sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Sotilaat ja äly


Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä varusmiehen elämästä kolumnoiva Tommi Hermunen on onnistunut tekemään teräviä havaintoja Puolustusvoimista ja siihen liittyvistä asioista. Kolumnien sävy on ollut terävä, mutta ei missään nimessä armeijavastainen.

Uusimmassa kolumnissa Hermunen iski kuitenkin hermon päähän. Otsikolla "Moni on liian älykäs armeijaan" hän kävi käsiksi elävään stereotypiaan paikasta, jossa ei omaa ajattelua tarvita eikä oikeastaan sallitakaan. Jos väite olisi jätetty tähän kliseenomaisen hokeman tasolle, olisi kukaan tuskin kulmakarvojaan kohottanut.

Hermunen kuitenkin kaivoi esiin Mika Aallon viimevuotisen väitöskirjan, jossa todettiin upseerikoulutettavien olevan keskimääräistä vähemmän akateemisesta suuntautunutta väkeä. Hänen mukaansa upseerikoulutukseen valittujen henkilöiden strategisen ajattelun valmiudet olivat heikommat kuin keskimäärin akateemisessa koulutuksessa olevilla ihmisillä. Jarno Limnéllin HS:n mielipidekirjoitus on älykäs ja selväjärkinen, kun taas Suomen Sotilaan FB-purkaus ei sitä ollut. Näistä käy kuitenkin ilmi, että tunteet nousivat pintaan.

Aallon väitöskirja kohtasi ilmestyessään runsaasti vastarintaa sekä akateemisilla (s.26-29) että emotionaalisilla tasoilla. Aallon vastauksesta saamaansa kritiikkiin on pääteltävissä, että iskuja on saatu ja annettu hyvin henkilökohtaisella tasolla. Suomalainen sotilas ei halua kuulla kutsuttavan itseään yksinkertaiseksi ja hän tuntuu kuulevan sitä sanottavan välillä sielläkin, missä sitä ei todellakaan sanota. Niin sanottu arka paikka, joita löytyy jokaisesta ammattikunnasta. Poliiseilla arka paikka on sama, tyhmyys. Asianajajilla ja autokauppiailla epärehellisyys, yrittäjillä ahneus ja niin edelleen.

Skappareiden tyhmyys on myytti, jonka luulen olevan luokkaa ikuinen ja syyt siihen ovat hyvin moninaiset. Veikkaisin, että Ruotsin kruunulle annettiin sotamiehiksi aikoinaan vähemmän toiveita herättäneitä poikia. Erilaiset sotien koettelemuksetkin vuosisatojen aikana varmasti rakensivat epämiellyttävää kuvaa sotilaista. Jotain kumpuaa varmasti myös vuodelta 1918, jolloin sattumanvaraisempaa punaista terroria seurannut järjestelmällisempi valkoinen terrori toteutettiin nimenomaan upseerien johdolla. Menneiden vuosikymmenten varusmiespalvelus oli myös nykynäkökulmasta kovaa ja ehdotonta.

Varusmieskoulutukseen liittyy paljon toistoja ja mekaanista opettelua. Tämä heijastuu väkisinkin myös käsityksiin kantahenkilökunnasta, sillä heidät on silloin helppo nähdä ohjesääntöjä toistelevina robotteina. Massojen käsittely vaatii yhtenäistä toimintaa ja se aiheuttaa väkisinkin yksittäisissä tapauksissa typeria ja kohtuuttomia tilanteita. Varusmiehen ahdistus myös purkautuu kantahenkilökuntaan ja silloin määrittelyt eivät ole missään mielessä korkeatasoisia.

Kun puhutaan suomalaisesta miehestä, on Tuntematon sotilas hyvä lähdeteos. Se on minusta ennen kaikkea kuvaus suomalaisista miestyypeistä ja sen ympäristö nyt vain on sota. Kirjassa strateginen ajattelu on esillä harvoin ja silloinkin sodan arjesta vieraantuneessa valossa. Tällaisia hahmoja ovat  ainakin majuri Sarastie ja eversti Karjula, joista ensimmäinen on laitettu ihailemaan saksalaista sodankäyntitaitoa. Toinen puolestaan on ihmishenkiä kunnioittamaton komentaja, joka välittää vain käskyjen noudattamisesta. He ovat niitä herroja, jotka ovat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn.

Tuntematon tarjoaa johtajaihanteeksi äärimmäisen pragmaattista ja käytännönläheistä Koskelaa, joka viskaa kaluston suohon, jos se on miesten hengen kannalta tarpeen. Tuntematon sotilas ja nimenomaan Koskela on suomalaisen johtamisen instituutio, joten ei mikään ihme, jos meillä sotilaskoulutuksessa eivät clausewitziläiset abstraktiot juhli.

Joka tapauksessa on selvää, että stereotypia ammattisotilaista käytännönläheisinä toimijoina, hyvässä ja pahassa, elää vahvasti. Kuvaavaa on, että taannoisen Jemenien sieppausjutun yhteydessä tuntui olevan suurimmalle osalle ihmisiä vaikeaa, jopa mahdotonta käsittää, että sotilas oli ihan oikeasti tekemässä vakavasti otettavaa tutkimustyötä.

Puolustusvoimat on sodanajan toimintaan rakennettu organisaatio, joka tarvitsee eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Olennaista on, että kukin on kokonaisuuden kannalta itselleen parhaiten sopivalla paikalla tekemässä asiaa, josta on eniten hyötyä. Tästä kertoo Vänrikki Stoolin tarinoiden runo Sven Dufvasta, joka oli yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään koko armeijan naurunaihe. Mutta pysäytti yksin hyökkääjät sillalle.

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Johan Ludvig Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Sven Dufva

Hermunen esittää kuitenkin kolumnissaan vakavan kysymyksen Puolustusvoimille: miten taataan että riittävästi erilaisia ihmisiä hakeutuu ammattisotilaan uralle. Se haku kun tapahtuu yleensä varusmiespalveluksen aikana tai heti jälkeen, niin pinnassa ovat taatusti hyvin maastonmakuiset tunnelmat. Varusmiespalveluksen voimakkaimmat elämykset ovat tekemistä ja kokemista. Tottakai ammattisotilaan ura vetää siinä kohtaa sitten puoleensa nimenomaan tekijöitä.

Työssä olevien upseereiden kohdalla PV hoitaa mallia otettavan esimerkillisesti tätä asiaa niin, että iän ja uran myötä upseerit opiskelevat lisää. Kun ikää ja kypsyyttä tulee, on kirjaviisaudellekin paremmin tilaa ja käyttöä. Mutta silti tässä koko ajan monimutkaistuvassa maailmassa tarvitaan yhä monimutkaisempia ratkaisuja osaavia upseereita.

Erilaiset erikoispalvelupaikat ovat jo käytössä, mutta yhä erikoistuneempaa osaamista vaativassa maailmassa tarvitaan yhä erikoistuneempia reserviläisiä. Joka minusta myös johtaa siihen kysymykseen, että onko Puolustusvoimat ylipäätään paras paikka kouluttaa kaikkia maanpuolustukseen mobilisoitavia toimijoita. Kansalaispalveluksella olisi mahdollista luoda osaajajoukkoja, jotka voisivat vastata muihin kuin aseellisiin uhkiin. Siihenhän tässä kaikki kuitenkin pyrkivät, turvallisuuden luomiseen.

9 kommenttia:

  1. Hermusen huomio siitä, että lahjakkaimmat suomalaiset eivät ryhdy ammattiupseereiksi, on aivan oikea. Samoin Aallon väitöskirjan perussanoma on järkevä. Puolustusvoimat ratkoo käytännössä tätä ongelmaa juuri varusmiesjohtajakoulutuksella.

