Ollaanpa oikein epäselviä!

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaaminen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen.

Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka 2012. Valtioneuvoston selonteko

Sanat ja termit tulkitaan siinä ajassa, jossa ne esitetään ja nyt on minusta sellainen aika, jolloin perusarvot olisi syytä määritellä. Ovatko perusarvot ihmisoikeuksien ja demokratian kaltaisia asioita vai jotain yhtenäiskultuurin kaikuja, läntiseen yhteisöön sitoutumista vai jopa jotain etnis-kansallista paatosta… Toki kyseessä lienevät ensinmainitut, mutta tällaisessa paperissa tuollainen lepsuus keskeisessä termissä on joko lähes anteeksiantamatonta huolimattomuutta tai sillä on jokin piiloon jäävä merkitys tai tarve selonteon tekijöiden mielestä.

Ilmaisu perusarvoista oli jo edellisessä selonteossa 2009 , mutta sitä edellisessä vuonna 2005 kohta kuului "Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittinen toimintalinja tähtää maan itsenäisyyden ja yhteiskunnan demokraattisten perusarvojen turvaamiseen sekä kansalaisten turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistämiseen."

Osa perusarvojen kiistanalaisuutta on minusta Suomen hallituksen silmiensulkeminen Yhdysvaltain ja sen liittolaisten harjoittamassa ihmisoikeuksien ja perusarvojen polkemiselta. CIA:n vankilennot ovat pysähtyneet Suomessakin ja ulkopoliittinen johtomme on sen sallinut ja jälkeenkinpäin siitä hiljaa pysytellyt. Pragmaattista ja järkevää, mutta minkä ihmeen takia sitten pitää mennä laittamaan perusarvojen puolustaminen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimpien tehtävien joukkoon, jos niin ei sitten tehdäkään. Toinen kummallinen ulottuvuus perusarvojen mainitsemisessa on Venäjän naapurimaihinsa kohdistama painostus kussakin maassa asuvan venäläisvähemmistön asemasta ja oikeuksista. Ainahan kaikkea ulkopoliittista painostusta ja konfliktejakin perustellaan arvoperustaisesti. Omasta idealismistani ja optimistisuudestani huolimatta kansainvälisessä politiikassa lähtökohtana on itsekkyys. Mitä ihmettä perusarvojen mainitsemisella on voitettavaa, kun sillä myös ilmiselvästi voi olla jotain hävittävää?

Sadankomitea antoi lausuntonsa hallituksen selonterosta ja siellä itse asiassa törmäsin ensimmäisen kerran tuohon perusarvot-lisäykseen. Sadankomitean käyttämä perinteikäs rauhanjärjestöjen kieli on minusta yhtä vähän vetoavaa kuin Puolustusvoimien vastaava, mutta sieltä bongasin muodoltaan hieman pateettisen, mutta sisällöltään hienon julkilausuman päätöslauseen "Puolustus- ja turvallisuuspolitiikka kuuluu kansalaisille."  Kun twiittasin tämän mielestäni hyvän lauseen linkkeineen, avautui siitä keskustelu kansainvälisen politiikan emeritus professorin Osmo Apusen kanssa.

Hän se juuri kiinnitti huomioni siihen, että näin avoimen termin takana voi piileksiä lähes mitä vaan kenen kanssa vaan. Antoisan ajatuksenvaihdon päätteeksi päädyimme miettimään turvallisuuspolitiikan kieltä, joka on tarkoituksella hämärää ja jossa merkitykset ovat piilotettuja, vain ammattilaisten ymmärrettäviä. Tässä kohtaa professori Apunen käytti olemassaolevasta tilanteesta termiä harvainvalta, johon koodattu kieli tosiaan väkisinkin johtaa.

Kun itse tienaan elantoni pyrkimällä mahdollisimman kirkkaaseen, tavoitteita palvelevaan ilmaisuun, on tällainen tarkoituksellinen epäselvyys kovin hankalaa ymmärtää. Tai ymmärränhän minä sen, mistä se on syntynyt, mutta en ole ollenkaan varma, että pitääkö ulko- ja turvallisuuspolitiikan hämärää kieltä enää hyväksyä. Meillä on vielä suomettumisen ajan kaksoiskieli ja liturginen ote tässä ylimääräisinä rasitteina. Suoraan sanomista, keskustelua, avoimuutta. Niin ei kai saisi tehdä, mutta jos silti niin tehtäisiin.

Ja jos tässä kirjoituksessa on jotain täysin järjettömiä tulkintoja, niin se vain todistaa tämän blogimerkinnän perusajatusta: normaalilla järjellä oleva ihminen ei saa tolkkua ulko- ja turvallisuuspoliittisesta kielestä. Ja se on minusta väärin.

Lisäys 25.2.: Sadankomitean pääsihteeri Eekku Aromaa bloggaa vielä aiheesta Fifissä. Vuoden 2009 selonteossa perusarvot esiintyvät tässä muodossa: "Suomen ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tärkeimmät tehtävät ovat Suomen itsenäisyyden, alueellisen koskemattomuuden ja perusarvojen turvaa- minen, väestön turvallisuuden ja hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnan toimivuuden ylläpitäminen."

Niin avointa, että sattuu

Maailmaa muuttuu yhä läpinäkyvämmäksi. Ihmiset myös haluavat sen muuttuvan juuri siihen suuntaan ja tähän kehitykseen on olemassa välineet ja teknologia. Liike-elämässä tämä on jo arkea. Aiemmin enempi sanelumalliin hoidetut asiat ovat nykyään alinomaista keskustelua ja sopimista kuluttajien kanssa. Ylenkatseeksi tai vastaamattomuudeksi tulkittu hiljaisuus synnyttää nopeasti raivoaaltoja sosiaalisen median hiivamielessä. Sama kehitys on toistunut lähes kaikilla elämänalueilla: politiikassa, virkakoneistoissa, kaupankäynnissä, siis lähes kaikessa. Kaikkialla vellova hevosskandaali on esimerkki siitä, minkälaista raivoa avoimuudenpuutteen avulla tehty peros aiheuttaa. Vain ulko- ja turvallisuuspolitiikka on pitänyt kiinni salailusta ja peittelystä. Asiat salaisia ja ovet kiinni, mitä nyt yleisluontoisia tiedotteita annetaan.

Entäpä jos meidän ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme olisikin mahdollisimman avointa. Me kertoisimme mahdollisimman avoimesti omista ajatuksistamme ja näkemyksistämme. Äärimmilleen vietynä tämä tietysti käytännössä sulkisi meidät pois monista luottamuksellisista keskusteluista, mutta jos edes hivuttamalla pyrkisimme avoimempaan tiedottamiseen ja keskusteluun.

Pyrkisimme myös vuoropuheluun ei pelkästään diplomaattisten kanavien kautta, vaan esimerkiksi kysyisimme nyt venäläisiltä, siis kansalta, että mikä nyt oikein mättää. Tai yrittäisimme saada NATOon liittyneiltä mailta tuntoja tilanteesta.

Tällaiset viestinnälliset operaatiot olisivat tänä päivän täysin mahdollisia. Toki ne vaatisivat osaamista ja rahaa, mutta aina hyviin asioihin löytyy rahaa, kuten edesmenneellä Joensuun kaupunginjohtajalla Aaro Heikkilällä oli tapana todeta rahanpyytäjille.

Avoimuus strategisena valintana voisi olla osa aktiivista ja vaikuttavaa ulkopolitiikkaa. Se vaatisi paljon, mutta uskon meistä olevan siihen. Tämä ehdotus sotii varmasti kaikkia diplomaattisten ja sotilaallisten toimijoiden oppimaa vastaan, mutta maailma vaan on muuttunut niin rankasti ja jotenkin meidän pitää paikkamme lunastaa. Avoimuuden ehdottaminen ulkopolitiikan kulmakiveksi on monen mielestä varmaan suorastaan lapsellinen ehdotus, mutta minusta äärettömän vaikuttavan megatrendin hyödyntäminen on aina tarkastelun arvoinen mahdollisuus. Sitten kun ollaan niin avoimia, että Merikasarmilla irvistellään kivusta, niin on päästy hyvään alkuun.

Lisäys: heti julkaistuani oman blogimerkintäni, tuli vastaan Ville Tolvasen samoja seutuja kulkeva kirjoitus.

Vakauden etsintää Atlantin takaa

Kylmän sodan ja Kekkosen Suomessa kasvaneena on minussakin sellainen kummallinen tasapainojärjestelmä, joka idän tai lännen asioita käsiteltäessä nostaa ajatuksiin ja puheeseen myos sen niin sanotun toisen puolen. Kun puhuu Venäjästä (Neuvostoliitosta), niin sitten on puhuttava myös Yhdysvalloista. NATO-kysymyksessä tämä on itse asiassa jopa järkevää, tosin ei suomettuneista syistä. Ihan samalla tavalla kuin NATOon liittymisen mahdollisuudet määräytyvät Venäjän kehityksen myötä, on NATOn merkitys ja voima sidottu Yhdysvaltojen kehitykseen. Venäjän arvaamattomuus ja muutokset otetaan itsestäänselvyytenä, mutta Yhdysvaltojen pitäminen muuttumattomana on silkkaa älyllistä laiskuutta, vieläpä vaarallista sellaista tässä asiassa. Yhdysvallat ei ole vakaa vastakohta Venäjän epävakaudelle.

Neuvostoliiton kaaduttua nousi Yhdysvallat hetkeksi ehdottomaksi hegemoniaksi, maailman ainoaksi supervallaksi. Venäjä kääntyi sisäänpäin ja röyhistelee nyt takaisin menettämiään asemiaan, kun taas USA yrittää etsiä taloudellisista ja muista syistä keinoja ylläpitää vaikutusvaltaansa halvemmalla. George W. Bushin hallinnon suinpäiset syöksyt Irakiin ja Afganistaniin ovat tulleet monin tavoin kalliiksi. Lähtien jo parikymmenmiljoonaisesta, valtion maksamien terveyspalveluihin oiketetuista sotaveteraanijoukosta, jonka suuruus ei laskekaan odotetusti Korean ja Vietnamin sodan veteraanien määrän vähentymisen myötä.

Obamasta ajateltiin hyvinkin liberaalia, kansainvälisessä politiikassa suorastaan Nobelin rauhanpalkinnon arvoista idealistia. Tähän mennessä Obaman toiminta kansainvälisillä kentillä on tosin täyttänyt perinteisen suurvallan koväkätisyyden ja -sydämisyyden mitat. Obaman politiikka vain on ollut älykkäämpää ja tarkempaa. Esimerkiksi hänen tapansa käyttää lennokkeja tappotehtävissä monissa maissa on kansainvälisen lain kannalta ongelmallista, mutta silti melu näistä on ainakin toistaiseksi pysynyt pienenä. Valtiot voivat leikkiä suvereniteettinsä säilyneen ainakin melkein koskemattomana, kun ilmatilassa liikkuu vain pelkkä kone ilman ihmistä. Nyt kun lennokkiohjelmasta vastannut terrorismin vastaisen sodan turvallisuusneuvonantaja Valkoisessa talossa, John O. Brennan, siirtyy CIA:n päälliköksi, niin kovat otteet saavat varmasti jatkoa. Kaveri on muuten ainakin kuvissa hyvinkin sen näköinen, että on pelote ihan itsessään.

Yhdysvaltain poliittiselle maisemalle on ollut viimeiset ajat keskeistä vastakkainasettelun jyrkkeneminen. Republikaaninen puolue on vedetty Teekutsu-liikkeen ja libertaristien toimesta yhä kauemmas keskustasta. Edellinen republikaanipresidentti George W. Bush toteutti omaa neokonservatiivista politiikkaansa, joka näin jälkikäteen katsottuna oli suurin piirtein kaikkea muuta kuin republikaanista, talouskonservatiivista politiikkaa. Nyt kun presidenttinä on demokraatti, ovat republikaanit heränneet taas vaatimaan pienempää liittovaltiota hyvinkin kovaotteisesti. Koska heillä on enemmistö kongressin alahuoneessa, edustajainhuoneessa, he voivat presidentin suuresta vallasta huolimatta vääntää kovin. Ja vääntävätkin, jopa niin, että kun Obaman vastustaminen on tärkeintä politiikkaa, niin se tarkoittaa Yhdysvaltain poliittisen päätöksentekojärjestelmän halvaantumista. Oli kyse sitten yhteiskunnallisen infrastruktuurin jatkuvasti paisuvasta investointivelasta tai ministerinimityksistä, niin päätöksiä on hyvin hankalaa tai mahdotonta saada aikaiseksi. Jakolinja demokraattisten ja republikaanisten osavaltioiden välillä kulkee hyvin pitkälti samoilla rajoilla, joiden mukaan muodostuivat sisällissodan osapuolet.

