ne voisivat olla.

Karikatyyriin asti täydellinen esimerkki siitä, miten mikään ei saisi muuttua on päätoimittaja Tauno O. Mehtälän pääkirjoitus Vastavalkeassa. Siinä hän tyylilleen uskollisena, sekavasti ja lähtökohtaisesti virheellisiä väittämiä virheellisesti yhdistellen, kertoo Suomen joutuvan asioiden näin edetessä pian sotaan. Se johtuu hänen mukaansa monista asioista, mutta yhteistä niille kaikille oli se, että me itse vedämme sodan päällemme. Kun me toimimme väärin, tulee sota. Eli jos toimisimme oikein, ei tulisi sotaa. On siis vain meistä kiinni, että saammeko elää rauhassa. Tämä ajatuskulku on myös suomettumisen ajan perusajatus. Kun teemme, kuten Kekkonen sanoo, on meillä rauha. Jos emme tottele Kekkosta, rankaisee Neuvostoliitto tottelemattomuudesta sodalla. Synnin palkka on kuolema.

Mehtälän ja vähän miedomminkin asioita näin hahmottaneiden silmissä reaktiomme ovatkin aktioita. Kun olemme reagoineet muuttuneesen tilanteeseen omilla toimillamme, olemmekin syyllistyneet sodanlietsontaan. Rauhantahtoisuutta tuntuu olevan vain se, että hymy huulilla seuraa katseella tapahtumia ilmenkään värähtämättä. Kaikki liikahdukset tulkitaan yllytykseksi. Hieman kärjistäen tätä lähestymistapaa voisi verrata humalaisen kohtaamiseen julkisessa liikennevälineessä. Kaikki leikkivät, ettei mitään erikoista tapahtu, vaikka joku möykkää ties kuinka ja kaikki välttelevät viimeiseen asti katsekontaktia häirikön kanssa.

Turvallisuuspolitiikan tietämys ja ymmärtämys ovat myös hyvin heikkoja tänä päivänä. Kun ketään ei ole koko asia suuremmin viime vuosikymmeninä kiinnostanut, ovat erilaiset hitaat päätöksentekoprosessit ryömineet eteenpäin pitkiäkin matkoja ilman että kukaan on niihin suuremmin kiinnittänyt huomiota. Protestoivista puheenvuoroista huolimatta se on tapahtunut demokraattisesti. Yllättäen asiat ovat monelle tulleet, mutta se on ihan eri asia kuin epädemokraattisuus. Ja vaikka kuinka jokin asia tutnuu ikävätlä, ei sekään ole kovinkaan kummoinen argumentti turvallisuuspolitiikassa, jossa pienen maan vaihtoehtoina ovat usein rutto ja kolera.

Näissä sinällään varmasti ihan vilpitöntä huolta tihkuvissa puheenvuoroissa pilkahtaa myös mukana maaginen maailmankuva. Toki politiikassa, jossa sanat ovat tekoja, on sanomisilla merkityksensä reaalimaailman muutoksissa. Mutta silti nousee mieleen vanha suomalainen tapa olla kutsumatta karhua karhuksi, koska se pitää nimensä mainitsemista kutsuna. Venäjästä tai sen mahdollisista aikeista puhuminen kutsuu sitä kiinnittämään huomiomme meihin ja sitähän me emme missään nimessä halua. Siksi nyky-Venäjän olemuksesta ja aikeista puhuminen on ollut hankalaa. Viime aikoina on suorasanaisempiakin kannanottoja ollut, jotka kertovat siitä, että ymmärrys tilanteesta on olemassa. Mutta monelle nämä karut arviot tuntuvat näyttäytyvän karhun härnäämisenä. Siis jälleen ajatustapa suoraan suomettumisen aikakaudelta.

Toimivat yhteydet Venäjälle ovat meille kuitenkin äärimmäisen tärkeä asia. Tärkeämpää on kuitenkin on pystyä pitämään sikäläinen korruptio irti suomalaisen yhteiskunnan rakenteista. Jos kytkeytyminen Putinin vallan vertikaaliin on edellytys toimiville suhteille, niin ikävä kyllä se ei minusta ole kannattavaa. Kuitenkin monet tuntuvat pitävän juuri näitä nykyistä paljon likeisempiä ja kiinteämpiä suhteita rauhantahtoisuuden todellisena osoituksena.

En ole varma, että ymmärtävätkö läheisempiä suhteita kannattavat, miten tämän hetken Venäjällä poliittinen valta sanelee rahan vallalle mitä tehdä. Meillä vaikutussuunta kulkee enemmän toiseen suuntaan. Meillä onkin oikeusvaltio, toimiva yksityisyysomaisuudensuoja, vapaa media ja  markkinavetoinen talousjärjestelmä. Venäjällä nämä kaikki ovat vähintäänkin erittäin puutteellisia. He tosin sanoen pelaavat eri sääntöjen mukaan ja päästessään toimimaan tänne, pelaavat edelleen mahdollisimman pitkälle niiden mukaan. Venäjän taloudellisen vaikutusvallan lisääntyminen tarkoittaa tällä hetkellä myös sen poliittisen vaikutusvallan lisääntymistä. Eikä siinäkään nyt olisi mitään itsessään pahaa, jos Venäjä jakaisi samat arvot kuin me, mutta Putinin Venäjä edustaa hyvin toisenlaisia arvoja. Ne arvot vaikuttavat meihinkin, jos annamme sen tapahtua. Luontaisesti olisi Suomi kuitenkin kiinteästi osa Pietarin talousaluetta. Ikävä kyllä nykyinen poliittinen tilanne katkaisi lupaavan kehityksen siihen suuntaan.