    Suomalainen varusmiesjohtajakoulutus on maailman mittakaavassa aika erikoinen ilmiö, joka liittyy tunnusomaisesti massa-armeijoiden aikakauteen. Vain saksalais-venäläistyyppisessä kaaderiarmeijassa on niin suuri liikekannallepanovahvuus, ettei kantahenkilökuntaa riitä upseeri- ja aliupseeritehtäviin. Useimmissa maissa ei kouluteta asevelvollisia johtajatehtäviin. Sen sijaan asevelvolliset ovat aina miehistöä, ja mahdollinen johtajareservi koulutetaan tällaiseen palvelukseen vapaaehtoisesti hakeutuneista.

    Suomessa taas pyritään saamaan ikäluokan parhaimmisto 12 kuukauden palvelukseen ja mahdollisuuksien mukaan reserviupseerikouluun tai erikoisaliupseerikursseille. Puolustusvoimat on tietoinen siitä, että reserviupseereihin ja -aliupseereihin kuuluu ainesta, jota ei rahalla saisi palvelukseen. Toisaalta tämä myös johtaa yhteiskunnan tiettyyn militarisoitumiseen, mikä on sekä hyvä että huono asia.

    Käytännössä tuo upseeriston ammattitaidon tasoa koskeva ongelma lievittyy sillä, että erittäin päteviä reserviupseereja on käytettävissä sellaisiin esikuntatehtäviin, joihin puolustusvoimissa ei oikein voi pätevöityä. Myös se, että ainakin ilmavoimissa koulutetaan reserviupseereja toimimaan joukkueenjohtajina joukkueissa, joissa ryhmänjohtajina on kanta-aliupseereja, osoittaa puolustusvoimien oikeasti pohtineen tätä pätevyyskysymystä. (Väittäisin, että juuri kotiutettu reservin vänrikki on nimenomaisesti hänelle koulutetussa sa-tehtävässään melkein ketä tahansa tehtävään soveltuvaa kadettiupseeria tai kanta-aliupseeria pätevämpi, sillä kokelaana ko. reserviupseeri on harjoitellut pelkästään tätä tehtävää kuukausitolkulla, kun taas kantahenkilökunta pääsee yleensä harjoittelemaan sa-tehtäväänsä vain kerran, pari vuodessa.)

    Aallon esiin nostama ongelma siitä, ettei Puolustusvoimien ylimpään johtoon kerta kaikkiaan löytyisi päteviä upseereja, nousee ongelmaksi ensi sijassa vasta 2020-luvun lopulla, kun 2000-luvun alun erikoisen heikkotasoisten kadettikurssien kasvatit nousevat ylimpään johtoon. Uskoisin, että kyllä sieltäkin löytyvät ne muutamat, joilla on kykyä toimia strategisen tason johtajina. Uskon jonkun sellaisen ikäiseni kapteenin tavanneenikin.

    VastaaPoista
  2. Yksi ongelma on varmaan myös upseeriston siirtyminen siviilihommiin. Minulla ei ole mitään käsitystä minkälaista porukkaa siirtyy, mutta suoneniskua se on sekin. Toki nyt taloudellisesti hanaklaina aikoina tämä on varmasti vähäisempää.
    Tuosta reserviläisten yksilöllisten taitojen hyödyntämisestähän on käynnissä Uudellamaalla jonkinlainen kysely ja tulevaisuudessa PV kerää ymmärtääkseni verkon kautta aktiivisesti tietoa reserviläisten osaamisen kehittymisestä.

    VastaaPoista
  3. Trololol Erastestaterones...;) Kadettikouluun hakeutuu ja valikoituu aivan riittävän lahjakasta väkeä ja PV:n ylimpäänkin johtoon on riittävästi valinnanvaraa.

    Reserviläisistä ml reservin upseereista voimme kaikki olla ylpeitä. Niin myös kantahenkilökunnasta. Yhdessä muodostamme Puolustusvoimat. Kenenkään ali- tai yliarviointiin ei meillä kellään ole tarvetta.
    Terv. kantapeikko

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kantapeikko,
      tarkoituksenani ei ollut trollata. Aallon väikkärin huomiot kadetikurssien tason merkittävästä laskusta 2000-luvun alussa vaikuttavat erittäin hyvin perustelluilta, samoin hänen huomionsa siitä, että PV:n henkilöstöhallintojärjestelmä suosii yksipuolisesti tiettyjä persoonallisuustyyppejä.

      Tosiasia on kuitenkin se, ettei normaalin upseerin (eikä reserviläisen siviiliammatissansakaan) tarvitse olla sellainen nero-tyyppi, jota Aalto pitää tarpeellisena ylimmässä johdossa. Ne luovat persoonallisuudet, joita tarvitaan joissain erikoistehtävissä, puolustusvoimat saa ongelmitta poimittua ko. alan reserviläisten joukosta. Ylimpään johtoon puolestaan löytyy kyllä tarvittava määrä erityisen lahjakkaita henkilöitä upseerien joukosta. Sellainen upseeri, joka ei selviä upseerin urakierron tiukan seulan läpi, ei kyllä selviäisi komentajanakaan.

      Aallon tutkimuksen ongelmana on kirjoittajan itsekeskeinen, loukkaava tyyli, joka kätkee ihan asiallisen huolen kadettikouluun pyrkijöiden tasosta ja pääsykokeen yksipuolisuudesta. Sinänsä ongelma lienee väistynyt lama-ajan myötä, sillä huonona aikana kadiksen hakijamäärillä on tapana kasvaa. Samoin upseerikoulutus on kummasti järkevöitynyt siitä sotkusta, mikä vallitsi 2000-luvun ensimmäisinä vuosina.

      Poista
  4. Hyvin täsmenntty Erastotenes, noista olen hyvin pitkälle samaa mieltä. Kantapeikko

    VastaaPoista
  5. Mainitsematta on vielä se, että oma kokemukseni ammattisotilaista on, että he ovat kutsumusammatissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rysky, juuri niin. Ja se on tärkein huomio kysymykseen onko PV:lla sopivaa henkilöstöä.

      Poista
  6. Mielenkiintoisinta debatissa upseereiden älykkyydestä ja puolustusvoimien kyvystä pitää lahjakkaat palveluksessaan on se, että Helsingin Sanomiin asiallisen ja perustellun vastineen Tommi Hermusen kirjoitukseen laatinut Jarno Limnell on kadettiupseeri, kadettivääpeli, kapteeni evp ja sotatieteiden tohtori. Tällä hetkellä hän on Stonesoft Oy:n Cyber Security- johtaja ja kyberturvallisuuden suomalainen kärkiosaaja. Mediassa häntä näkee useammin kuin puolustusvoiman komentajaa. Limnell ei ole valottanut tarkemmin syitä lähdölleen puolustusvoimien palveluksesta. Sotatieteen tohtorilla, kirjoittajalla ja selkeällä viestijällä uskoisi olevan käyttöä strategisessa johdossa. Se kuinka moni lahjakkaista strategeista jättää virkansa on vaikea julkisesti arvioida. Siitä voi olla varma, ettei puolustusvoimat tule kertomaan parhaimpiensa lähdöistä julkisesti vaikkin ongelma myönnetään. http://www.hs.fi/kotimaa/artikkeli/Armeijaa+vaivaa+osaajakato/1135263253513