Jos republikaanit jatkavat nykyisellä linjallaan, niin todennäköistä on puolueen jääminen pysyvämmin vähemmistöpuolueeksi. Tämän puolesta puhuvat jo demografiset seikatkin, sillä republikaanit häviävät reilusti demokraateille lähes kaikissa vähemmistöissä, erityisesti rajusti kasvavassa latinalaistaustaisissa kansalaisissa. Toki on mahdollista, että he löytävät tarpeeksi suurta osaa puhuttelevan presidenttiehdokkaan, joka puolueestaan huolimatta saa Yhdysvaltain presidentin poikkeuksellisen vahvan vallan käyttöönsä. Mutta kuten Obamankin tapauksessa, on tuskin odotettavissa suuria muutoksia Yhdysvaltain globaaliin strategiaan.

Poikkeuksena tästä pitkän linjan noudattamisesta ovat Ron Paulin esiin nostamat ja hänen poikansa, senaattori Rand Paulin nyt johtamat, libertaristit. Silloin voi päälle iskeä vanha kunnon isolationismi, sillä libertaristit haluavat kaikin tavoin mahdollisimman pienen valtion saadakseen kaikin tavoin mahdollisimman pienen verotuksen. Omilta äänestäjiltä on hankalampi ottaa mitään, mutta tukikohtaverkosto ulkomailla voi harventua rajusti ja nopeasti. Näin voi tapahtua joka tapauksessa, sillä leikkaukset puolustusbudjetissa on tosiaan helpompi tehdä kaukana kotoa, jossa valtava sotateolisuus  ja oman äänestysalueensa laitoksia puolustavat poliitikot eivät paina päälle.  Ja sellaisia päätöksiä ja niiden seurauksia on jo melko tavalla mahdotonta purkaa. Tämä koskisi myös NATOa mitä suurimmassa määrin. Ensinnäkin se iskisi NATOn uskottavuuteen jäsentensä alueellisesta puolustuksesta huolehtivana sotilasorganisaationa ja myös käytännössä romauttaisi sen kriisinhallintavalmiudet, jotka nojaavat tällä hetkellä hyvin voimakkaasti yhdysvaltalaiseen infrastruktuuriin ja kuljetuskalustoon.

Merkittävän riskin Yhdysvaltojen kanssa liittoutuneille kansakunnille muodostavat myös tietyt USAn liittosuhteet, näistä kaikkein riskialtteimpana Israel. Israelin sisäinen tilanne on pitänyt hallituksessa kiihkoilijoita, jotka ennemmin tai myöhemmin ajavat tilanteen sodan partaalle ja siitä ehkä ylikin. Kun USA on sisäpoliittisista syistä sitoutunut niin lujasti Israelin valtion politiikkaan, muodostaa se minun mielestäni selvän turvallisuusriskin NATO-maille. Tätä riskiä korostaa se, että kiviliuskeöljy voi hyvinkin mahdollistaa Yhdysvalloille öljyomavaraisuuden suhteellisen nopeallakin tähtäimellä. Se vähentää arabimaailman painoarvoa Yhdysvaltain ulkopolitiikassa väkisinkin. Tiettyjä riskejä on myös läheisissä liittosuhteissa Taiwaniin ja Japaniin, jotka kummatkin nahisevat Kiinan kanssa. Etelä-Koreassakin on enemmän kuin mahdollista tapahtua melkein mitä vaan. Myös erilaiset asymmetriset iskut 9/11 tapaan voivat vetää Yhdysvallat mukaan uusiin konflikteihin.

Keskipitkällä aikavälillä on joka tapauksessa todennäköistä, että Yhdysvaltojen suhteellinen asema tulee laskemaan. BRIC-maat (Brasilia, Venäjä, Intia,Kiina) nousevat, teknologian kehitys levittää joukkotuhoaseita yhä isommalle joukolle valtioita ja Yhdysvaltain asema johtavana talousmahtina laskee. Eurokriisi helpotti hieman USAn oloa, kun euro ei ainakaan vähään aikaan uhkaa dollaria maailmankaupan merkittävimpänä valuuttana.

Summa summarum: kestävää vakautta ei ole tarjolla NATOssakaan, ainakaan siinä unelmallisessa mielessä, joka tuntuu leijuvan jossain taustalla. Tällä hetkellä näyttää siltä, että vakauden ja turvallisuuden etsinnässään kansan enemmistö on valinnut vaihtoehdokseen itsenäisen, uskottavan puolustuksen.

Lisäys: Täällä ja Twitterissä olen saanut palautteeksi huomion, että tuolle kansan suosimalle itsenäisen, uskottavan puolustuksen rakentamiselle nykyiseen maailmaan ei ole rahoitusta. Ja juuri näinhän se on. Jossain vaiheessa tästä meteli nousee.

