Ulkoministeriön vuosittainen suurlähettiläskokous pidettiin 26.-28. elokuuta Helsingissä. Kahden ensimmäisen päivän ohjelma julkaistiin kiitettävällä tavalla verkossa ja lähtipä esim. Ilta-Sanomat levittämään suoraa videokuvaa presidentin puheesta. Ulkoministeri Tuomioja toivotti valistuneen kansalaiskeskustelun tervetulleeksi ja tällaisilla teoilla sitä edistetään.
Vähän paha paikka lähteä analyysiä vetämään, kun aktiivikirjoittajien ikähaitarin kahdesta päästä löytyvät Risto Volanen ja Tapio Juntunen ovat omilla tahoillaan erittäin ansiokkaasti analysoineet erityisesti presidentti Niinistön puhetta. Tyydyn nappaamaan sieltä täältä joitain pöydältä tippuneita muruja. Heidän kirjoituksensa muuten osoittivat, että tällä hetkellä blogeista löytyy syvällisempää analyysia turvallisuuspolitiikasta kuin perinteisistä medioista. Ja kun internetistä on kysymys, löytyy myös "hieman" valtavirrasta poikkeaviakin tulkintoja.
Jos ajatellaan tuota tilannetta, jossa Suomen kansainvälispoliittisesti tärkeimpään rakennukseen kokoontuu ulkopoliittinen johtomme ja sen käytännön toteuttajat, niin tuolla täytyy näkyä ja kuulua se, mikä on Suomen tasavallan ulkopolitiikan meininki juuri nyt. Olisi hienoa joskus olla tuollaisessa tapahtumassa aistimassa tunnelmaa ja tekemässä/jakamassa havaintoja.
Puheenpitäjät muistivat ministeri Hautalaa lukuunottamatta kiitellä hyvin vuolassanaisesti suurlähettiläitä heidän venymisestään niukentuvien resurssien kanssa. Toki valtiosihteeri Pertti Torstila olisi voinut myös antaa tunnustusta koko ajan kasvavasta Venäjän viisumiurakan selvittämisestä myös käytännön byrokratian ulkoistuksen myötä hyvin pitkälti hoitavalle VFS Global -korporaatiolle. Mutta siinä Torstila on ehdottoman oikeassa, että kasvavat venäläismatkailijoiden määrät ovat meille tärkeä asia muutenkin kuin taloudellisesti. Joka sekin on ihan uskomattoman tärkeää jo nyt.
Paljoa tämän enempää ei Venäjästä muuten sitten puhuttukaan. Presidentti mainitsi Venäjän tärkeänä vientimaana ja kertoi lähtevänsä sinne syksymmällä valtiovierailulle. Muuten ei mitään. Syitä on varmaan monia. Päällimmäisenä ehkä se, että miten tahansa Venäjää arvioikin, siitä tuppaa nousemaan jonkinlainen kohu. Ja jos sitä arvioi asioista perillä oleva ihminen suorasanaisesti, niin kohu on jopa todennäköinen. Häkämiehen Venäjä, Venäjä, Venäjä -lausunto on toiminut varoittavana esimerkkinä tästä. En ole varma, onko meillä tässä taas keskuudessamme turvallisuuspoliittinen virtahepo olohuoneessa. Toki tutkijat, media ja kansalaiset puhuvat Venäjästä reippaasti, joten ei tässä Kekkoslovakian meiningeissä olla. Toki on myös muistettava, että koolla Finlandia-talossa oli huippuunsa viritettyjä rivien välistä lukijoita, joten luulen merkittävän osan näistä hienovaraisemmista viesteistä menneen maallikkona minulta ohi.
Ministeri Stubb keskittyi puheessaan siihen, missä hän on hyvä: positiivisen, innostavan sanoman välittämiseen. Hänelle hyvin toimiva markkinatalous on keino rakentaa parempaa elämää ja toki hän myös oman postinsa kautta tarkastelee asioita nimenomaan talouden kautta. Tyypillistä Stubbia on lausuma: "EU:n ja Yhdysvaltojen taloussuhde on maailman merkittävin." Hänellä on kyky pukea lähes asia kuin asia mielenkiintoa, jopa innostusta herättävään muotoon. Joku muu poliitikko olisi tuonkin ausahtanut jotenkin näin: "Atlanttisten suhteiden kaupallinen ulottuvuus on luonteeltaan merkittävää tasoa."
Ulkoministeri Erkki Tuomiojan puheessa oli esillä jälleen vanhan ja uuden todellisuuden yhtäaikainen vaikutus maailmassa. Alan taipua sille kannalle, että tällä ajattelutavalla olisi annettavaa. Tuomioja vain jättää tästä näkemyksestä konkretian kokoaan pois. Joka tietysti diplomaattisesti on fiksua. Mutta joku noheva turpo-kirjoittaja voisi läpivalaista tätä meidän toimintaympäristöämme tämän kaksinaisuuden kautta. Sopiva tehtävä jollekin laatulehdelle, kuten Suomen Kuvalehti tai Helsingin Sanomat. Malttamattomana myös odottelen, josko Tuomioja malttaisi jo 2019 vaaleissa luopua päivänpolitiikasta. Saattaisi nimittäin tietokirja poikineen ilmestyä ahkeran eläkeläisen toimesta.
