perjantai 6. kesäkuuta 2014

Kohti Kultarantaa 2014 V


Viime kesän Kultaranta-raportti ilmestyi alkuviikosta ja ehätti juuri ennen toista tapahtumaa. Viipymisen syistä ei ole mainittu mitään, mutta itse olisin pitänyt soveiiaana ilmoittaa, miksi raportti viipyi näin pitkään. Se olisi antanut koko työlle enemmän uskottavuutta. Nyt hiipii väkisinkin mieleen se, että Ukrainan tapahtumien käynnistyttyä ei raporttia haluttu enää julkaista, koska kiivaasti eteenpäin vyöryvät tapahtumat tekisivät joistakin raportin sanomisista paikkansapitämättömiä, jopa naurettavia. 

Nyt julkaistussa raportissa ei juuri kirkuvasti tai naurettavasti ohi menneitä huomioita ole. Minä ainakin pidän siksi todennäköisenä, että sisältöä viilattiin loppuun asti. Enkä pidä tällaista oikein Kultaranta-keskustelujen avoimuuteen sopivana asiana. Toki tämä viilailu on vain minun aavistelujani. Näistä pyyhkeistä huolimatta viime kesän Kultaranta-keskustelut ovat sisältäneet paljon tärkeää. Ehkä juuri tapahtuman tärkeys ja raikkaus saa tällaisen virheen tuntumaankin kokoaan isommalta.

LISÄYS 7.6.2014. Tasavallan presidentin viestintäpäällikkö Katri Makkonen twiittasi: "Tekstiä ei sisällöllisesti ole kuukausiin viilattu, ryhmien pjt tarkistivat tekstit jo syksyllä. Julkaisu nyt sytykkeeksi Krantaan."

Olen poiminut raportista kohtia, jotka syystä tai toisesta kiinnittivät huomioni. Kursiivilla raportin tekstiä ja normileipätekstillä omaani.

Avausistunto: Suomen asema muuttuvassa maailmassa

Suomen ulkopolitiikan tavoitteena on suomalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin kasvattaminen sekä arjen vakaus.

Ulko- turvallisuus- ja puolustuspolitiikan eri osat ovat usein nousseet ajan myötä itseisarvoiksi. Ne ovat kuitenkin aina vain välineitä tässä kohdassa mainittuihin päämääriin pyrkimisessä. Nyt kun on paljon isoja asioita isossa liikkeessä, pitää olla erityisen tarkkana siitä, että arvioidaan asioista ennen kaikkea päämäärän kannalta, ei (vanhojen) päämäärään pyrkimisen keinojen kannalta.

Suomen ulkopoliittinen vaikutuskyky edellyttää ketteryyttä ja kilpailukykyä taloutena ja yhteiskuntana. Kilpailukyvyn vahvistaminen edellyttää strategista näkemystä, visiota ja tavoitteita sekä ennen kaikkea johtajuutta. Suomen aseman haavoittuvuutta ei ole vielä riittävän laajasti ymmärretty. Ulkopoliittisen ja talouspoliittisen johtajuuden erottaminen on yhä vaikeampaa. Samoin yhteiskuntien sisäisellä va‐ kaudella on ulkopoliittista merkitystä. Suomalaisen yhteiskunnan muutoskykyyn nojaava kilpailukyky tuo myös ulkopoliittista vaikutuskykyä.

Tässä kohdassa on nähtävillä perustelut tulevan tapahtuman yleiskeskusteluun Suomen uudistumiskyvystä osana turvallisuutemme luomista.

Venäjän osalta Suomen tavoitteena on toimiva yhteistyö. Suomi pyrkii myös tukemaan Venäjän sitoutumista kansainvälisiin sopimusjärjestelmiin. Venäjän kehityssuunta näyttää kuitenkin vievän sitä päinvastaiseen suuntaan, ja sen huomio keskittynee enemmän sisäisiin ongelmiin ja entisen Neuvostoliiton alueelle.

Niinpä niin.


Suomen ulkopolitiikka ja EU:n tulevaisuus

Suomen ei kannata aina ottaa omissa nimissään kantaa ajankohtaisiin kansainvälisiin tapahtumiin. Tällaisessa arkipäivän politiikassa EU‐tasoiset toimet riittävät usein, mutta strategisia linjauksia ei voi jättää unionin päätösvaltaan, se on siihen liian hajanainen.

Tämä on EU-jäsenyyden yksi ehdottoman hyvä puoli, voimme pienenä maana ison vieressä olla hiljaa ja vihellellä huolettomasti, osoittaen sormella Brysseliin. Aiemminhan teimme saman (melko näennäisen) puolueettomuuden  avulla. Emme ottaneet kantaa, emmekä olleet mieltä. Eli tietynlainen jatkumo tässä on nähtävissä. Samaa jatkumoa on sekin, että strategiset linjaukset tehdään kuitenkin omin päin, vaikkei niistä huudellakaan.

Siviilikriisinhallinta todettiin Suomen turvallisuuspoliittiseksi vahvuusalueeksi.

Minun silmiini ei juuri ole sattunut tätä arviota tukevia tietoja, mutta ehkä siviilikriisinhallintaa vain tehdään niin matalalla profiililla, ettei kotimaassa siitä juuri tiedetä.

Kauppapolitiikka on EU:n tehokkain kansainvälisen vaikuttamisen väline ja unionin ulkosuhteiden dynaamisin alue – kehitysmaapolitiikan ohella.

Kauppapolitiikassa on voimaa, mutta se on hidasta voimaa. Se on nähty nyt Venäjän kanssa. Loppujen lopuksi se on myös markkinavoimien voimaa, joka ei taivu itsestäänselvästi poliittisiin tavoitteisiin. Kauppapolitiikka tarkoittaa siis pitkälti eurooppalaisen elinkeinoelämän linjauksia siitä, mitä se pitää toivottavana ja mitä ei. Tämä on sitä keskinäisriippuvuutta, jota lämpimästi kannatatan tästä hammastelusta huolimatta.
Kehitysmaapolitiikan nostaminen tähän on hieman outo veto. Kehitysyhteistyö on talouslaman myötä pienentynyt ja ne kaikkein eniten apua kaipaavat kehitysmaat ovat yleensä konflikiten runtelemia. Tottakai kehitysmaiden auttaminen kurimuksesta olisi tärkeää, mutta kyllä yrityksistä minusta on dynaamisuus ollut kaukana.

Neuvottelut kauppa‐ ja investointisopimuksista suuntaavat EU:n ja Yhdysvaltain suhteita uudelle tasolle. Niissä onnistuminen on tärkeää, vaikka EU:n sisäinen kiistely on vaikeuttanut etenemistä. Sopimus olisi arvokkaampi Euroopalle kuin toiselle osapuolelle. Yhdysvaltain kiinnostus riippuu sopimusjärjestelyjen kattavuudesta.

Transatlantic Trade and Investment Partnership TTIP saa kovin kritiikittömän sijan raportissa. Ukrainan tapahtumat ovat kääntäneet neuvotteluasemia USAn eduksi, kun  sen sotilaallinen läsnäolo vanhalla mantereella on taas kipeästi tarpeen. Viimeinen lause tuntuu vihjaavan siihen suuntaan, että paljon puhuttu investointisuoja (IMHO ylilyönteineen) on USAn kannalta kynnyskysymys.


Ulkopolitiikan arvot ja intressit

Paitsi tarkoitusta tai päämäärää, arvot ja intressit ilmaisevat myös sitä, millaista maailmaa Suomi haluaa ulkopolitiikallaan edistää. Tästä näkökulmasta keskeisiksi arvoiksi tarjottiin yleisesti läntisiä perusarvoja: ihmisoikeuksia, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatetta. Joidenkin mielestä kaksi edellistä on liiaksi dominoinut Suomen viime aikojen ulkopolitiikassa.

Loogisesti tuossa kahden (ihmisoikeudet, demokratia) erottelussa kolmesta on hieman kummallisuutta, sillä kaikki kolme ovat yhtä nippua. Olennaista kuitenkin tässä lienee se, että jakolinja moraalisen ja pragmaattisen lähestymistavan välillä on jyrkkä. Kun talous hallitsee ulko- ja turvallisuuspoliittista puhetta, niin ei ole vaikeaa päätellä kumman puolen olevan niskan päällä.

