Peter Saramo

Saara Jantusen Infosota-kirjan herättämä vastaanotto on piirtänyt hyvin kuvaa erilaisista käsityksistä tilanteestamme. Tutkijat ovat miettineet kirjan lähestysmistapaa ja turvallistavuutta. Yksi kirjaan ja sen käsittelyyn liittyvä juonne on siinä kuvattu Peter Saramon ja kirjoittajan käymä keskustelu, joka johti jälkiselvittelyihin, muttei varsinaisiin seurauksiin.

Peter Saramo astui turvallisuuspoliittisen keskustelun areenalle kirjoituksellaan ortodoksisessa Simeon ja Hanna -lehdessä. Se nousi silloin varmasti yhdeksi luetuimmista Ukrainan tilannetta koskevista kirjoituksista ja sitä kommentoitiin laajasti myös mediassa.

Peter Saramo toimii suomalaisen vallankäytön ytimessä, hän on eduskunnan suuren valiokunnan  korkein virkamies eli valiokuntaneuvos. Hän on myös hakenut Seppo Tiitiseltä vapautumassa olevaa eduskunnan pääsihteerin paikkaa.

Suuren valiokunnan merkitys on siinä, että sen kautta kulkevat EU-asiat eduskunnassa ja se siis myös päättää eduskunnan kannoista niihin. Vaikka valiokunnan valta ei käytännössä useinkaan ylety isoihin asioihin, virtaa sen läpi Suomen integraatio länteen ja kaikki siihen liittyvät asiat. Sen jäsenet ja myös varmasti virkamiehet ovat poikkeuksellisen hyvin informoituja ihmisiä liittyen Euroopan unioniin, sen toimintaan, tavoitteisiin ja vaikutuksiin Suomeen. Saramo osallistuu myös osaltaan Suomen ulkopolitiikan hoitoon Brysselin suuntaan, osallistuen myös kansainväliseen yhteistyöhön.

Tätä taustaa vasten Peter Saramon asettuminen julkisesti varsin systeeminvastaiseen asemaan julkisessa keskustelussa on varsin yllättävää.  Ensimmäisessä kirjoituksessaan, ja myöhemminkin, hän kuvaa Venäjään liittyvän turvallisuuspoliittisen tilanteen sellaisena kuin moni sen kokee eli sekavana sotkuna, josta ei saa tolkkua. Kun hän avaa tämän näkemyksensä pinnallisesti koherentilla ja kirjoittajan tietämystä korostavalla tavalla, on sitä helppo uskoa. Itse tosin uskon, että syyt kansalaisten hämmennykseen johtuvat kahdesta asiasta: omasta tietämättömyydestä ja aktiivisista toimista, joilla hämmennystä ylläpidetään. Mutta kun joku arvovaltaiselta ja järkevältä vaikuttava antaa luvan olla yrittämättäkään saada sotkusta selkoa, tarttuu moni tarjoukseen ilahtuneena.

Saramon antama mediakritiikki on julmaa ja sillä on sinällään hyvät perustelut. Markkinaehtoisuus ja median murroksen luomien taloudellisten vaikeuksien supistamat resurssit ovat aivan oikeita huolenaiheita. Se, miten paljon ne ovat vaikuttaneet uutisointiin Ukrainan tilanteesta, on minusta jo epäselvempää. Toki paikan päälle on lähetetty sen takia vähemmän kirjeenvaihtajia, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kuva tapahtumista olisi jotenkin ratkaisevasti toisenlainen, vaikka paikan päällä olisi ollut enemmän journalisteja. Tarkkuus ja tapahtumien yksityiskohtien määrä olisi varmaan lisääntynyt, mutta iso kuva olisi pysynyt hyvin samanlaisena. Puutteistaan huolimatta journalistinen media meillä ja muualla pyrkii itseään korjaavasti totuuteen. Jokainen toimittaja myös metsästää ammatillisen eetoksensa takia omaa Watergate-skandaaliaan, jossa saa paljastaa suuria salaisuuksia. Ei siis mikään ihme, että Putinin kaltaiset johtajat pitävät riippumatonta mediaa ja journalismia vihollisenaan. Kuten sitä pitävät myös Venäjän johtamat kapinalliset Itä-Ukrainassa.

Tilanteen kriitikkona Saramo on eräänlainen ahtisaarimainen hahmo, joka tulee menneisyydestä puhtaana mukaan keskusteluun, kantaen kuitenkin mukanaan saavutustensa ja asemansa uskottavuutta. Saramo edustaa myös selvästi pehmeämpää ja sivistyneempää lähetysmistapaa, kuin teräväsanaiset konkarit valtiopäiväneuvos Mikko Elo ja suurlähettiläs Heikki Talvitie. Jälkimmäinen muuten tekee ex-puheenjohtajana pahaa vahinkoa nyt niin kovin tarpeelliselle Suomi-Venäjä -seuralla, kun politikoi kovaotteisesti ja melko yllättävillä näkökulmilla järjestön sivuilla. Mikko Elo puolestaan ei tee vahinkoa kuin ehkä vähän demareille ja omalle maineelleen.

Keskusteluun osallistuu myös jonkinlainen joukko kansalaisia sosiaalisessa mediassa. Mukana on muun muassa salaliittoteoreetikoita, kommunisteja, ja muita henkilöitä, joiden arvostelukyvystä ei heidän puheenvuorojensa perusteella voi saada täyttä varmuutta. Tämän joukon palavasydämiset vuodatukset eivät voi ikinä puhutella suurempaa yleisöä kuin korkeintaan huumorimielessä. Siksi sille kirjavalle porukalle, joka kokee tilanteen olevan perin juurin vääristynyt, on Peter Saramo niin tärkeä hahmo. Kun tätä porukkaa on säälittä pilkattu, sille on naureskeltu ja ennen kaikkea ohitettu merkityksettömänä, on tällainen uskottava ja painoarvoinen hahmo otettu hyvin lämpimästi vastaan.

Tällä porukalla ei ole oikeastaan kuin yksi yhdistävä tekijä ja se on systeeminvastaisuus. He ovat pettyneet tai jopa vihaavat valtiota, medioita, markkinataloutta ja myös Yhdysvaltoja. Poliittisia suuntia mukana on äärioikealta ja -vasemmalta sekä vähän rinnakkaistodellisuuden puolelta. Kuitenkin he ovat aina valmiina tuulettamaan villisti, kun jokin media julkaisee heidän mielestään hyvän uutisen tai näkökulman. Samalla tavalla Saramo on heille niin suuri ylpeyden aihe, koska tämä on pärjännyt systeemissä, edennyt heidän muuten jatkuvasti halveksumaansa eliittiin.

Kirjoituksissaan Saramo käyttääkin diplomaattista asiantuntemustaan ja antaa ymmärtää tietävänsä hyvin, miten asiat toimivat. Kuten hän varmaan tietääkin. Silti, tai siksi, Saramon lähtökohta on se, että mihinkään meille tarjottuun tietoon ei voi luottaa. Paitsi ”Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.” Näitä ei kuitenkaan Saramo nimeä yhtäkään, vaikka se olisi paitsi mielenkiintoista, myös välttämätöntä hänen itsensä kuuluttaman lähdekritiikin takia. Kun hän myöhemmin julkaisee kirjoituksensa Infosota-kirjasta Vastavalkea-verkkojulkaisussa, lienee perusteltua olettaa, että hän pitää tätä yhtenä näistä sankarityön tekijöistä. Oman asemansa ja asetelman herkullisuuden takia Saramo olisi todennäköisesti saanut palstatilaa oikeistakin medioista.

Lähdekriittinen lukija huomaa Vastavalkeaa selatessaan nopeasti, että se on ytimeltään poliittista aktivismia, jyrkkää länsivastaisuutta, markkinatalouden kyseenalaistamista ja disinformaatiota. Ulkoasu on tasokas, samoin tekninen toteutus ja mukana on myös laadukasta sisältöä. Mukana on monia nimekkäitäkin kirjoittajia, joilta Vastavalkea on pyytänyt uudelleenjulkaisuluvan kirjoituksiinsa. Joku lienee perunutkin sen luvan huomattuaan sivuston laadun. Itsekin olen esiintynyt useasti Vastavalkean palstoilla, aina hyvin negatiivisessa valossa. Minut kuvataan siellä sananvapauden viholliseksi ja Venäjä-vastaiseksi.

Samanlainen, varsin sakea ja paradoksaalinen toimija on Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmä, joka sanoo taistelevansa sananvapauden puolesta, mutta itse asiassa levittää pääasiassa sananvapautta kuristavan Venäjän hallituksen viestejä. Tässä sananvapauden puolesta taistelevassa ryhmässä olen lukenut muun muassa yllytystä muiluttaa minut Itä-Ukrainan kapinallisalueille tapettavaksi. Peukutuksia kerännyt ehdotus tuli tosin 70-vuotiaalta naispuoliselta teatteriohjaajalta, joka oli PAND - taiteilijat rauhan puolesta -liikkeen aktivisti. Tätä ryhmää Saramo kuvaa seuraavasti: ”Jäsenet yhdistävä tekijä on huoli trollikuohun vaikutuksesta suomalaisten sananvapauteen. Tältä osin pidän ryhmää osana suomalaisten perusoikeuksien edistämistä. Kuten ryhmän nimestä ilmenee, satiiri on osa ryhmän keskustelukulttuuria. Jäsenten poliittiset mielipiteet edustavat hyvin laajaa kirjoa ja joukossa on tietysti paljon sellaisia mielipiteitä, joita en voi jakaa: ryhmässä törmää myös varsin eksentrisiin näkemyksiin. Keskusteluissa pääuoman muodostavat kuitenkin sellaiset mielipiteet, joita edustavat suuret eduskuntapuolueet.” Käyn aina välillä lueskelemassa ryhmän sivua ja itselleni on jäänyt siitä varsin erilainen kuva.

Vastavalkeassa ilmestyneessä Infosota-arviossaan Saramon keskeinen viesti on, että Jantusen kirja ei kuvaa todellisia ilmiöitä, vaan tulkitsee tapahtumia väärin ja tarkoitushakuisesti: ”Se, että Jantusen ja muiden toiminta on satuttanut vain suomalaisia sananvapauden käyttäjiä, on varmaan tahaton seuraus tuloksettomasta ”trollien” etsinnästä. Infosodan ruodinta tuottaa siviiliuhreja. Teoriat tietoisesta kampanjasta ovat minusta kuitenkin epäuskottavia.”

Saramo jakaa arvostelussaan suomalaisen turvallisuuspoliittisen  mielenmaiseman kolmeen ryhmään: Venäjän narratiivin suoraan hyväksyvät henkilöt, lähtökohtaisesti Venäjän narratiivia torjuvat ja läntistä narratiivia kannattavat henkilöt sekä maltillisen tai realistisen ulkopolitiikan kannattajien ryhmä. Ensimmäistä hän pitää merkityksettömänä, toista pienenä, mutta vaikutusvaltaisena ja kolmatta, 3/4 suomalaisista kattavaa ryhmää tärkeimpänä. Saramo laskee tähän ryhmään ”ne suomalaiset, jotka joko vastustivat Nato-jäsenyyttä (58 %) tai eivät ilmaisseet kantaa ottaen huomioon, että ryhmään kuuluva ideologinen Nato-vastaisuus on Suomessa harvinaista.” Näin hän paitsi määrittää itsensä enemmistön maltilliseksi ääneksi, myös määrittelee, mitä ja miksi tämä enemmistö ajattelee tilanteesta. Itselleni nousi Saramon kuvauksesta mieleen enemmänkin kuva Venäjän tarpeisiin YYA-hengen mukaisesti myöntyväisesti suhtautuvasta ryhmästä. Eikä tätä ryhmää 2000-luvun Suomessa ole 2/3 kansasta. Ainakaan 40-luvun jälkeen syntyneissä.

Saramo on saanut matkan varrella osansa keskustelun kovina lyövistä laineista ja häntä kohtaan on myös kohdistettu epäilyjä siitä, että hän olisi Venäjän vaikuttaja-agentti. Sen hän itse kiistää. Mistä ikinä Saramo ammentaakin näkemyksiään, niin ne asettuvat kuitenkin hyvin linjalle Venäjän esittämien näkemysten kanssa. Ennen kaikkea Saramo korostaa kerta kerran jälkeen epävarmuutta siitä mikä on totta tai edes todensuuntaista: ”Tämä aihetodistelun ja kohtuullisen epäilyn ongelma toistuu nähdäkseni kaikissa Ukrainan kriisiä koskevissa keskusteluissa, vaikkapa malesialaiskoneen kohtalosta tai pakotteiden vaikuttavuudesta. Eri kertomusten tueksi löytyy selkeitä viitteitä, mutta myös niitä vastaan löytyy riittävästi vastaindikaatioita tai ainakin epävarmuustekijöitä, jotta kummankin osapuolen kertomuksia voi järjellisesti ja rehellisesti epäillä.” Saramo lähestyy silloin asiaa juristinomaisesti ja näyttää tekevän syyttömyys oletuksen mukaisen johtopäätöksen Venäjän kohdalla, silloin kuin se vain on mahdollista. Vähintäänkin Saramo esittää Venäjän toiminnan ymmärrettävänä, vaikkei oikeana. EU ja USA toki tuntuvat olevan Saramon kirjoissa säännönmukaisesti syyllisiä: ”EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpia diplomatian sääntöjä vastaan ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.” Kokonaiskuvaksi Saramo maalaa tilanteen, jossa Suomi osana länttä joutuu toimimaan typerästi ja omia etujaan vastaan.

Saramo sanoo että Suomeen kohdistuu järjestelmällistä informaatiovaikuttamista eri puolilta, mutta nimeää infosodasta käytävän keskustelun ”trollikuohuksi”, jossa on paljon porua, muttei villoja lainkaan. Saramo tiivistää näkemyksensä näin: ”Moni keskustelija joutuu kokemaan henkilöön käyvää häirintää, jos sananvapauttaan käyttäessään lausuu jotakin, joka ei sovi pienen vähemmistön normiksi asettamaan narratiiviin. Tämä ilmapiiri rajoittaa enemmistön mahdollisuuksia kuulla esimerkiksi ulkopolitiikan tai Venäjän-tuntemuksen saralla ansioituneimpien suomalaisten näkemyksiä. ”Trolli”-nimittely on syytös maanpetturuudesta tai sitä lähenevästä ”vihollisen” myötäilystä.” Tätä vaikutelmaa vahvistaa jutun aloittava kuva senaattori Joseph McCarthystä, joka toteutti syystäkin pahamaineiset ja hysteeriset kommunistijahdit 50-luvun Yhdysvalloissa. Itse jutussa ei McCarthyä mainita.

Saramo ja hänen hengenheimolaisensa siis protestoivat sitä, että heidän Venäjää myötäileviä näkemyksiään nimitetään julkisesti Venäjää myötäileviksi näkemyksiksi ja heitä itseään Venäjää myötäileviksi. He ovat sitä mieltä mitä ovat mielestään riippumattomasti ja Suomen etua ajatellen. Infosodankieltäminen asettuu tähän luontevaksi jatkoksi tähän, sillä myöntämällä sen olemassaolo, joutuisi myöntämään oman toiminnan olevan Venäjän toimintaa ja tavoitteita myötäilevää. Tosin tasavallan parhaiten informoitu ihminen on tästä heidän kanssaan kovin eri mieltä. Infosodan tavoitteena kun ei ole niinkään mielipiteiden muuttaminen jostakin johonkin, vaan enemmänkin hämmennyksen ja epäluottamuksen kylväminen yhteiskuntaan. Hajallaan oleva yleinen mielipide estää tehokkaasti isojen poliittisten päätösten tekemisen demokratiassa.

