Vaihtoehdot on tehtävä

Työssäni mainostoimistossa olennainen osa prosessia on tiedon keräämisen ja tiivistämisen jälkeen esittää asiakkaille erilaisia vaihtoehtoja vastata heidän tarpeeseensa. Usein asiakkaalla voi olla voimakaskin oma näkemys siitä, millä keinoin asia tulisi ratkaista. Jos esittelemme yhden meidän kehittämämme uuden ratkaisun suunnan, seurauksena on usein torjunta. Se asiakkaan oma, usein tiedostamaton ratkaisumalli painaa taustalla niin, että uusi tapa tuntuu mahdottomalta hyväksyä. Toisaalta asiakashan on tullut luoksemme juuri sen takia, että ei pysty enää innovoimaan itse tarpeellisia asioita.

Käytännön ratkaisuna tähän tilanteeseen on se, että työstämme erilaisia lähtöjä, joiden uutuuspitoisuus vaihtelee. Yksi on usein hyvinkin konservatiivinen, toinen irtoaa jonkun verran entisestä ja yhden pitää aina olla uusia uria hyvin tarmokkaasti urkova ns. farout-malli. Yllättävän usein asiakas pystyy vaihtoehdot saatuaan punnitsemaan hyvinkin järkevästi mikä on hänen liiketoiminnalleen paras mahdollinen ratkaisu. Ja se ratkaisu on usein juuri se farout-malli. Vanhasta irtautumiseen tarvitaan erilaisten ehdotusten synnyttämä perspektiivi. Toisaalta se perspektiivi voi myös kertoa vastaansanomattomasti sen, että vanha linja toimii parhaiten. 

Suomalaisessa turvallisuuspolitiikassa meillä on tällä hetkellä käytössä malli, joka on hapantumassa käsiin. Jos Suomen turvallisuuspolitiikka olisi firma, niin voisi sanoa, että yrityksen tuotteet ovat sinällään edelleen kuranttia tavaraa, mutta yrityksen kyky valmistaa niitä on romahtamassa. Nyt voimassa olevan strategian edellyttämiä investointeja ei olla valmiita tai ei ehkä edes pystytä tekemään, mutta strategiaa ei silti haluta vaihtaa. Sotilaallisesti liittoumaton, koko maan kattava uskottava puolustus on vailla rahoitusta. Ennemmin tai myöhemmin tämä ristiriita käy kalliiksi. 

Jos minä saisin päättää, niin nyt koottaisiin erilaisissa porukoissa erilaisia ratkaisumalleja Suomen turvallisuuspoliittisen linjan vetämiseksi. Pohjatietoa on vaikka kuinka paljon, se on vain koottava yhteen. Näistä ideoista kirkastettaisiin kolme, neljä vaihtoehtoa, joiden perusteella olisi mahdollista keskustella tolkullisesti. Asiantuntijoiden silmissä tällainen ehdotus voi vaikuttaa hassulta, sillä he pystyvät lonkalta luettelemaan joukon erilaisia turvallisuuspoliittisia linjavalintoja. Mutta vähänkään laajemmissa kansalaispiireissä tätä ymmärrystä erilaisista vaihtoehdoista ei tällä hetkellä ole. Julkinen keskustelu paitsi synnyttäisi päätöksentekoon tarvittavaa perspektiiviä, myös jalostaisi ehdotuksia eteenpäin.

Perinteisesti on ollut puolueiden tehtävä luoda ja esittää uusia ratkaisutapoja ja ehdotuksia, mutta turvallisuuspoliittisen keskustelun kipeyden takia se ei näytä nyt luonnistuvan. Täydellistä uutta ratkaisua ei ikinä löydy, mutta se paras mahdollinen on kyllä löydettävissä. Se vaan vaatii avoimen mielen ja suopean hengen mahdollistamaa runsasta keskustelua.

NATO-kyselyn tuloksista

"Kaiken viisauden alkuna on tosiasiain tunnustaminen."

Ihmisen kyky luoda ehjää poliittista näkemystä on varsin rajoitettu. Vain hieman karrikoiden on tyypillistä, että enemmistö ihmisistä vaatii veroja alas ja julkisia palveluja ylös. Tämä ajatus järsi taas nilkkaani kuin luin uutista YLEn tuoreesta NATO-kyselytutkimuksesta.

Kuten olen aiemminkin toitottanut, on muuten niin toimivassa suomalaisessa pragmaattisuudessa kummallinen aukko maanpuolustuksen kohdalla. Tämä tutkimus vahvistaa tämän kolmannen kysymyksen kohdalla. Siinä kysytään, että jos Ruotsi liittyisi NATOon, niin pitäisikö Suomenkin.

Asiantuntijapiireissä ollaan ymmärtääkseni vahvasti sitä mieltä, että Ruotsin jäsenhakemus NATOlle olisi monista pätevistä syistä melkoinen tyrkkäys Suomellekin vastaavaan toimintaan. Tämän näkemyksen olisi olettanut näkevänsä myös kansalaisten vastauksissa, vaikka ihan vain pikkuriikkisenkin. Mutta päinvastoin: NATOn kannatus tipahti siinä tapauksessa vielä yhden prosentin ja EI-äänet vielä nousivat EOS:n kustannuksella seitsemän prosenttiyksikköä. Tuossa on minusta jopa pientä Ruotsiin kohdistuvaa primitiivireaktion makua.

