sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Brysselissä puhutaan yhteisestä puolustuksesta



Europarlamentin pääsisäänkäynniltä.


Kävin alkuviikosta Brysselissä tutustumassa EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kantoihin. Kyseessä oli noissa kuvioissa tyypillinen valmismatka, jossa ohjelma, matkat ja majoitus hoidetaan isäntien puolelta. Tai siis niiden maksupuoli. Ainakin nämä isännät olivat aivan liian ammattitaitoisia esittääkseen mitään vaatimuksia tai oikeastaan edes toiveita siitä mistä matkasta pitäisi kertoa. Tämä ohjelma oli suunniteltu nimenomaan bloggareille.

Tapasin päivän aikana joukon EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliitisia osaajia. Heitä olivat Andrej Plenkovic Kroatiasta, Jacek Saryusz-Wolski Puolasta, Artis Pabriks Latviasta, Tunne Kelam Virosta ja Sirpa Pietikäinen Suomesta. EPP-ryhmään kuuluvat Euroopan unionin jäsenvaltioiden maltilliset keskustalaiset ja keskustaoikeistolaiset poliittiset puolueet. Suomesta siihen kuuluvat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.


Tulkkikopit kiersivät salia.

Lisäksi kävimme kuuntelemassa ulkoasiainvaliokunnan avointa kuulemista. Siihen oli varsin hankala hypätä kesken mukaan ilman taustoitusta, mutta asiaa tuntuivat puhuvan. Tyylikin oli välillä melkoisen kipakka, kun puheenjohtaja uhkaili välihuutelijaa ulosheittämisellä.

Kokouksen oli avannut Paavo Väyrysen tekemä mietintö ”EU:n rooli YK:ssa - Miten EU:n ulkopolitiikan tavoitteet voitaisiin saavuttaa paremmin?”. Huomionarvoista minusta on, että Väyrynen ei tuo koko asiaa esille omilla kotisivuillaan eikä ainakaan äkkinäisellä haulla asiasta löydy muutakaan verkosta. Toki asia on vasta valiokuntavaiheessa, mutta kun kyseessä on mietintö, jossa muun muassa vaaditaan EU:lle paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa, niin voisihan siitä jo tässä vaiheessa keskustella. Mietinnöt ovat siis keskeinen väline europarlamentin päätöksenteossa, eivät vain taustamuistioita tai vastaavia.

En ala erittelemään, mitä kultakin kuulin, vaan nostan tähän niitä asioita, joita päivän aikana kuulin. Tapaamani keski-ikäiset miehet olivat taustaltaan ja aatemaailmaltaan varsin samankaltaisia. Taustalla oli kullakin korkeakoulutus, toimimista kotimaansa ulkoasiainhallinnossa, monilla hallituksessakin ja ennen kaikkea he olivat olleet aktiivisesti mukana integroimassa kotimaataan länteen ja Euroopan unioniin. Jos meillä EU-jäsenyys seurauksineen on iso asia, niin entisen itäblokin maissa tai entisen Neuvostoliiton osissa se on vielä valtavan paljon isompi juttu. Kuten eräs heistä totesi: ”Vapaus ei ole annettu itsestäänselvyys, vaan hyvin herkkä asia”. He tosiaan näkevät integraation ennen kaikkea poliittisena tapana rakentaa vapautta ja demokratiaa. Meillä EU mielletään enemmän vain taloudelliseksi projektiksi.

Yleishuomiona voi sanoa, että oli olemassa selvä ero Pietikäisen ja muiden meppien välillä. Eroa ei ollut niinkään siinä, miten he näkivät tilanteen, vaan siinä, miten suhtautuivat siihen ja miten näkivät ratakisuja haettavan. Pietikäinen oli huomattavasti maltillisempi kuin kollegansa. Ylipäätään minuun teki vaikutuksen Pietikäisen kyky hahmottaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta. Hän pystyi vetämään laajat kaaret, mutta ei sortunut yleislöpinöihin tai toiveajatteluun. Europarlamentissa Pietikäinen on keskittynyt ympäristöasioihin ja keskittyminen onkin ainoa tapa olla vaikuttava. Mutta kuulemani perusteella olisi hänellä käyttöä myös perin miehisillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tantereilla.

Olin matkaa valmistellessani päättänyt, että lähden ennen kaikkea etsimään vastausta kysymykselle siitä, mistä koostuu tämä käynnissä oleva eurooppalainen turvallisuuskriisi. Koska se miten ymmärrämme sen olemuksen, määrittelee hyvin pitkälle sitä, miten ratkomme sitä. Nämä seuraavat näkemykset siis nousevat sekä halustani selvittää tätä asiaa että siitä yksinkertaisesta syystä, että keskustelimme paljolti juuri tästä asiasta.

Saamani vastaukset kysymykseeni voidaan karkeasti ottaen jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen koskee maailmanpolitiikkaa yleensäkin, kokonaisuutena. Toinen kiertyy Venäjän ympärille ja kolmas koskettaa Euroopan unionia, sen olemusta ja päätöksentekoa. Vastauksissa kuului myös EPP:n uusi turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linjapaperi,  jota useampi tapaamistani mepeistä oli ollut tekemässä. Se hyväksytään varsinaisesti ensi viikolla EPP.n huippukokouksessa Madridissa, mutta käytännössä linja on nyt vedetty.

EPP haluaa, että EU ottaisi käyttöön Naton artikla 5:ttä vastaavan tulkinnan Lissabonin perussopimuksen avunantovelvoitetta koskevasta kohdasta. Käytännössä tämä tarkoittaisi pohjan luomista EU:n yhteiselle puolsutukselle. Presidentti Niinistöhän tätä ajatusta on aiemmin pitänyt esillä, mutta vastaanotto on ollut nuiva. Komission puheenjohtaja (EPP) Jean-Claude Juncker on pitänyt myös asiaa esillä. Voi siis olla, että kun europarlamentin suurin ryhmä on ottanut asiaa ajaakseen, voi siinä jotain tapahtuakin.

Yhdeksi kriisin syistä nostivat mepit esille unionin ja ylipäätään demokratian piirteet. Nämä näkemykset voi tiivistää ajatukseen siitä, että monissa asioissa poliitikot tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta eivät sitä, miten tulisivat sen jälkeen uudelleen valituiksi. Varsinkin vaaleissa on linjauksilla ja ehdokkailla taipumusta kaunistella asioita ja se on omiaan värittämään suuren yleisön tilannekuvaa todellista paremmaksi. Toki turvallisuuspolitiikassa voidaan mennä toiseenkin ääripäähän eli pelotteluun ja jopa demonisointiin. Mutta sekin on vain oma sovelluksensa yleisen mielipiteen kosiskelusta helpommin omaksuttavien näkemysten avulla.

Demokratiaan ja vapauteen liittyi kuitenkin sekin puoli, että ”Venäjä yrittää silmiemme edessä tuhota sitä puolustavan EU:n”. Unionin olemassaolo ja sen ajamat perusarvot ovat lähtökohtaisesti Venäjän nykyhallituksen etujen vastaisia. Putinin toimintaa voidaan tarkastella hyvin pitkälle myös hänen pyrkimyksenään estää kaikin keinoin Venäjän oman värivallankumouksen syntyminen.

Selvä viesti oli, että EU:ssa on voimaa ja rautaa vaikka kuinka, mutta ilman poliittista yhtenäisyyttä se ei ole tehokasta tai vaikuttavaa. EU ei ole tässä laajassa muodossaan vielä joutunut kokemaan tämän hetkisen kaltaista turvallisuuskriisiä, joten nyt niitä keinoja ottaa olemassaoleva voimaa käyttöön etsitään. Paikkansapitävyytensä takia puhki kuluneen sanonnan mukaisesti EU muuttuu vain kriisien kautta, kun pakko on äärimmäinen. Nyt näitä poliittisia ja taloudellisia kriisejä on kestänyt kymmenisen vuotta, alkaen perussopimuskansanäänestyksistä, sitten jatkuen eurokriisiin, populismin nousuun, Venäjän aggressioon ja EU:ta kiertävään konfliktien kaareen.

Meppien mukaan Venäjä myös käyttää häikäilemättä hyväkseen näitä Euroopan omia ja sitä ympäröiviä kriisejä. Populistiset, kielteisesti integraatioon suhtautuvat ääriliikkeet ovat ”epädemokraattisen tartunnan lähteitä” lännessä ja siksi Putin tukee niitä. Varoituksen sanana sanottiin, että vapaus ja rauha eivät ole annettuja itsestäänselvyyksiä, vaan hauraita asioita, joiden puolesta voi joutua kamppailemaan. Toisaalta kuulin hyvin ymmärtäviä puheenvuoroja siitä, että itäisessä Euroopassa on edelleen käynnissä siirtymäkausi demokratiaan.

Tapaamani mepit olivat sitä ikäluokkaa, että he olivat eläneet Neuvostoliiton aikana. Tämä heijastui monissa heidän käsityksissään. Useamman kerran kävi ilmi ”mitäs minä sanoin” -henkinen toteamus, jossa he kertoivat EU:ssa kokemistaan aiempien vuosien russofobi-syytöksistä tai marginalisoinnista, joita kohtasivat esittäessään näkemyksiään Venäjän toiminnasta ja tavoitteista. Tässä tietysti pohja-ajatuksena on se arveluttava näkökulma, että Venäjä olisi lähtökohtaisesti voimissaan ollessaan uhka ympäristölleen. Toki näin on nyt taas, mutta minusta moinen predestinointi pysyvänä totuutena johtaa ikäviin seurauksiin. Kyllä minä haluan uskoa, että Venäjä voi olla muutakin, kuin uhka vapaudelle ja rauhalle. Nyt se on sitä ilman muuta, mutta ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen voitaisiin kai saman tien pistää pystyyn uusi teräsesirippu.

Hyvin mielenkiintoinen oli erään mepin esittämä vertaus siitä, että perusvirheemme on ajatella venäläinen toimintatapa samankaltaiseksi kuin omamme. Jokaiselle on selvää, että kun mennään vaikka Kiinaan, niin siellä tulkitaan asioita, eleitä ja viestejä eri tavalla kuin meillä. Virheellisesti ajattelemme myös Venäjän tulkitsevan asioita samalla kuin mekin. Monissa puheenvuoroissa tuli esille ajatus, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Se käyttää sitä tarpeen tulleen häikäilemättä ja laskee tarkasti, milloin saa vastaansa voimaa. Putinin kyky toimia nopeasti ja päämäärätietoisesti sai vastentahtoista ihailua näiltä EU:n monipolvisuuden hyvin ymmärtäviltä mepeiltä. Inhorealistisesti myös Valko-Venäjän Lukashenkon taiteilu sai osakseen positiivisia arvioita. Arvio oli, että Lukashenkoa itsenäisempää päämiestä ei Valko-Venäjälle saa ja jos hän joutuu lähtemään, on paikalla Kremlin käskyri.

Paljon oli puhetta myös valheesta. Sosialistisen järjestelmän keskellä syntyneet ja kasvaneet pitivät valhetta sen systemin ytimenä ja loppujen lopuksi sen kaataneena asiana. Protestiliikkeet sosialistissa maissa keskittyivät aluksi juuri totuuden vaatimiseen. Siksi näille mepeille ei Venäjän nykyinen valehtelu tunnu olevan samanlainen epäuskon ja kummastuksen aihe kuin meille. Ylipäätään ymmärrys Venäjästä on heidän mukaansa nyt EU:n idässä ja pohjoisessa hyvää, mutta muualla siihen ei niin kiinnitetä huomiota.

Venäjän kestokyvystä arviot vaihtelivat. Toiset uskoivat Venäjän talouden romahduttavan sen pyrkimykset nopeastikin, toiset uskoivat sen kestävän pidempäänkin. Pelkän talouden romahtamisen venäläiset kestävät hämmästyttävän pitkälle, jos he uskovat systeemiinsä ja maahansa. Sitähän uskoahan Putinin johtama propagandakoneisto nyt takoo kiivaasti.

Baltian maissa oli kuulemma 20- ja 30-luviula puolustussuunnittelun pohjna kaksi lähtökohtaa. Idästä voi hyökätä Neuvostoliitto ja lännestä Saksa. Nyt tilanne on sama, paitsi että hyökkääjänä on kummassakin suunnassa Venäjä. Meillä ei juurikaan ajatella Kaliningradia, mutta Baltian maille se on keskeinen asia.

Hyvin yhteinen arvio oli, että turvallisuuteen tuudittautuminen oli iso virhe. Nyt turvallisuutta on rakennettava nopeasti. Sen synnyttämiseksi tarvitaan yhteinen tilannekuva ja riskianalyysi, jota seuraa sitten näihin vastaava strategia. Vasta se mahdollistaa tehokkaan ja linjakkaan ennaltaehkäisyn.


Näkymä kaupungin ylle.

Europarlamentissa liikkuminen avasi vastaansanomattomasti tämän Brysseliin keskittyneen eurooppalaisen projektin suuruuden ja kaiken kattavan kirjavuuden. Ja samalla sen, että olemme tosiaan pieni maa. Suuruus oli samalla turvallista. Jos tämä systeemi pystyy toimimaan melko yhtenäisesti, on meidän hyvä olla siinä. Onhan EU:lla eittämättömät vikansa, mutta kovin karua olisi elämämme ilman sitä. EU on ihan liian tärkeä asia kaadettavaksi tai kritiikittä jätettäväksi. Itse ajattelen niin, että tässä kohtaa meidän pitää löytää keinoja vahvistaa ja tukea Euroopan unionia. Kaikista puutteistaan huolimatta se on sitoutunut ihmisarvoon universaalina oikeutena. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa.

1 kommentti:

  1. Rysky, hienoa pohdintaa ja mielenkiintoisia havaintoja.

    "Hyvin mielenkiintoinen oli erään mepin esittämä vertaus siitä, että perusvirheemme on ajatella venäläinen toimintatapa samankaltaiseksi kuin omamme."

    Tätä olen itsekin hämmästellyt. Jos katsotaan Suomen näkövinkkelistä, niin kansalaiset näyttävät ymmärtävän Venäjän autoritääriseksi maaksi (Evan tutkimus, linkki alla). Samaan aikaan ei ehkä kuitenkaan aivan ymmärretä mitä se tarkoittaa. Vastaava sisäistämisongelma näyttää vaivaavan myös yllättävän monia päättäjiä ja asiantuntijoita.

    Eräs tapa jolla tämä ristiriita ilmenee, on se, että Venäjän muodollisten instituutioiden kuten esim. duuma, hallitus tai turvallisuusneuvosto päätöksiä pidetään yhä niiden omina. Samoin Venäläisten vaikuttajien vaikutusvaltaa arvioidaan heidän muodollisen asemansa kautta. Me käyttäydymme ikäänkuin Venäjä olisi demokratia, vaikka samaan aikaan tiedämme ettei näin ole (samainen EVAn tutkimus).

    Venäjällä todellinen valtarakenne ja hierarkia on peitetty ulkopuolisilta katseilta, aivan kuten neuvostoaikana. Tuolloin ei ollut epätavallista, että muodollisesti esimiehensä alaisena tai avustajana toimineella henkilöllä oli todellisuudessa tätä paljon suurempi vaikutusvalta. Yleensä avustaja oli KGB:n palkkalistoilla, vahtimassa esimiestään. Myös tänään todellinen ja muodollinen valtarakenne ovat kaksi eri asiaa.

    "Paljon oli puhetta myös valheesta. Sosialistisen järjestelmän keskellä syntyneet ja kasvaneet pitivät valhetta sen systemin ytimenä ja loppujen lopuksi sen kaataneena asiana."

    Tämä liittyy edelliseen huomioon. Venäjän muodollinen valtarakenne on eräs Venäläisen järjestelmän valheista. Sitä tarvitaan todellisen valtarakenteen ja siellä vallitsevan mielivallan peittämiseen.

    Olen viimeaikoina perehtynyt Venäjän turvallisuuspalveluiden historiaan ja niiden rooliin Venäläisessä vallankäytössä. Törmäsin materiaalia etsiessäni vanhaan, aikoinaan kiivasta väittelyä aiheuttaneeseen opukseen, joka on Venäjäntutkijoille varmaankin tuttu: Marquis De Custinen Kirjeitä Venäjältä, vuodelta 1839.

    Kirja kuvaa erinomaisesti kuinka esim. autoritäärinen hallinto, valhe ja alamaisten halukkuus alistua despootin valtaan kietoutuvat toisiinsa. Custinen havaintojen tieteellisestä pätevyydestä voi varmasti olla eri mieltä. Minulle kirjassa esitetyt havainnot kuitenkin pukivat sanoiksi ja selittivät sen, mikä aiemmin oli ollut vaikeaa ymmärtää Venäjässä ja sen hallinnon toimissa.

    /EV

    Ken on maassa jämäkin? EVAn Arvo- ja asennetutkimus 2015, EVA, maaliskuu 2015
    http://www.eva.fi/wp-content/uploads/2015/03/Ken-on-maassa-jamakin.pdf

    Russia, Marquis De Custine
    https://archive.org/details/russiatranslated1934cust

    VastaaPoista