Kovasanaiset protestit mitä esitetään Venäjä-myönteiseksi nimeämisestä, antavat aiheen olettaa, että he uskovat yleisen käsityksen olevan, että Suomen ja Venäjän edut tosiaan ovat ristiriidassa. Kääntäen toki voidaan sanoa, ja he sanovatkin, että kritiikki heitä ja Venäjää kohtaan on sitten Yhdysvaltain etujen ajamista. Tässä ajatuskulussa vain on se vika, että Yhdysvalloille ei nykyisestä aggressiivisestä ja sitä haastavasta Venäjästä ole kuin haittaa ja kuluja. Eli vaikka kuinka kritisoi Venäjää, ei siitä suoranaisesti ole hyötyä Yhdysvalloille. Se haluaisi käyttää resurssinsa Aasiassa, jossa Kiina haastaa sitä tosissaan. Sen sijaan Venäjä hyvin mielellään näkisi paitsi EU:n, myös atlanttisen suhteen murenevan.

Saramo siis sanoo, että infosota-keskustelu on käytännössä hyökkäys yhteiskunnan avoimuutta ja demokraattisuutta vastaan. Hän ei kiistä vaikutusyritysten olemassaoloa, mutta niputtaa kaiken yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin on olemassa selvä ero läntisen ja itäisen informaatiovaikuttamisen keinoissa ja tavoitteissa. Karkeasti kuvattuna länsi mainostaa, tekee asioita lakien mukaan ja melko pitkälle eettisestikin, koska muunlaisella toiminnalla voi olla poliittinen hinta. Eivät Venäjän toimijat ole ihmisinä yhtään sen huonompia, mutta heillä rajoituksia on huomattavasti vähemmän ja resursseja enemmän. He voivat valehdella ja rikkoa lakeja tarpeen mukaan, sillä näillä teoilla ei ole Venäjällä poliittista tai juridista hintaa, ellei valta niin jostain syystä halua. Venäjälle mediat ovat aseita.

Lopuksi Saramo siirtyy näkemykseensä Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta:
”Suomi valmistautuu tekemään valinnan turvallisuuspoliittisesta suuntauksestaan. Toistaiseksi Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on tehnyt joukon rajallisia järjestelyjä naapurimaiden ja sotilasliitto Naton kanssa. Mikään näistä järjestelyistä ei ennakoi maamme tulevaa valintaa. Tämän jokaisen valtiota palvelevan kuuluu ymmärtää ja kunnioittaa sitä. Maahamme kohdistuu mielipidevaikuttamista niistä maista ja järjestöistä, joille Suomen tuleva valinta on tärkeä. Venäjä on näistä vaikuttamaan pyrkijöistä vain yksi. Suomen itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää, että maamme ylläpitää tasapuolisesti etäisyyttä ja läheisyyttä kaikkiin kunnes olemme itse tehneet valintamme. Tämä pitää sisällään myös tasapuolista suhtautumista kaikkiin ulkomaisiin vaikuttamisyrityksiin. Kysymys on viime kädessä Suomen kansan demokraattisen päätösoikeuden turvaamisesta.” Tämä perusnäkemys lienee näiden muiden tulkintojen taustalla.

Aiemmin samassa kirjoituksessa hän on todennut, että ”Suomen Nato-jäsenyys muuttaisi Venäjän turvallisuusarviota, mihin pitää suhtautua faktana eikä vain suvereenisuuskysymyksenä.” Eli käytännössä Saramo pitää Nato-jäsenyyttä huonona ratkaisuna. Virka-asemansa takia hän on väkisinkin erittäin hyvin tietoinen EU:n merkityksestä Suomen asemalle, mutta ei kummallista kyllä mainitse sitä tässä lainkaan. Voi olla, että teen aivan liian pitkälle menevän tulkinnan, mutta ihan kuin Saramo vihjaisi rivien välissä yhtenä mahdollisuutena Suomen irtautumista poliittisista sitoumuksistaan länteen. Tähän tulkintaani vaikuttaa se varsin villi media- ja toimintaympäristö, jossa Saramo viihtyy. Hän kun kuitenkin määrittelee itsensä ”periaatteessa EU-myönteiseksi”.

Infosodankieltäjät ovat etsineet itselleen keulahahmoa, joka toimisi ajatusrakennelman uskottavana puhehenkilönä suureen yleisöön päin. Skenen aktivisteissa riittää ääriajattelijoita ja hörhöjä joka suuntaan, mutta heistä ei ole puhuttelemaan laajempaa yleisöä, ainakaan toivotulla tavalla. Terävämpi pää taas yleensä on terävyyttään piiloutunut nimimerkin taakse. Saramon tekstit ja nyt julkaisuympäristöksi valittu Vastavalkea kohottaa Peter Saramon, halusi hän sitä tai ei, systeeminvastaisten ainesten puhemieheksi tässä ajassa ja paikassa. Nyt hänen itsensä pitää päättää, lähteäkö mukaan tähän. Kysyntää on, mutta isompi heittäytyminen ja nykyinen työ tuskin ovat yhtä aikaa mahdollisia.

Lopuksi sanottakoon erikseen vielä sekin, että minusta Peter Saramolla on siis lupa olla sitä mieltä mitä on ja hän on sen vapaa lausumaan.

Lyövät sanat

Tämä kirjoitus on julkaistu Joensuun srk-yhtymän Kirkkotie-lehdessä 14.10.2015

Vihapuhe on sanoja, jotka on tarkoitettu väkivalloin lyömään toista mieltä olevat hiljaisiksi. Vihapuhetta onkin kuultu paljon viime aikoina. Maailma muuttuu parhaillaan rajusti eri tavoin, synnyttäen pelkoa ja sitä kautta vihaa. Se viha kuuluu puheessa ympärillämme.

Osansa vihapuheen lisääntymisessä on välineiden kehitys. Digitalisaation myötä on kenen tahansa mahdollista viestiä kuinka paljon tahansa, kuinka suurelle joukolle tahansa. Ennen mediat toimivat julkisuuden portinvartijoina ja tavallinen ihminen saattoi saada äänensä kuuluviin satunnaisesti mielipidepalstalla. Nykyään samanmieliset etsivät ja löytävät toisensa verkossa, vahvistaen ja radikalisoiden toistensa näkemyksiä.  Vihapuheen taustalta löytyy myös pitkäjänteistä työskentelyä, jossa verkkoyhteisöissä on joukolla kehitetty kanavia ja sisältöjä. Niiden avulla vihapuheeseen valmiit ovat saaneet teemoja ja sanomia toistettavakseen.

Osansa vihapuheen kasvussa on poliittisen retoriikan kovenemisella. Vaatimukset ”keskustelun sallimisesta” ja ”sananvapaudesta” ovat käytännössä usein vain tekosyitä käydä eri mieltä olevien kimppuun tai esittää tolkuttomia ja valheellisia väitteitä. Sananvapaudella perustellaan minkä tahansa järjettömyyden lausuminen ja kritiikki kuitataan hyökkäyksenä sitä vastaan. Sananvapaus on kuitenkin aina myös vapautta osoittaa heikkouksia ja virheitä. Sananvapaus ei myöskään tarkoita julkaisupakkoa. Se jos jokin lehti ei julkaise jotain kirjoitusta, ei ole sananvapauden loukkaus. Yllättävän moni odottaa medioilta omia asenteitaan ja ennakkoluulojaan tukevaa uutisointia. Jos sellaista ei ole, syytetään mediaa valehtelusta.

Maahanmuuttoon liittyvissä vihapuheissa uhataan itse asiassa usein juuri niillä samoilla asioilla, joilla pelotellaan. Kun pelotellaan ahdasmielisellä fundamentalismilla, ollaan itse eri mieltä olevilta valmiina ottamaan pois mielipiteen- ja sananvapaus. Tai kun maalataan uhkakuvia yhteiskuntaamme leviävästä väkivallasta, niin samalla uhkaillaan väkivallalla eri tavoin ajattelevia. Naisia pelotellaan tasa-arvon taantumisella, mutta heistä puhutaan pahimpaan patriarkaaliseen malliin. Maahanmuuttoon liittyvän vihapuheen kylväjät tuntuvat kovin usein edustavan itse niitä asioita, joiden väittävät tulevan tänne muualta tulevien mukana.

Juukalainen bloggari Saku Timonen on blogissaan käynyt julkisessa keskustelussa esitettyjen tolkuttomien väitteiden kimppuun. Timosella on selkeä ohje: ”Älkää uskoko mitä haluatte uskoa ja mitä teille uskotellaan, vaan hakeutukaa oikean tiedon alkulähteille.”

Myös poliisissa on kiinnitetty huomiota vihapuheen määrän ja kovuuden lisääntymiseen. Väkivaltaisen ekstremismin ja terrorismin torjuntaa Poliisihallituksessa hoitava poliisitarkastaja Timo Kilpeläinen määrittelee blogimerkinnässään vihapuheen ja tiukkasanaisenkin keskustelun eroja: ”Demokratia mahdollistaa keskustelun, mielipiteiden vaihdon ja jopa tiukkasanaisen, äärimmäisen vastakkainasettelun sekä väittelyn. Perusoikeudet eivät kuitenkaan oikeuta sananvapauden nimissä tapahtuvaan vihapuheeseen.”

Kilpeläinen muistuttaa myös siitä, että sokea ja ehdoton usko oman näkemyksen oikeellisuuteen johtaa ääri-ilmiöiden syntymiseen: ”Sosiaalisen median ja arjen keskusteluissa tulisi muistaa, että asioilla on usein niin monta puolta, kun keskustelussa on osapuolia. Kenelläkään ei liene oikeutta absoluuttiseen totuuteen. Toisen näkökulma asiaan voi olla eri kuin itsellä ja silti yhtä tärkeä. Ennen seuraavaan kommentin kirjoittamista kannattaa pysähtyä ja katsoa peiliin sekä miettiä miten esitän asiani sivistyneesti ja toista kunnioittaen syyllistymättä rikokseen. Vilkas keskustelu on silti mahdollista ja suotavaa. Niin kauan kuin emme ole valmiita muuttamaan omaa toimintaamme ja ajattelumalleja, tulee ääriajatuksilla ja -liikkeillä olemaan kasvupohjaa ja kannattajia, halusimme tai emme.”

Vihapuheessa käytetään laajaa valikoimaa erilaisia keinoja. Käytössä on yleensä virheellisen argumentoinnin koko kirjo. Leimaamisella pyritään mitätöimään ihmisen ja hänen mielipiteidensä arvo.  Leimaamiseen käytetään erilaisia määritelmiä, joiden avulla määritellään eri mieltä oleva sellaiseksi kuin itse halutaan. Vihapuheen pelottavin ulottuvuus on ihmisarvon riisuminen joltakin ryhmältä. Jos sen annetaan tapahtua, vapautetaan heidän kohtelunsa moraalista ja laista.

Vihapuheen yksi tavoite on tyhjentää areenoita toista meiltä olevista. On hyvin ymmärrettävää, että ihmiset kaikkoavat pois keskusteluista, joissa pahimmillaan saa uhkauksia. Mutta vihapuhe on silloin voittanut. Siksi parasta vihapuheen vastaista toimintaa on, että mahdollisimman moni osallistuu keskusteluihin, toisiaan ja faktoja kunnioittaen. Vihapuhe ei poistu olemalla vihainen takaisin. Päinvastoin.

Brysselissä puhutaan yhteisestä puolustuksesta

Europarlamentin pääsisäänkäynniltä.

Kävin alkuviikosta Brysselissä tutustumassa EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliittisiin kantoihin. Kyseessä oli noissa kuvioissa tyypillinen valmismatka, jossa ohjelma, matkat ja majoitus hoidetaan isäntien puolelta. Tai siis niiden maksupuoli. Ainakin nämä isännät olivat aivan liian ammattitaitoisia esittääkseen mitään vaatimuksia tai oikeastaan edes toiveita siitä mistä matkasta pitäisi kertoa. Tämä ohjelma oli suunniteltu nimenomaan bloggareille.

Tapasin päivän aikana joukon EPP-ryhmän ulko- ja turvallisuuspoliitisia osaajia. Heitä olivat Andrej Plenkovic Kroatiasta, Jacek Saryusz-Wolski Puolasta, Artis Pabriks Latviasta, Tunne Kelam Virosta ja Sirpa Pietikäinen Suomesta. EPP-ryhmään kuuluvat Euroopan unionin jäsenvaltioiden maltilliset keskustalaiset ja keskustaoikeistolaiset poliittiset puolueet. Suomesta siihen kuuluvat Kokoomus ja Kristillisdemokraatit.

Tulkkikopit kiersivät salia.

Lisäksi kävimme kuuntelemassa ulkoasiainvaliokunnan avointa kuulemista. Siihen oli varsin hankala hypätä kesken mukaan ilman taustoitusta, mutta asiaa tuntuivat puhuvan. Tyylikin oli välillä melkoisen kipakka, kun puheenjohtaja uhkaili välihuutelijaa ulosheittämisellä.

Kokouksen oli avannut Paavo Väyrysen tekemä mietintö ”EU:n rooli YK:ssa - Miten EU:n ulkopolitiikan tavoitteet voitaisiin saavuttaa paremmin?”. Huomionarvoista minusta on, että Väyrynen ei tuo koko asiaa esille omilla kotisivuillaan eikä ainakaan äkkinäisellä haulla asiasta löydy muutakaan verkosta. Toki asia on vasta valiokuntavaiheessa, mutta kun kyseessä on mietintö, jossa muun muassa vaaditaan EU:lle paikkaa YK:n turvallisuusneuvostossa, niin voisihan siitä jo tässä vaiheessa keskustella. Mietinnöt ovat siis keskeinen väline europarlamentin päätöksenteossa, eivät vain taustamuistioita tai vastaavia.

En ala erittelemään, mitä kultakin kuulin, vaan nostan tähän niitä asioita, joita päivän aikana kuulin. Tapaamani keski-ikäiset miehet olivat taustaltaan ja aatemaailmaltaan varsin samankaltaisia. Taustalla oli kullakin korkeakoulutus, toimimista kotimaansa ulkoasiainhallinnossa, monilla hallituksessakin ja ennen kaikkea he olivat olleet aktiivisesti mukana integroimassa kotimaataan länteen ja Euroopan unioniin. Jos meillä EU-jäsenyys seurauksineen on iso asia, niin entisen itäblokin maissa tai entisen Neuvostoliiton osissa se on vielä valtavan paljon isompi juttu. Kuten eräs heistä totesi: ”Vapaus ei ole annettu itsestäänselvyys, vaan hyvin herkkä asia”. He tosiaan näkevät integraation ennen kaikkea poliittisena tapana rakentaa vapautta ja demokratiaa. Meillä EU mielletään enemmän vain taloudelliseksi projektiksi.

Yleishuomiona voi sanoa, että oli olemassa selvä ero Pietikäisen ja muiden meppien välillä. Eroa ei ollut niinkään siinä, miten he näkivät tilanteen, vaan siinä, miten suhtautuivat siihen ja miten näkivät ratakisuja haettavan. Pietikäinen oli huomattavasti maltillisempi kuin kollegansa. Ylipäätään minuun teki vaikutuksen Pietikäisen kyky hahmottaa ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta. Hän pystyi vetämään laajat kaaret, mutta ei sortunut yleislöpinöihin tai toiveajatteluun. Europarlamentissa Pietikäinen on keskittynyt ympäristöasioihin ja keskittyminen onkin ainoa tapa olla vaikuttava. Mutta kuulemani perusteella olisi hänellä käyttöä myös perin miehisillä ulko- ja turvallisuuspolitiikan tantereilla.

Olin matkaa valmistellessani päättänyt, että lähden ennen kaikkea etsimään vastausta kysymykselle siitä, mistä koostuu tämä käynnissä oleva eurooppalainen turvallisuuskriisi. Koska se miten ymmärrämme sen olemuksen, määrittelee hyvin pitkälle sitä, miten ratkomme sitä. Nämä seuraavat näkemykset siis nousevat sekä halustani selvittää tätä asiaa että siitä yksinkertaisesta syystä, että keskustelimme paljolti juuri tästä asiasta.

Saamani vastaukset kysymykseeni voidaan karkeasti ottaen jakaa kolmeen ryhmään. Ensimmäinen koskee maailmanpolitiikkaa yleensäkin, kokonaisuutena. Toinen kiertyy Venäjän ympärille ja kolmas koskettaa Euroopan unionia, sen olemusta ja päätöksentekoa. Vastauksissa kuului myös EPP:n uusi turvallisuus- ja puolustuspoliittinen linjapaperi,  jota useampi tapaamistani mepeistä oli ollut tekemässä. Se hyväksytään varsinaisesti ensi viikolla EPP.n huippukokouksessa Madridissa, mutta käytännössä linja on nyt vedetty.

EPP haluaa, että EU ottaisi käyttöön Naton artikla 5:ttä vastaavan tulkinnan Lissabonin perussopimuksen avunantovelvoitetta koskevasta kohdasta. Käytännössä tämä tarkoittaisi pohjan luomista EU:n yhteiselle puolsutukselle. Presidentti Niinistöhän tätä ajatusta on aiemmin pitänyt esillä, mutta vastaanotto on ollut nuiva. Komission puheenjohtaja (EPP) Jean-Claude Juncker on pitänyt myös asiaa esillä. Voi siis olla, että kun europarlamentin suurin ryhmä on ottanut asiaa ajaakseen, voi siinä jotain tapahtuakin.

Yhdeksi kriisin syistä nostivat mepit esille unionin ja ylipäätään demokratian piirteet. Nämä näkemykset voi tiivistää ajatukseen siitä, että monissa asioissa poliitikot tietävät mitä pitäisi tehdä, mutta eivät sitä, miten tulisivat sen jälkeen uudelleen valituiksi. Varsinkin vaaleissa on linjauksilla ja ehdokkailla taipumusta kaunistella asioita ja se on omiaan värittämään suuren yleisön tilannekuvaa todellista paremmaksi. Toki turvallisuuspolitiikassa voidaan mennä toiseenkin ääripäähän eli pelotteluun ja jopa demonisointiin. Mutta sekin on vain oma sovelluksensa yleisen mielipiteen kosiskelusta helpommin omaksuttavien näkemysten avulla.

Demokratiaan ja vapauteen liittyi kuitenkin sekin puoli, että ”Venäjä yrittää silmiemme edessä tuhota sitä puolustavan EU:n”. Unionin olemassaolo ja sen ajamat perusarvot ovat lähtökohtaisesti Venäjän nykyhallituksen etujen vastaisia. Putinin toimintaa voidaan tarkastella hyvin pitkälle myös hänen pyrkimyksenään estää kaikin keinoin Venäjän oman värivallankumouksen syntyminen.

Selvä viesti oli, että EU:ssa on voimaa ja rautaa vaikka kuinka, mutta ilman poliittista yhtenäisyyttä se ei ole tehokasta tai vaikuttavaa. EU ei ole tässä laajassa muodossaan vielä joutunut kokemaan tämän hetkisen kaltaista turvallisuuskriisiä, joten nyt niitä keinoja ottaa olemassaoleva voimaa käyttöön etsitään. Paikkansapitävyytensä takia puhki kuluneen sanonnan mukaisesti EU muuttuu vain kriisien kautta, kun pakko on äärimmäinen. Nyt näitä poliittisia ja taloudellisia kriisejä on kestänyt kymmenisen vuotta, alkaen perussopimuskansanäänestyksistä, sitten jatkuen eurokriisiin, populismin nousuun, Venäjän aggressioon ja EU:ta kiertävään konfliktien kaareen.

Meppien mukaan Venäjä myös käyttää häikäilemättä hyväkseen näitä Euroopan omia ja sitä ympäröiviä kriisejä. Populistiset, kielteisesti integraatioon suhtautuvat ääriliikkeet ovat ”epädemokraattisen tartunnan lähteitä” lännessä ja siksi Putin tukee niitä. Varoituksen sanana sanottiin, että vapaus ja rauha eivät ole annettuja itsestäänselvyyksiä, vaan hauraita asioita, joiden puolesta voi joutua kamppailemaan. Toisaalta kuulin hyvin ymmärtäviä puheenvuoroja siitä, että itäisessä Euroopassa on edelleen käynnissä siirtymäkausi demokratiaan.

Tapaamani mepit olivat sitä ikäluokkaa, että he olivat eläneet Neuvostoliiton aikana. Tämä heijastui monissa heidän käsityksissään. Useamman kerran kävi ilmi ”mitäs minä sanoin” -henkinen toteamus, jossa he kertoivat EU:ssa kokemistaan aiempien vuosien russofobi-syytöksistä tai marginalisoinnista, joita kohtasivat esittäessään näkemyksiään Venäjän toiminnasta ja tavoitteista. Tässä tietysti pohja-ajatuksena on se arveluttava näkökulma, että Venäjä olisi lähtökohtaisesti voimissaan ollessaan uhka ympäristölleen. Toki näin on nyt taas, mutta minusta moinen predestinointi pysyvänä totuutena johtaa ikäviin seurauksiin. Kyllä minä haluan uskoa, että Venäjä voi olla muutakin, kuin uhka vapaudelle ja rauhalle. Nyt se on sitä ilman muuta, mutta ilman uskoa parempaan tulevaisuuteen voitaisiin kai saman tien pistää pystyyn uusi teräsesirippu.

Hyvin mielenkiintoinen oli erään mepin esittämä vertaus siitä, että perusvirheemme on ajatella venäläinen toimintatapa samankaltaiseksi kuin omamme. Jokaiselle on selvää, että kun mennään vaikka Kiinaan, niin siellä tulkitaan asioita, eleitä ja viestejä eri tavalla kuin meillä. Virheellisesti ajattelemme myös Venäjän tulkitsevan asioita samalla kuin mekin. Monissa puheenvuoroissa tuli esille ajatus, että Venäjä kunnioittaa vain voimaa. Se käyttää sitä tarpeen tulleen häikäilemättä ja laskee tarkasti, milloin saa vastaansa voimaa. Putinin kyky toimia nopeasti ja päämäärätietoisesti sai vastentahtoista ihailua näiltä EU:n monipolvisuuden hyvin ymmärtäviltä mepeiltä. Inhorealistisesti myös Valko-Venäjän Lukashenkon taiteilu sai osakseen positiivisia arvioita. Arvio oli, että Lukashenkoa itsenäisempää päämiestä ei Valko-Venäjälle saa ja jos hän joutuu lähtemään, on paikalla Kremlin käskyri.

Paljon oli puhetta myös valheesta. Sosialistisen järjestelmän keskellä syntyneet ja kasvaneet pitivät valhetta sen systemin ytimenä ja loppujen lopuksi sen kaataneena asiana. Protestiliikkeet sosialistissa maissa keskittyivät aluksi juuri totuuden vaatimiseen. Siksi näille mepeille ei Venäjän nykyinen valehtelu tunnu olevan samanlainen epäuskon ja kummastuksen aihe kuin meille. Ylipäätään ymmärrys Venäjästä on heidän mukaansa nyt EU:n idässä ja pohjoisessa hyvää, mutta muualla siihen ei niin kiinnitetä huomiota.

Venäjän kestokyvystä arviot vaihtelivat. Toiset uskoivat Venäjän talouden romahduttavan sen pyrkimykset nopeastikin, toiset uskoivat sen kestävän pidempäänkin. Pelkän talouden romahtamisen venäläiset kestävät hämmästyttävän pitkälle, jos he uskovat systeemiinsä ja maahansa. Sitähän uskoahan Putinin johtama propagandakoneisto nyt takoo kiivaasti.

Baltian maissa oli kuulemma 20- ja 30-luviula puolustussuunnittelun pohjna kaksi lähtökohtaa. Idästä voi hyökätä Neuvostoliitto ja lännestä Saksa. Nyt tilanne on sama, paitsi että hyökkääjänä on kummassakin suunnassa Venäjä. Meillä ei juurikaan ajatella Kaliningradia, mutta Baltian maille se on keskeinen asia.

Hyvin yhteinen arvio oli, että turvallisuuteen tuudittautuminen oli iso virhe. Nyt turvallisuutta on rakennettava nopeasti. Sen synnyttämiseksi tarvitaan yhteinen tilannekuva ja riskianalyysi, jota seuraa sitten näihin vastaava strategia. Vasta se mahdollistaa tehokkaan ja linjakkaan ennaltaehkäisyn.

Näkymä kaupungin ylle.

Europarlamentissa liikkuminen avasi vastaansanomattomasti tämän Brysseliin keskittyneen eurooppalaisen projektin suuruuden ja kaiken kattavan kirjavuuden. Ja samalla sen, että olemme tosiaan pieni maa. Suuruus oli samalla turvallista. Jos tämä systeemi pystyy toimimaan melko yhtenäisesti, on meidän hyvä olla siinä. Onhan EU:lla eittämättömät vikansa, mutta kovin karua olisi elämämme ilman sitä. EU on ihan liian tärkeä asia kaadettavaksi tai kritiikittä jätettäväksi. Itse ajattelen niin, että tässä kohtaa meidän pitää löytää keinoja vahvistaa ja tukea Euroopan unionia. Kaikista puutteistaan huolimatta se on sitoutunut ihmisarvoon universaalina oikeutena. Siltä pohjalta on hyvä ponnistaa.

Taistelu demokratiasta

Nimimerkki Erkka Vesterinen 

Lokakuussa 1993 maailma seurasi jännittyneenä Venäjää. Venäjän tulevaisuus oli jälleen vaakalaudalla kuten kaksi vuotta aiemmin, Neuvostoliiton hajoamisprosessin kiihkeimmässä vaiheessa. Neuvostovalta roikkui edelleen sormenpäillään vallankahvassa. Sen viimeiset muodolliset instituutiot, kansanedustajien kongressi ja korkein neuvosto olivat yhä osa Venäjän hallintoa. Nyt niiden ote oli pettämässä. Kuin viimeisenä yrityksenä välttää väistämätön, ne asettuivat poikkiteloin Venäjän Federaation uudistusmielisen presidentin, Boris Jeltsinin kanssa. Ne kieltäytyivät noudattamasta Jeltsinin määräyksiä ja nimittivät Nevostoliiton perustuslain nojalla uuden presidentin. Venäjää uhkasi paluu kovan linjan kommunistien käsiin. Jeltsin vastasi kovin ottein. Lyhyen ja kiivaan taistelun jälkeen tilanne lopulta ratkesi Jeltsinin voittoon. Vanhan vallan paluuta pelänneet saattoivat huokaista helpotuksesta. Venäjän matka uudistuksiin ja demokratiaan sai jatkua. Viimeinenkin neuvostovallan haamu oli karkoitettu eikä paluuta vanhaan ollut. Niin useimmat ainakin toivoivat. Ehkä uskoivatkin.

Nyt, melko tarkalleen 22 vuotta myöhemmin, Venäjän ja lännen välit ovat huonoimmillaan sitten kylmän sodan päättymisen. Voimapolitiikka on palannut Eurooppaan, kuten diplomaattisesti laimennettu ja ketään osoittelematon sanonta kuuluu. Venäjän asevoiman käyttö Georgiassa, Krimin anneksointi, proxysota Itä- Ukrainassa, tilanteen kiristäminen Itämeren alueella ja maan sekaantuminen Syyrian konfliktiin kertovat vastaansanomattomasti Venäjän muuttuneesta politiikasta. Asevoimalla uhkaaminen ja asevoiman käyttö kuuluvat Venäjän johdon työkalupakkiin ja kynnys näiden työkalujen käyttöön on selvästi laskenut.

Voimapolitiikan lisäksi myös kylmän sodan aikainen "poliittinen sodankäynti" on tehnyt paluun. Poliittinen sodankäynti on sotaa ei-asellisin keinoin. Kuten perinteisessäkin sodassa, sen operaatiot voivat olla avoimia tai peitettyjä. Poliittisen sodan avointa, kaikille näkyvää osaa edustaa mm. propaganda. Poliittisen sodankäynnin muut elementit nousevat vain harvoin julkisen keskustelun kohteeksi. Silloinkin kun niin käy, tapahtumien todellista luonnetta ei yleensä tunnisteta, koska poliittisen sodankäynnin käsite on useimmille ihmisille täysin vieras ja tuntematon. Poliittisen sodankäynnin tarkoitus on vaikuttaa ulkovaltojen kansalaismielipiteeseen ja poliittiseen päätöksentekoon ilman, että vaikuttamisen kohteet ymmärtävät tulleensa manipuloiduksi. Tämä on luultavasti yksi syy siihen, että nykyinen tilanne Venäjän ja lännen suhteissa vaikuttaa niin epäselvältä, epävarmalta ja sotkuiselta.

Voimapolitiikan ja poliittisen sodankäynnin lisäksi Venäjän sisäinen kehitys herättää huolta ja kysymyksiä. Sitkeimmätkin optimistit ovat joutuneet myöntämään, ettei Venäjästä tullut demokratiaa. Venäjän hallinto tiukentaa kontrolliaan ja vahvistaa sisäisestä turvallisuudesta vastaavaa koneistoa. Se tukahduttaa kansalaisyhteiskuntaa ja oppositiota leimaamalla ne ulkomaiden etuja ajavaksi viidenneksi kolonnaksi. Media on lähes täysin hallinnon käsissä, ja sen kautta syötetään propagandaa joka ei juurikaan poikkea kylmän sodan aikaisesta pravdasta: Rappeutunut, dekatentti, ylimielinen, ahne ja sotaisa länsi muodostaa Venäjälle jatkuvan uhkan. Se maalataan täydellisenä vastakohtana puhtaalle, kristillisiä arvoja ja korkeata moraalia edustavalle Venäläiselle sivilisaatiolle. Samalla Venäjän johto esitetään esimerkillisenä, voimakkaana ja taitavana Venäjän etujen puolustajana. Viimeisenä muurina joka estää länttä alistamasta Venäjää pahaiseksi raaka-ainereservaatiksi.