Jos Ruotsi päättäisi hakea NATO-jäsenyyttä, niin minusta meidän ulko- ja turvallisuuspoliittiset päättäjämme olisivat kädettömiä tolloja, jos eivät harkitsisi vakavasti samaa. Vaikka olenkin sotilaallista liittoutumista vastustava aseistakieltäytyjä, niin joku reaalipolitiikan taju on säilytettävä. Tai ainakin vastuunalaisilla paikoilla niin on tehtävä.

Optimistisesti ajattelen, että jos pystyisimme käymään laajaa ja tolkullista turvallisuuspoliittista kansalaiskeskustelua, niin syntyisi parempi kuva realiteeteistä sekä ennen kaikkea varmasti kehittyisi uudenlaisia ajatuksia Suomen turvaamiseksi tämän ajan aallokoissa. Myös ratkaisujen taloudellinen puoli voitaisiin käydä läpi. Siksi nostan jälleen esille sen ajatukseni, että valtion olisi hyvä varata rahaa ja muita resursseja aidon kansalaiskeskustelun käynnistämiseksi. Näin tehtiin ennen EU-kansanäänestystä ja kyllä minä nykyisen tilanteen rinnaisin siihen. Nyt on keskusteltava, kehiteltävä näkemyksiä ja eri vaihtoehtojen kautta löydettävä se enemmistön kannattama linja tulevaisuuteen.  Ja sen linjan soisin olevan tosiasioille perustuva.

Kohti Kultarantaa VI

Jos minulla olisi tilaisuus puhua Kultarannan keskustelijoille, sanoisin jotain tällaista: 

Arvoisat Kultarannan keskustelijat!

Tämä keskustelutilaisuus ei olisi parempaan aikaan voinut olla, sillä nyt meidän on rauhallisesti mutta päämäärätietoisesti pystyttävä ensin keskustelemaan ja sitten päättämään kansakunnan linjasta suhteessa ulkomaailmaan. Tällaisissa asioissa ei passaa hätäillä, mutta hosumista suurempi vaara lienee tuudittautua vanhaan ja antaa maailmanmenon sitten iskeä muutoksella äkillisesti silmille. Koska niin se valmistautumattomalle väkisinkin tekee. Ja saattaa tehdä valmistautuneellekin.

Historiamme taakkana on ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu monin tavoin hankalaa. Siksi toivon teiltä suurta malttia ja ymmärrystä toisianne kohtaan. Jos näiden kahden päivän aikana jaksaisitte uskoa, että erilaisia näkemyksiä esittävät ihmiset ovat ihan yhtä lailla isänmaan asialla kuin tekin. Rohkenisin jopa ehdottaa, että Kultarannassa ei keskusteltaisi politiikan hengessä, vaan enemmän ekumeeniseen tapaan, etsien sitä mikä yhdistää. Sillä tulee vielä sekin aika, että asioista keskustellaan isoillakin kirjaimilla, mutta silloin meillä voisi olla enemmän ja parempia argumentteja käytössämme nyt harjoitetun suopeuden myötä. Nyt on on aika hahmotella vaihtoehtoja, jotta pääsemme niistä keskustelemaan ja sitten päättämään, ehkä jopa kansanäänestyksessä asti. Stereotypioiden lietsominen, toisen näkökantojen ja perusteiden lähtökohtainen mitätöiminen ja muut niin ikävän yleiset toimintatavat ulko- ja turvallisuuspoliittisessa keskustelussa tuskin häivävät kokonaan, mutta ei anneta niiden hallita.

Itseäni on harmittanut erityisesti se, että poliitikot ovat olleet varsin vaitonaisia näistä asioista. Toki se on hyvin ymmärrettävää, sillä palaute vähnkään omaperäistä ajattelua sisältävissä puheenvuoroissa on varmasti ikävää. Ja toisaalta kovin harva palkitsee poliitikkoja syvällisemmästä turvallisuuspoliittisesta pohdinnasta. Mutta jos nyt vihdoin olisi aika kypsä avata portit vilkkaalle, älykkäälle ja moniääniselle keskustelulle.

Tässä seisahtaneessa tilanteessa meillä on käsiteltävänä monia asioita. Omassa pesässämme meillä on puitavana ulkopoliittisen koneistomme tila ja toimintatavat. Turvaneuvostohaku toimii tässä varmasti hyvänä herätteenä, sillä jos tosiaan haluamme olla aktiivisia, on löydyttävä uusia tapoja toimia. Itse pidän mahdollisena, että mietimme mahdollisuutta rakentaa kanssakäuymisemme ulkomaailman kanssa ketteryyden perusajatukselle. Se on ohjelmistokehityksessä käytetty toimintatapa, jossa määriteltyihin tavoitteisiin pyrittään pienin askelin, jatkuvasti valmiina muuttamaan toimintaa paremmin päämäärää palvelevaksi. Tällainen ketterä ulko- ja turvallisuuspolitiikka on meille tavallaan tuttua suomettumisen ajoilta, kun käytimme kaikki lahjamme idän ja lännen väissä toimimiseen. Nyt ketteryydelle on valtavasti paljon enemmän mahdollisuuksia.

Ketteryys on yksi vaihtoehto lähteä rakentamaan uudenlaista linjaa. Toinen vaihtoehto on pysytellä siinä missä nyt olemme. Väleissä Venäjän kanssa, eurooppalaiseen projektiin syvästi sitoutuen ja NATOn ovensuussa kärkkyen, ajatuksena livahtaa sisälle tiukan paikan tullen. Tämä asetelma on nyt hyvä. Mutta se ei takaa sitä, että onko se hyvä tai edes mahdollinen tulevaisuudessa. Kolmantena vaihtoehtona on sotilaallinen liittoutuminen NATOssa. Ruotsissa ja vähän meillä käy keskustelu asiasta ja tässä me olemme kytköksissä. Emme ehdottomasti, mutta aika tavalla. Toivon että valtiojohdoillamme on sen verran hyvät suhteet, että mitään isompia yllätyksiä emme joudu kokemaan. Muitakin vaihtoehtoja on, täytyy olla ja niitäkin pitää nyt etsiä ja hahmotella. Monista vaihtoehtoista kyllä siilautuvat esiin ne parhaimmat.

Puolustuspolitiikassa keskustelu on keskittynyt paljolti sotilaalliseen liittoutumisen mahdollisuuden ohella asepalvelukseen ja asevelvollisuuteen. Itse olisin sitä mieltä, että meillä tulisi olla sukupuolineutraali kansalaispalvelus, jonka osa suorittaisi aseellisena osittain tai kokonaan. Siviilipuolella nuoriso puolestaan koulutettaisiin tehtäviin ja taitoihin joiden avulla yhteiskunnastamme tulee kestävämpi. Maanpuolustus tulee todennäköisemmin tapahtumaan ihan muualla kuin juoksuhaudoissa, joten kansakunnasta täytyy löytyä uskoa ja osaamista kestää poikkeusoloja. Kyberistä vanhustenhoitoon, nykyisenlainen yhteiskunta tarvitsee haavoittuvuudessaan hermonsa hallitsevia ja osaavia ihmisiä.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain siitä, mitä me teemme ja mihin kehitymme. Naapurimme Venäjä on ja pysyy tuossa vieressä, isona, itse asiassa valtavana ja arvoituksellisena kuten aina. Maan sisäinen kehitys on ollut huolta herättävää ja se näyttää säteilevän myös maan toimintaan kansainvälisillä kentillä. Sisäinen epävakaus on vielä varsin piilossa, mutta paljon ikävää tapahtuu. Ihan miten vain ikinä ratkommekin asioita, meidän on pyrittävä ymmärtämään Venäjää. Se maa tarjoaa paljon hyviä syitä pelätä, mutta myös valtavasti syitä rakastaa sitä. Näkyvillä oleva viisumivapaus tulee joka tapauksessa yhdessä arktisen muutoksen kanssa kytkemään varsinkin eteläisen ja itäisen Suomen kiinteäksi osaksi Pietarin talousaluetta. Nytkin Venäjä väläyttelee silloin tällöin etupiiriajattelua, mutta ehkä hekin ymmärtävät pehmeän voiman pikkuhiljaa turvaavan maan länsirajat paremmin kuin kova, sotilaallinen voima. Toki tämä edellyttää luopumista piiritetyn maan paranoiasta, joka ikävällä tavalla pilkahtelee esiin venäläisessä ulkopoliittisessa ajattelussa.

Saksa on vihdoin vapautumassa menneisyytensä syntien myötä kantamistaan kahleista ulko- ja turvallisuuspolitiikassa. Taloudellisen asemansa myötä Saksalla on paljon enemmän vaikutusvaltaa kuin se suostuu käyttämään. Sopivissa kumppanuuksissa Saksa kuitenkin voi laittaa koko painonsa asioiden taakse, sehän nähty eurokriisin eri vaiheissa. Saksa voi olla meillekin kumppani erilaisissa vaihtoehdoissa. Saksan vieressä Puola kasvaa ja aikoo ilmiselvästi ottaa asemansa keskisen itä-Euroopan voimatekijänä. Puola panostaa sotilaalliseen voimaansa, joka on poikkeukseliista kaikkialta säästävien eurooppalaisten maiden keskuudessa. Saksalle, Puolalle ja Baltian maille on yhteistä se, että ne NATO-maina ovat  suuntautuneet itään. Eteläisemmässä Euroopassa pohjoinen Afrikka ja Lähi-itä ovat toiminnan suuntia. Tämä kahtiajako yhdessä Yhdysvaltojen taloudellisen ja muunkin haluttomuuden kanssa voi heikentää NATOa sisäisesti.

Globaalit voimasuhteiden muutokset ovat tällä hetkellä omiaan heikentämään YK:n valmiuksia. Se kaikkine alajärjestöineen tekee edelleen valtavasti hyvää, mutta kyseessä on kuitenkin organisaatio, jonka toimintakulttuuri ja rakenne ovat perustuneet kylmän sodan asetelmille. Suuri YK-uudistus voisi olla osa Suomen aktiivistä ulkopolitiikkaa. Tehtävä olisi toivoton, mutta kai harva uskoi ETYKinkään toteutuvan. Saatika sitä, mitä kaikkea se kenties laittoi liikkeelle.

Näiden pohdiskelujen myötä haluan toivottaa Kultarannan keskustelijoille viisautta, kärsivällisyyttä ja ennen kaikkea kykyä erottaa olennainen. Ajatelkaa, puhukaa, heittäytykää.

Aiemmat kirjoitukseni asian tiimoilta:

Avoin kirje presidentille

Kohti Kultarantaa I

Kohti Kultarantaa II

Kohti Kultarantaa III

Kohti Kultarantaa IV

Kohti Kultarantaa V

Kohti Kultarantaa V

Taloa katsoessaan arkkitehti näkee tyylisuunnan, mittasuhteita ja materiaalivalintoja. Kirvesmies kiinnittää huomionsa rakenteisiin ja kuntoon. Kiinteistövälittäjä antaa todennäköisesti talolle mielessään hyvin nopeasti huntturahinnan ja keskeiset myyntiargumentit. Palomies huomaa
turvallisuusasiat, lukkoseppä lukituksen, siivooja ikkunoiden puhtauden ja niin edelleen. Jokainen katsoo maailmaa omasta näkökulmastaan, huomaten tiettyjä asioita ja ennen kaikkea jättäen paljon huomioimatta.

Tämä sama koskee myös turvallisuuspolitiikkaa. Me olemme alttiita huomaamaan ja ymmärtämään asioita, jotka ovat meille läheisiä, mutta yhtä helposti jätämme huomiotta meille tuntemattomat tai näkemystämme vastaan sotivat asiat. Vaikeammaksi tämän sulkemisen tekee se, että joudumme tekemisiin toisella tavalla maailmaa hahmottavien kanssa. Tämä on itse asiassa minusta ehkä jopa tärkein syy järjestää Kultarannan Turpokäräjien tapainen tapahtuma. Toivottavasti paikalla on myös niin sanottujen tyhmien kysymysten kysyjiä, jotka kyseenalaistavat riittävästi eli paljon.

Kultarannan keskusteluihin on nyt viikko aikaa. Presidentin kanslia tiedotti jo alustajistakin. Heitä ovat Vasemmistonuorten puheenjohtaja Li Andersson, EVA:n johtaja Matti Apunen, kansainvälisen politiikan professori Hiski Haukkala, kansanedustaja, keskustan puheenjohtaja Juha Sipilä sekä ulkoasiainministeri Erkki Tuomioja. Anderssonia lukuunottamatta alustajat ovat (syystäkin) hyvin vakiintuneita yhteiskunnallisia keskustelijoita ja Anderssonkin on jo melko lähellä tätä asemaa. Kokoomuksella ei myöskään ole omaa puhujaa, mutta Matti Apusen voi uskoa edustavan hyvin pitkälle kokoomuslaista tapaa hahmottaa asioita. Anderssonin taas voi ajatella edustavan radikaalimpaa, kansalaisjärjestöistä nousevaa idealismia. Kokonaisuutena alustajien kirjo kertoo siitä, että tervehenkistä laaja-alaisuutta on luvassa.

Missään ei ole kerrottu, kuka keskustelua johtaa. Hänen roolinsa tulee olemaan olennaisen tärkeä monestakin syystä. Ensinnäkin koolla on ihmisiä erilaisista ympäristöistä ja he ovat erilaisen keskustelukulttuurin ja kielenkäytön edustajia. En tiedä onko kutsuttuja ohjeistettu jotenkin etukäteen, toivottavasti. Kultarannan keskustelujen merkitys ja sitä kautta tulevaisuus riippuu siitä miten hyvin paikalla olevat saavat jaettua ajatuksia keskenään. Viimeistään presidentti Niinistön avauspuheenvuoron soisin muistuttavan osallistujille, että yhteistä asiaa ajaa tällaisessa yhteydessä parhaiten suopealla hengellä kanssakeskustelijoita kohtaan. Vänkäämisen paikkojakin tulee vielä ja niitäkin tarvitaan.

Mielenkiinnolla myös odotan, julkaistaanko keskusteluista tai niiden pohjalta jokin aineisto, artikkelikokoelma tai vastaavaa. Joka tapauksessa toivon, että paikalla olevat twiittaavat ahkerasti ja purkavat mieltään myös jälkeenpäin kirjoituksissa.

Ennenkin lainaamani Bob Woodwardin juttu presidentti Obaman ja hänen nykyisen puolustusministerinsä Chuck Hagelin ensitapaamisesta 2009 on olennainen evästys Turpokäräjille. Hagel totesi silloin: "Nyt on muotoutumassa uusi maailmanjärjestys, jota me emme enää hallitse. Meidän täytyy kyseenalaistaa (ulkopolitiikassa) kaikki. Kaikki mitä diplomaatit ja sotilaat kertovat Teille, kaikki on kyseenalaistettava. Kaikki 10 vuotta vanhat oletukset ovat vanhentuneet. Teidän täytyy kyseenalaistaa roolimme. Teidän täytyy kyseenalaistaa asevoimamme. Teidän täytyy kyseenalaistaa se, mihin käytämme asevoimiamme."

