Verkkovakoilun vaikutuksia

Ulkoministeriössä tapahtunut verkkovakoilu on ollut nyt kuumin uutisaihe Suomessa kohta kaksi vuorokautta. Kun tähän asti olemme saaneet seurata katseella kansainvälistä politiikkaa ravistelevaa verkkovakoilua, niin nyt sitten kolahti omaan otsaan oikein kunnolla. Kylmä sota iskosti selkäytimiimme ymmärryksen ulkopolitiiikan keskeisyydestä kansakuntamme selviämisessä ja juuri sinne eloonjäämisen ytimeen kiemurteli nyt vieraan vallan käärme. Tunne on yllättävän omakohtainen, ikäänkuin olisin henkilökohtaisemminkin joutunut rikoksen uhriksi. Tässä joitakin mielessäni pyörineitä ja asiasta käydystä keskustelusta nappaamiani näkökulmia tilanteeseen.

Vakoilu oli mitä ilmeisimmin valtiollista laatua. En epäile hetkeäkään etteivätkö kansainväliset korporaatiot harrastaisi ainakin välillisesti samanlaista puuhaa, mutta Suomen ulkoministeriö tuskin on silloin kannattavien kohteiden listalla. Järjestelmän hienostuneisuus viittaa myös niin korkean osaamiseen ja valtaviin resursseihin, että kyseessä on valtiollinen taho.

Luulisin, että valtiojohdolla on perusteltu käsitys siitä, kuka tai ketkä verkkovakoilun takana ovat, mutta todisteet eivät riitä sen kertomiseen. Tai vaikka riittäisivätkin, niin ei ole välttämättä järkevää. Koska kyseessä lienee ollut Venäjä, niin onhan se heille melko tavalla aivan sama, mitä meillä tästä ajatellaan. Näin lähekkäin kun ollaan, niin iso maa ei kaipaa pienen maan luottamusta, mutta toisinpäin kyllä. Tämä pätee kaikissa maan kolkissa. Puheet nootista vakoilusta vastanneelle maalle ovat lähinnä naurattaneet ja saaneet ihmiset kaivamaan esiin Spede-show´n ulkopoliittisen klassikon. Jos kyseessä olivat kiinalaiset, niin heitä nappaa vielä vähemmän suomalaisten mielipiteet.

Eri asia sitten on, jos Euroopan unioni syistä tai toisista haluaisi myös tarttua asiaan. Silloin pitää Putininkin kuunnella ihan oikeasti, vaikkei mieli tekisikään. Pahimmillaan tosin jäämme tässä omassa asiassamme EU:n itäisestä kumppanuudesta, ja varsinkin Ukrainan asemasta, jäätävän kiistan kapulaksi. Voi tietysti myös olla, että EU:n NATO-maat haluavat etäisyyden ottamisella Suomelle muistuttaa, että kollektiivisella puolustusliitolla ja poliittisella valtioliitolla ympäripyöreine turvalausekkeineen on eroa.

Mielenkiintoista on, että ainakaan tähän mennessä ulkoministeri Tuomiojan asemaa ei ole kyseenalaistettu. Kyseessä on kuitenkin käsitykseni mukaan yksi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suurista epäonnistumisista. Tosin voi olla, että jatkossa keskinäiset selvittelyt eduskunnan ulkoasiainvaliokunnan ulossulkemisineen ja muineen voivat johtaa moniinkiin muutoksiin. Esiin nousee, tai ainakin pitäisi nousta, vaatimuksia sekä ulkoasiainhallinnon että vastavakoilun uudelleen miettimisestä. Ehkä esillä ollut ajatus varsinaisen tiedustelupalvelun perustamisesta Supon vastavakoilutoimintaa täydentämään saa nyt kannatusta myös poliittisen päätöksenteon puolella.

Toisaalta asia on sen laatuinen, että paljastuvat seikat voivat muuttaa tilanteen luonteen vielä useampaankin kertaan. Joka tapauksessa tämä heikentää ainakin väliaikaisesti Tuomiojan tähän asti ehdottoman vahvaa asemaa ulkopolitiikan johdossa. Tätä prosessia on joka tapauksessa ilmeisesti vedetty nimenomaan tasavallan presidentin johdolla. Mutta kyllähän tässä, jos ei syyllistä, niin ainakin syntipukkia pian aletaan hakea.

Eräs mielenkiintoinen näkökulma tässä on myös se, että totena pidetty tilannekuva ulko- ja turvallisuuspolitiikassamme ei pitänyt lainkaan paikkansa. Samoinhan kävi YK:n turvaneuvostohaussamme. Toivottavasti meillä ei ole enempää näitä oletettuja vahvuuksiamme, jotka ovatkin heikkouksiamme. Muuten touhu alkaa mennä euroviisuiluksi, kun voitonvarmuus ja suuret odotukset vaihtuvat nöyryytykseen.