Ministeri Heidi Hautala nosti puheessaan esiin hauraiden valtioiden problematiikan ja globaalin yhteisvastuun: "Ulkopolitiikkamme johtotähtenä ei tästä syystä voi olla vain Suomen etu, vaan globaali etu on meidän kaikkien etu. Siksi köyhyyden ja eriarvoisuuden poistaminen, ilmastonmuutoksen torjuminen ja muut globaalihaasteet eivät ole vain kehityspolitiikkamme, vaan koko ulkopolitiikkamme tärkeitä tavoitteita."
Keskinäisriippuvuus saa yleensä epäoikeudenmukaisuuksien takia epävakaat yhteiskunnat olemaan riskejä kaikille. Käytännössä tämän pitäisi pidemmällä tähtäimellä madaltaa kynnystä puuttua syöksykierteessä olevien valtioiden suvereeniteettiin. Siihen on kuitenkin pitkä matka, kuten Syyrian tilanne karvaasti kertoo.
Luettuina suurlähettiläskokouksen puheenvuoroista tuli sekä kirjaimellisesti että asenteellisesti esille Kultaranta-keskustelujen merkitys. En tiedä tulkitsenko niitä omien tuntemusteni kautta, mutta minusta puheenvuoroissa heijastui aito tyytyväisyys uuteen turvallisuuspoltiiikan keskustelutapaan, johon siirtyminen oli saanut hyvän alun Kultarannassa. Aika sen tietysti vasta näyttää, mutta ehkä tässä tosiaan on kyseessä uudenlaisen ulko- ja turvallisuuspoliittisen keskusteluilmapiirin ja -tapojen aika. Jo tämä sosiaalinen mediakin siihen vie.
Itselleni otti korvaan presidentti Niinistön toivomus löytää ”yhteisen kohtalon henkeä." Olen itsekin havitellut jotain samantyyppistä ajatusta, mutten ole saanut sitä täsmentymään kovinkaan kummoisesti. Pahoin myös pelkään, että tällainen henki voi syntyä vain ulkoisen uhan pakottamana. Mutta toisaalta meillä täytyisi olla tämän hengen ainekset koossa ja käytössä ennen sitä hetkeä. Tämä jonkinlaisen yhteisen nimittäjän hakeminen ei voi tapahtua enää pelkän yhtenäiskulttuurin pohjlta, vaan se yhteisyys pitää hakea tästä koko ajan kirjavoituvan maan todellisuudesta.
Mutta se, että Niinistö puhui tällaisia, voidaan minun mielestäni tulkita yhdeksi merkiksi suomettumisen seurausten häviämisestä. Sota-aika oli luonnollisesti sakeanaan viestejä kansakunnan olemassaolon perusteista ja tavoitteista. Sodan jälkeen kun puhuttiin tarpeeksi kauan suurilla sanoilla kansojen ystävyydestä ja muista isoista, mutta valheellisista asioista, niin tällaiset abstraktimmat ajatuskulut menettivät kaikki uskottavuutensa. Eikä Neuvostoliiton kaatumisen jälkeinen hurraa-isänmaallisuus leijonakoruineen sisällä minusta juuri lainkaan käyttökelpoisia aineksia tämän hetken ja tulevaisuuden suomalaisuuden rakentamiseksi. Koiviston ultrapragmaattisuuden, Ahtisaaren kansainvälisyyden ja Halosen maanläheisyyden jälkeen meillä on ehkä tarvetta ja tilausta tällaisellekin ajattelulle. Tuota yhteisen kohtalon henkeä haluan itse ainakin etsiskellä. Pitäen toki visusti mielessä sen, että sellaisilla hengillä on tehty tässä maailmassa paljon vahinkoa ja pahaakin.
Toinen Niinistön puheessa itselleni hetimiten huomiota kiinnittänyt asia oli Weimarin valtioiden merkityksen esiin nostaminen. Saksa, Ranska ja Puola ovat joka tapauksessa maat, joiden varaan rakennetaan uutta eurooppalaista puolustusyhteistyötä ja turvallisuuspolitiikkaa, jos sellaisen luominen ylipäätään on mahdollista. Tämän troikan on saatava juoksunsa yhdentahtiseksi, jos mielii EU:n turvallisuusulottuvuuden vahvistamista.
Tällaisia kovan tason kokoontumisajoja tarvitaan laadukkaan keskustelun ylläpitämiseksi, nyt kun se on päässyt käyntiin. Jotenkin haluan myös uskoa, että näiden puheiden ja muun kanssakäymisen annin kanssa asemapaikoilleen palaavat suurlähettiläät osaavat kehittää käytännön tapoja toteuttaa näitä ajatuksia ympäri maailman.
Lisäys 29.8. klo 8.00: Jos meni minulla vähän pikkumaiseksi neppailuksi analyysi välillä, niin kyllä meni Hesarin Kari Huhdallakin tämän päivän lehdessä. Hän näytti olleen paikalla aistimassa tunnelmia siihen malliin kuin itse olisin halunnut. Ehkäpä bloggareitakin joskus kutsutaan paikalle. Huhdan kirjoituksesta sai muuten sen tiedon, että Venäjästä kyllä puhuttiin, mutta suljettujen ovien takana.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti