Turpotyypittelynä tasapainottelijat, loikkaajat ja stopparit

Viime perjantaina ilmestynyt Nato-selvitys on otettu vastaan keskimäärin positiivisesti. Ministerin pakolliset kehut luovutustilaisuudessa olivat kerrankin ihan paikkansapitäviä. Selvitys on hyvin kirjoitettu, tietorikas, ajatuksia herättävä ja keskustelua eteenpäin vievä. Osaltaan myönteistä vastaanottoa on auttanut se, että siitä ovat hyvin erilaisia näkemyksiä edustaneet ihmiset saaneet otettua omaa näkemystään tukevia osia. Kun jotakin asiaa tarkastelee tasapuolisesti, niin sieltä tosiaan saa tosiaan ammennettua aineksia puolesta ja vastaan. Selvityksen pohjalta on ilmoitettu jo hyvin monensuuntaisen toiminnan ehdottomasta järkevyydestä. Tämä kertoo paitsi selvitystyön kattavuudesta, myös meille kaikille tyypillisestä tavasta poimia omia kantojamme tukevia faktoja ja näkemyksiä esiin.

Ihan kaikki eivät kuitenkaan selvityksestä ole olleet innoissaan. Turvallisuuspolitiikkamme valtavirta on vienyt läntistä integraatiota kohti ja siitä ovat jotkut saaneet nyt tarpeekseen. Vaikka sanavalinnoilla ja vivahteilla on eroja, niin on muodostumassa ryhmä, joka haluaa tämän kehityksen pysähtyvän nyt. Näkyvimpiä stoppareita ovat Risto Volanen ja nyt hänen rinnalleen astui näyttävästi SDP:n presidenttiehdokkuutta mielivä Eero Heinäluoma. Hieman makuasia, ovatko nämä herrat jopa kääntämässä aikaa taaksepäin linjauksillaan, mutta Paavo Väyrysestä niin voi sanoa varauksitta. Tosin hän ei ole selvitykseen vielä ottanut julkisesti kantaa Nato-selvitykseen. Äärimmäisin kohtaamani näkökanta oli valtiopäiväneuvos Mikko Elon (sd) kirjoitus Vastavalkea-disinformaatiosivustolla, jossa hän leimasi selvityksen sotapropagandaksi.

Nato-selvityksessäkin todetaan, että Suomi ei enää voi olla lähempänä Natoa olematta jäsen. Saimme Walesin huippukokouksessa erityisaseman edistyneinä kumppaneina eikä tästä käytännössä ole mahdollisuutta syvempään yhteistyöhön. Tämä todetaan myös Nato-selvityksessä erittäin selkeästi ja myös käydään läpi, mistä jäsenyyden ulkopuoliset jäävät paitsi. Siksi on kovin luontevaa, että tässä kohtaa syntyy vastarintaa sille liikkeelle, joka on tuonut meidät tähän pisteeseen. Mikään inhimillinen prosessi ei ole montaa hetkeä stabiili ja siksi intuitiivisesti ymmärretään, että jos liike ei pysähdy, on todennäköisenä seurauksena Nato-jäsenyys. Siksi stopparit ovat nyt terhakoituneet.

Kokoomus, sekä Suomessa että Ruotsissa, haluaa mennä Natoon että heilahtaa. Ruotsissa myös muu porvariblokki kannattaa jäsenyyttä. Suomessa jäsenyyden kannatus on varsin matalalla tasolla. Joka tapauksessa nämä loikkaajat ovat valmiita ja halukkaita Nato-jäsenyyteen mahdollisimman pikaisesti.

Virallinen linja saadaan ulos kesäkuussa ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selonteossa. Se noudatellee hyvin tarkkaan presidentti Niinistön aktiivista vakauspolitiikkaa eli neljän pilarin tasapainottelua. Olennainen osa tässä jatkuvassa tasapainon säädössä on Nato-jäsenyyden mahdollisuus. Kuten Nato-selvityksessä todetaan, olisi Suomella yksi keino vähemmän, jos Nato, tai me itse, sulkisimme jäsenyyden mahdollisuuden pois:

”Jos Nato päättäisi sulkea ovensa (Torschluss), Suomi ei enää voisi käyttää Nato-jäsenyyden mahdollisuutta – ja todellisuutta – keinona hallita pysyvää geopoliittista dilemmaansa, jonka sen vaikeasti ennustettava naapurimaa aiheuttaa.”