Tästäkin on minun mielestäni kyse Kultarannassa. Muuttunut maailma edellyttää muuttunutta ajattelua ja toimintaa. Nyt sitä muutosta pitää uskaltaa ajatella ja hahmottaa. Toivottavasti osallistujat uskaltavat Kultarannan kesässä olla avoimia toisilleen ja uusille ajatuksille. Nyt kaipaa isänmaa ennakkoluulottomuutta ja avointa mieltä.

Aiemmat aiheeseen liittyvät blogimerkintäni:

Avoin kirje presidentille

Kohti Kultarantaa I

Kohti Kultarantaa II

Kohti Kultarantaa III

Kohti Kultarantaa IV

Ketterä turvallisuuspolitiikka

Etsikkoaika on minusta sana, joka kuvaa hyvin Suomen turvallisuuspoliittista tilannetta tällä hetkellä. Etsikkoaikaan kuuluu sekä hämmennys että harkinta ja ennen kaikkea pyrkimys löytää paras mahdollinen ratkaisu. Paras mahdollinen voi löytyä vasta kun eri vaihtoehdot ominaisuuksineen ovat löytyneet. Ensin on siis löydettävä monta, jotta voisi löytää sen yhden. Vaihtoehdot ovat myös edellytys järjelliselle kansalaiskeskustelulle.

Twitterissä olen käynyt useammankin ajatuksia herättävän keskustelun turvallisuuspolitiikasta kv-politiikan emeritusprofessori Osmo Apusen kanssa. Hänen pitkä perspektiivinsä avaa usein mielenkiintoisia näkökulmia sekä menneisyyteen että tulevaisuuteen. Hän korostaa että meidän olisi pidettävä mahdollisuuksiamme avoimina ja hyödyntää kylmän sodan aikana oppimaamme kykyä toimia ja sopeutua eri tilanteisiin, tietysti tässä ajassa toimivin tavoin ja asentein. Tällaiselle toimintamallille kiteytyi keskustelussa nimi ketterä turvallisuuspolitiikka (#kturpo).

Poimin määreen ketterä ohjelmistokehityksestä, jossa ketteryys on toimintatapa. Siellä ketteryydelle on ominaista ison projektin pilkkominen pieniin palasiin, runsas viestintä ja palaute sekä valmius muuttaa jatkuvasti toteutusta paremman lopputuloksen takaamiseksi.

Ketterä turvallisuuspolitiikka voisi olla yksi vaihtoehto Suomelle, jo ihan siitäkin syystä, että tavallaan me toteutimme sitä kylmän sodan aikana. Silloin tilaa liikkeelle ei ollut paljoakaan, mutta aika tarkkaan se käytettiin. Nyt tällaiselle toimintatavalle olisi paljon enemmän tilaa poliittisesti, kulttuurisesti ja välineellisesti. Poliittisesti olennaisia asioita ovat Venäjän tormistautuminen vaikutusvaltapyrkimyksissään, EU, NATO-kumppanuus, Pohjoismaisen yhteistyön paluu sekä arktisen alueen merkityksen näkyvillä oleva muutos. On olemassa myös lukuisa joukko muita kansainvälisen yhteistyön foorumeita, kuten YK alajärjestöineen ja ETYJ, joiden avulla on mahdollista edistää Suomen asemaa ja asioita kansainvälisillä areenoilla.

Kulttuurisesti tilaa ketterälle turvallisuuspolitiikalle antaa yhtenäiskulttuurisen, ylhäältä alas viestivän ja suljetun maailman asteittainen häviäminen. Kansallisvaltiot kirjavoituvat eri tavoin, viestintämahdollisuuksien kehittyminen on vahvistanut ns. yleisen mielipiteen asemaa päätöksenteossa ja kaikilta organisaatioilta vaaditaan luottamuksen edellytyksenä läpinäkyvyttää. Läntisessä Euroopassa tämä kaikki on jo totta mitä suurimmassa määrin, idempänä nämä ovat enemmän vielä muutoksen suuntia. Venäjällä ja osittain myös muissa entisen itäblokin maissa on vielä kokematta se henkinen ja kipeäkin murros, jonka läntinen maailma kävi läpi 1960-luvulla.

Välineellisesti ketterällä turvallisuuspolitiikalla on mahdollisuuksia valtaisasti. Muuttuva maailma tarjoaa koko ajan uusia tilaisuuksia, joihin tarttua. Jotain perin juurin ketterää on esimerkiksi ulkomaankauppaministeri Alexander Stubbin ideassa läppärisuurlähettiläistä ja Jarno Limnéllin ajatuksessa Suomesta kybermaailman rauhanvälittäjänä.

Suomalaisen yhteiskunnan hienoimpia piirteitä on jyrkän hierarkisuuden vähäinen määrä verrattuna useimpiin muihin maihin. Tämä tasavertaisuus antaa hyvän pohjan ottaa käyttöön ketteriä toimintamalleja. Osana turvallisuuspolitiikkaa ketteryyttä edustaa jo Tsetsenian vuorilta ja Irakin kyläteiltä vaikutteita ammentanut maavoimien uusi taistelutapa. Siinä pienet yksiköt toteuttavat parhaansa mukaan annettua yleistavoitetta juuri siihen tilanteeseen sopivin keinoin ja taustalta tarpeen tulleen annettavalla tuella. Tällaisia pieniä, hyvin varustettuja ja koulutettuja ryhmiä pitää meiltä löytyä, paitsi Puolustusvoimista, myös ulkoasiainhallinnosta.

Ketteryys turvallisuuspoliittisena toimintatapana vaatii paljon. Ensinnäkin se vaatii konsensuksen sekä tavoitteista että itse toimintatavasta. Ketterään toimintatapaan kuuluvat väistämättömästi harha-askeleet ja virheet. Ilman konsensusta toiminta voi jähmettyä virheiden välttelyn takia ja silloin on ketteryys kaukana. Minun saamani käsitys ulkoasiainhallinnon toimintakulttuurista ei niin kovin lupaavalta vaikuta tämän vaatimuksen suhteen, mutta huolellinen valmistautuminen ja sopiva uudelleenorganisoituminen auttanevat. Diplomatialla on pitkät ja arvokkaat perinteet, joissa on paljon kiinnipitämisen arvoista. Mutta on siellä varmasti luopumisenkin arvoisia asioita.

Ketteryys vaatii valtavasti tietoa ja avointa keskustelua. Tietoa on nykyään saatavissa mielin määrin, sen valikoiminen ja muokkaaminen on se haaste. Meillä on eri ministeriöiden hallinnonaloilla valtavat määrät tietoa, josta voisi olla apua turvallisuuspolitiikassa. Avoin keskustelu sisältäisi sen, että esimerkiksi ympäristöhallinnon puolelta voitaisiin syöttää idea tai jopa toteuttaa jokin ulkosuhteisiimme liittyvä operaatio. Ehkä näin käytännössä nykyään tapahtuukin. Myös mahdollisimman laaja kansalaiskeskustelu ja eläväinen akateeminen evästys tukevat ketteryyttä. Ketteryydellä kun ei tee mitään, jos ei ole uusia asioita ja ajatuksia ajettavaksi. Luovuuden ja innovaatioiden varaan on rakennettava tämäkin elämänalue. Unohtaa ei myöskään saa kansalaisjärjestökenttää, joka omalla toiminnallaan voi edistää Suomen asemaa maailmanlaajuisesti. Loistava esimerkki tällaisesta toiminnasta on ENO-verkkokoulu. Parhaimmillaan ketterä turvallisuuspolitiikka jaettuna visiona alkaa toteutua itsekseen.

Strateginen viestintä on ketterän turvallisuuspolitiikan tehon kannalta keskeinen väline. Minun mielestäni olisi lähes välttämätöntä perustaa ketterän turvallisuuspolitiikan tueksi "valtion viestintätoimisto", jossa eri taustoista tulevat alan ammattilaiset olisivat suunnittelemassa ja toteuttamassa toimintaa. Hyvä tarina voittaa melkein aina tylsän faktan ja se perusinhmillinen lähtökohta avaa paljon mahdollisuuksia.

Ketteryys turvallisuuspolitiikan perustana tarvitsee myös ainakin jonkinlaista ulkopuolista hyväksyntää. Itse olisin taipuvainen uskomaan, että asiassa kannattaisi lähteä liikkeelle isosti ja selväpiirteisesti. Symboliset eleet voivat olla tehokkaita, ajatellaanpa vaikka Yhdysvaltojen ja Venäjän suhteiden resetointia jokunen vuosi takaperin. Ulostuloon tarvittaisiin niin näyttävää symboliikkaa kuin kovaa konkretiaakin.

Ketterä turvallisuuspolitiikkahan ei ota sinällään kantaa siihen mitä ajetaan. Toki se tässä hetkessä ja tilanteessa on selkeä vaihtoehto sotilaalliselle liittoutumiselle, mutta ei toisaalta sulje sitä varsinaisesti poiskaan. Olennaista on joka tapauksessa se, että ketterä turvallisuus voisi olla meille yksi tapa rakentaa turvallisuutta nykyisenkaltaisessa maailmassa. Tästä sitä pitää vaan ajatella ja puhua eteenpäin. Ehkä joku jossain niin on jo tehnytkin, mutta tässä minun ensimmäinen pohdintani aiheesta.

Baltian etulinja

Yksi tämän blogin syntymisen kannalta olennaisimpia asioita oli oivallus siitä, että valtioiden väliset konfliktit säätyvät nykyään portaattomasti. Ennen oli rauhan ja sodan välissä vain pienehkö diplomatian alue, mutta nykyään valtiot voivat kohdistaa toisiinsa painostustoimina kaikenlaista näkyvää ja näkymätöntä vaikuttamista. Tämähän on toki tuttua kylmän sodan ajoilta, mutta verkottunut ja median täyttämä maailma antaa tällaiselle toiminnalle valtavasti enemmän mahdollisuuksia. Diplomaattien ja sotilaiden lisäksi maanpuolustus kaipaa nykyään muunkinlaisia ihmisiä ja taitoja kuin ennen.