Nyt on tosin hyvin ymmärrettävää, miksei valtiojohto tarttunut pitkin kevättä ja kesää esillä olleisiin, hyvin perusteltuihin ajatuksiin Suomesta kyberturvallisuuden suurvaltana ja välittäjänä. Korkein valtiojohto tiesi, että tämä kakka iskee tuulettimeen ennemmin tai myöhemmin. Tavallaan tämä jopa heittää varjonsa erittäin ansiokkaan Kultaranta-keskustelujen prosessin päälle. Paljon puhuttu ja korostettu avoimuus olikin jotain ihan muuta. Uskoisin, että verkkovakoilun peitteleminen oli järkevää, mutta siitä en ole varma pitikö sen kestää näin pitkään. Sodan aikanahan kiinni jääneet vakoojat laitettiin sähköttämään vääriä tietoja Venäjälle, mutta tuskin nyt moisia operaatioita pyöritettiin.

Mielenkiintoisia kysymyksiä ovat toki myös ne, että kuka varoitti Suomea, kuka tiedon verkkovakoilusta vuosi ja miksi se tapahtui juuri nyt. Nämä asiat selvinnevät ainakin jollain tasolla lähitulevaisuudessa. Jotenkin luulen, että muuallakin vastaavia asioita on tapahtunut ja edelleen käynnissä. Luulisin, että tänä viikonloppuna on joka puolella maapalloa valtioiden tietoturvahenkilöstöä ylitöissä nuohoamassa järjestelmiä vieraiden tunkeutujien varalta.

Vuotaja on todennäköisesti joku valtionhallinnon henkilö, mutta ei kai ole mahdotonta, että tieto on tullut ulkoapäin. Vuodon ajoitus juuri Steadfast Jazzin aluspäiville on mielenkiintoinen. NATON suurin ja merkittävin sotaharjoitus, jossa myös me olemme mukana, jää nyt tämän tapauksen varjoon. Toki ajoitus voi myös olla silkkaa sattumaa. Mikä tahansa tarkkaan suunnitellusta salaliitosta sattumatäyteiseen prosessiin on mahdollista.

Joka tapauksessa tämä prosessi kuvaa hyvin maailman makaamisen mallia nykyisellään. Kaikki vakoilevat kaikkia ja kaikki hakevat etuja, oli kyse sitten ystävistä tai vähemmän ystävistä. Liekö sitten niin, että keskinäisriippuvuus voi kansainvälisessä politiikassa johtaa jonkinlaiseen suurperhemeininkiin. Välillä tehdään tolkuttomiakin koiruuksia toiselle ja tapellaan kovillakin otteilla, mutta oikeasti kukaan ei voi irrottautua toisista. Ja siksi sopu aina syntyy ennen liian isoja vahinkoja, vaikka mykkäkoulu jatkuisi pitkäänkin.

Joka tapauksessa tämä verkkovakoilutapaus on paitsi suomalaisen turvallisuuspolitiikan suuria tapahtumia, myös merkkipaalu heräämiselle uudenlaiseen maailmaan. Tästä vielä kirjoja (sekä jännitys- että oppi-)  ja telokuvia tehdään.

Syyria, sota ja suru

Tämä kirjoitus on julkaistu 30.10. Joensuun srk-yhtymän Kirkkotie-lehdessä. Se poikkeaa lähestymistavaltaan blogin muusta aineistosta.

Ekumeenisen vastuuviikon vieras Tarek Al-Khoury kertoo, miten Syyriaan vapaasti virtaavat aseet kiihdyttävät pahan kierrettä.

Uutiset Syyriasta ovat surkeita. Niin surkeita, että ne on jo helpompaa jättää väliin. Kun samoista asioista kertoo elävä ihminen, muuttuvat uutisten luvut ja kuvailut eläviksi ihmisiksi. Tarek Al-Khoury on nuori mies Syyriasta, jonka katseessa oleva suru vain syvenee hänen vedotessaan tilaisuuden lopuksi yleisöä rukoilemaan Syyrian, syyrialaisten ja rauhan puolesta.

Al-Khouryn toi Joensuuhun Vastuuviikko, joka on Suomen kaikkien kirkkojen ja monien kristillisten järjestöjen vuosittainen ihmisoikeuskampanja. Siinä kirkot Ekumeenisen Neuvoston avulla toimivat yhteistyössä oikeudenmukaisemman maailman puolesta. Vastuuviikko keskittyy tänä vuonna kertomaan asekaupasta ja sen aiheuttamasta pahasta. Tavoitteena on myös, että rauhantyö näkyisi kirkossa ja kristillisissä yhteisöissä ja niiden kautta, sillä rauha on kristittyjen tehtävä. 

Kristinuskon juurilla

Syyrian sota on jatkunut nyt kaksi vuotta ja arvioiden mukaan sen aikana on tapettu yli 120 00 ihmistä. Ainakin saman verran on kateissa tai vangittuna ja miljoonat ovat paenneet maan sisällä tai ulkomaille. Al-Khoury asuu itsekin Libanonissa, mutta hänen perheensä on edelleen Syyrissa. Uskonnoltaan Al-Khoury on ortodoksi:
– Eräs eurooppalainen ystäväni kysyi kerran minulta, että kuinka kauan perheeni ja sukuni on ollut kristittyjä. Vastasin, että noin 2000 vuotta. Ylipäätään kristitty-nimitystä on käytetty ensimmäisen kerran nimenomaan Syyriassa. Meillä puhutaan myös joillain alueilla edelleen arameaa, joka oli aikoinaan Jeesuksen äidinkieli, kertoo Al-Khoury omasta ja maansa kristitystä taustasta. Kristittyjen osuus Syyrian väestöstä on sadan viime vuoden aikana laskenut kolmanneksesta kymmeneen prosenttiin:
– Me kristityt emme asu omilla alueillamme, vaan tähän asti olemme saaneet elää sovussa eri uskontojen edustajien kanssa. Nyt kapinallisissa on mm. al-Qaidaa edustavia jihadisteja, jotka ovat hyökkäilleet kristittyjen kimppuun heidän uskonsa takia.