Kaupantekoon kaikissa tilanteissa keskittyvä ulkopolitiikka vain luo sitten helposti kriisipesäkkeitä, koska väkivaltaisesti omiin kansalaisiinsa suhtautuva hallinto yleensä jossain vaiheessa suuntaa väkivaltaa myös rajojen ulkopuolelle. Tai tuloksena on romahtaneita tai heikkoja valtioita. Moraalisen ulkopolitiikan hyödyt tulevat hitaasti (ja epävarmasti) ja haitat nopeasti. Moraalisia seikkoja sopivasti välttelevässä politiikassa tahdit ovat päinvastaiset

Keskustelussa vallitsi selvä yhteisymmärrys siitä, että oppimestarimainen asenne toimii itseään vastaan, eikä sovi Suomen ulkopoliittiseen rooliin. Ralph Enckelliin viitaten toivottiin Suomen toimivan lääkärinä, ei tuomarina.

Minusta tuo lääkäriksi julistautuminen on vähintäänkin yhtä oppimestarimaista kuin tuomarina esiintyminen. Kekkonen vaali puolueettomuuden takia tätä kuvaa Suomesta erillisenä ja objektiivisena kansakuntana. Samaa juurta on se itse pärjäämisen illuusio tai ajatus siitä, että meillä olisi erityinen Venäjä-suhde. Voi meillä ollakin, mutta se ei ole pienimmässäkään määrin meidän asenteestamme kiinni.

Ehkä vaikeimmat esille nostetut kysymykset koskivat Suomen ulkopolitiikan konkreettisia valintoja. Mitä teemme, kun jonkin maan kehitys on selvästi menossa väärään suuntaan? Ja ääriesimerkkinä: miten Suomi seuraavan kerran toimii tilanteessa, jossa olisi mahdollista estää kansanmurha?

Tätä kysymystä vaikeuttaa vielä entisestään Venäjän ja Kiinan johdonmukainen linja, jossa estetään maita puuttumasta toistensa asioihin. Käytännössä tämä siis tarkoittaa sitä, että mikäli Suomi haluaa toimia tai edes tukea esim. hirmuhallinnon kaatoa tai kansanmurhan estämistä, niin se asettuu Venäjän kanssa napit vastakkain. Syyrian kansa maksaa tällä hetkellä kallista hintaa tästä politiikasta. Venäjä kantaa myös vieläkin kaunaa Kosovon tapahtumista ja pitää niitä tapahtumia yhtenä perusteluna Krimin kaappaukselle.


Ulkopolitiikan resurssit ja painopisteet

Pakottaako resurssipula tulevaisuudessa Suomen arvioimaan uudelleen näiden hallinnonalojen hoidettavaksi säädetyt velvollisuudet?

Olen kovasti ihmetellyt sitä, että Puolustusvoimat on saanut runsain mitoin tukea määrärahojen nostolle tässä Ukrainan kriisin luomassa uudessa tilanteessa. Mutta kukaan ei ole vaatinut lisää resursseja ulkopolitiikan tekemiseen. Kuitenkin järjestys asioissa on, että ensin on ulkopolitiikka ja sitten jos se menee pahasti pieleen, on asevoimien vuoro.

Keskustelussa esitettiin huolta siitä, kyetäänkö Suomessa riittävästi ja realistisesti ennakoimaan Venäjän kehitystä myönteisten ja kielteisten kehityskulkujen osalta.

Venäjän ennakointi se onkin se iso kysymys juuri nyt. Putinin uudet linjaukset pääsivät yllättämään useimmat ja ihan henkilökohtaisesti kirpaisee se, miten Putin on tehnyt todeksi niin monen russofobimäntin vaahtoamiset.

Yleisesti ulkopolitiikan tehostamisen mahdollisuuksia nähtiin siinä, että aikaisempaa enemmän huomioitaisiin muitakin kuin perinteisiä ulkopolitiikan toimijoita.

Jos olen oikein ymmärtänyt, niin ulkoministeriön toimintakulttuuri ei niitä kaikkein avoimmpia ja joustavampia ole. Siinä on kasvun paikka.

Keskustelun perusteella suomalaisessa yhteiskunnassa tarvittaisiin ulkopolitiikan tueksi lisää innostavaa asennetta ja yhteishenkeä.

Tämä lienee pahasti keskustelusta irtautunut lauselma, joka kummastuttaa kovin. Tässä ajatuksessa yhdistyy kummallisella tavalla 50-lukulainen "olemme kaikki maamme edustajia" -ajattelu ja toisaalta aidosti globaali toimintaympäristö kansalaisilla ja yrityksillä.