Nämä uudet tavat vahvasti kehittymässä ja niihin panostetaan ympäri maailmaa. Latviaan ollaan avaamassa NATOn Strategisen viestinnän keskusta, Virossa toimii Kyberturvallisuuden keskus ja Liettuassa puolestaan toimii Energiaturvallisuuden keskus. Kaikki nämä toiminta-alueet kuuluvat juuri tuonne valtioiden välisten, portaattomasti säätyvien konfliktien harmaaseen alueeseen.

Sillä miksi nämä laitokset sijaitsevat juuri Baltiassa, on varmaan tekemistä sen kanssa, että uusia laitoksia sijoitetaan uusiin jäsenmaihin. Mutta toki myös sillä, että laitosten on pystyttävä kehittymään toimintaympäristössään omalla alallaan. Vuoristosodankäyntiä ei kannata Alankomaissa kehittää eikä laivastotoimintaa Tsekissä. Viro, Latvia ja Liettua eivät voi myöskään pienen väestönsä takia olla ikinä suuria, aseellisia sotilasmahteja, mutta näissä asioissa ne taatusti panostavat kaikkensa, jo siitäkin syystä että ne kokevat olevansa etulinjassa. Noin karkeasti sanottuna pohjoisessa kehitetään näitä uusia valmiuksia, kun etelän suunnassa (Libya, Sudan, Mali) perinteinen sotilasvoima on enemmän käytössä.

Kyber, energia ja informaatio ovat Venäjän keskeisiä välineitä ja mahdollisuuksia ajaa etujaan. Vaikka "Venäjä ei ole uhka" -hokemalla on hyvät perusteet, ovat entiset itäblokin maat asiasta eri mieltä. Yhteisen historiansa takia Venäjä ja nämä maat ovat ikäänkuin toistensa nahan alla. Tilanne muistuttaa sitä, että paljon kaltoinkohtelua sisältävä ihmissuhde olisi ohi, mutta kaltoinkohtelija ei vieläkään ymmärrä missä meni vikaan, vaan tuntuu pyrkivän jatkamaan alistavaa käytöstään. Eronneet itäblokin maat puolestaan ovat hyvin herkillä tilanteessa ja varmaan menee aikaa puolin ja toisin ennen kuin kanssakäyminen muuttuu vähemmän jännitteiseksi.

Osansa jännitteisyydessä on sillä, että Venäjä ei näytä kovin hyvin taitavan pehmeän vaikutusvallan (soft power) käyttöä. Suomessakin kauhisteltiin Venäjän puolustusministeri Sergei Shoigun lausuntoa. Itse asiassa se tosiaan oli pikemminkin odotettavissa oleva, suorastaan normaali lausunto, ei suinkaan pöyristyttävää uhkailua idästä, kuten monet, minä mukaan lukien, tulkitsivat. Koko ajan sitä oppii ja jos vähän useammin osaisi tehdä vähän oikeansuuntaisempia tulkintoja, niin mikäs sen hienompaa. Näin harrastelijalla sitä on varaa erehtyä vaikka koko ajan, mutta vastuunalaisilla paikoilla sitä etuoikeutta ei ole.

Kremlin shakkimestarit

Ruotsin puolueiden yhdessä laatimassa turvallisuuspoliittisessa selonteossa Venäjän yhteiskunnan kehityksessä nähdään sellaista epädemokraattisuutta ja kansallismielisyyttä, että Venäjän arvioidaan voivan tulevaisuudessa muodostaa sotilaallisen uhan Ruotsille. Arvio Venäjän yhteiskunnan negatiivisesta kehityksestä on minusta täsmälleen oikea. Se, että vaikuttaako tämä kehitys miten meidän turvallisuuteemme ja kuinka siihen vaikutukseen on reagoitava, on sitten se kiistanalaisempi asia.

Yksi Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittisista eroista on suhtautumisessa Venäjän ikävään yhteiskunnalliseen kehitykseen. Suomessakin tämä toki herättää syvää huolta, mutta meillä nähdään tämän ennen kaikkea olevan Venäjän sisäinen, joka ei loppujen lopuksi meille kuulu. Ihan jo senkin takia, että emme sille mitään mahda. Me olemme tulleet ennenkin toimeen itänaapurin kanssa, vaikka sen systeemi oli mikä oli. Se, että onko tämä (tiedostamaton) itseluottamus pärjätä minkälaisen Venäjän kanssa tahansa edelleen käyttökelpoinen ajatusmalli, on toki pohtimisen arvoinen asia. Siitä pohdinnasta voi johtaa useimmat turvallisuuspoliittiset peruslinjaukset.

Vladimir Putin on Venäjän itsevaltias, joka on monin tavoin lujittanut vuosien varrella presidentin valtaa virallisilla ja epävirallisilla keinoilla. Jotkut epävirallisemmat keinot, kuten paidatta poseeraaminen ja kurkien opastaminen lentämään, ovat olleet meidän silmissämme suorastaan absurdeja tahattoman komiikan näytteitä. Eikä Putinin läpikäymä kauneusleikkauskaan ihan nappiin, ainakaan minun silmissäni, ole mennyt.