    Mitä tulee Hermusen kolumneihin, ne ovat pitkästä aikaa jotain muuta kuin samaa vanhaa toistoa. Niitä voi lukea Helsingin Sanomista Voima- lehden sijaan. Ne ovat kysymyksiä joita usea varusmiespalvelustaan suorittava esittää, mutta ei uskalla julkisesti esittää - koska julkiset kriittiset mielipiteet ovat usean mielestä lähtökohtaisesti vääriä ja voivat vaikuttaa tulevaisuuteen. Asian voi hyvin todeta HS.fi- verkkokeskustelun Hermusen persoonaan - asian sijasta kohdistuvista heitoista. Joskus asevelvollisten kriittiset mielipiteet jäävät mediakynnyksen alle tai niitä ei osata pukea sanoiksi niin, että ne voitaisiin ottaa vakavasti. Hermunen tekee Puolustusvoimille palveluksen. Hän herättää keskustelua! Pahinta mitä maanpuolustukselle voi tapahtua on se ettei siitä enää keskusteltaisi.

    Kaikesta mitä tai miten Aalto kirjoitti väitöskirjassaan ei voi olla samaa mieltä, mutta useat havainnot pitävät paikkansa. Tässä tapauksessa mainittakoon kritiikin sietokyky ja kyky keskustella epäkohdista. Puolustusvoimat ei organisaationa - instituutiona kykene keskusteluun, koska sen toimintakulttuuri ei tue kriittistä ajattelua ja mielipiteiden esittämistä. Se että komentaja toivoo julkisuudessa kriittistä keskustelua ei tarkoita sitä, että se hyväksyttäisiin muualla organisaatiossa. Vanhat tavat istuvat sitkeästi. Tosin nykyisessä yritysmaailmassakaan ei kannata esittää liian kriittisiä ajatuksia, mikäli haluaa edetä urallaan tai pitää työpaikkansa. Liian kriittiset kannanotot vievät itsenäisen ajattelijan toimitusjohtajan toimistoon tai tässä tapauksessa kenraalin toimistoon.

    Suomalaisen yhtenäiskulttuurin muutoksen myötä, puolustusvoimat ja maanpuolustus joutuvat osaksi yhä kiihtyvämpää ja kriittisempää keskustelua. Laineet lyövät rantaan, kun historian myyttejä murretaan. Murtuneet mielet, sotavankien kohtelu, Mannerheimin virheet ja Törnin aatteet ovat tietysti tutkijoidensa näkemyksiä, mutta alkusoittoa historiamme uudesta tarkastelusta. Budjettileikkaukset ja yhteiskunnan muutos pakottavat ajattelemaan asioita uusilla tavoilla - haastamaan vanhaa. Arvoja joille maanpuolustustamme on rakennettu rakennetaan ja kyseenalaistetaan. Jos tästä keskustelusta jättäydytään ulkopuolelle tai siihen suhtaudutaan ylimielisesti on vaikea säilyttää maanpuolustuksen hankkimaa asemaa.

    VastaaPoista
  7. Avoimuus ja moniarvoisuus ottavat lujille nykypäivänä kaikkialla. Mitä konservatiivisempi organisaatio, sitä lujemmille se joutuu tässä murroksessa. Omat kokemukseni somesta ovat PV:n henkilöstön puolelta olleet myönteisiä, keskusteluhalukkuutta ja -kyvykkyyttä on riittänyt. Toki näihin välineisiin myös hakeutuvat useammin niissä pärjäävät. Varuskuntakaupungin kasvattina tiedän hyvin myös sen vähemmän avoimen ja huonosti keskustelevan puolen PV:n toimintakulttuurissa. Muutos ja kasvu ovat aina hankalia asioita ja tosiaan edellyttävät keskustelua ja punnintaa.
    PV:stä puhuttaessa puhutaan myös siitä, miten olemme kansakuntana ripustaneet omakuvamme tiukasti sodankäyntiin ja sitä kautta myös sotaväkeen. Nyt itsenäisyyspäivänä tämä käy ilmi erinomaisen selvästi.
    Pahoittelen muuten jos käyttämäni sana sotaväki tuntuu jostakusta ikävältä. Oma mummoni, ammattisotilaan puoliso ja äiti, käytti aina sitä sanaa ja häneltä se on minulle tarttunut.

    VastaaPoista