Ulkoasiainhallinnolla nähtiin olevan mahdollisuuksia kumppanuuksien hyödyntämiseen ulkopoliittisen toiminnan pohjana olevassa toimintaympäristön arvioinnissa. Kyseeseen voisi tulla ajatushautomoiden ja tiedustelulaitosten tuottamien analyysien käytön tehostaminen.

Informaatiota on hankittavissa ja käsiteltävissä hyvin monin tavoin, siihen ei enää suurlähetystöverkostoa ja diplomaattikoulutusta tarvita. Sitäkin pitää siis olla, mutta tosiaan muutkin vaihtoehdot kannattaa perta perusteellisesti. Varsinkin kun talouden merkitystä korostetaan niin paljon, niin sen puolen ymmärrystä on löydettävissä muualtakin kuin ministeriöstä.

Keskustelussa ei pyritty yhteisiin johtopäätöksiin, mutta sitä pidettiin paljon ajatuksia herättäneenä ja jatkamisen arvoisena.

Selvällä suomella tämä tarkoittanee jotain sen suuntaista, että silmiä pyöriteltiin toisten puheenvuorojen aikana ja käsirysyäkin olisi ollut luvassa, jos tarjoilut olisivat sisältäneet muutakin kuin Kultaranta-vettä.


Pohjoismainen yhteistyö

Toisessa puheenvuorossa arvioitiin, että luottamusvajetta on selvästi liioiteltu ja että Suomen ja Ruotsin välinen luottamus turvallisuuspolitiikassa on suurempi kuin monien Nato‐maiden keskinäinen luottamus.

Tällä hetkellä luottamus tuntuu tosiaan olevan kunnossa. Saa nähdä mikä on tilanne Ruotsin vaalinen jälkeen ja sitten Suomen vaalien.

Koko keskustelussa eniten vastaväitteitä herätti kärjistys, jonka mukaan "pohjoismainen yhteistyö ei ole vain Suomen Venäjä‐politiikkaa – se on myös Ruotsin Venäjä‐politiikkaa, Tanskan Venäjä‐politiikkaa, Norjan Venäjä‐politiikkaa ja Islannin Venäjä‐politiikkaa".

Minä en näitä vastaväitteitä ymmärrä. Kun kerran Venäjän kuuluu kiinteästi kaikkien pohjoismaiden toiminatympäristöön, niin kyllä pohjoismainen yhteistyö elää ja hengittää pitkälti reaktioina Venäjän toimintaan.


Euroopan unioni

Todettiin myös, että keskustelussa sisäpolitiikka on usein suuremmassa roolissa kuin turvallisuuspolitiikka, sillä puolueiden kannat on naulattu hyvin tarkkaan kiinni, eikä asetelmassa ole helppoa tehdä uusia liikkeitä edes silloin, kun se olisi tarpeen.

Hyvin totta. Turvallisuuspoliittinen innovatiivisuus on yhtä kuin poliittinen itsemurha.

Brysselissä Venäjä näyttäytyy etäisenä, eikä EU:ssa ole riittävästi Venäjä‐asiantuntemusta. Todellista analyysiä on siis vaikea saada. Toisaalta Venäjä myös näyttäytyy eri jäsenvaltioille niin eri tavoin, että unionille olisi mahdotonta laatia Venäjä‐strategiaa.

No, nyt sitä pakon edessä puristettu kasaan. Tai ei ehken strategiaa varsinaisesti, mutta murrosvaiheiden ratkaisuilla on tapana muuttua pysyvämmiksikin linjanvedoiksi.


Nato

Puheenvuoroissa ei juurikaan käsitelty sitä, miten Suomen Nato‐suhdetta voidaan kehittää nykyisen kumppanuusstatuksen puitteissa. Tämä nousi esille lähinnä siitä kulmasta, että ovatko kansalaiset tietoisia virkamiesten ja sotilaiden päivittäin Naton kanssa tekemästä yhteistyötä, joka ylläpitää Suomelle tiedonsaantikanavaa ja kehittää puolustusvoimien suorituskykyä. Katsottiin, että syventyminen on tapahtunut, koska yhteistyö on käytännön työtasolla havaittu Suomen kannalta hyödylliseksi ja esimerkiksi Ruotsi toimii samalla tavalla. Toisaalta katsottiin, että yhteistyöstä ja sen hyödyistä olisi hyvä tiedottaa kansalaisille enemmän.