Mistä Venäjän aggressiiviseksi muuttuneessa toiminnassa on oikein kysymys? Oletuksista ja teorioista ei ole puutetta. Näkemysten kirjo on itse asiassa niin laaja, että asiantuntijuus on kärsinyt inflaation. Venäjän toimet näyttävät yllättävän kerta toisensa jälkeen niin mediassa päivystävät dosentit kuin kaikki muutkin. Kukaan ei näytä kykenevän sijoittamaan Venäjän toimia selkeään, ymmärrettävään ja tapahtumat selittävään viitekehykseen joka tarjoaisi edes hieman ennustettavuutta. "Venäjä ... on ketterä, amebamainen järjestelmä, josta on vaikea saada otetta."[1] kuvaa Miika Raudaskoski kolumnissaan. Jos jokin on varmaa ja selvää, niin se, että kaikki näyttää epävarmalta ja epäselvältä.

Venäjän toiminnasta esitettyjen teorioiden ja oletusten skaala on niin laaja, ettei mikään luokittelu tee oikeutta näkemysten moninaisuudelle. Siitä huolimatta teen pelkistyksen, joka yksinkertaistaa tilannetta. Venäjän toiminnasta esitetyt näkemykset voi jakaa kahteen ryhmään: Strategisiin ja taktisiin.

Strategistien mielestä Venäjän toimintaa ohjaa strategia - pitkän tähtäimen suunnitelma jonkin tai joidenkin tavoitteiden ja päämäärien saavuttamiseksi. Strategistien esittämät kysymykset ovat: Mikä Venäjän motiivi on? Mitä Venäjä tavoittelee? Mikä on sen päämäärä? Mitä keinoja se käyttää? Onko sen strategia onnistunut? Ja niin edelleen.

Taktikot puolestaan ajattelevat, ettei mitään pitkän tähtäimen suunnitelmaa ole eikä Venäjä tavoittele mitään erityistä. Taktikoiden mukaan Venäjä vain reagoi ympäristönsä tapahtumiin - osin oikeutetusti, osin ylireagoiden ja irrationaalisesti. Taktikot eivät juuri esitä kysymyksiä tulevaisuudesta. Heidän katseensa on menneisyydessä: Mitä länsi teki väärin kun se sai Venäjän reagoimaan näin? Mitä lännen olisi pitänyt tehdä toisin? Huvittavin viimeaikoina esiintyneistä taktikoista on Kremlin (entisenä) pankkiirina tunnettu Sergei Pugachev [2]. Hänen mukaansa Putin ei edes kykene strategiseen ajatteluun. Pugachevin Putin on impulsiivinen, pitää suoraviivaisesta toiminnasta, TV:n katselusta ja suhtautuu talouskysymyksiin kuin ikävystynyt teini.

Itse kuulun niihin, joiden mielestä Venäjällä on strategia. Sen toimintaa selittää muukin kuin impulsiivinen ja irrationaalinen reagointi ympäristönsä tapahtumiin. Syy kantaani on yksinkertainen. Taktikot ovat viime vuosina joutuneet, päivystävien dosenttien lailla, yllättymään yhä uudestaan ja uudestaan. Usein taktikoiden esittämien mielipiteiden lävitse paistaa ennemminkin poliittinen tarkoituksenmukaisuus kuin halu ymmärtää nykyistä maailmantilannetta. Strategisteja voi syyttää uhkakuvien maalailusta, mutta ainakin he pyrkivät arvioimaan Venäjän toimintaa analyyttisesti ja yksittäisiä tapahtumia laajemmin. Strategistit, toisin kuin taktikot, ovat myös kyenneet ennakoimaan Venäjän toimintaa edes hieman.

Kylmä sota 2.0? 

Länsi ei ole ensimnäistä kertaa vaikeuksissa yrittäessään ymmärtää Venäjän toimintaa. Tilanne heti 2. maailmansodan jälkeen muistutti epäselvyydessään pahaenteisellä tavalla nykyistä. Neuvostoliiton eristäytymisen ja läntisillä viholliskuvilla kyllästetyn propagandan motiiveja ja tavoitteita arvuuteltiin. Lännessä ihmeteltiin, miksi eilisen liittolainen ja kumppani oli yhtäkkiä ryhtynyt käyttäytymään kuin vihollinen [3]. Samankaltaisuus nykyiseen tilanteeseen on tässä mielessä silmiinpistävä. Ei olekaan ihme, että monien mielestä olemme matkalla kohti uutta kylmää sotaa.
Ajatus uudesta kylmästä sodasta on saanut osakseen voimakasta kritiikkiä. Kritiikin osuvimpien argumenttien mukaan Venäjältä puuttuu motiivi ja edellytykset ryhtyä uuteen vastakkainasetteluun lännen kanssa.

Onko Venäjällä motiivi vastakkainasetteluun? 

Kriitikoiden mukaan modernilta Venäjältä - toisin kuin Neuvostoliitolta - puuttuu ideologinen motiivi vastakkainasetteluun. He sanovat, että talousjärjestelmien ja aatteiden kilpailu on ohi: Venäjä on hylännyt ateismin ja kommunismin, tehnyt kristinuskosta lähes valtionuskonnon ja siirtynyt markkinatalouteen. Mutta onko näin todella?

Ideoiden ja arvojen tasolla kylmä sota asetti vastakkain 1) ateismin ja (kristin)uskon, 2) kommunismin ja markkinatalouden sekä 3) totalitarismin ja demokratian. Toisin kuin kriitikot olettavat, on perusteltua väittää, että vastaavat uskonnon, talousjärjestelmän ja yhteiskuntajärjestelmän vastakkainasettelut pätevät tänäänkin.

1. Venäjä väittää puolustavansa kristinuskon arvoja jotka länsi on hylännyt[10]. Väite on tietysti kyseenalainen, mutta näin Venäjä asian esittää. Eroa korostaa myös se, että lännessä kirkko ja uskonto on tiukasti erotettu poliittisesta vallasta. Venäjällä kirkko on poliittisen vallankäytön halukas työkalu. Kuvaava esimerkki tästä on mm. se, että Venäjän ortodoksisen kirkon johtaja, Patriarkka Kirill, sai vuonna 2011 asunnon Kremlistä tuettuaan näkyvästi Putinin uudelleenvalintakampanjaa ja kuvattuaan Putinia "Jumalan lähettämäksi ihmeeksi". Kirill istuu nykyisin myös Venäjän hallituksessa.

2. Venäjän ja lännen talousjärjestelmät ovat perustavalla tavalla erilaiset. Toisin kuin usein kuulee sanottavan, Venäjän talousjärjestelmä ei ole aito markkinatalous. Se on pikemminkin markkinatalouden kulisseissa toimiva, läpeensä korruptoitunut rent-talous. Vesa Ahoniemi kuvaa "rent" -termiä ja Venäjän talousjärjestelmää hienosti kirjoituksessaan "Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus"[4].

3. Venäjän yhteiskuntajärjestelmä on autoritaarinen, lännen demokraattinen. Venäjällä on kyllä 90-luvun peruja demokraattiset instituutiot, lait ja niiden soveltamiseen tarkoitettu oikeusjärjestelmä, mutta kuten talousjärjestelmäkin, ne ovat pelkkiä kulisseja.

Venäjällä todellista taloudellista, poliittista ja oikeudellista valtaa ei käytetä valtion muodollisten instituutioiden ja rakenteiden kautta. Todellinen vallankäyttö tapahtuu kulissien takana epämuodollisen "systeemin" (sistema) kautta[5]. Venäjää hallitsevan eliitin valta perustuu lähes täysin tähän epämuodolliseen systeemiin: Valtion tuloista pääosa leviää systeemin kautta kansantalouteen ja kansalaisille kuten Ahoniemi kuvaa. Energian hinnan ollessa korkealla systeemi tuo vaurautta kaikille ja takaa vallanpitäjien kansansuosion. Sen kautta jaetaan myös omaisuutta, asemia ja valtaa suosionosoituksina kuuliaisuudesta ja hallinnolle suoritetuista palveluksista. Näin systeemi, vallan vertikaali, takaa myös eliitin tyytyväisyyden.

Epämuodollisen vallan takaajana toimii viimekädessä vallanpitäjien kontrolloima turvallisuuspalvelu FSB. Systeemiä vastaan hangoittelevat laitetaan kuriin varoituksilla, painostuksella, kiristyksellä, näytösoikeudenkäynneillä ja pahimmillaan pahoinpitelyilla ja salamurhilla. Stalinin suosimat massamurhat on korvattu täsmävainolla - varoittavilla esimerkeillä joiden tarkoitus on pelotella toisinajattelijat ja hallinnon vastustajat hiljaisiksi ja nöyriksi. [6]

Venäjän muodollisten valtarakenteiden rooliksi jää lähinnä "systeemin" kulissina toimiminen. Epämuodollinen vallankäyttö tarvitsee legitimoijan - kumileimasimen joka pesee merkit "systeemin" mielivallasta ja dokumentoi päätöksenteon muodollisen vallankäytön mukaisena.

Länsimainen liberaali demokratia ja avoin markkinatalous ovat jyrkässä ristiriidassa Venäjän "systeemin" kanssa. Avoin markkinatalous vaatii toimiakseen omaisuuden suojan jonka voi taata vain toimiva oikeusvaltio. Oikeusvaltio on puolestaan vastakohta Venäläisen talousjärjestelmän ja oikeudenkäytön ytimessä piilevälle mielivallalle. Siten esim. vaatimukset avoimesta markkinataloudesta haastavat suoraan Venäjän hallinnon. Myös avoin, toimiva demokratia on suora uhka Venäjää hallitsevan eliitin vallalle; Muodollisten instituutioiden valta tekisi hallitsevan eliitin mielivaltaan perustuvan vallankäytön mahdottomaksi. Vaikka ideologinen vastakkainasettelu sen kylmän sodan aikaisessa muodossa on ohitse, aatteiden ja ideoiden tasolla Venäjän ja lännen järjestelmät ovat pitkälti yhteensovittamattomat.

Minusta on selvää, että Venäjä kokee lännen aidosti uhkana. Se ei kuitenkaan paljasta uhkakuviaan eikä syytä länttä suoraan aggressiosta. Tämä johtuu mielestäni siitä, että Venäjä ei pidä länttä uhkana turvallisuudelleen sotilaallisessa mielessä. Sen sijaan Venäjän valtaeliitti näkee länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen uhkana Venäjän autoritääriselle hallinnolle (nykyiselle ja tuleville), Venäläiselle yhteiskuntamallille (sistema) ja Venäläiselle elämäntavalle. Nykyaikaisen teknologian - Internetin ja sosiaalisen median - kautta lännen "rappeuttava" vaikutus etenee Venäjälle vääjäämättä, riippumatta länsimaiden hallitusten tekemisistä tai tekemättä jättämisistä. Tämä oli arabikevään syvin opetus. Hallintojen kaatamiseen ei tarvita CIA:n masinoimaa vallankumousta. Kansalaisten toiveet demokratiasta ja vapaudesta riittävät viemään diktaattoreilta ja autokraateilta vallan.

Venäjän asevoimien yleisesikunnan päällikön (suomalaisittain asevoimien komentajan) Valeri Gerasimovin artikkeli, nk. "Gerasimovin doktriini"[7], kertoo paljon Venäläisten ajattelusta arabikevään jälkimainingeissa. Gerasimov sanoo:
"Sotilaallisista konflikteista saatu kokemus - mukaanlukien niistä, jotka liittyvät pohjois-Afrikan ja lähi-idän niinsanottuihin värivallankumouksiin - vahvistaa, että täysin elinvoimainen valtio voi muuttua kiivaan aseellisen konfliktin näyttämöksi, joutua ulkomaisen intervention uhriksi ja vajota kaaoksen, humanitaarisen katastrofin ja sisällissodan syövereihin vain kuukausissa tai jopa päivissä."

Yksittäisen kenraalin, olipa tämän asema mikä tahansa, kirjoitukset voi tietysti torjua yhden ihmisen mielipiteenä. On kuitenkin vahvat perusteet sille, että Gerasimovin näkemykset heijastelevat Venäjän johdon näkemyksiä laajemminkin. Venäjän "systeemin" vaikutusvaltaisimman ryhmän muodostavat ns. voimamiehet, silovikit, joiden kaikkien tausta on joko KGB:ssa tai muissa Neuvostoaikaisissa voimaministeriöissä. Heidät on koulutettu vainoharhaiseksi viholliskuvien etsijöiksi ja he ovat toimineet koulutuksensa mukaisissa tehtävissä vuosia, osa vuosikymmeniä. Kaiken lisäksi he ovat omakohtaisesti todistaneet kansalaisten demokratian ja vapaudenkaipuun voimaa Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä. Demokratia edustaa tälle joukolle epävarmuutta, kaaosta ja kontrollin menettämistä. "Systeemi" puolestaan kontrollia, varmuutta, kuria, järjestystä ja valtaa.

Väitän, että Venäjän hallitsevan eliitin oman analyysin mukaan länsimaat ja niiden demokraattinen järjestelmä muodostavat Venäjälle eksistentiaalisen uhkan pelkästään olemalla olemassa. Väitteen objektiivisella totuusarvolla ole merkitystä. Venäjän eliitin oma tulkinta ja analyysi ratkaisee. On itse asiassa melko yhdentekevää uskooko Venäjä värivallankumousten tai arabikevään spontaaniuteen vai siihen, että ne olivat lännen masinoimia. Uhkakuva Venäjälle on joka tapauksessa sama - kansalaisten demokratiatoiveiden aikaansaama nousu autoritaarista hallintoa vastaan. Ero vaihtoehtojen välillä on lähinnä se, että spontaanin kansannousun ennustettavuus on huonompi kuin masinoidun (toki muitakin eroja on).

Syy siihen miksi Venäjän retoriikassa syytetään länttä em. tapahtumien masinoinnista on yksinkertainen. Jos Venäjä tunnustaisi ne spontaaneiksi, se tosiasiassa tunnustaisi autoritääriset hallintomallit, myös omansa, demokraattista mallia huonommaksi. Sitä se ei voi missään tapauksessa tehdä. Tällainen tunnustus olisi oppositiolle ojennettu taistelukutsu ja hallinnon antautumisilmoitus yhdessä paketissa. On tietysti myös mahdollista, että Venäjä todella uskoo lännen masinoineen edellä mainitut kumoukset.

Venäjän edellytykset vastakkainasetteluun? 

Kylmän sodan paluuta vastaan argumentoidaan myös sillä perustella, että Venäjällä ei ole edellytyksiä haastaa länttä uuteen vastakkainasetteluun. Itäblokin hajoamisen myötä Venäjän sotilaallinen voima ja taloudelliset resurssit ovat riittämättömät. Tässä kritiikissä on kolme heikkoa kohtaa: Ensimäinen on oletus siitä, että Venäjällä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin avoin konflikti. Toinen on sen aikahorisontin lyhyys. Kritiikki keskittyy pelkästään nykyhetkeen ja jättää huomiotta Venäjän mahdollisuudet tasata voimasuhteita pidemmällä aikavälillä - vahvistamalla omia asevoimiaan ja heikentämällä lännen yhtenäisyyttä. Kolmas on oletus siitä, että Venäjän olisi saavutettava sotilaallinen ja taloudellinen voimatasapaino lännen kanssa yksinään, ilman liittolaisia tai kumppaneita.

Toisin kuin kriitikot antavat ymmärtää, Venäjällä on vaihtoehto avoimelle konfliktille. Sitä voisi kutsua hybridikonfliktiksi. Hybridikonfliktille (tai hybridisodankäynnille) ei ole yhtä yleisesti hyväksyttyä määritelmää. Venäläisten näkemyksiä kuvaa jo aiemmin mainittu "Gerasimovin doktriini". Mitä Gerasimov sitten sanoo tästä uudesta (?) sodankäynnin muodosta?
"Itse 'sodankäynnin säännöt' ovat muuttuneet. Ei-sotilaallisten keinojen rooli poliittisten ja strategisten tavoitteiden saavuttamisessa on kasvanut, ja, monissa tapauksissa, ne ylittävät tehokkuudessaan asevoiman käytön."