Sota vaikuttaa lapsiin

Tarek Al-Khoury ajattelee, että jokaisella kristityllä tulisi olla väkivallaton elämäntapa. Syyrian ortodoksikirkko ei ole ottanut kantaa Syyrian sisällissotaan muuten kuin tuomitsemalla kaiken väkivallan. Al-Khoury on itse todistanut aseiden ja väkivallan juurtumista osaksi syyrialaista elämänmenoa.
– On täysin arkipäiväistä, että ihmiset kantavat aseita mukanaan. He tekevät niin ollakseen paremmin turvassa, mutta kaikki ne aseet vain luovat väkivaltaa ja turvattomuutta. Puupyssyillä osoittelevat lapset, jotka leikkivät tiesulkua, ovat kaikessa kertovuudessaan surullinen näky. Aseet tuhoavat koko ajan myös tulevaisuuttamme, pelkää Al-Khoury.

Asekauppa kannattaa

Asekauppa on huumeiden ja ihmiskaupan ohella kannattavimpia bisneksiä maailmassa. Sodissa kaikki muut häviävät paitsi asekauppiaat.
Myös suomalaiset valmistavat sotiin päätyviä aseita ja tarvikkeita. Italialaisen asevalmistaja Berettan nykyään omistama SAKO (Suojeluskuntain Ase- ja Konepaja Osakeyhtiö) valmistaa TRG-tarkkuuskiväärejä, joita on viety poliisien ja sotilaallisten erikoisjoukkojen käyttöön yli 50 maahan.
Beretta vie aseet ensin Suomen valtion luvan kanssa Italiaan ja sieltä eteenpäin sitten italialaisilla luvilla. Emokonserni Beretta on väläytellyt sotilasaseiden valmistamisen siirtämistä kokonaan pois Suomesta, koska täkäläinen vientilupajärjestelmä on sen mielestä liian tiukka.
Suomalaisen Patrian ja Norjan valtion puoliksi omistaman Nammo-konsernin Lapuan patruunatehtaalla valmistettu .338 Lapua Magnum -ammus on niittänyt mainetta parhaana tarkka-ampujakäytössä. Patruunalla on mm. tehty Afganistanissa kaikien aikojen pisimmältä matkalta ammuttu tarkka-ampujatappo sotilaskäytössä.
Se, että suomalaisessakin asevientivalvonnassa on toivomisen varaan käy ilmi Safer Globen tuoreesta taustapaperista "Mitä viedään ja kenelle – Selvitys asevientivalvontajärjestelmän nykytilasta" (Elli Kytömäki ja Jarmo Pykäla). Selvityksestä käy ilmi myös, että eurooppalaisetkin valtiot ovat taloudellisten löyhentämässä  asevientipolitiikkaansa.

Kaksi asiaa

Tarek Al-Khoury pyytää muulta maailmalta kahta asiaa. Nyt heti tarvitaan humanitääristä apua pakolaisille. Toinen hänen toivomuksensa on jo haastavampi:
– Voidaksemme selvitä tästä sodasta, meidän pitää pystyä antamaan anteeksi. Se ei ole helppoa, sillä liian moni on menettänyt läheisiään, liian paljon on ollut verta kadulla. Siksi me tarvitsemme keskuuteemme rauhan ammattilaisia, jotka voisivat sodan jälkeen omissa yhteisöissään etsiä tapoja rakentaa sovintoa. Kouluttakaa meille tällaisia ihmisiä, pyytää Tarek Al-Khoury.
On helppo ymmärtää miten kipeästi tällaisia ihmisiä tarvitaan, kun ajattelee miten arkoja meille suomalaisille edelleen ovat vuoden 1918 tapahtumat. Niistä on sentään melkein sata vuotta ja paljon sovinnollista historiaa välissä. Syyrialaiset sen sijaan tappavat edelleen joka päivä toisiaan.

Turporock 4: Suomettuminen

Tämä on sarjasta turvallisuuspolitiikasta uudemmassa suomalaisessa populaarimusiikissa. Vinkkejä kappaleista otetaan mieluusti vastaan.


‪Sleepy Sleepers - Anarkiaa Karjalassa‬



Avain tämän musiikkikappaleen ymmärtämiseen on sen ilmestymisvuosi: 1977. Sinä vuonna puolueet Kokoomusta myöten pyysivät Kekkosta ehdokkaakseen seuraavan vuoden presidentinvaaleissa. Sisäministeriö puolestaan esti Sex Pistolsin keikan Suomessa moraalisesti arveluttavana ja pelasti näin Suomen nuorison tulevaisuuden. Ja tässä on kappale siltä vuodelta, jossa pilkataan Neuvostoliittoa. En edes tiedä mikä voisi olla tänä päivänä yhtä hurjaa pilkkaa.

Aikalaiskontrastia voi tavoitella katsomalla ensin pätkän YYA — 25 vuotta Suomen ja Neuvostoliiton ystävyyttä -ohjelmasta Elävästä arkistosta. Siihen kun päälle päräyttää tuota hyperenergistä soitto- ja laulutaidottomuutta, niin saa jonkun aavistuksen kappaleen vaikutuksesta.

Tai kuten Joni Kling Nuorgamissa osuvasti toteaa: "Valtoselle ja kumppaneille punk oli päämäärätöntä haistattelua kaikkein pyhintä kohti. Suomessa 1977 se oli Neuvostoliitto. Samaan olisi periaatteessa pystynyt mikä tahansa nahkatakkibändi, mutta ainoastaan Sliipparit tekivät sen naisiksi pukeutuen, sukset jalassa, sonnustautuen hakaneuloihin, savusilakoihin ja nakkeihin."

Vaikkei Sliippareiden touhussa todella ollutkaan mitään järkeä, niin se paljastaa armottomasti Neuvostoliiton kokoisen kipupisteen suomettuneen Suomen takapuolessa. Siihen läimäyttämällä bändi saikin aikaa melkoisen parahduksen ja sitä myötä huomion. Nythän Lahden kaupunteatterissa pyöritetään Kuka mitä häh -musikaalia bändin vaiheista.




Eppu Normaali - Suuri ja mahtava


Kaupunkipoliittisen Puhtoinen lähiöni -singlen b-puolenan 1979 ilmestynyt Suuri ja mahtava on siltä ajalta, kun Eppu Normaali oli vielä soittotaidoton ja kapinallinen.

Neuvostoliittohan ei mainita nimeltä kappaleessa, aivan perinteisen karhu-mallin mukaan. Siis että karhusta ei kunnioituksen ja pelon takia käytetä sen oikeaa nimeä, vaan nimityksiä kuten kontio, mesikämmen, metsän kuningas, jne. Tässä laulussa kiertoilmaisuja ovat kommunismi, kolhoosit ja mandoliinisoolo.

Ehkä kappaleen epäselvän melskauksen keskeltä tärkeimmäksi asiaksi nousee  se, että keskellä syvintä suomettumista kommunisminpelko oli kuitenkin elävää ja toimivaa todellisuutta. Silloin 70-luvulla kansojen ystävyys oli julkisesti yhteinen asia, mutta yksityisesti Neuvostoliitosta ja kommunismista ei välttämättä kauniisti puhuttu. Tämä on ainakin minun kokemukseni. Näin jälkeenpäin suomettuneisuus näyttää kaiken kattavalta, mutta ei se niin tosiaankaan ollut. Siitä todistaa myös tämä pläjäys Suomipunkin alkuvuosilta.

Imartelu toimii aina

RG:ssä julkaistaan paitsi juttuja myös valtion virallisia kuulutuksia, presidentin määräyksiä ja muuta virallista sisältöä.

"Rossiiskaya Gazeta" (Russian Gazette) teki pitkän ja kehuvan jutun (Google-käännös) Suomen Puolustusvoimista. Venäjän valtion omistaman, puolivirallisen lehden jutusssa ylistetään vierailun perusteella Suomen armeijaa toimivana, tehokkaana ja halpana. Rinnastus partisaaneihin on viittaus Neuvostoliiton sankaritarustoon Suuresta Isänmaallisesta Sodasta. Vertaus asettaa suomalaiset sotilaat joukkoon, joka on valmis taistelemaan isänmaansa puolesta häikäilemättä ja viimeiseen asti.

Jutun ylistykset osuvat taatusti juuri oikeisiin kohtiin. Varmasti uppoaa, kun suomalaisille kerrotaan, että tepäs olette taitavia sotilaita, jota kaikkien on syytä pelätä. Kun tätä vielä täydennetään kehuilla siitä, että teette tämän ihan käsittämättömän tasa-arvoisesti ja vähällä rahalla, niin silloin nyökytellään myhäillen arvioijan tarkkanäköisyydelle. Toki samalla tuodaan esiin näkemys, että Suomi sinällään on ehkä lähes mahdoton hallittava, mutta kahdessa päivässä valloitettava kuitenkin.

Jos minä olisin Venäjällä vastuussa informaatio-operaatioista, joilla pyritään pitämään Suomea irti NATOsta, niin suosisin juuri tällaisia viestejä. Kun suomalaisille sanoo, että tehän pärjäätte itseksenne missä vaan tilanteessa, niin se viesti lankeaa hedelmälliseen maaperään. Näinhän valtaosa suomalaisista ainakin vilpittömästi toivoo asioiden olevan. Sanelu tai uhkailut johtavat todennäköisesti vain NATOn suosion nousuun. Kokonaanhan ei Venäjän kannata yrmeilyä lopettaa. Silloin kun kun kukaan ei uskoisi Venäjän olevan tosissaan. Sofi Oksanen puhui juuri tästä Venäjän propagandan ylivoimasta läntiseen verrattuna Puolustusvoimain komentajan ensimmäisessä Maapuolustuspäivässä. Loistavaksi usean arvostelukykyisen todistajan toimesta tuomittua puhetta ei valitettavasti ole missään tallennettuna.