Etupiirit mainittu

YLEn Jarmo Mäkelä raportoi pitkän kokemuksensa pohjalta säännöllisesti Venäjän puheenaiheista Suomen suhteen. Kaikenlaiseen kummalliseen on näissä raporteissa ennenkin törmätty, mutta nyt tuli todella foliohattuolo. Karkeasti ottaen venäläisissä medioissa kerrotaan kohta alkavista neuvotteluista, joissa Obaman hallinnon kanssa jaetaan maailma etupiireihin. Se, että onko tuutinen itsessään totta tai minkä verran totta, ei oikeastaan ole kovinkaan tärkeää. Mutta totta on nyt joka tapauksessa, että tällaista puhutaan.

Todennäköisesti juttu on kokonaan tai suurimmalta osaltaan palturia, toiveajattelua ja muita epätosia asioita. Mutta mikä on sitten motiivi saada tällainen juttu julkisuuteen ja Venäjän hallitus tässä on takana, sillä ei tällaisia juttuja ilman Putinin lupaa levitellä.

Mahdollisia motiiveja tälle toiminnalle voisivat olla:

- Etupiirissä esitetyille maille muistuttaminen Venäjän mielipiteestä heidän tilanteeseensa.
- Osallistuminen puheena olevien maiden sisäisiin prosesseihin ja keskusteluun.
- Venäjän sisäiseen keskusteluun luotu vaikutelma voimakkaasta ja aggressivisesta suurvalta-Venäjästä.
- Venäjän sisäisten valtaryhmittymien välinen kilpailu
- Tuki jollekin tai joillekin käynnissä oleville informaatiosodan operaatioille.
- Taloudellisten etujen ajaminen, todnäk energiaa ja asekauppaa.
- Harhautus, huomio pois jostain asiasta tai jonkin asian peittäminen tai naamioiminen.
- Jonkin viestin lähettäminen USAlle, Kiinalle tai jollekin muulle kauempana olevalle taholle.
- Tavaksi otettu vakioärähtäminen rajanaapureille, vrt Makarovin puhe viime kesänä.
- Venäjän agendan julkistaminen.

Se ei ehkä ole mikään näistä tai sitten mukana voi olla kaikkia tai sitten se on jostain tältä väliltä. Olisipa mukava tietää, keskusteliko Niinistö tästä Putinin kanssa. Tai itse asiassa, ei olisikaan mukavaa tietää. Joidenkin keskustelujen merkitys tuhoutuu tai muuttuu päivänvalossa. Jotkut keskustelut taas tarvitsevat näkyvyyttä toimiakseen halutusti. Tämä kuuluu johonkin jälkimmäiseen lajiin, mutta ei aavistustakaan minkä takia.

Lisäys 16.2. The Ulkopolist tarjoaa tuoreen kurkkauksen venäläisen ulkopolitiikan päätöksenteon kuvioihin.

Hallitus ja kansa eri linjoilla

Vain 20-25%, vaihtoehdosta riippuen, kansasta kannattaa sotilaallista liittoutumista tänään ilmestyneen Hesari kyselytutkimuksen mukaan. Ylivoimaisesti suosituin vaihtoehto on itsenäinen puolustus. Kuitenkaan tähän itsenäiseen puolustukseen ei nyt ole varattu rahaa. Tai on varattu vuoteen 2015. Sen jälkeen pitää latoa tiskiin paljon lisää rahaa.

Käytännössä tässä on syntynyt asetelma, jossa hallitus ei halua toimia, kuten kansa tahtoo. Tai ainakaan he eivät halua laittaa niin paljon rahaa sotaväkeen, kuin kansan mielestä pitäisi. Puolustusvoimain johdon kannasta en ole varma,  siis että haluavatko he saada niin paljon lisää rahaa, että itsenäinen puolustus on uskottava vai halutaanko saada NATOn kautta isoa muskelia taakse. Myös puolustusbudjetin koko varmistuisi silloin, sillä sotilasliitolla on käytännössä pakko pitää se jotenkin hyväksytyllä tasolla. Se on joka tapauksessa varmaa, että PV:ssä ei haluta poliitikkojen mieliksi leikkiä itsenäistä puolustusta ja yleistä asevelvollisuutta, vaikkei niitä oikeasti enää olisi. Nyt käytettävissä olevilla resursseilla on semiuskottava puolustus ja käytännössä valikoiva asevelvollisuus.

Jotenkin tuntuu siltä, että puolustuspoliittiset ratkaisut, tai edes avoin keskustelu niistä, on täysin jumissa. Keskustelun estää kansan suorastaan umpimielinen vakaumus ja kovasanainen tuomio kaikille muille ajatuksille. Hallituksen puolella tässä jumituksessa on osansa laajalla hallituspohjalla, taloudellisesti epävarmalla tilanteella ja ylipäätään tiukoilla olevassa hallitusyhteistyössä. Liekö takana myös jotain muuta. Niinistön juuri tehdyn Moskovan vierailun turvallisuuspoliittisista puheista Putinin kanssa ei hänen mukaansa ollut siteerattavaa. Yleensähän on kai tapana sanoa jotain ympäripyöreän mukavaa, mutta tässä tapauksessa Niinistö ei halunnut puhua lainkaan siitä, mitä presidentit olivat puhuneet kansainvälisen politiikan muuttuvista painopisteistä.

Jos tätä tilannetta ja siihen liittyvää keskustelua ei saada käyntiin, tullee se nousemaan seuraavien eduskuntavaalien (2015) keskeiseksi kysymykseksi. Ja se, monen muun asian tapaan, sataisi oppostion, erityisesti Perussuomalaisten laariin. Ruotsissa keskustelu on juuri nyt äärimmäisen kiivasta ja minun mielestäni olisi hyvä ottaa sieltä mallia. Näin olisi mahdollista saada vaaleihin mennessä joku realistinen tolkku tilanteesta. Voihan toki olla, että jossain kabineteissa valmistellaan jotain uutta mallia tai ehdotusta, jonka avulla keskustelu räjäytetään käyntiin. Saa nähdä.

Tutkijan ja kenraalin puheenvuorot

Eilen ilmestyi pari erittäin mielenkiintoista puheenvuoroa NATO-keskusteluun. Ulkopoliittisen Instituutin vieraileva tutkija Hanna Ojanen oli kirjoittanut kommenttipaperin puolustuspoliittisesta keskustelusta ja ennen kaikkea NATO-jäsenyyden mahdollisista vaikutuksista. Toinen kirjoitus oli kenraalimajuri Markku Nikkilän, Suomen sotilasedustajan EU:ssa ja Natossa, katsaus EU:n sotilasulottuuvuuteen ja siinä kyljessä kiinteästi toimivaan NATOon.

UPI:n Hanna Ojasen paperi oli otsikoitu "Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke:
 Liittoutumisen jälkeenkin Suomelta edellytettäisiin puolustusyhteistyön lisäämistä Pohjoismaiden ja EU:n kanssa." Paperi oli raikas, sillä siinä ei vetkuteltu toisaalta-toisaalta-näkemyksissä, vaan reippaasti käytiin kiinni kysymykseen, että mitäpä jos Suomi olisi NATOn jäsen, mitä sitten tapahtuisi. Puolitoista liuskaa tanakkaa asiaa siitä, mitä puolustuspoliittisia asioita NATOn jäsenyys tarkoittaisi sisäisesti. Paperin selkeys ja lyhyys on paljolti velkaa sille, että siinä ei mainita lainkaan Venäjää.
Minusta paperin suurin ansio oli kuitenkin sen sisältämä ehdotus kymmenen vuoden koejäsenyydestä. "Vaihtoehtoinen menettelytapa voisi olla se, että Suomi päättäisi liittymissopimuksensa yhteydessä järjestää kansanäänestyksen Nato-jäsenyydestä kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Suomi on liittynyt jäseneksi, mikäli Nato on silloin vielä olemassa." Ehdotus on herättänyt yllättävän vähän reaktioita, vaikka se on minusta ansiokas koepallo juuri sen takia, että tuollaisilla ehdotuksilla on mahdollisuus potkia keskustelua eteenpäin.

Suomen pysyvän edustuston EU:ssa sivuilla puolestaan ilmestyi kenraalimajuri Markku Nikkilän, Suomen sotilasedustaja EU:ssa ja Natossa, kolumni "EU:n sotilasulottuvuus  – yhdenvertainen mahdollisuus vaikuttaa." Kirjoitus oli selvästi laadittu tiettyine perustietojen kertaamisineen osaksi puolustuspoliittista kansalaiskeskustelua. Ja tämä on siis minusta erinomaisen positiivinen asia.

Nikkilä painottaa kansainvälisessä kriisinhallinnassa nimenomaan vahvan työkalupakin olemassaoloa diplomaattisesta sovittelusta voimankäyttöön ja jälleenrakentamiseen. NATO omaa tällä hetkellä vain tuon voimankäytön osuuden, mutta on ilmeisesti laajentamassa myös välinevalikoimaansa. Nikkilä suhtautuu tähän varsin pidättyväisesti ja esittää, että kriisinhallinnassa tulisi aina lähteä liikkeelle muut kuin sotilaallinen voima keskeisenä tekijänä.

EU:n puolustusyhteistyöstä Nikkilä toteaa, että "EU voi tuottaa normaaliolojen koulutukseen ja sotilaalliseen kriisinhallintaan liittyviä synergioita, jotka ovat jäsenmaiden etujen mukaisia." Hän kuitenkin uskoo, että vaikka NATOn ja EU:n jäsenistö on merkittäviltä osin päällekkäistä, on näiden tuplajäsenten halu ja etu pitää kuitenkin ero sotilasliiton ehdottomien turvatakuiden ja poliittisen liiton siis ainakin jossain määrin ehdollisten turvatakuiden välillä voimassa.

Nikkilä kuvailee omia kokemuksiaan ja se antaa tekstille näissä yhteyksissä poikkeuksellista voimaa. Nämä asiat kun pyritään usein etäännyttämään organisaatioiden, päätöslauselmien ja muiden vastaavien taakse. Sinällään hieman kummallinen yksityiskohta jutussa, että Nikkilän sotilasarvoa ei tuoda esiin, vaikka hän siis jutussa avoimesti kertookin olevansa nimenomaan suomalainen upseeri. Kuvakin on sivillivaatteissa, leppoisasti kuksa kädessä otettu. Ehkä kyseessä on laskelmoitu varovaisuus, ehkä vain yhteensattuma.

Lopuksi Nikkilä hakee hieman suuntia siihen, mitä voisi tapahtua tulevaisuudessa eurooppalaisessa puolustusyhteistyössä. Hän uskoo taloudellisen tiukkuuden ja kohoavien kustannusten ajavan eurooppalaisia toimijoita tekemään asioita yhä enemmän yhdessä. Tai kuten hän käyttää termiä "yhteiselle ruokakupille" päätymisestä. Sen hän myöntää toki olevan optimistinen käsitys, mutta taloudelliset tosiseikat tosiaan tukevat hänen näkemystään tässä.

Kaksi erinomaista kirjoitusta, joissa kummassakin aistittavissa, minun mielestäni,  myönteistä suhtautumista NATOon ja sen suomiin mahdollisuuksiin. Mutta ennen kaikkea kelpo puheenvuoroja, joita soisi tulevan eri näkökulmista lisää. Jos saisin ehdotta, niin ainakin seuraavanalaisista asioista haluaisin saada asiantuntevia ja perusteellisia arvioita ja mielipiteitä:
- miten NATO-jäsenyys vaikuttaisi Puolustusvoimien asemaan suomalaisessa mielenmaisemassa.
- minkälaisia linjoja NATOn sisällä löytyy ja mihin suuntaan liittoa kehitetään.
- mitä Venäjä oikein miettii ja mitkä olisivat todennäköiset seuraukset (=painostuskeinot) Suomea kohtaan a) keskustelun käynnistyttyä toden teolla ja b) mahdollisen jäsenhaun kohdalla.
- onko Kiina tästä asiasta mitään mieltä?
- mitä riskejä Yhdysvaltain aika huonossa hapessa olevan poliittisen päätöksentekokoneiston yskimisestä ja oikuttelusta voi arvioida aiheuttavan NATOlle.

Twitterissä näin muuten Rainer Friman ilmoittavan muuttaneen mielensä ja olevan nyt NATO-jäsenyyden kannattaja. En tiedä onko se merkki mistään muusta, mutta ainakin se on merkki siitä, että asia on nyt ihmisten aatoksissa.

Huutoja ja kuiskauksia

Se, että me suomalaiset emme ole vielä saaneet NATO-keskustelua kunnolla käyntiin, ei tarkoita sitä, etteikö sitä olisi käyty jo hyvin pitkään ja hartaasti. Itsekin elin jotenkin siinä ajattelemattomuuden synnyttämässä harhassa, että tästä me keskustelemme vain keskenämme, mutta niinhän ei tosiaankaan ole. Minulle tästä asiasta huomautettiin erittäin älykkäällä tavalla ja nyt on aika miettiä, että kuka, miten ja miksi haluaa olla mukana Suomen turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Tämä menee kuin vanhassa vitsissä, että suomalainen, ruotsalainen, venäläinen ja amerikkalainen puhuivat Suomen turvallisuuspolitiikasta.