Isäntämaa-sopimuksesta noussut kohu oli hyvä esimerkki, että tätä viime kesän oivallusta ei oltu toiminnan asteelle ennätetty saattaa. Eikä kyse ole pelkästään kansalaisista, vaan myös poliitikot, tai ainakin Pertti Salolainen, kokevat jääneensä paitsioon. Tässä osoittaisin sormella takaisin ensin poliitikkoja.

Kun ei turvallisuuspolitiikasta puhuta, niin virkakoneisto sitä hoitelee aiemmin sovitun mukaan ja asiat etenevät. Kun sitten jonkun satunnaisen syyn takia älytään katsoa, missä mennään, niin parku alkaa. Myös medialle antaisin nuhteita, kun se ei ole seurannut kriittisesti ja aktiivisesti Nato-yhteistyömme kehittymistä. Lopuksi myös kansalaisille nuuskaa kahdesta asiasta: 1. Kun ei kiinnosta, niin eihän sitä tietoa kukaan väkisikn tule kotiin tuomaan. 2. Natosta puhuttaessa ei tarvitsisi kilahtaa niin paljon, että poliitikot ainakin välttelevät siitä puhumista viimeiseen asti.

Jäsenyyskeskustelun lähtökohtaan pureutuva kysymys oli, kummalla on todistustaakka, jäsenyyden kannattajilla vai vastustajilla. Kysyjän mukaan todistustaakka on vallitsevan statuksen muuttamista esittävillä eli jäsenyyden kannattajilla. Tätä ei kiistetty. Toisen näkemyksen edustajat kuitenkin totesivat, että nykystatukseen ei ole päädytty normaalissa valintatilanteessa vaan vaikean yya‐historian seurauksena ja nykystatus pitää EU:ssa Suomea epäedullisessa asemassa.
Jäsenyyden kannatuksesta tai vastustuksesta riippuen katsottiin Suomen olevan joko spekulaatioita aiheuttavassa välitilassa tai jatkuvuutta toteuttavassa toivottavassa tilassa.

Keskustelu siitä, että pitääkö keskustella on jatkunut edelleen. Itse pidän todistustaakan koskevan sekä vastaan että puolesta olevia. Puolesta juuri tuossa mainitusta syystä ja vastaan olevat taas ovat mielestäni velvoitettuja käymään läpi perusteensa, koska toimintaympäristömme on niin rajussa muutoksessa.

Puheenvuoroissa myös todettiin, että kriisien aikana Naton resursseja käytetään sen jäsenmaiden hyväksi aikaisemmin laadittuja suunnitelmia seuraten. Naton resurssien käyttämistä jonkin liittokunnan ulkopuolisen maan hyväksi tai ulkopuolisen maan toivomalla tavalla pidettiin epätodennäköisenä tai hyvin epävarmana.

Tätähän ovat Nato-maat Ukrainan tapahtumien myötä nyt toitottaneet hyvin aktiivisesti, että Iso Vitonen koskee vain jäseniä. Samaahan on aina sanottu, mutta nyt on ollut tarvetta toistella sitä.

Keskustelijoiden näkemykset erosivat toisistaan ainakin seuraavissa erittäin suurissa kysymyksissä: Onko Suomella tällä hetkellä uskottava puolustus? Onko puolustusmäärärahojen nostaminen välttämätöntä vai tarpeetonta? Onko se toivottavaa vai epätoivottavaa? Onko todennäköistä vai epätodennäköistä, että seuraava hallitus nostaa puolustusmäärärahoja? Onko Suomen puolustuksessa panostettava teknologiseen kehitykseen vai laajaan reserviin?

Nythän puolustukseen panostaminen on melko tavalla yksimielisesti hyväksyttyä ja yleinen asevelvollisuus nauttii suurempaa suosiota kuin aikoihin.

Yksimielisyys vallitsi perusasetelmasta, jonka mukaan puolustuspolitiikan vaihtoehtoina ovat yhtäältä puolustusmäärärahojen lisääminen tai Natoon liittyminen tai toisaalta puolustusmäärärahojen lisääminen ja Natoon liittyminen.

Kumpikin vaihtoehto edellyttää paljon. Tämä päätelmä oli viime kesänä vielä tuore, mutta talven keskusteluissa se lienee jo muodostunut osaksi yleistä ymmärrystä.

1 kommentti:

  1. BlueHost is the best website hosting provider for any hosting plans you need.

    VastaaPoista