NATO-keskustelun keskiössä on loppujen lopuksi kysymys, että onko meille kannattavampaa olla sotilaallisesti liittoutunut länteen (NATO) vai toimia pelkän poliittisen liittoutumisen (EU) pohjalta, rakentaen toimivan ja vaikuttavan kokonaisuuden sen varaan. Tällä hetkellähän Suomen ulkopoliittisella johdolla on pyrky vahvistaa EU:n turvallisuuspoliittista ulottuvuutta. Tuomioja lausui vastikään ääneen, että haluaisi Islannin ja Norjan liittyvän ulkojäseniksi Lissabonin sopimuksen turvalausekkeeseen. Presidentti Niinistö toivoi Suomen Kuvalehden mukaan matkallaan Sveitsissä EU:n turvallisuusulottuvuuden konkretisoitumista.

Tätä konkretisoitumista ei ole tapahtunut tähän asti, mutta nyt siihen voi jopa olla mahdollisuus. Tämän mahdollisuuden on synnyttänyt merkittävältä osin Yhdysvallat. Sen rajoja tuntematon vakoilukoneisto rikkoi sitä ainoaa ja tärkeintä vakoilun sääntöä: älä jää kiinni. Saksan ja Ranskan johdoilla on painetta ja varmasti myös halua antaa takaisin Obamalle. Vapaakauppaneuvotteluja tuskin halutaan vaarantaa, joten jonkinlainen uhittelu eurooppalaisten puolustusjärjestelyjen puolella voisi toimia ainakin Euroopan sisäisesti. Yhdysvalloissakaan ei moisesta oikeasti huolestuttaisi, vaan pikemminkin päinvastoin. USA on viestittänyt jo pitkään ja monilla tavoin, että eurooppalaisten on otettava itse enemmän vastuuta sotilaallisesta voimastaan. Tosin se pitäisi tietysti tehdä Yhdysvalloista ostetuilla asejärjestelmillä, mutta nyt voi tulla sikäläisillä myyjillä hankalia reissuja vanhan mantereen puolelle.

Jos on EU:lla lännessä nyt hankaluuksia, on niitä idässäkin. Ainakin nyt on välillisesti kuumat paikat suhteessaan Venäjään, sillä EU:n kanssa assosiaatiosopimusta hierova Ukraina on saanut tuta Putinin tyytymättömyyden. Putinin mukaan Ukrainan on valittava joko EU:n tai Euraasian unionin suunta vapaakaupalle. Kumpaakin ei Putin salli.

Euraasian unioni näyttäisi olevan Venäjän itsevaltiaasti johtama taloudellinen ja poliittinen unioni, jonka avulla kammetaan pystyyn kaatunutta suurvalta-asemaa. Mm. ruotsalainen aktiivinen turpo-keskustelija Lars Gyllenhaal on esittänyt useaan otteeseen huolensa Euraasia unionin tavoitteista ja toimintatavoista. Hän kummastelee, mikseivät suomalaiset juuri noteeraa tätä itäistä EU:ta, joka on mitä ilmeisemmin myös kiinnostunut ulottamaan vaikutuksensa Suomeen.

Itse ajattelisin, että noteeraamattomuus johtuu monesta asiasta. Ensinnäkin Euraasian unionista on hankala puhua suoraan olematta samalla ikäänkuin epäkohtelias Venäjälle. Unioni nähdään epädemokraattista kehitystä tukevana järjestelynä, jonka päätavoite on venäläisten itsekäs omien etujen ajaminen. Toisekseen sen nostaminen esiin tekee siitä eräällä tavalla olemassaolevan vaihtoehdon. Kun ei ole huomaavinaan, voi olla ikäänkuin ei olisikaan.

Suomella on varmasti enemmän mahdollisuuksia olla liitossa eri suuntiin kuin Ukrainalla, jos täällä jostain syystä viriäisi ajatus liittyä Euraasian unioniin. Niin ei tosin käy. Olemassoolevassa tilanteessa uskoisin ufojen invaasiolla olevan enemmän kannatusta kuin Euraasian unionin jäsenyydellä. Se ei tietenkään estä dosentti Bäckmania myymästä tätä vaihtoehtoa meille suomalaisille. Joka tapauksessa Euraasian unioni on varmasti tarkasti silmällä pidettävä asia, johon epäilemättä törmäämme lähivuosina yhä useammin. Keppiä ja porkkanaa on siis edelleen luvassa luvassa auringonnousun suunnasta.

Lisäys 28.10. klo 9.38. Unohdin linkittää kirjoitukseen tämän imartelun vastustamattomasta voimasta kertovan markkinoinnin klassikon. 