Julkisessa keskustelussa voi siis nähdä kolme suuntausta, jotka todennäköisesti lähivuosina konkretisoituvat erilaisiksi kannoiksi poliittisiin päätöksiin. Stopparit katsovat läntisen puolustusyhteistyön olevan jo riittävän tai jopa liian pitkällä. Nato-jäsenyyttä haluavat ovat loikkaamassa Natoon, saaden voimaa näkemyksiinsä Ruotsin tilanteesta ja Venäjän toimista, vaikkei kansa puolustusliitolle olekaan lämmennyt. Kolmas ryhmä on sillä nykyisellä virallisella linjalla olevat, jotka pyrkivät tasapainottelemaan strategisen kärsivällisesti suurin piirtein nykyisen asetelman puitteissa.

Näistä ryhmistä kaksi on varsin selkeää. Stopparit ovat kuitenkin vasta muotoutumassa oleva ryhmä, jonka koostumus ja keskeiset argumentit ovat vielä hakusessa. Valtiosihteeri Risto Volasen bloggausta Nato-selvityksestä on jaettu laajalti niiden keskuudessa, jotka pitävät Nato-jäsenyyttä ehdottoman epätoivottavana. Se onkin varsin kattava esitys niistä argumenteista, joita tässä keskustelussa paljon käytetään ja jotka uskoakseni muodostuvat keskeiseksi osaksi stopparien näkemyksiä. Käyn tässä läpi merkintää, keskittyen toki niihin kohtiin, joissa löydän huomautettavaa faktojen, ilmaisun tai logiikan puolesta.

Volasen tekstistä huokuu taustalta selvä kuva siitä, mitä Venäjä haluaa. Itselläni on kuitenkin hankalaa miettiä Venäjän konkreettisia tavoitteita ainakaan sen omien ilmoitusten perusteella. Valhe on sille strateginen ja viimeisten vuosien aikana taajaan käytetty väline. Ei Venäjän julkisista ulostuloista voi lukea mitä se jossakin tietyssä tilanteessa haluaa, sillä sen teot ovat niin usein muuta kuin sanat. Isossa kuvassa Venäjä haluaa olla kauniisti sanottuna mahdollisimman vaikutusvaltainen toimija, varsinkin lähialueillaan. Tietysti jos ottaa lähtökohdaksi sen, että Venäjä on kulloisessakin tilanteessa aina oikeassa, niin voi olla varma, että reagoi Venäjän tahdon mukaisesti. Se ajattelutapa oli aikoinaan suomettumisen ytimessä. Joka tapauksessa Venäjä on nyt liikkeessä ja ottaa lisää tilaa itselleen.

Risto Volasella on tietoa, näkemystä ja kykyä olla vallitsevan linjan terävimpiä kriitikoita. Tässäkin hän vyöryttää esiin suuren määrän historian tapahtumia, luoden uskottavuutta antamalla ymmärtää nähneensä kulissien takana omakohtaisesti asioita. Kuten hän pääministerin valtiosihteerinä ja aiemminkin varmasti näkikin. Silti olisin toivonut tekstiltä suurempaa tarkkuutta. Tuntuu kuitenkin oudolta, että kokenut ja asioiden laidan ymmärtävä asiantuntija on eri tavoin lyöttäytynyt sanoissa ja teoissa yhteen varsin epäilyttävien tahojen kanssa. Tämäkin teksti häneltä on julkaistu disinformaatiosivusto Vastavalkeassa. Myös siellä täällä pilkahtaa esiin ajatuskulkuja, jotka nostavat hieman kulmakarvoja. Esimerkiksi monia tyrmistyttäneet sopimukset (isäntämaa yms) ja yhteiset harjoitukset, myös Suomen maaperällä, ovat pitkän kehityskulun tulos, mutta Risto Volanen toteaa tästä kehityksestä happamasti ”Kotimaassa valtamedia on tukenut ja suojannut sitä viime aikoihin asti.” Tuossa lauseessa annetaan kuva median aktiivisesta toiminnasta jonkin valtiokoneiston päätösprosessin peittelemisessa ja käytetään myös termiä ”valtamedia”. Nämä kuvaukset ovat tuttuja erilaisten salaliittoteoreetikoiden teksteissä.

Volasen peruslähtökohta on se, että Itämerellä kohtaavat nyt vallat, jotka kummatkin varsin yhteismitallisesti ovat syypäitä tilanteen kiristymiseen. Itse näen tilanteen hyvin eri tavalla. Ei niin, etteivätkö vallat tosiaan kilpailisi keskenään vaikutusvallasta, vaan siksi, että käytetyt keinot ovat eri mitallisia. On eri asia hieroa sopimuksia, käyttää diplomatiaa ja vähän painostaakin välillä, kuin asevoimin siirtää rajoja. Tai kuten Saksassa parhaillaan tapahtuu, pyrkiä horjuttamaan istuvaa hallitusta. Suomea on painostettu niin ETYJin viisumikiistan kuin rajasopimuksen kohdalla rujosti. Vaikka sekä Yhdysvallat että Venäjä tosiaan vaikutusvaltaa Euroopassa haluavatkin, ne paitsi tavoittelevat sitä eri keinoin, myös sen tavoittelun laadussa on eroja. Tämä tilanne varmasti ymmärretään ulko- ja turvallisuuspoliittisessa koneistossa joka osa-alueella, mutta sitä ei sanota ääneen. Suomen perinteisesti vähäeleinen ja hillitty tapa kommentoida tai mieluummin olla kommentoimatta kokonaan ulko- ja turvallisuuspoliittista tilannetta, jättää mahdollisuuden erilaisille näkemyksille. Itse pidän päätöksenteon ja suuren yleisön tilannekuvan eroja potentiaalisesti vaarallisena asiana. Se kun kaventaa valtiojohdon mahdollisuuksia tehdä tarpeen tullen voimakkaita päätöksiä.

Volasen viittaukset eri tapahtumien ulottuvuuksiin jäävät pinnallisesti vakuuttaviksi, mutta sisällöltään varsin ohuiksi. ”Geopoliittisesti katsoen kylmän sodan jälkeen Itämerelle muodostui voimatasapaino, jossa idän tai lännen painon muuttuminen vahingoittaisi myös etuilijaa itseään.” Tällä Volanen viitannee siihen, että Suomen ja/tai Ruotsin liittyminen rikkoisi tämän voimassaolevan voimatasapainon. Voidaan myös varsin perustellusti sanoa, että läntinen Eurooppa oli hyvää vauhtia tyhjentymässä yhdysvaltalaisista joukoista, joita nyt palautellaan. Tässä välissä ehti parisen vuotta sitten olla lyhyt hetki, jolloin ensimmäisen kerran Sisilian maihinnousun jälkeen vuonna 1942 1943 Euroopan maaperällä ei ollut yhtään yhdysvaltalaista hyökkäysvaunua. Taas niitä on.

Volanen käyttää Nato-selvityksestä nimitystä Nato-arvio, joka on poimittu sen otsikosta. En tiedä mitä hän tällä yleisestä linjasta poikkeavalla nimityksellä haluaa viestiä, mutta tässä lainauksessa Nato-arvio siis viittaa Nato-selvitykseen.
”Tässä tilanteessa maan natomieliset ymmärrettävästi odottivat kehotusta laittaa töpseli seinään. Nyt tämä selkeästi läntisin silmälasein tehty Nato -arvio sanoo, että käyttäkää järkeänne. Siinä pistorasiassa on sellainen jännite, että syttyy tulipalo.”
Tässä Volanen antaa minusta väärän todistuksen selvityksen sisällöstä. Nato-selvitys arvioi toki Venäjän käyvän rujoihinkin vastatoimiin, mutta rauhoittuvan ajan mittaan. Kuitenkin tässä Volanen peitellysti sanoo Nato-jäsenyyden johtavan sotaan. Tai niin minä ainakin tuon tulipalo-ilmauksen tulkitsen. Volanen myös palaa sodanuhkaan:
”Huomio kiintyy ”suurstrategian muuttamiseen” ja Ruotsiin ”noin parisataa vuotta sitten”. Suurstrategia tarkoittaa suurvaltojen voimasuhteiden muutosta pohjoisessa Euroopassa tai oikeastaan pohjoisella maapallolla. Kun Norja on jo Natossa muodostuisi Venäjän rajalle yhtenäinen Yhdysvaltojen-Pohjolan-Baltian vyöhyke, ja Venäjä jäisi mottiin sekä Suomenlahdella että pohjoisilla merillä. Historiasta ei ole tietoa, että tällainen muutos suurvaltojen voimasuhteissa olisi tapahtunut ilman sotimista tai sopimista.”
Tässä, kuten monessa muussakin kohdassa Volasen ajattelua, näkyy Venäjän tapa hahmottaa tilannetta. Se, että onko tämä yhteneväisyys enemmän järkevää pienvaltiorealismia vai suomettumista, on sitten kunkin tulkittavissa. Joka tapauksessa tämä lähes ikuinen ”Piiritetty Äiti-Venäjä” -myytti elää tässä tulkinnassa vahvasti. Se on Venäjän keskeisiä viestejä kaikissa ilmansuunnissa.

Tämä ”jos toimimme väärin, johtaa se sotaan ja tuhoon” -ajattelu on toisen maailmansodan lopputilanteen oppi, jota noudatettiin Suomessa Neuvostoliiton kaatumiseen asti. Kekkosen asema tämän kansakunnalle hengenvaarallisen aseman takuumiehenä oli hänen valtansa perusta. Se, että onko tämä edelleen relevantti tapa hahmottaa tilannetta, on minun mielestäni hyvin perusteltu kysymys. Tottakai Suomen pitää ottaa huomioon iso naapurinsa, mutta tällaisen ajattelutavan hyväksyminen johtaa melko lailla vääjäämättä suomettumiseen.

Volanen nostaa esille vuoden 1997 Clinton-Jeltsin -sopimuksen tärkeyden. Hänen mukaansa Naton läsnäolon kasvaminen itäisissä jäsenmaissa on sen vastaista: ”Sen tulkinnoista kiistellään nyt, mutta jos tuota sopimuskokonaisuutta aletaan unohtaa lännessä on vaara, että niin käy myös idässä.” Kuitenkin nyt käynnissä olevan turvallisuuskriisin yksi keskeisimpiä piirteitä on Venäjän piittaamattomuus kansainvälisistä sopimuksista. Krimin miehitys rikkoi ETYKin päätösasiakirjaa, Ukrainan rajat taannutta Budapestin muistiota ja ties mitä kaikkia muitakin kansainvälisiä sopimuksia. Samoin Venäjän käymä tunnukseton sota Itä-Ukrainassa on jotain ihan muuta kuin mitä kansainväliset sopimukset edellyttävät valtioilta keskinäisessä kanssakäymisessään. Kaikki valtiot, myös USA, venkoilevat sopimuspohjaisessa kansainvälisessä oikeudessa enemmän tai vähemmän, mutta nykyinen Venäjä näyttää näkevän näissä sopimuksissa lähinnä vain keinon kiristää itselleen mieluisampia päätöksiä muilta. Aitoa kv-oikeuden kunnioitusta ei Kremlissä ole juuri nyt nähtävissä lainkaan. Paitsi tietysti silloin, kun se sattuu käymään yksiin heidän tavoitteidensa kanssa. Tilanteessa on myös nähtävissä muistakin asioista tuttu projektio, jossa Venäjä syyttää muita juuri siitä, mitä on itse tehnyt.

Ylipäätään Volanen tuntuu kuvaavan Venäjän toiminnan lähes puhtaasti reaktiiviseksi ja ymmärrettäväksi: ”Tämän vuosikymmenen alussa Venäjä jatkoi itsetietoisena, Presidentti Obama aloitti Venäjän reset –politiikan, mutta vaihtoi sen pian reassurance –politiikaksi. Se pyrki rauhoittamaan Baltian maita ja Puolaa liian lähentymisen pelosta sekä ohjuspuolustussuunnitelmaan tehdyn muutoksen vuoksi.  Käytännössä se johti myös uuteen aktiivisuuteen Baltian-Pohjolan-Nato/USA:n yhteistyön vahvistamiseksi.” Reset-politiikan jäi syrjään pitkälti vastakaiuttomuuden takia. Viimeistään Krimin tapahtumat huuhtoivat pois viimeisetkin rippeet siitä. Baltian maiden ja Puolan pelko nousi samaa tahtia Venäjän ulkopolitiikan aggressivisuuden takia. Sen takia pienet liittoutuvat isojen kanssa, että saisivat tarpeen tullen suojaa.