Lainsäädännöllisesti Putin on ajanut läpi lakeja, joiden avulla hallituksen on helpompi hallita oppositiota tai ylipäätään kansalaisia. Ulkomaisen rahoitusta saavien toimijoiden rekisteröiminen ulkomaisiksi agenteiksi, kiroilun kieltäminen medioissa (!) ja ja kovin tulkinnanvaraiset verotuskäytännöt antavat viranomaisille varmasti halutessaan välineet nostaa kenet tahansa tikun nokkaan laillisilla keinoilla.

Valtamediahan on suoraan tai välillisesti, mutta erittäin tiukasti hallituksen otteessa. Vain pienemmillä medioilla on mahdollisuus olla hallitusta vastaan. Tällä hetkellä työn alla on Venäjän suurimman sosiaalisen median palvelun, Venäjän Facebookin VKontakten vyöryttäminen omiin käsiin. VKontakte kun on tarjonnut (myös) oppositiolle ympäristön organisoitua ja jakaa tietoa.

Käytännössä nykyisen ja vireillä olevan lainsäädännön ja olemattoman laillisuusvalvonnan yhdistelmällä on mahdollista vangita ja tuomita ihan kenet tahansa, juridinen muoto säilyttäen. Kuten usein tällaisilla asioilla, on kyseessä ennestään tuttu tapa toimia. Olennaista on, että kansalaisella on ymmärrys siitä, että valtio voi hänet milloin tahansa vangita ja tuomita.

Kremlissä on varmasti käyty läpi tarkkaan Kiinan kommunistisen puolueen sisäpoliittiset toimintatavat. Aivan kuten Kiinassa, Putinin valta kaipaa pystyssä pysyäkseen talouskasvua ja vakautta, jotka vielä korvaavat,  ainakin useimmille, puuttuvat kansalaisvapaudet. Kiinan kommunistisessa puolueessa tai Putinin johtamassa valtakoneistossa ei perinteisen kansallismielisyyden ohella ole juurikaan ideologista sisältöä. Yhteistä Kiinalla ja Venäjällä on myös rehottava korruptio. Sivumennen sanottuna monihan toivoo tällaista "politiikka pois politiikasta" -meininkiä Suomeenkin, varmaankaan ymmärtämättä mitä tahtovat.

Putinin Venäjän vakaus on myös huolestuttava asia. Maassa on kuitenkin merkittävää liikehdintää, joka tosin on saati pidettyä aisoissa ainakin tähän asti. Ahtaalla olevat hallinnot ovat kautta ihmiskunnan historian rakennelleet ulkoisia viholliskuvia pönkittääkseen asemaansa maansa ja kansansa puolustajina. NATOn laajeneminen, liuskekaasun aiheuttamat muutokset Venäjälle elintärkeällä energia-alalla ja ylipäättän entisen mahtiaseman mukaisen kohtelun puuttuminen ahdistavat Venäjällä.

Jokin syvällä oleva yhteisymmärrys tuntuu Putinin Venäjällä ja Kiinalla olevan, sillä ainoat merkittävät panostukset kaukoitään ovat kaupallisia. Ainakaan minulle ei ole tullut vastaan tietoa Venäjän kahdessa palassa olevalla Kiinan rajalla tapahtuvasta varustelusta, saatikka säännöllisestä hyökkäysharjoitustoiminnasta. Rähinöinti IVY-maiden kanssa ei sisäpoliittisesti ole kovinkaan olennaista, joten jäljelle jää pohjoinen.

Vastikään pidetyssä Fri Värld -ajatuspajan Itämeren alueen turvallisuus -seminaarissa loihe yksi Venäjän opposition kärkihahmoista, Boris Nemtsov lausumaan, että Putin vihaa Baltian maita, eniten Viroa. Tosin näitä haluja kurmottaa Baltian maita varmaan hillitsee Venäjän vähintään yhtä suuri halu saada aikaiseksi viisumivapaus EU:n kanssa. Ja kun se vapaus todennäköisesti 4-6 vuoden kuluttua koittaa, lisääntyvät ihmisten ja yritysten luomat kytkökset nopeasti.

Venäjä on viime aikoina rähinöinyt lähinnä Syyrian tilanteen avulla. Nykyaikaisen ilmatorjuntajärjestelmän vieminen Syyrian hallitukselle on niin monin tavoin länttä ja sen liittolaisia uhkaava/härnäävä teko, että se vaikuttaa ihan liian hurjalta ollakseen totta. Ehkä venäläiset tekevät pohjoiskoreat ja vetäytyvät viime hetkellä hankkeesta, tikistäen tiukasti itselleen etuja jossakin muualla.

Jotenkin tässä ollaan taas vastakkain lähes paradoksaalisen tilanteen kanssa. Tuntuu, että Venäjän pyrkimykset ovat keskenään ristiriitaisia. Olennainen tulkinta sitten on, että onko tosiaan näin vai löytyykö taustalta jokin hyvin monimutkainen, mutta eheä strategia. Pitää siis päättää, onko enemmän Venäjä lyhytjänteisesti toimiva oikuttelija vai mestarillisia juonia punova shakkimestari. Jos on pakko kahdesta valita, niin minä uskon venäläiseen shakkitaitoon lujasti.