Lisäys 28.10. klo 9.50 Marco Pribilla, julkoasiainsihteeri EU-edustustossa Itä-Eurooppaan ja Keski-Aasian liittyvien kysymysten parissa, arvioi EU:n itäisen kumppanuuden tilaa ja Vilnan huippukokouksen antia.

Lisäys 28.10. klo 14.25 Judy Dempseyn varsin karu näkemys atlanttisen suhteen heikoista näkymistä vakoiluskandaalin myötä.

Turvallisuuspoliittinen keskustelutilaisuus 17.10.

Viime keväänä vedin pari Itä-Suomen yliopiston yo-lehden Uljaan järjestämää keskustelutilaisuutta, aiheina oli kaivokset ja pyöräily. Emeritus-päätoimittajana (1992-96) on mukava edelleen olla tekemisissä lehden kanssa, vaikka se nykyään onkin Kuopion kanssa yhteinen.

Tämä turpo-aihe oli esillä jo viime keväänä, mutta silloin se ei kiinnostanut oikeastaan kuin minua. Jotain turvallisuuspoliittisen keskustelun laajenemisesta kertoo, että nyt syksymmällä se oli kaikista jo hyvä idea. Kun mukaan saatiin vielä näin vahva ja oikealla tavalla kirjava keskustelijajoukko, niin ainoa pelkoni ennen tilaisuutta oli käytettävissä oleva lyhyt aika. 90 minuuttia sujui sukkelaan ja paljon asioita ehdimme käydä läpi.

Yleisöä paikalla oli hieman vähemmän kuin odotimme eli noin 25 henkeä. Karjalaisen toimittaja oli paikalla ja nappasi juttunsa kärjeksi turvallisuuspoliittisen puheen herättämät suuret tunteet.

Suosittelen lämpimästi keskustelun kuuntelemista, sillä omasta mielestäni saimme tiivistettyä hämmästyttävän paljon puoleentoista tuntiin. Keskustelussa esiin nousseisiin näkökulmiin ja sisältöihin palaan myöhemmin tässä blogissa.

Tapahtuma kuunneltavissa Uljaan verkkosivuilla.

Keskustelu jatkukoon kommenteissa.

Tuomioja Joensuussa Paasikivi-seuran tilaisuudessa 13.10.

Paikallinen Paasikivi-seura järjesti puhetilaisuuden, jota markkinoitiin turvallisuuspolitiikassa yleisellä ETS-tyyppisellä (Ei Tietoja Sivullisille) tiedotuksella. Yksi kaveri oli Facebookista nähnyt ilmoituksen. Minä puolestani sain tiedon, kun tarkkasimäinen vaimoni huomasi paikallisen kaupukilehden järjestöpalstalla ilmoituksen tapahtumasta. Ehkä lehdessäkin oli ilmoitus, mutta saisi näistä mm. sosiaalisen median kautta rummuttaa. Varsinkin kun Paasikivi-seura strategiassaan kaipaa jäsenkunnan nuorentamista.

Nuorentamisen tarpeen pystyi totemaan myös itse tilaisuudessa. Pitkäääään aikaan en ole enää ollut minkään tapahtuman nuoriso-osastoa, mutta nyt olin suorastaan lapsi. Nyt en tarkoita, etteivätkö eläkeläiset saisi harrastaa, vaan sitä, että pitäisihän näin tärkeän asian houkutella nuorempiakin. Osallistujalistaan sai sentään laittaa merkinnän ja yhteystiedon, jos oli kiinnostunut jäsenyydestä. Päätin olla.

Ulkoministeri Erkki Tuomioja oli kaupungissa varsinaisesti paikallisen työväenyhdistyksen 125-vuotisjuhlan takia. Hieman myöhässä hän saapui paikalle noista juhlista, vanavedessään joensuulaisia demarivaikuttajia.  Paikallisen Paasikivi-seuran puheenjohtaja, maakuntajohtaja Pentti Hyttinen juonsi hänet sisään kertomalla lukeneensa Wikipediasta, että Tuomioja tuli julkisuuteen 16-vuotiaana Tupla tai kuitti -tietokilpailussa.

Tuomiojan kone lähti yskähtelemättä käyntiin ja niin alkoi hengästyttävään tahtiin tulla tietoa, näkemyksiä, lyhenteitä, sopimuksia, pykäliä, rakenteita, historiaa, nykyhetkeä, tulevaisuutta. Tuomioja puhuu paperi edessään, siinä kuitenkaan riippumatta, ottaen tasaisin väliajoin katsekontaktia eri puolille yleisöä. Mikrofonia hän piti leuankärjellään ja vaikka se oli aavistuksen verran hassua, takasi se teknisesti tasaisen äänenvoimakkuuden ja sitä myötä selkeän ulosannin. Alkuosa puheesta oli parsittu kasaan hänen viime aikoina pitämistää puheista eri yhteyksissä, suurena päälinjana kahden todellisuuden maailma. Toinen todellisuus on vanhanaikainen valtapolitiikan maailma ja toinen uusi, keskinäisriippuvuuden maailma.

Vasta puheen loppupuolella hän nosti esiin ainakin minulle uusia näkökulmia. Yksi oli ajatus siitä, että Norja ja Islanti EU:n ulkopuolisina maina liittyisivät erillisellä sopimusjärjestelyllä (kuten Schengen-alueessa) Lissabonin sopimuksen solidaarisuuslausekkeeseen, joka Suomessa tunnetaan turvatakuulausekkeena. Tuomiojan mukaan tämä korostaisi paitsi EU:n merkitystä ulko- ja turvallisuuspolittiisena toimijana, myös pakottaisi EU:n määrittelemään tarkemmin mistä lausekkeessa on kysymys.

Puheensa loppupuolella hän esitti tuttua piikittelyä NATO-jäsenyyden kannattajien inttävästä tyylistä, jota seurasi pohdiskelua NATOn olemuksesta. Johtopäätöksenään hän esitti, että sillä ei Suomelle ole turvallisuutta lisäävää arvoa, varsinkaan tulevaisuudessa yhä enemmän keskinäisriippuvuuteen perustuvassa maailmassa. Mielenkiintoinen oli myös Tuomiojan irtoheittona esittämä ajatuskulku siitä, että olisiko globaalisti toimivan NATOn vastapainoksi muodostumassa vastavoima BRICS-ryhmästä. Euraasian unioni ei esille noussut.

Kun Tuomioja oli puheensa puhunut, pyysi maakuntajohtaja Hyttinen kysymyksiä. Ensimmäinen kysymys kosketteli Tuomiojan voimakkaasti esille nostamaa puhtaan veden arvonnousua. Oli lämmittävää seurata, miten kokenut poliitikko oikein innostui kuvatessaan lämpimästi YK:n vuosituhattavoitteita ja kuinka hän oli aluksi ollut kovin skeptinen niiden suhteen. Sillä hetkellä Tuomioja näytti pudottavan harteiltaan vuosikymmeniä ja niiden aikana väkisinkin kertynyttä inhorealismia.

Toinen kysymys kosketteli Syyriaa ja N8-maiden roolia ratkaisun etsimisessä. Tuomioja kuvasi hyvin kiihkottomasti prosessia, vaikka ainakin itse olin huomaavinan kysyjän taustalla toiveen saada kuulla jotain suurta ja merkittävää suomalaiskunniaa kulissien takaa. Olin itsekin pyytänyt puheenvuoron ja hieman hermostuneesti, turhan monisanaisesti  kaarrellen kysyin sitä, että kun kerran aidalla istumme ja toisella puolen on NATO, niin mitä siellä toisella puolella on tai pitäisi olla. Niin että sinne voisi sitten vaikka pyrkiä, eikä vain joutua suurten muutosten tipauttamana.

Olin tietysti toivonut, että olisin saanut Tuomiojalta jonkinlaisen kuvauksen edes viitteellisemmässä muodossa aidan toisesta puolesta. Tuomiojan valtava kokemus, osaaminen, poliittinen linja ja NATO-vastaisuus olivat perusteeni odottaa tätä vastausta. En sitä saanut. Tuomioja tarttui esittämääni ajatukseen suurista myllerryksistä ja sanoi, ettei niiden takia voi sanoa oikeastaan varmasti mitä on kummallakaan puolella aitaa. Ja onhan se tietysti niinkin. Mutta tällainen silkka pragmaattinen reaktiivisuus ei ole oikeasti mikään vaihtoehto. Se tarkoittaa sitä, että jossain kohtaa meidän on pakko tehdä joku ratkaisu, koska emme muutakaan voi. Niin saattaa hyvin käydä pienelle maalle joka tapauksessa, mutta olisihan se hyvä jotain ensin itsekin yrittää.

Itselleni jäi vaikutelmaksi, että syistä tai toisista Tuomioja ei minun kysymykseeni halunnut vastata. Vastauksensa lopussa hän päätyi vielä hieman hämärästi siihen, että Suomi on maailman epäonnistuneiden maiden listalla viimeisenä ja että se on hänen mielestään suurimmaksi osaksi sen ansiota, että naiset Suomessa saavat toimia ja toteuttaa itseään vapaasti. Jotenkin itse tulkitsen, että hänellä oli tässä ajatuskulun taustalla suomalaisen yhteiskunnan toimivuudesta syntyvä kestävyys, jonka avulla pärjäämme maailmanpolitiikan kuohuissa. Näin siis arvailen.

Tuomiojalta kysyttiin vielä Galtungin tuoreista ajatuksista. Hän diplomaattisesti ilmaisi mielipiteensä jotakuinkin niin, ettei hän enää viime vuosina ole oikein saanut Galtungin ajatuksista kiinni. Hän sanoi myös, että nykysiin Galtungin puheissa esiintyy konspiraatio-teorioita. Tämä konspiraatio-termin tulkitsin hänellä olevan ilmaisu jollekin älyllisesti hyvin vähäarvoiselle.

Tilaisuus kesti tunnin, sisälsi valtavasti asiaa ja ilmapiiri oli jotenkin harras. Ehkä se hartaus oli peruja niiltä ajoilta, kun oikeansävyinen ulko- ja turvallisuuspoliittinen keskustelu oli elämän ja kuoleman kysymys kansakunnalle. Ajat ovat onneksi muuttuneet.