Kun tarkastelee turvallisuuspoliittista keskustelua, niin erilaiset tavat hahmottaa syy-seuraus-suhteita ovat varsin selvästi nähtävissä. Osa on tällä perinteisellä ”tämä on ennen kaikkea meistä itsestämme kiinni” -linjalla, suurin osa tasapainoilee jossain välissä ja jotkut tuntuvat olevan valmiita toimimaan kuin voisimme täysin itsenäisesti päättää asemastamme ja suhteestamme toisiin maihin. Mukana on myös paitsi huomattava määrä uhriutumista ja turhaa herkkähipiäisyyttä, niin myös turhan kovaa sanankäyttöä. Kun vain jaksiasi itsekin muistaa aina sen, että lähes kaikki keskustelijat erilaisita kannoistaan huolimatta ajattelevat nimenomaan Suomen parasta. Selvää joka tapauksessa on, että yhtään mikään vaihtoehto ei tee asemaamme täysin selkeäksi ja turvalliseksi. Eri vaihtoehtojen todennäköisyyksillä tässä pelataan. Oikein pahalla vaihtotehdolla kannattaa pienempäänkin todennäköisyyteen reagoida.

Pienellä maalla ei hankalina aikoina ole kuin hyvin rajoitettu määrä vaihtoehtoja ja nekin usein järjestään huonoja tai huonompia. Tässä kohdassa tarvitsemme mielestäni kahta asiaa: suopeahenkistä, mutta moniarvoista keskustelua siitä, mitä olemme ja minne pyrimme sekä strategista kärsivällisyyttä itsetuhoisesti käyttäytyvän Venäjän vieressä. Kovat ajat voivat vaatia kovia ratkaisuja ja niitä ei pysty demokraattinen valtiojohto kunnolla tekemään ilman kansan tukea.

4 kommenttia:

  1. Markku Salomaa puhuu kirjassaan Kylmän sodan toinen erä ns. Kremlin kognitiivisesta otteesta. Se kuvaa erittäin hyvin (liian) läheisten Venäjän suhteiden peräänkuuluttajien asemaa. Venäjällä osataan käyttää kepin lisäksi myös porkkanaa. Näistä porkkanoista ovat monet elinkeinoelämän toimijat päässeet vaikuttamaan. Turha lienee muistuttaa vaalirahoituksen vaikutuksista puolueiden linjauksiin. Ja ovathan vanhat NL:n myötäjuoksijat viroissaan ja toimituksissaan edelleenkin rekrytoituaan ja ohjattuaan vuosikaudet samanhenkisiä kollegoita. Milloinkahan Suomessa kammataan myötäjuoksijat, kuten muualla Euroopassa on jo tehty?

    Salomaan mukaan Venäjän geopoliittiset intressit ja uusittu sotilasdoktriini kertovat ymmärtävälle lukijalle yllättävän hyvin Venäjän offensiivisen ulkopolitiikan taustat. Ne luettuaan ei voi olla enää sinisilmäinen. Suomen etu on liittoutua sotilaallisesti länteen mahdollisimman nopeasti!

    Suomea monin tavoin heikentävä humanitaarinen maahanmuutto on vain eräs ottelu isossa turnauksessa.

    Maahanmuuttokriittinen kansanliike, MaKriKaLi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Korjaus: 4. rivillä vaikuttamaan p.o nauttimaan

      Maahanmuuttokriittinen kansanliike, MaKriKaLi

      Poista
  2. Samaa mieltä olen kuin bloggari, lisäisin vielä että mahdollisimman avointa keskustelua, koska se on paras ase korruptiota vastaan.

    Kovin tuntuu pikkusieluiselta tämä maahanmuuttokriittisen kommentaattorin maailmankuva. Huono on elää maassa ja maailmassa jossa hädässä olevaa ei auteta.

    VastaaPoista
  3. "Kovat ajat voivat vaatia kovia ratkaisuja ja niitä ei pysty demokraattinen valtiojohto kunnolla tekemään ilman kansan tukea."

    Kansan "tilannekuva" ei välttämättä ole aivan ajantasalla ja siksi se voi tukea tai jopa vaatia ratkaisua joka ei todellisuudessa ole Suomen etu.

    Kun turvallisuuspoliittisten päätösten pohjana olevat arviot, kuten uhkaskenaariot, pidetään salassa, kansan mielipiteen muodostusta tosiasiallisesti ohjataan status-quon suuntaan.

    Olen blogistin kanssa yhtä mieltä siitä, että lähes kaikki poliittiset toimijat ajavat Suomen etua. Ongelmana näyttää kuitenkin olevan, että usein ymmärrys siitä mikä on Suomen etu näyttää vaihtelevan melkoisesti. Suomen edun ei myöskään nähdä vaarantuvan kun turvallisuuspolitiikkaa käytetään sisäpolitiikan tai jopa henkilökohtaisten valtapyyteiden välineenä.



    VastaaPoista