Tämän osallistumisen nimenä voi olla aktiivinen vuoropuhelu, refleksiivinen kontrolli, strateginen viestintä, informaatiosodankäynti, diplomatia tai perception management. Joka tapauksessa sekä Venäjällä että NATOssa on olemassa selkeä tahtotila Suomen suhteen ja myös valitut toimintatavat oman tahdon toteuttamiseksi.

Venäjällä on vahva arsenaali vaikuttamismenetelmiä ja se myös käyttää niitä sumeilematta. Vanhan polven kommunisteja ei sananviejiksi enää pahemmin ole ja Arhinmäki on luotsannut Vasemmistoliiton sellaiseen suuntaan, että uusiakaan ei esiin nouse. Siksi ääntä pitämään tarvitaan muita ihmisiä ja keinoja. Ei Venäjän lapsiasiamies lasten asialla ensisijaisesti ole. Meillä on Makarovin lausunnot, Bäckmanin provokaatiot, tullausoikuttelut ja niin edelleen.  Venäjä pitää Suomea kuitenkin jatkuvasti varpaisillaan ja varuillaan.

Venäjän ulkopolitiikka on tällä hetkellä isolta osin energiapolitiikkaa. Venäjän taloudellinen hyvinvointi ja vakaus on hyvin pitkälti kiinni kaasun ja öljyn hinnasta sekä sen kaupaksi saamisesta. Venäjä kiistelee tällä hetkellä useimpien rajanaapuriensa kanssa energian hintaan tai sen kauttakulkuun liittyvistä asioista.

Voi jopa olla, että Venäjän näkökulmasta suomalaiset ydinvoiman rakentamishankkeet ovat ainakin lyhyemmällä tähtäimellä paljon vahingollisempia heidän eduilleen kuin mitkään liittoutumispyrkimykset. Toisaalta ydinvoiman rakentamisen ja energiaomavaraisuuden kasvattamisen voi nähdä varautumisena NATO-jäsenyyden synnyttämiin hankauksiin energiatoimituksissa. Ydinvoimaloiden toimiluvat ovat siksi myös turvallisuuspoliittisia asiapapereita.

Lännestä päin on valittu hyvin toisenlainen taktiikka ainakin julkisuudessa. USA ja NATO puolestaan korostavat, miten mahdollinen NATO-jäsenyys on vain ja ainoastaan Suomen oma asia. Vuolassanaisesti kiitellään suomalaisten osallistumista Afganistanin sotaan ja muistetaan joka välissä kehaista suomalaista sotilasta.

Ruotsikin on nyt aktivoitunut turvallisuuspoliittisessa vaikuttamisessaan Suomen suuntaan. Arviot motiiveista liikkuvat hyvin laajalla alueella, mutta yhtenä tavoitteena Pohjoismaisen puolustusyhteistyön rakentamisessa on todennäköisesti Ruotsin Kokoomuksen pyrkimys suomalaisen veljespuolueensa kanssa viedä maita lähemmäs NATO-jäsenyyttä. Jäsenyys on kummankin puolueen ohjelmassa ja on siis täysin julkilausuttuun tavoitteeseen perustuvaa politiikkaa tehdä niin. Mutta eihän sitä kumpikaan kirveelläkään varmaan myönnä.

Baltiassa nähtäisiin kaikki Pohjoismaat mielellään NATOn jäseninä ja tätä halua ei peitellä lainkaan, päinvastoin. Ne ovat kuitenkin niin saamapuolella turvallisuuden luomisessa, että niiden painoarvo ei tässä keskustelussa ainakaan toistaiseksi kovin suuri ole.

Näissä mietinnöissä joutuu helposti peilitaloon, jossa motiivit, syyt ja seuraukset alkavat ylianalysoinnin kautta näyttäytyä sekavasti toistuvana liikkeenä. Mutta joka tapauksessa on hyvä miettiä sitä, että mitä minkäkin asian takana on ja yrittää tulkita tästä informaatiota täynnä olevasta maailmasta ne olennaisimmat merkit, joiden takana on suunnitelmallista ja tavoitteellista toimintaa.


Lisäys 11.2. : Juuri ilmestynyt Ulkopoliittisen Instituutin kommentti-paperi: Nato-jäsenyys ei ole ihmelääke