Turporock 3: Viro

Tämä on sarjasta turvallisuuspolitiikasta uudemmassa suomalaisessa populaarimusiikissa. Tässä jaksossa perusteltuna poikkeuksena virolaista punkkia. Vinkkejä kappaleista otetaan mieluusti vastaan.

Juice Leskinen - Eesti



1983 maailma makasi siihen malliin, että SKP:n enemmistön ja SKDL:n voimahahmo Aarne Saarinen ehdotti Suomen puolustuksen tehostamista lännen suuntaan, koska Norjasta kohdistui hänen mielestään suurin sotilaallinen uhka Suomen suuntaan. Presidentti Koiviston Neuvostoliiton vierailulla jatkettiin YYA-sopimuksen voimassaoloa vuoteen 2003 saakka, Reagan kutsui Neuvostoliittoa pahan valtakunnaksi ja Puolan valtio protestoi Lech Walesan saamaa Nobelin rauhanpalkintoa. Jälkeenpäin on helppo todeta, että kommunismin romahdus oli jo väistämätön, mutta silloin tilanne näytti ihan muulta.

Juicen kappale voidaan asettaa jatkumolle, joka alkoi Kekkosen vierailusta Neuvosto-Eestiin vuonna 1964. Sillä matkalla Kekkonen sirotteli puheillaan ja teoillaan tunnustusta veljeskansan olemassaolon oikeutukselle, tai ainakin sellaisina niitä virolaisten keskuudessa tulkittiin. Läpi vuosikymmenten pitivät suomalaiset estofiilit yllä yhteyksiä lahden yli ja oman osansa teki myös meren yli kantava Suomen televisio sekä säännöllinen matkustajaliikenne

Juice ei kappaletta tehdessään ollut ikinä käynyt Virossa. Laulun sanat eivät juuri sisällä kummoisia julistuksia, vaan ovat lähinnä puolivillaista naljailua neuvostosysteemin piirteille. Mutta se ei tee kappaleesta yhtään vähemmän kantaaottavaa, sillä sen tärkein kannanotto oli Eestin mainitseminen omana ja omaleimaisena kokonaisuutenaan. Se tunnusti maan ja kansan olemassaolon ja se oli arvokkainta, jota siinä vaiheessa oli annettavissa virolaisille. Siitä kertoo sekin, että kappaleesta tuli Virossa hyvin suosittu ja Ivar Tugla teki siitä vironkielisen version nimellä ”Soome.”



J.M.K.E. - Tere perestroika


Punk syntyi 1970-luvun lopulla ja levisi ensin yli läntisen maanpiirin. Punkin ytimessä olevan kapina ja itse tekemisen henki saivat kaikkialla sille yhteiskunnalle ominaisia piirteitä. Britanniassa kuninkaallisia halveerattiin, meillä Kekkosta. Kun punk levisi Neuvostoliittoon, se sai siellä paljon julmempaa kohtelua kuin lännessä. Jos täällä tyydyttiin kauhistelemaan mediassa ilmiötä ja kieltämään Sex Pistolsin maahantulo, heitätti järjestelmä Neuvostoliitossa punkkareita muiden toisinajattelevien tavoin vankiloihin ja mielisairaloihin. Näihin aikoihin vierailulla Tallinnaan ilahtui paikallinen oppaamme kuullessaan meidän puhuvan perestroikasta ("Oletteko kuulleet siitä?"), mutta sitten neuvostokansalaisen suojamekanismit iskivät päälle ja puheenaihe vaihtui livakasti.

Laulavalla vallankumous on nimitys Viron itsenäistymiskamppailulle 1987-1990. Virolaisten protestin välineenä oli nimenomaan musiikki. Hieman kärjistäen voi sanoa, että virolaisten musiikin rakkaus oli koko Baltian itsenäistymiseen johtavan prosessin kannalta olennainen katalyytti. Ainakin maan rajojen ulkopuolella näkyvin osoitus uuden ajan alkamisesta oli Villu Tamme ja J.M.K.E.:n Tere Perestroika. Asianmukaisen räkäinen punkbiisi kätkee sisälleen toiveen ja vaatimuksen uudesta, demokraattisesta ja itsenäisestä Virosta (sanat suomeksi). Gorbatsovin uudistusliike perestroika lähti käsistä ja nopeutti, mutta myöskin varmasti helpotti Neuvostoliiton romahdusta. Sitä romahdusta, joka Putinin mielestä oli katastrofi ja jonka hänen mielestään olisi voinut välttää.

Koiviston virallinen Suomi oli hyvin nihkeä Baltian itsenäistymistaistelulle. Koivisto noudatti linjakkaasti omaa, tiukan reaalipoliittista linjaansa tässäkin tilanteessa. Virolaisten tukeminen jäi muiden tahojen ja kansalaisten varaan. Oheisessa videossa voidaan hieman tulkiten esittää nuoren toimittajan Markus Leikolan esittävän läsnäolollaan tukensa kappaleelle ja sitä myötä virolaisten vieltä toteutumattomalle unelmalle itsenäisyydestä. Ja kyllä Suomen valtiokin tuli mukaan talkoisiin aikanaan.