Toisinsanoen, Gerasimovin mukaan sotaa voidaan käydä myös aseettomin keinoin. Kaiken lisäksi aseettomat keinot ovat usein tehokkaampi tapa saavuttaa poliittisia ja strategisia tavoitteita kuin aseellinen voimankäyttö. Mitä nämä aseettomat keinot sitten ovat? Gerasimov jatkaa:
"Konfliktiin sovellettujen menetelmien fokus on siirtynyt laajaan poliittisten, taloudellisten, tiedonvälityksen, humanitääristen ja muiden ei-sotilaallisten keinojen käytön suuntaan - joita sovelletaan koordinoidusti väestön protestipotentiaalin kanssa. ... Tätä kaikkea tuetaan luonteeltaan peitetyillä sotilaallisilla keinoilla, mukaanlukien informaatio-operaatioilla ja erikoisjoukkojen operaatioilla."

Gerasimovin teksti on veret seisauttavaa. Hän laajentaa sodankäynnin politiikkaan, talouteen, mediaan ja tiedonvälitykseen, humanitääriseen apuun ja muille siviiliyhteiskunnan alueille. Lisäksi näillä alueilla tapahtuvaa sodankäyntiä koordinoidaan vastustajaan sisältäpäin kohdistuvan kumouksellisen toiminnan kanssa.

Pohjimmiltaan Gerasimov sanoo, ettei sodankäynnillä ole rajoja. Se ulottuu kaikille elämänalueille. Asevoiman avoin käyttö on hänen mukaansa vain eräs sodankäynnin keinoista jolla on oma rajoitettu roolinsa:  "Avoimeen voimankäyttöön - usein rauhanturvaamiseksi ja kriisinhallinnaksi naamioituna - turvaudutaan vasta tietyssä vaiheessa, ensisijaisesti lopullisen menestyksen saavuttamiseksi konfliktissa."

Kuin viimeisenä naulana Venäjän edellytyksiä epäilevän kriitiikin arkkuun, hän toteaa:  "... vihollisen voimalla ei ole väliä, ja olivatpa hänen joukkojensa ja keinonsa asellisessa konfliktissa kuinka kehittyneet tahansa, sillä ei ole merkitystä. Toimintatavat ja menetelmät hänen lyömisekseen voidaan löytää. Vihollisella on aina heikkouksia ja se merkitsee sitä, että soveliaat keinot hänen vastustamisekseen ovat olemassa."

Gerasimovin ajattelun voi tiivistää näin: Poliittiset ja strategiset tavoitteet saavutetaan tehokkaimmin ulottamalla sota kaikille elämänalueille. Jos asevoimaa käytetään, se pyritään kätkemään. Avoimesti voimaa käytetään vasta lopullisen voiton varmistamiseen. Sun Tzuta mukaillen, voittoisa valtias käy taisteluun vain jos voitto on jo etukäteen varmistettu.

Venäjän edellytykset aseettomaan sodankäyntiin ovat paremmat kuin yhdelläkään toisella maailman valtiolla. Venäjällä on "poliittisesta sodankäynnistä" kymmenien vuosien kokemus, tieteellisesti kehitetyt ja käytännössä koetellut menetelmät sekä Neuvostoliiton peruja olemassa oleva, joka puolelle maailmaa levittäytyvä verkosto jonka avulla sotaa käydään. Vaikka verkostoa on supistettu Neuvostoliiton suuruuden päivistä ja se oli 1990 -luvulla tilapäisesti vajaakäytöllä, sitä ei koskaan lakkautettu.

Venäjä käyttää poliittisssa sodankäynnissään perinteisestä sodankäynnistä tuttuja
taktiikoita. Vastustajan päätöksentekoa yritetään häiritä monin tavoin. Tapahtumien tempoa lisäämällä vastustajan päätöksenteko tapahtuu aina jälkijättöisesti. Harhautuksilla vastustaja ohjataan käyttämään resurssejaan turhaan toimintaan. Omat päämäärät ja suunnitelmat kätketään kuormittamalla vastustajan päätöksenteko suurella, ristiriitaisella tietomäärällä. Informaatio-operaatioilla vaikutetaan vastustajan moraaliin ja päättäväisyyteen, ohjataan vastustajan päätöksentekoa omalta kannalta myönteiseen suuntaan sekä luodaan erimielisyyttä ja epäluuloa liittolaisten välille.

Venäjän aseettomasta sodankäynnistä lännessä kertyy jatkuvasti todisteita. Venäjä pyrkii vahvistamaan ja kärjistämään länsimaisten yhteiskuntien sisäisiä ristiriitoja ja konflikteja, ajamaan länsimaita eri leireihin, ja lyömään kiilaa lännen ja muun maailman välille. Samalla se hakee yhteistyökumppaneita maista, joiden edut ovat ristiriidassa lännen kanssa. Venäjä käyttää poliittista sodankäyntiä hajoita-ja-hallitse taktiikkansa välineenä. Venäjä pyrkii jakamaan länsimaat leireihin joita vastaan se ei olisi altavastaaja.

Venäjä kehittää myös asevoimiaan mittavilla ohjelmilla. Vaikka sen resurssit eivät riitä laajaan kilpavarusteluun länttä vastaan, sillä on täysin realistiset mahdollisuudet luoda yksittäisiä suorituskykyjä jotka ovat vertailukelpoisia lännen vastaavien kykyjen kanssa.

Estääkö keskinäisriippuvuus konfliktit? 

Argumentit vastakkainasettelun motiivin ja Venäjän sotilaallisten ja taloudellisten edellytysten puuttumisesta ovat, kuten näimme, vähintäänkin kyseenalaisia. Nämä eivät kuitenkaan ole kriitikoiden ainoat argumentit idän ja lännen uusintaottelua vastaan. He muistuttavat, että jyrkkä vastakkainasettelu on nykyisessä keskinäisriippuvuuksien maailmassa mahdotonta. Venäjä on riippuvainen lännestä koska suurin osa sen tuloista muodostuu energian myynnistä länteen. Myös sen asevoimat ja energiasektori ovat erittäin riippuvaisia läntisestä teknologiasta. Vastaavasti, myös Eurooppa on riippuvainen Venäläisestä energiasta.

Jälleen kriitikot olettavat, että vastakkainasettelun on oltava avointa. Kuten yllä näimme, näin ei välttämättä ole. Jos tarkastellaan Venäjän asevoiman käyttöä viimevuosina, sen pyrkimys välttää lännen suoraa haastamista on ilmeinen. Venäjä on ollut erittäin tarkka voimankäyttönsä kiistämisestä ja/tai legitimoinnista.

- Georgiassa se onnistui järjestämään tilanteen sellaiseksi, että Georgia saatiin näyttämään syylliseltä. Tai ainakin Venäjän syyllisyyttä oli hankala osoittaa vedenpitävästi.

- Krimillä Venäjä kiisti pitkään pienten vihreiden miesten olevan Venäjän asevoimien sotilaita. Vasta kun Krimin kaappaus oli "laillistettu" kansanäänestyksellä ja osoittautui, ettei länsi reagoi sotilaallisesti, Venäjä tunnusti joukkojensa läsnäolon. Kansanäänestyksen lisäksi anneksoinnille etsittiin laillisia perusteita myös Neuvostoliiton lainsäädännöstä väittämällä, että Krimin luovutus Ukrainalle oli alunperinkin laiton.

- Itä-Ukrainassa Venäjä kiistää edelleen osallisuutensa. Tähän on useita syitä. Eräs niistä on antaa lännelle tilaisuus selvitä kasvojaan menettämättä siitä, ettei se tiukenna pakotteita tai ryhdy tukemaan Ukrainaa asetoimituksilla. Tommi Kangasmaan kirjoitus[8] antaa erinomaisen kuvan identiteetittömän sodankäynnin hyödyistä.

- Syyriassa Venäjä on muodollisesti paikalla Al-Assadin pyynnöstä. Samanlaisen pyynnön on ilmeisesti esittänyt Irakin pääministeri.

- Itämeren alueella Venäjän sotilaallinen toiminta ei ole mennyt sapelinkalistelua pidemmälle. Ilmatilan ja aluevesien loukkaukset kuitataan vahingoiksi - jos niitä ylipäänsä vaivaudutaan selittämään. Mahdolliset sukellusveneiden tunkeutumiset Ruotsin ja Suomen aluevesille Venäjä on leimannut vainoharhaisiksi kuvitelmiksi. Venäjä siis kiistää oman toimintansa aggressiivisuuden. Samaan hengenvetoon se syyttää länttä vainoharhaiseksi ja aggressiiviseksi.

Venäjä välttää lännen suoraa haastamista myös retoriikan tasolla, mutta onnistuu samaan aikaan esiintymään erittäin aggressiivisesti. Venäjä puhuu ainakin kolmella suulla. Näistä kahta käyttää virallinen Venäjä: Putin ja ulkoministeri Sergei Lavrov käyttävät yhtä puhetapaa, ministerit ja virkamiehet toista. Kolmannella suulla puhuvat tutkijat, entiset poliitikot ja muut Kremlin epäviralliset sanansaattajat. Venäjän media ja propagandakoneisto ovat sitten oma lukunsa johon en tässä yhteydessä puutu.

Putinin ja Lavrovin puheissa Venäjä esiintyy maltillisesti. Se on aina valmis ja halukas vuoropuheluun, sovitteluun ja yhteistyöhön ongelmien ratkaisemiseksi. Näissä puheissa länsimaat ovat kumppaneita. Putin ja Lavrov muistavat kuitenkin syyttää kaikista maailman ongelmista länttä. Syyttely on hienovaraista. He esittävät lännen ajattelemattomana, ylimielisenä, neuvotteluhaluttomana ja sotaisana. He eivät syytä länttä Venäjän suorasta uhkaamisesta, vaan siitä, että länsi synnyttää ongelmia ympäri maailmaa ja ryhtyy sitten ratkomaan niitä sotilaallisesti. Putinin ja Lavrovin retoriikassa länsi muodostaa uhkan maailmanrauhalle ja mikä on tietysti epäsuora uhka myös Venäjälle. Vastaavasti Putinin ja Lavrovin esittämät uhkaukset, jos niitä ylipäänsä esitetään, eivät kohdistu suoraan kehenkään vaan ne verhotaan huolellisesti. Tähän kategoriaan voi laskea esim. Putinin muistutukset Venäjän ydinasemahdista.

Muu virallinen Venäjä esiintyy tarvittaessa erittäin aggressiivisesti. Tässä on kunnostautunut erityisesti puolustusministeri Sergei Shoigu. Shoigu on ajelemassa panssareilla milloin minnekin, uhkailee Itä-Eurooppan maita kaasutoimitusten katkaisulla ja niin edelleen. Kun kovat puheet eivät tule aivan ylimmältä tasolta, ne voidaan tarvittaessa kuitata ajattelemattomaksi oma-aloitteisuudeksi joka ei edusta Venäjän virallista kantaa.

Venäjän kolmas, epävirallinen suu esittää puheenvuoroja joiden tarkoitus näyttää olevan vain ja ainoastaan epävarmuuden kylväminen. Niiden skaala ulottuu uhkaavista puheenvuoroista tyynnyttelyyn; Uhkaavimissa skenaarioissa Venäjän ja Putinin tavoitteena kerrotaan olevan Neuvostoliiton palauttaminen. Tyynnyttelevissä väitetään, ettei Putin tavoittele muuta kuin rauhallista iltaa TV:n ääressä. Esimerkiksi paljon huomiota saanut skenaario, jonka mukaan Venäjä voisi testata Naton 5. artiklan pitävyyttä baltiassa, oli alkujaan peräisin Venäläiseltä tutkijalta. Ehkä siihenkin kannattaisi suhtautua joko katteettomana pelotteluna tai harhautuksena?

Kaikella tällä Venäjä onnistuu pelottelemaan naapureitaan, saamaan länsimaat varpailleen, peittämään todelliset tavoitteensa ja kietomaan tapahtumat sotkuiseksi vyyhdiksi jossa syyt ja seuraukset vaihtavat paikkaansa, uhrista tulee hyökkääjä, musta saadaan näyttämään valkoiselta eikä kukaan voi syyttää Venäjää mistään. Venäjä voi kiistää kaiken ja leimata syytösten esittäjät vainoharhaisiksi russofobeiksi.

Legitimiteetin ja kiistettävyyden kulissia ylläpidetään hyvästä syystä. Jos lännelle ei jäisi rauhanomaista vaihtoehtoa - näkymää kiristyneen tilanteen ratkaisemisesta neuvotteluiden ja myönnytysten kautta - sekä Venäjän, että länsimaiden vaihtoehdot kävisivät vähiin. Venäjän olisi pakko ryhtyä joko avoimeen konfliktiin tai lopettaa aggressiivinen toimintansa. Kumpikin vaihtoehto on Venäjän johdolle mahdoton. Venäjän talous ei kestäisi avoimen konfliktin mukana seuraavia rasitteita. Vastakkainasettelun lopettaminen puolestaan merkitsisi demokratian muodossa uhkaavan hirttosilmukan asettamista äiti-Venäjän kaulaan.

Riski kulissien kaatumisesta ei kuitenkaan ole kovin suuri. Niiden ylläpitäminen on nimittäin myös länsimaiden poliittisten päättäjien intressissä. Kulissien kaatuminen asettaisi länsimaat vaikeiden valintojen eteen. Niiden olisi joko ryhdyttävä avoimeen konfliktiin Venäjän kanssa tai heittettävä pyyhe kehään. Ensimäistä vaihtoehtoa vastustaa vahva kansalaismielipide ja taloudellisista eduistaan huolehtiva liike-elämä. Neuvotteluja ja myöntyväisyyspolitiikkaa tukee myös yhteiskunnallisten vaikuttajien joukko. Toinen vaihtoehto on lähes mahdoton. Ei ole vaikea kuvitella, mitä luovuttaminen Venäjän aggression edessä merkitsisi poliitikkojen poliittiselle tulevaisuudelle. Niinpä poliitikoille on helpointa olla tekemättä mitään, ja toivoa, että asiat kääntyvät parempaan suuntaan.
Vanhan sanonnan mukaan paholaisen fiksuin temppu oli väittää, ettei paholaista ole olemassakaan. Venäjä on tehnyt jotain hyvin samankaltaista. Se on onnistunut ottamaan länsimaiden päättäjät panttivangikseen. Mitään konfliktia ei ole, koska konfliktin olemassaoloa ei voida myöntää. Niin raadolliselta kuin se kuulostaakin, status quo palvelee tällä hetkellä kumpaakin osapuolta. Mutta toisin kuin kriitikot esittävät, keskinäisriippuvuus ei estä aggressiota. Niin kauan kuin aggressio on piilotettavissa, kiistettävissä tai legitimoitu, Venäjä voi jatkaa sitä.

Mihin kylmän sodan blokkeja tarvitaan? 

Kylmän sodan paluun kiistävät kriitikot vetoavat myös siihen, ettei kylmän sodan blokkeja ole enää olemassa eikä niiden syntyminen ole edes mahdollista. Kolmannet maat eivät heidän mukaansa enää suostu käymään suurvaltojen sotaa näiden puolesta.

Mielestäni tämäkin kritiikki perustuu oletuksiin, jotka eivät välttämättä pidä paikkaansa. Siinä oletetaan, että uuden, kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun, tulisi olla yksi yhteen kopio aiemmasta. Oletus on lievästi sanottuna omituinen. Nato ja Varsovanliitto rakentuivat toisen maailmansodan loppuasetelman varaan. Miksi ihmeessä tämä tarkoittaisi sitä, ettei Venäjä kykene kokoamaan liittolaisten tai kumppaneiden ryhmittymää nykyisen maailmantilanteen pohjalta? Kriitikoiden logiikkaa on tässäkohdin hieman vaikea ymmärtää.

Kritiikki jättää myös huomiotta sen tosiasian, ettei sotilasliittoja ollut olemassa heti toisen maailmansodan jälkeen. Länsiliiton puolustusorganisaatio perustettiin 1948, Nato 1949 ja Varsovan liitto vasta 1955. Kesti siis noin kymmenen vuotta, ennen kuin staattinen kylmän sodan asetelma blokkeineen oli valmis. Kylmän sodan perussyy,  Neuvostoliiton viholliskuva lännestä, oli kuitenkin olemassa jo maailmansodan päättyessä. Blokkien puuttuminen ei väistämättä tarkoita konfliktin puuttumista.

Itse asiassa koko oletuksen Venäjän johtaman ja tiukasti kontrolloiman blokin tarpeellisuudesta voi asettaa kyseenalaiseksi. Venäjälle saattaa aivan hyvin riittää yhteisen viholliskuvan varaan rakentuva koordinointi ja yhteistyö kolmansien maiden kanssa. Sen potentiaalisilla kumppaneilla voi olla useita, niiden omista lähtökohdista kumpuavia syitä vastustaa länttä. Niiden ei tarvitse käydä Venäjän sotaa Venäjän puolesta, vaan niillä voi olla aivan omat motiivinsa asettua Venäjän rinnalle länttä vastaan. Venäjän retoriikasta ja sen diplomaattisesta pelistä voikin halutessaan nähdä pyrkimyksen Huntingtonilaiseen sivilisaatioiden vastakkainasetteluun[9]. Jos Venäjän tavoitteena on markkinoida "The West and the Rest" asetelmaa, sen tuotteelle tuntuu riittävän luontaista kysyntää.
Neuvostoliiton haamu ja taistelu demokratiasta

Vuonna 1993 karkotetuksi luultu Neuvostovallan haamu on palannut Kremliin [11]. Haamu ei kuitenkaan edusta Neuvostoaikaista poliittista valtaa tai ideologiaa vaan Neuvostoliiton sortokoneistoa. Venäjän uudistuksista lähes koskemattomana selvinnyt turvallisuuspalvelu pitää Venäjää jälleen otteessaan. Nyt se ei kuitenkaan ole poliittisen johdon työkalu, vaan rengistä on tullut isäntä. Venäjän valtaeliitin tärkeimmät ja voimakkaimmat henkilöt ovat tuon sortokoneiston tuotteita - sen viholliskuvia vilisevän ja vainoharhaisen ajattelun läpitunkemia. Heidän ainoa aatteensa on valta ja heidän luontevimmat toimintatapansa petos ja väkivalta. Lännen demokraattiset yhteiskunnat muodostavat tälle Venäjää hallitsevalle eliitille eksistentiaalisen uhan. Pohjimmiltaan Venäjä käy sotaa autoritarismin ja mielivallan puolesta, demokratiaa vastaan. Uuden kylmän sodan sijasta sopivampi kuvaus nykytilanteelle olisikin "taistelu demokratiasta".

Taistelua käydään toistaiseksi kovin yksipuolisesti. Länsimaat kyllä reagoivat yksittäisiin konfliktipesäkkeisiin kuten Georgiaan, Ukrainaan ja Syyriaan. Niillä on kuitenkin ollut - useista eri syistä - suuria vaikeuksia muodostaa Venäjän toiminnasta kokonaiskuvaa. Venäjä on onnistunut luomaan toimintansa ympärille epävarmuuden sumun, joka peittää sen todelliset tavoitteet ja motiivit.

Venäjän toiminta käy jatkossa kuitenkin vaikeammaksi. Sen aika on kulumassa umpeen. Alhainen öljyn hinta uhkaa Venäjän taloutta. Yhdysvaltojen kohta valittava uusi presidentti muuttaa maan ulkopoliittista linjaa lähes varmasti aktiivisempaan suuntaan. Lisäksi länsimaat ovat hiljalleen heräämässä karuun todellisuuteen ja niiden illuusiot Venäjästä yhteistyöhön pyrkivänä kumppanina ovat haihtumassa. Venäjä voi odottaa suurimman valttinsa - yllätyksellisyyden - menettävän tulevaisuudessa tehoaan. Näiden syiden vuoksi Venäjän halukkuus riskinottoon luultavasti lisääntyy lähitulevaisuudessa. Se ei lupaa hyvää.

Nimimerkki Erkka Vesterinen 
Kirjoittaja on turvallisuuspolitiikan harrastaja. Hän kirjoittaa nimimerkillä välttääkseen harrastuksen vaikutukset työhönsä yrittäjänä.

Viitteet 

[1] Tämä ei ole kylmä sota, sillä vanhat käsitteet eivät tässä ajassa riitä, Miika Raudaskoski, Karjalainen 1.4.2015.

[2] Former Aide Says Putin Has No Strategic Plans

[3] Kennanin pitkä kirje. George Kennan, 1946.

[4] Venäjän talouden yksipuolisuus on Kremlille vahvuus. Vesa Ahoniemi, politiikasta.fi, 2015.

[5] Interview: How Russia’s ‘Sistema’ Leads To The ‘Modernization Trap’. Alena Ledenevan haastattelu Radio Free Europessa.

[6] A Letter to the Rulers of Russia, From Oleg Kashin, Oleg Kashin, GlobalVoices, 2015

[7] The ‘Gerasimov Doctrine’ and Russian Non-Linear War, Mark Galeotti, Blogimerkintä.

[8] Identiteetitön sodankäynti, Tommi Kangasmaa

[9] The Clash of Civilizations?, Samuel P. Huntington, Foreign Affairs, 1993

[10] Putin’s God Squad: The Orthodox Church and Russian Politics, Peter Pomerantsev, 2012

[11] The making of a neo-KGB state - Political power in Russia now lies with the FSB, the KGB's successor, The Economist, 2007

Rauhasta ja vapaudesta

Tuossa kartalla ovat näkyvissä monet meidänkin asemaamme vaikuttavat muuttujat Pietarista Gotlantiin ja siihen kapeaan kaistaleeseen Liettuaa, joka erottaa Valko-Venäjän Kaliningradista.

Viime aikojen rasismikeskusteluun liittyen näin yhden lahtelaisen punkkarikaverini kuvan, jossa hän seisoi kyltin kanssa, jossa luki ”Rauha ja vapaus!”. Meni vähän aikaa, että osasin tunnustella itsestäni syytä sille, että nämä kaksi asiaa yhdessä tuntuivat hieman oudoilta. Outous syntyi kylmän sodan maailmassa kasvaneella siitä, että siinä oli idän ja lännen päällimmäinen arvo yhdessä. Itä ja kommunismi julisti rauhaa ja länsi kaupitteli vapautta. Silloin piti olla enemmän jomman kumman puolella ja siksi nämä kaksi asiaa mahtuivat huonosti yhteen.

Pelottavaa on aina se, kun kansakunnalle tulee eteen tilanne, jossa on valittava kummalle laittaa enemmän painoa. On valittava painopiste, jos ei jopa tehtävä valinta totaalisesti rauhan ja vapauden välillä. Niitä valintoja on historiassa tehty meillä ja muualla. Nämä kaksi sanaa nostivat myös mieleeni Heikki Aittokosken väkevän ja tärkeän kirjoituksen ”Liberaalin Euroopan suuri mittelö”.  Siinä hän kuvaa Euroopan passiivisuutta tilanteessa, jossa sen perusarvot ovat uhattuna. Siinäkin on kysymys kyvystä huomioida rauhan ja vapauden oikeaa suhdetta eri tilanteissa.

Sotien aikana valitsimme vapauden rauhan sijasta. Baltian maat valitsivat toisin. Sotien jälkeen päällimmäisenä oli rauha, vapauden ollessa ottavana osapuolena. Kun Neuvostoliitto kaatui, oli meillä vihdoin mahdollisuus saada kummatkin. Ja ne saimmekin. Elimme reilut 20 vuotta maailmassa, joka ei uhannut vapauttamme eikä rauhaamme. Toki jotkut katsovat integraatiomme läntisen Eurooppaan supistaneen vapauttamme, mutta se liike on tehty vapaasta tahdosta ja omaa hyötyä tavoitellen.

Venäjällä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen vapaus olikin käytännössä vain turvatonta kaaosta ja taloudellista syöksykierrettä. Siitä sortavasta sekamelskasta nousi johtaja, joka lupasi kansalleen vaurautta ja vakautta. Vladimir Putin oli kaikkea, mitä Jeltsin ei ollut. Putin on kurinalainen, järjestyksen ihminen, johon voi luottaa ja jonka esiintymisiä maailmalla ei tarvitse hävetä. Putin vei ehkä vapauden, mutta antoi tilalle vakauden ja vaurastumisen. Nyt vaurastuminen on loppunut, mutta suuruuteen pyrkiminen tuntuu korvaavan hyvin sen. Ainakin toistaiseksi.

Kylmän sodan ajan markkinoimme itseämme niin tehokkaasti idän ja lännen välissä olevaksi, että uskomme siihen itsekin vielä. Tämä näkyy vaikkapa siinä, miten taajaan edelleen pulpahtaa ajatus Suomen jonkin tasoisesta puolueettomuudesta, joka jotenkin irrottaa meidät ympäröivän maailman melskeistä, turvalliseksi saareksi. Me kun emme tarkoita pahaa kellekään. Mutta EU:n liittymisen jälkeen Suomi ei ole ollut puolueeton. Olemme sotilasliittoihin kuulumaton maa viralliselta statukseltamme. Mutta poliittisesti olemme osa EU:ta ja länttä. Emme ole enää kenenkään muun kirjoissa kuin omissamme jokin erillisempi, omia polkujaan idän ja lännen välissä kulkeva poikkeustapaus. En osaa sanoa, kuinka suuri sanavalta meillä loppujen lopuksi on itseämme koskevissa turvallisuuspoliittisissa ratkaisuissa, mutta se on varmaa, että ei kovinkaan kummoinen. Pahimmillaan jäämme vain katseella seuraamaan meitä koskevien päätösten tekemistä. Historiallisesti normitilanne pienelle maalle.

Venäjältä Suomeen kohdistettu poliittinen viesti on jo useamman vuoden ollut, että kuuntelemalla Venäjän toiveet Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisissa linjauksissa, voi Suomi taata itselleen rauhan ja vaurauden. Se on periaatteessa sama asema loivempana, johon YYA-sopimus meidät sitoi. Rajoitamme vapauttamme valita saavuttaaksemme suuren naapurin luottamuksen ja sitä kautta turvataksemme rauhantilaamme. Keskeinen vaatimus on olla havittelematta Nato-jäsenyyttä, mutta se on vain yksi ulottuvuus. Emmekä tässäkään ole mikään poikkeustapaus, sillä Venäjä pyrkii kahdenvälisillä suhteilla iskemään rakoja EU:n yhtenäisyyteen. Tässä vieressä oleville pienemmille maille voi heristää porkkanan ohella keppiäkin.

Monet ovat sitä mieltä, että Venäjä käy jo tällä hetkellä häikäilemätöntä hybridisotaa länttä vastaan. Siihen kuuluvat perinteisemmät sotatoimet Ukrainassa ja Syyriassa, mutta laaja valikoima muitakin keinoja maakaasun hinnasta ääriryhmien tukemiseen. Sitä, kuinka todellinen tämä hybridisota on, on vaihtelevia käsityksiä. Siitä ei ole epäilystä, etteikö Venäjä olisi aktiivinen ja aggressiivinen ulkopolitiikassaan, mutta sen epäselvää, mitä kaikkia keinoja se parhaillaankin käyttää. Suomea ainakin painostetaan rajusti niin informaatiosodan kuin energiapolitiikan keinoin.

Ei tavallinen suomalainen ihminen ajattele maansa voivan olla sotilaallinen uhka Venäjälle. Arkiajattelussa se uhka on hyökkäämistä sinne, eikä meillä ole tosiaankaan siihen kykyä eikä halua. Honkajoen rukous Tuntemattomassa on saanut vastauksensa ja Suomen herrat varovat visusti lyömästä päätään Karjalan mäntyyn. Suomalaisten hyökkäyshaluihin tuskin uskovat venäläiset esikunnatkaan, jotka haarukoivat erilaisia kehityskulkuja Itämeren alueella. Mutta silti siellä ajatellaan Suomen voivan muodostua sotilaalliseksi uhaksi Venäjälle. Uhaksi ajatellaan Suomen alueen käyttäminen hyväksi hyökkäämisessä tai varsinkin Baltian puolustamisessa. Pietari on Venäjän kakkoskaupunki ja Kaliningradin enklaavi erillinen saareke Baltian maiden takana. Käytännössä Naton luoma uhka Venäjälle ei ylipäätään koske niinkään sen omaa alueellista koskemattomuutta, vaan sen mahdollisuuksia vaikuttaa etupiiriinsä katsomiinsa maihin.

Toisaalta sitten Baltian maihin hyökkääminen tai niiden miehittäminen on huomattavasti vaikeampaa, jos vastatoimissa on käytössä Suomen ja Ruotsin alueet. Jos Suomi on Nato-jäsen, se on lähtökohtaisesti vihollisaluetta. Jos Suomi on sotilasliittoon kuulumaton, se on silloin eri tavalla huomioonotettava. Mutta mikäli taisteluja käydään, olisi hyvin vaikea kuvitella, että ne eivät ulottuisi tavoilla ja toisilla myös Suomen alueelle. EU:n perussopimuksessa on lauseke, joka velvoittaa jäsenmaat auttamaan toisiaan hyökkäyksen tapahtuessa. Jos Venäjä hyökkää Baltiaan, on sen otettava lähtökohtaisesti huomioon, että Suomi on velvoitettu auttamaan muita unionin jäsenmaita. Jos Suomi ilmoittaisi EU:n jäsenmaata koskevan kriisin tai jopa taistelujen tullen pysyvänsä tilanteen suhteen täysin passiivisena ja puolueettomana, olisi se poliittisesti käytännössä erokirje unionille. Joka tapauksessa pienempikin kriisi lopettaisi merenkulun Itämereltä ja käytännössä motittaisi meidät.

Itse ajattelen niin, että mitä vähemmän Suomi joutuu ottamaan sitoutumaan suurvaltapolitiikan teräksenmakuisiin prinsiippeihin, sen parempi. Jos Venäjä asettaa nyt Suomen siihen valintatilanteseen, että meidän olisi irtauduttava EU:n linjasta, on meillä käytännössä kaksi vaihtoehtoa. Suuntautua enemmän itään tai länteen. Se on selvää, että olemme länttä, mutta haluaisimme olla sitä vain tällä tavalla kuin nytkin. Onko se mahdollista, on sitten eri asia. Me emme toden totta mitään päätöksiä haluaisi tehdä, mutta voi olla, että Venäjän uhka ajaa meidät valitsemaan sen tai Nato-jäsenyyden myötä USAn valtapiiriin kuulumisen. Jos on pakko valita, on jälkimmäinen paljon parempi vaihtoehto.

Vapaus ja rauha. Ikävältä näyttää, että olemme menossa taas kohti maailmaa, jossa näitä kahta pitää painottaa nollasummapelissä.

Presidentti pitää Venäjä-kuvansa piilossa

Presidentti puhumassa Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015.

Kuva: Tasavallan presidentin kanslia

Availin edellisessä merkinnässä ajatuskulkua siitä, että ulkopolitiikkamme tila ei olisi ihan se miltä se näyttää. Siis suhteessamme Venäjään. Venäjän hoitaminen on perinteisesti ollut presidentin hommia ja se on ollut sitä myös uuden perustulain aikana. Sauli Niinistö lähti alusta asti presidenttinä liikkeelle siitä, että Venäjä on hänen toimenkuvansa pääsuunta. EU on hallituksen hommia, mutta Venäjä on edelleen Suomen presidentin heiniä.

Kummastelin myös sitä, että suomalaiset poliitikot ovat tyystin lopettaneet Venäjän sisäisen kehityksen julkisen arvioinnin. Se analyysi kuitenkin on nykyisessä tilanteessa tärkeimpiä, ellei jopa tarkein, yksittäinen osa tilannekuvaamme. Koska päällimmäinen arvioitsija on nykytilanteessa nimenomaan presidentti, niin kävin hänen tämän vuoden puheensa läpi ja etsin näkemyksiä Venäjästä.

Vuoden aloitti luonnollisesti uudenvuodenpuhe. Siinä presidentti totesi jämäkästi, että ”Näimme, ettei Eurooppa ollutkaan rauhan tyyssija. Sen osoitti Ukrainan konflikti ja Venäjän toiminta siinä.” Näin hän siis kuvasi Venäjän hieman epäsuorasti aggressiivisena osapuolena. Siinä vaiheessa olisi myös vielä ollut kovasanaista nimittää tilannetta Ukrainassa sodaksi, mutta Niinistö teki senkin epäsuorasti: ”Ukrainan katastrofi, jo tuhansia ihmisuhreja vaatinut, on tuonut meidät ajassa takaisin – sodan ja rauhan kysymykseen. Sota ei olekaan vain uutisia kaukomailta, nyt se on todellisuutta Euroopassa.”

Puheen toisaalta-toisaalta -osuus kuului seuraavasti: ”Kaikkina aikoina Venäjä on ja pysyy Suomen naapurina. Olemme lähteneet siitä, että keskusteluyhteytemme säilytetään tiiviinä. Pyrimme edesauttamaan konfliktin ratkaisuyrityksiä sekä jatkamaan kaikkea sitä yhteistyötä, mikä näissä oloissa on mahdollista. Venäjä hyvin tietää, että Suomi on ja pysyy osana länttä.” Eli välejä pidetään, mutta länttä ollaan. Tässä lienee näkyvillä yksi ulkopolitiikkamme hankalimpia solmuja tällä hetkellä. Olemme ihan perustellusti vakuuttuneita siitä, että me emme muodosta missään olosuhteissa uhkaa Venäjälle, mutta samaan aikaan kerromme lujasti kuuluvamme joukkoon, jonka Venäjä kokee uhkaavan itseään.

Seuraavan kerran Niinistö puhui julkisesti Venäjästä eduskunnan vaalikauden 2011–2015 päättäjäisissä Finlandia-talossa 15.4.2015. Silloin vuorossa oli jälleen muistutus naapurisuhteen pysyvyydestä ”Naapuruus on joka sään tosiseikka” ja taloushuolilla höystetty varoitus ”suhteidemme tarkoituksellisesta rapauttamisesta”. Merkittävää oli myös se, että Venäjän Niinistö määritteli sanalla suurvalta. Putinin Venäjähän haluaa olla Neuvostoliiton kaltainen globaali supervalta, mutta ei siihen pysty. Itse asiassa sen voisi jopa luokitella jopa vain alueelliseksi suurvallaksi, koska sen kyvyn heijastaa voimaa ei ajateltu yltävän kovinkaan pitkälle. Mutta niin vaan Venäjä lisää sotilaallista läsnäoloaan Syyriassa kunnianhimoisesti ja määrätietoisesti. Toki tämä kaikki tulee kalliiksi ja jos (kun) rahat loppuvat, loppuu tukikin, niin al-Assadille kuin kaikille muillekin Venäjän haluamia konflikteja ylläpitäville tahoille.

Seuraavan kerran tasavallan presidentti puhui Venäjästä diplomaattipäivällisillä Presidentinlinnassa 23.4.2015. Jälleen presidentti toistaa Euroopan turvallisuustilanteen vaikeutuneen ”Venäjän tuomittavan toiminnan myötä”. Nyt hän syventää tätä analyysia ”kuilun jatkuvasta repeämisestä” hyvin perustavaa laatua olevalla ulottuvuudella: ”Eikä kysymys ole vain intresseistä, vaan myös periaatteista ja arvoista.”

Niinistö siis katsoo idän ja lännen olevan vastakkain arvojensa erilaisuuden takia. Tässä tulee nyt vastaan Niinistön kiemurakielellä esitetty näkemys Venäjän kehityskulusta. Hänen mukaansa ensin ajateltiin sekä lännessä että idässä Venäjän lähentyvän länttä. Mutta Niinistö naulaa, että ”Taisi kuitenkin käydä niin, että Venäjän käsitys omasta kehitystiestään muuttui matkan varrella.” Sen verran presidentti määrittelee Venäjää, että kertoo sen haluavankin olla nykyään jotain ihan muuta kuin länsi. Se muu jää toki avaamatta.

Kuvioon kuuluvassa toisaalta-toisaalta -lausumassa halutaan taas Suomen pysyvän osana läntistä rintamaa ja toisaalta pitävän suhteet mahdollisimman lämpiminä Venäjälle. Tässä puheessa hän muotoilee sen näin: ”Kolmanneksi näen merkityksellisenä sen, että yhteydenpitoa jatketaan Venäjän johdon kanssa vastuullisella tavalla. Kriisin oloissakin - ja erityisesti silloin - on keskusteltava. Mutta EU:n jäsenien kohdalla on oltava selvää, ettei tämä rapauta unionin keskinäistä solidaarisuutta tai yhteisten päätösten uskottavuutta.”

Sitten Venäjä esiintyi valtiopäivien avajaispuheessa 29.4.2015. Siinä Niinistö toistaa neljän pilarin ulkopolitiikan perusteet hieman toisin sanoin. ”Kansallisesta puolustuksesta ja turvallisuudesta on pidettävä tarkoin huoli. Tiivis kansainvälinen yhteistyö on niin ikään välttämätöntä. Sitä on myös suhteiden hoitaminen Venäjään. On tähyttävä myös laajempiin näköaloihin ja rakennettava maailmaa, jossa kansainväliseen oikeuteen perustuvat pelisäännöt ja tasavertainen yhteistyö olisivat mahdollisimman vahvoja. Tätä työtä on tehtävä silloinkin – ja erityisesti silloin – kun sen näkymät eivät erityisen hyviltä näytä.” Lopputoteamus lienee tarpeen, kun maailmanmeno tuntuu potkivan urakalla ulkopoliittisen jakkaramme jalkoja. Jopa niin, että koko jakkaran keikahtaminen on tullut mieleen.

Puheensa lopussa Niinistö myös kertoo taas järjestettävistä Kultaranta-keskusteluista, mutta lisää varmuuden vuoksi perään vielä, että ”ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamiseen ja hoitamiseen sisältyy aina suuri vastuu. Valtiojohdon toimissa keskeisellä sijalla on omista tavoitteista ja tilannekuvasta lähtevä tarkoituksenmukaisuus, ei emootio tai hetkittäinen näkymä.”  Tässä on mallisuoritus Niinistöä välillä vaivaavasta arvoituksellisuudesta. Liekö se jonkinlainen vastuuvapauslauseke sen varalta, että Kultarannassa olisi noussut epätoivottavia vaatimuksia esiin. Ei siellä kyllä noussut, eikä ollut ihan lähelläkään. Paikalle kutsutut olivat perusasioissa turhankin yksimielistä porukkaa.

Eroavalle hallitukselle Niinistö sanoi 29.5.2015, että ”Ulko- ja turvallisuuspolitiikan alalla voi toimia tehokkaasti vain, jos tilannekuva on kaikilla sama.” Tässä hän viittasi nimenomaan ulkopolitiikkamme parlamentaariseen luonteeseen, jossa iso linja säilyy, vaikka hallituspuolueet vaihtuvat. Sääli, että sitä tilannekuvaa ei jaeta suurelle yleisölle. Tai siltä se ainakin tuntuu.

Uudelle hallitukselle presidentti painotti heti perään, että ”Uusi hallitusohjelma ei tuo merkittäviä muutoksia ulko- ja turvallisuuspoliittiseen linjaamme. Jatkuvuus onkin tärkeää, mutta huomioiden ajan riennon ja ympärillämme tapahtuvan kehityksen.” Tuo ”ympärillämme tapahtuva kehitys” on ainakin minusta tässä vain kiertoilmaisu Venäjän kehitykselle. Sen takia on Niinistön mielestä siis ”myönteistä, että ohjelmassa esitetään panostuksia puolustuskykymme turvaamiseen ja tähdätään ulkoisen turvallisuuden sisäisten edellytysten vahvistamiseen.” Jos kärjistäisi tuota viestiä, niin voisi jopa kuvitella siinä sanottavan, että sotilaallinen varustautuminen ja muu turvallisuuteen liittyvä varautuminen on tarpeen Venäjän kehityksen takia.

Puhe Etyjin parlamentaarisessa yleiskokouksessa Helsingissä 6. heinäkuuta 2015 oli varmasti tiukka paikka. Matkustuskieltosotku muutti menneen suuruuden hetken muistelun painajaismaiseksi tilanteeksi. Niinistö vetosi talousmiehen järkeilyllä voimakkaasti kaikkiin osapuoliin yleistilanteen muuttamiseksi: ”Yhä useammin huomaan pohtivani, onko meillä varaa tuhlata vuosikymmentä tai vielä pidempää aikaa uuteen kylmään kamppailuun vastaamalla aina vain jyrkemmin keinoin toisen osapuolen pyrkimyksiin päästä niskan päälle. Mitä me voimme saavuttaa kummankaan osapuolen kärsimyksellä, jos tuloksena on ihmishenkien menetyksiä tai jos vuosikausia kestävät pakotteet ja vastapakotteet näivettävät kansantalouksiamme?
Vastaus on: emme mitään. Nykyisestä tilanteesta ja tulehtuneista suhteista ei hyödy Eurooppa eikä Venäjä, Ukrainan kansasta puhumattakaan. Meidän on estettävä tilannetta kiristymästä yhtään enempää. Kiireellisin tehtävämme on lopettaa Ukrainan väkivaltaisuudet.”

Niinistö kuitenkin esittää puheessaan selvän kuvan siitä, kuka kantaa suurimman vastuun tilanteesta ja sitä myötä myös sen ratkaisemisesta: ”Minskin rauhansuunnitelma on ainoa olemassa oleva tiekartta Itä-Ukrainan ja Krimin konfliktin rauhanomaiseen ratkaisuun. Meidän tulee kaikkien tukea suunnitelman toteuttamista, ja vielä tärkeämpää on että se toteutetaan kokonaisuudessaan. Venäjän on myöskin kannettava velvollisuutensa rauhan varmistamisessa ja kunnioitettava päätöksiä, joita tehtiin täällä – tässä talossa – vuonna 1975.”

Mikäli lehtitiedot pitävät paikkansa, oli samaan aikaan käynnissä melkoinen yhteenotto Suomen ja Venäjän valtiojohtojen välillä. Tai mikä yhteenotto se sellainen on, että pieni on puhtaasti ottavana osapuolena. Tapahtumien tarkasta aikataulusta kun ei ole tietoa, niin on vaikea sanoa puhuiko presidentti tässä minkälaisen paineen alla.

Presidentin puhe suurlähettiläspäivillä 25.8.2015 oli osoitettu rautaisille ammattilaisille, joten asioista sai ja piti puhua terävämmin. Varsin pysäyttävä oli presidentin määritelmä, että ”Eurooppa elää nyt omia vaaran vuosiaan.” Vaaran vuosilla viitataan yleensä sotien jälkeisiin vuosiin, jolloin pelättiin kommunistien vallankaappausta ja/tai Neuvostoliiton miehitystä. Kommunisteja ei juuri enää ole Kuuban ulkopuolella, mutta tällä vertauksella Niinistö viitannee Venäjän aiheuttamaan vaaraan läntisille yhteiskunnille. Nyt levitettävä asia ei ole kommunismi, vaan silkka epädemokraattien autoritäärisyys. Kun katselee vaikkapa Unkaria tai Kreikkaa, on huoli tällaista yhteiskuntaa ajavien voimien noususta aiheellinen.

Presidentti paaluttaa myös ymmärrystä konfliktien muuttuneesta luonteesta. Oheisessa lainauksessa ei mainita lainkaan Venäjää, mutta siitä siinä puhutaan. Minä tulkitsen tuon analyysin jonkinlaiseksi patoamiseksi, jossa viivytetään ja hankaloitetaan Venäjän toimintaa valtapiirinsä laajentamiseksi.  On muuten varsin murhaavaa määritellä joku maa konflikteja pakissaan käyttövalmiina pitävänä tai niitä tarpeen tullen luovana. Tässä myös ollaan vakuuttuneita siitä, että taustalla on jokin suuri päämäärä, jota eri tilanteissa palvellaan eri keinoin. Siitähän on kiistelty pitkään, onko Putinilla jokin suuri suunnitelma vai ei. Niinistö tuntuu tässä asettuvan sille kannalle, että jokin logiikka irrallisilta vaikuttavien toimien takaa löytyy.
”Mutta on syytä myös tarkoin noteerata niiden konfliktien syvempi luonne, joista Itä-Ukraina tai Krim eivät ole ainoa esimerkki. Ne eivät ole perinteisiä sotia, joissa massiivisella sotavoimalla haetaan kiistoihin suoraviivainen sotilaallinen ratkaisu. Sen sijaan kyse on valta- ja geopolitiikan ristiriidoista ja niihin vaikuttamiseksi luoduista sotilaallisista työvälineistä.
Vaikuttaminen, vaikkapa vain tiettyjä kehityskulkuja hidastamalla tai hankaloittamalla, voi konfliktissa olla riittävä ja realistinen tavoite. Ja ratkaisuksi voi riittää sekin, ettei itselle epämieluisaa ratkaisua tule. Tarvittaessa konflikteja otetaan pakista valmiina käyttöön tai ne luodaan mittatilaustyönä. Sodan liekkiä säädetään aina poliittisten tarpeiden mukaan, suuremmalle tai pienemmälle. Konfliktin perimmäinen logiikka usein kätkeytyy ulkomaailman silmiltä, joka seurailee lähinnä rintamatapahtumien päivittäistä virtaa.”

Puheessaan presidentti myös kuvaa sitä, miten Ukrainan tilanne nähdään lännessä. Hieman epäselvästi presidentti sanoo, että ”Venäjän silmissä kyse on ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta.” Eli länsi katsoo kysymyksessä olevan yhteisistä säännöistä ja kansojen itsemääräämisoikeudesta ja Kreml taas EHKÄ katsoo asiaa oman valtapiirinsä vahvistamisen kautta. Samassa yhteydessä myös määritellään, jälleen tosin hieman tulkinnanvaraisesti, että Suomi katsoo tilannetta omasta eli lännen näkökulmasta. Siihen päälle lausahdettu ”Tässä taitaa olla perusongelma.” kertoo siitä, että presidentti hahmottaa tilanteen Venäjän nousemisena kansainvälistä oikeutta ja järjestystä vastaan omia etujaan ajaakseen.
”Siksi Ukrainan konfliktin taustalla onkin huomioitava laajempi lännen ja Venäjän välinen vastakkainasettelu. Lännen silmissä kysymys on ennen muuta periaatteesta ja säännöistä. Pätevätkö Euroopan turvallisuutta koskevat yhdessä sovitut periaatteet ja säännöt? Saako Ukraina itse päättää tulevaisuudestaan, niin kuin sen tietysti pitäisi saada tehdä? Venäjän silmissä kyse on – tässä samassa asiassa – ehkä geopolitiikasta ja voimatasapainosta. Meidän on toki luontevaa nähdä kysymys omista lähtökohdistamme. Mutta venäläiset katsovat sitä omistaan. Tässä taitaa olla perusongelma.”

Puheessa presidentti kertaa myös ulkopoliittisen  jakkaramallinsa: ”Suomen turvallisuusaseman näen kokonaisuutena, joka seisoo useamman pilarin varassa. Niitä ovat kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä, erityisesti sen rakenne, sääntöpohjaisuus ja hallittavuus. Nämä pilarit elävät koko ajan – heikentyvät tai vahvistuvat kehityksen myötä. Ne ovat myös keskenään jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Mutta mitä useampia pilareita meillä on, mitä vahvempia ne kannaltamme ovat ja mitä paremmassa keskinäisessä tasapainossa, sitä vakaampi on Suomen asema.” Jos tätä mallia muuten verrataan kylmän sodan malliin, joka monille on tiedostamattomasti juuri se oikea malli, niin ennen suhteet itään olivat ehdoton ja kaikkea muuta saneleva, elintärkeä ykkösasia. Nyt ne ovat edelleen hyvin tärkeitä, mutta kuitenkin vain yksi neljästä.

Suurlähettiläät saivat myös kuullaaksen varoituksen sanan: ”Meidän on vastuullisesti varauduttava ikäviinkin asioihin, vaikka emme niitä todennäköisinä pidäkään. Tämä nyt vain on asioitten järjestys. Vakavan varautumisen ja haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen välillä on kuitenkin ero. Ja se pitää muistaa tehdä.” Tässäkään ei puhuta Venäjästä, vaikka sitä siinä tarkoitetaankin. Jäin itse miettimään, että onko ”vakavan varautumisen” ja ”haamusotien juoksuhautoihin ryntäämisen” ero sitten se, mainitaanko Venäjää julkisesti tai ylipäätään konkretisoidaan asioita. Ymmärtääkseni tämä presidentin moite liittynee nimenomaan Ahvenanmaan ympärillä käyneeseen keskusteluun, jossa on esitetty myös hyvin yksityiskohtaisia skenaarioita mahdollisista kehityskuluista. Tätä keskustelua kävi muuten myös puolustusministeri Jussi Niinistö loppukesästä, joten lieköhän hänenkin suuntaan mennyt terveisiä tässä.

Tämän jälkeen puheessa tulee poruakin herättänyt Baltia-kohta. Periaatteessa se on ihan vain asiaintilan toteaminen ääneen, mutta politiikassa sanat ovat tekoja ja tässä presidentti tahtoen tai tahtomattaan etäännytti Suomea lännestä. Poissa loisti ainakin Lissabonin sopimuksessa kirjattu EU:n turvallisuusulottuvuus. Tokihan me sen omalta kohdalta vesitimme jo varauksella, joka kuului, että ”Tämä ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen.”

Tätä Baltia-lausuntoa on myös kritisoitu nimenomaan julkilausuttuna vetäytymisenä yhteisvastuun hengestä ja EU:n muutenkin heikon turvallisuuspoliittisen puolen edelleen heikentämisestä.
”Aina silloin tällöin kuulemme ajatuksia, joissa Suomelle hahmotellaan jonkinlaista osavastuuta Baltian puolustuksesta. Olen kuitenkin joutunut tässä asiassa olemaan aika tarkka. Siitä yksinkertaisesta syystä, että Suomi ei ole asemassa, jossa se voisi antaa muille sellaisia sotilaallisia turvatakuita, joita sillä itselläänkään ei ole. Emmekä ole suurvalta, jolta ”amisioonia” piisaa jaettavaksi omasta takaa. Meidän itärajamme on pidempi kuin kaikilla Nato-mailla yhteensä. Jos reilu viisimiljoonainen kansa näissä olosuhteissa lähtökohtaisesti itse vastaa puolustuksestaan, on siinä jo vastuuta aika lailla.”

Tuo kohta puheessa sisälsi hieman ärtyneen oloisen viestin länteen, että on sitä hommaa siinäkin, kun me pidämme kuitenkin huolta omasta, pitkästä rajastamme Venäjään päin. Näin Niinistö teki selväksi sen, että meidän osuutemme lännen turvallisuuden luomisessa on meidän rajamme ja enempään ei ole paukkuja. Mutta että me olemme myös tosiaan valmiit tuon 1 300 kilometriä hoitamaan.

Tuoreimmassa puheessaan, kadettien ylentämistilaisuudessa 27.8.2015, käyttää presidentti jälleen Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa tarkoittavaa kiertoilmaisua ”toimintaympäristön muutos”. Hänen mukaansa Suomen on varauduttava kaikilla turvallisuuden tasoilla hybridisotaan. Tämä vaatii hänen mukaansa ”herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin”.

”Suomen puolustusta meidän on vahvistettava ja ajantasaistettava. Sama koskee sisäistä turvallisuutta ja tiedustelukykyä. Suomi varautuu uusiin hybridisodankäynnin muotoihin nyt ja vastaisuudessa. Emme voi tyytyä turvaamaan sellaista aikaa, joka on jo mennyt. Turvallisuusympäristön muutos vaatii jatkuvaa herkkyyttä ja valmiutta reagoida muutoksiin.”

Sitä, mitä tarkoitetaan menneen ajan turvaamisella, en ihan ymmärrä. Tai luulen ymmärtäväni, mutten ole varma. Liekö presidentti tarkoittanut siinä sitä, että nyt on mentävä eteenpäin ja muututtava joka tapauksessa. Puolustautuminen ei ole sitä, että yritetään pitää asioita ennallaan, vaan jotain muuta. Joka tapauksessa, jos suinkin vain oikein ymmärrsin, tähän on ladattu sisään voimakas vaatimus monesta muustakin maanpuolustuksen tavasta kuin aseellisesta sellaisesta.

Nämä olivat siis presidenttimme puheita tältä vuodelta. Tässä tehdyt tulkinnat ovat tietysti minun omiani ja voi olla että presidentti tarkoitti jotain ihan muuta. Vähintään painotukset ja taustat tapaavat kadota toisten tekemissä tulkinnoissa. Mutta siksi minä valitsin nämä muodolliset puheet, koska niissä pitäisi olla pisimmälle mietittynä se, mitä halutaan sanoa ulospäin. Se mitä näissä järjestelmällisesti jätettiin sanomatta, oli analyysi Venäjän kehityksestä. Ei sanaakaan kaventuneesta demokratiasta, ylikierroksilla käyvästä propagandasta tai uhkaavasta talouden romahduksesta. Eikä juurikaan mitään myöskään maidemme välisten suhteiden laadusta.

Tällä hetkellä kysellään hyvin perustellusti sen perään, että mikä Suomen ulkopoliittinen linja oikein on. Uudelle hallitukselle presidentti totesi sitä nimittäessään, että ”Uskon, että yhteistyömme niin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa kuin Suomen suunnan muuttamisessa tulee olemaan tiivistä.” Minusta näyttää, että yhteistyö ei ole ollut tiivistä tai ainakaan onnistunutta.

Uskon ja toivon, että lähiaikoina presidentti astuu esiin ja sanoittaa tilanteen uskottavasti suomalaisille. Sille on varmasti syynsä, ettei hän ole sitä tehnyt, mutta suhteellisen pian on pakko. Jos julkilausutun ja tapahtuvan liian iso ristiriita jatkuu liian pitkään, häviää luottamus. Siihen ei Suomella ole nyt varaa.

Meiltä salataan nyt jotain tärkeää

Jos tiedot Fennovoiman taustalla olevasta Venäjän kiristyksestä pitävät edes oikeansuuntaisina paikkansa, olemme ulkopoliittisesti varsin erilaisessa tilanteessa kuin on valtiojohdon taholta julkilausuttu. Ulkopolitiikkamme jakkarastrategia perustuu neljään, toistensa säätymiseen vaikuttavaan tukijalkaan: uskottava oma puolustus, yhteistyö Ruotsin, EU:n ja Naton kanssa, Venäjä-suhde ja neljäntenä toiminta YK:ssa ja muissa kansainvälisissä yhteisöissä. Tätä presidentti Niinistö nimittää aktiiviseksi vakauspolitiikaksi. Kukin osa sitten Niinistön mukaan suhteessa toisiinsa ja reagoi liikkeeseen, pitäen turvallisuuteme tasapainossa.

Fennovoima-kuvio kertoo tosin, että yksi neljästä peruspilaristamme eli Venäjä-suhde, on varsin eri tilassa kuin sen on annettu ymmärtää olevan. Krimin valtauksen ja siihen liittyneiden Venäjän sisäisten prosessien ja tunnelmien myötä katosivat suomalaisten poliitikkojen syvemmät Venäjä-analyysit julkisuudesta melko lailla kokonaan. Venäjän kehityksestä on tyydytty olemaan ”huolissaan”, ilman sen suurempaa tai syvempää julkista analyysiä. Ruotsissa puhutaan suorempaan.

Lisääntyneen Nato-kannatuksen myötä myös Ruotsi-yhteistyön sisältävä pilari on liikkeessä. Mikään neljästä pilarista ei tällä hetkellä ole ainakaan merkittävästi vahvistumassa. Syksyn aikana käynnistyvät ulko- ja turvallisuuspoliittisen selonteon ja puolustusselonteon valmistelut pakottavat pohtimaan näitä asioita julkisestikin.

Sekä salassa pidetty Fennovoima-prosessi että haluttomuus analysoida Venäjän toimintaa ja kehityssuuntia suorasanaisesti ja julkisesti noudattavat itse asiassa suomalaisen ulkopolitiikan perinteitä. Kylmän sodan ajan tapanamme oli hämärtää ulkopoliittista linjaamme. Se soi meille liikkumavapautta, mutta hintana oli se, että myös kansalaisten suuntaan oli tehtävä se sama hämärtäminen. Siksi niin moni otti tosissaan YYA-hengen, vaikka Kekkosen johdolla pyrittiin varovaisesti, mutta määrätietoisesti kohti länttä.

Tilanteeseen vaikuttaa myös aikojen muutos. Kekkosen toimiessa oli luonnollista pitää turpa kiinni ja uskoa kun isommat sanoivat asian olevan hoidossa. Luottamus nykyistä paljon hierarkisemmassa yhteiskunnassa rakentui nykykatsannosta melko sokeasta luottamuksesta instituutioihin. Tällä hetkellä elämme yhteiskunnassa, jossa luottamus syntyy läpinäkyvyydestä. Ei valta ikinä täysin näkyväksi tule, mutta on läpinäkyvyys nykyisellään monesta syystä ihan eri luokkaa kuin ennen. Lähtien jo siitä, että informaatiolla on mahdolisuuksia liikkua lähes rajattomasti. Ennen kansalainen saattoi saada äänensä kuuluviin suurin piirtein vain mielipidekirjoituksella lehdessä. Nyt yhteiskunnallisen keskustelun avoimuus, intensiteetti ja vaikuttavuus ovat ihan eri luokkaa. Nyt tämä avoimuuden vaatimus on nyt hyvää vauhtia törmäämässä ulko- ja turvallisuuspolitiikan rajoitettuun informaatioon.

Mielenkiintoista on muuten se, että tässä keskustelussa pää- ja ulkoministeri ovat olleet ainakin julkisuudessa hyvin sivussa. Pääministeri Juha Sipilän ulkopoliittinen osaaminen on ohutta ja hän on vältellyt siitä puhumistakin. Vähätkin puheenvuorot ovat oikeastaan olleet vain hänen normaalien viestiensä esittämistä eri näkökulmasta, ilman erityistä ulkopoliiittista sisältöä. Hänen johtamistyyliinsä kuuluu delegoiminen paremmin osaaville ja sen hän lienee tehnyt myös tässä tapauksessa. Ulkoministeri Timo Soinikin on ollut hyvin pidättyväinen kannanotoissaan, joka hänen tapauksessaan vaikuttaa kummalliselta verrattuna hänen muuten villinpuoleiseen retoriikkaansa. Toki tämä maltillisuus on viisautta ja ulkoministerin tehtävän osaamista.

Valtiojohto tekee päätöksiä monasti myös ei-julkisen tiedon varassa. Esimerkiksi tiedustelutieto on yleensä sellaista, jota ei julkisiin perusteluihin päätöksistä sisällytetä. Se on eri syistä salaista ja niin sen pitääkin olla. Salaista voi myös olla luottamuksellinen tieto, jota saadaan suoraan. Juuri tässä tapauksessa on todennäköistä, että presidentti Niinistölle ja elinkeinoministeri Olli Rehnille on Venäjän johdon tapaamisissa Moskovassa sanottu asioita, joita he eivät voi kertoa julkisuuteen. Sekin on normaalia kansainvälisessä politiiikassa.

Tilanne on siis se, että yhä ärtyisämmältä vaikuttavan tasavallan presidentin johdolla tapahtuu ulkopolitiikassamme jotain salassa pidettyä. Fennovoiman prosessille oli tyypillistä, että siinä tehtiin ratkaisuja, jotka eivät selittyneet julkisesti tiedossa olevilla asioilla. Tämä sama piirre voi nyt alkaa kertautumaan ulkopolitiikassamme. Entisinä aikoina tämä ei olisi ollut suurikaan haitta, mutta avoimuuden aikakautena epäluulot heräävät pian. Kun maailma kuohuu ympärillämme on luottamus valtiojohtoon entistä tärkeämpää. Aika edellyttää todennäköisesti nopeita ja hurjiakin päätöksiä muuallakin kuin talouden puolella ja silloin on kaikki mahdollinen luottamuspääoma tarpeen.

Presidentillä ja hallituksella on siis myös sisäpoliittisesti käsissään hankala paikka. Henkilökohtaisesti veikkaan tilanteen olevan se, että suhteemme Venäjään on todellisuudessa nyt erilainen kuin ennen, mutta siitä ei voi kertoa. Sen pohjalta on sitten tehtäviä ratkaisuja, jotka vaikuttavat julkisuudessa perustelemattomilta ja voivat johtaa epäluottamuksen lisääntymiseen omaa valtiojohtoa kohtaan. Tässä onkin tasapainoilemista.

Elämme ikävän mielenkiintoisia aikoja.