Volanen ymmärtää historian merkityksen nykypäivän olemuksen keskiössä ja olen siitä hänen kanssaan samaa mieltä. Joistakin historian tulkinnoista sen sijaan olen eri mieltä. Volanen kirjoitaa: ”Osa uudenajan alun ”Pohjoista ratkaisua” oli muodostaa uusi autonominen Suomen suuriruhtinaskunta Pietarin suojaksi ja myös Tukholman rauhoittamiseksi, koska itse Venäjä ei suoraan laajentunut Ruotsin maarajalle tai venäläistänyt Suomea.” Suomen autonomian välitön syy oli kylläkin lukuisia kapinoita aikaansaaneiden suomalaisten rauhoittaminen. Ruotsista ei siinä tilanteessa enää ollut huolta. Toki sen suurvaltakauden lopullista loppua ei voinut siinä tilanteessa tietää.

Volanen kirjoittaa: ”Kolmen sodan jälkeen Mannerheim ja Paasikivi ratkaisivat ongelman niin, ettei Suomi anna aluettaan Venäjän vihollisten käyttöön eikä siis ala itse Venäjän viholliseksi. Se on turvannut vakaan rauhan yli 60 vuotta, eikä kenelläkään ole argumenttia, miksi tätä vakautta pitäisi vaarantaa.” Se kuinka vakaa rauha on ollut, voidaan kyseenalaista vaaran vuosineen, noottikriiseineen ja sotaharjoittelupyyntöineen. Tähän on myös sisään leivottu näkemys siitä, että Suomi Natossa olisi maan antamista Venäjän vihollisen käyttöön. Vaikka  tämä ajatus tuntuu perinpohjin typerältä, sillä ei Venäjän kimppuun ole kukaan hyökkäämässä, koska sitä sotaa ei voisi voittaa, niin tämä on Venäjän näkemys. Se katsoo Naton ja Yhdysvaltain uhkaavan sitä sotilaallisesti. Käytännössä kuitenkin lähes ainoa tilanne, jossa Venäjä joutuu Nato-maiden sotatoimien kohteeksi, on sen oma hyökkäys johonkin puolustusliiton alueelle. Tätä todennäköisyyttä voi sitten halutessaan käyttää joko puoltamaan tai torjumaan Suomen Nato-jäsenyyttä. Eero Heinäluoma Verkkouutisissa:
”Heinäluoman mielestä Suomen ja Ruotsin pysyminen sotilasliittojen ulkopuolella on Pohjolassa vakauttava ja alueen turvallisuutta vahvistava tekijä.
– Suomi ei uhkaa omalla toiminnallaan ketään eikä Suomen alue ole käytettävissä hyökkäyksiin kolmansia maita vastaan. Tästä linjasta on tärkeä pitää juuri nyt kiinni.”

Volanen nostaa esiin myös puheet ydinaseiden merkityksestä: ”Kummallakin puolella pohditaan sekä seuraavia askeleita että loppupeliä. Nato -arvion rankin lause on ”että Baltian maiden joutuessa hyökkäyksen kohteeksi Nato voisi olla pakotettu turvautumaan ydinaseilla uhkaamiseen”. Tämän skenaarion kuulin vuosi sitten merkittävältä henkilöltä myös Washingtonissa, tosin niin että ensimmäinen uhkaus kuultaisi Moskovasta.”

Venäjä tosiaan on uhkaillut ydinaseilla. Näin tapahtui mitä ilmeisimmin Krimin valtauksen yhteydessä. Myös Tanska ja Britannia ovat saaneet osansa uhkailusta, Baltian maat ja Ruotsi samoin.  Sinällään ei ole mikään ihme, että ydinase on Venäjälle niin käyttökelpoinen ja keskeinen väline tavoitteidensa edistämiseen, sillä maan voimavarat ovat kuitenkin hyvin rajalliset. Joka tapauksessa on selvää, että Naton tai USAn hyökkäys Venäjälle käynnistäisi hyvin todennäköisesti täysimittaisen ydinsodan, jossa ei ole voittajia. Siihen nähden Kremlin lietsoma lännen sotilaallinen uhka tuntuu järjettömältä. Uhka puolin ja toisin on onneksi enemmän poliittinen kuin sotilaallinen.

Volanen nostaa esiin Yhdysvaltain ohjustentorjuntajärjestelmän, jonka Venäjä väittää pyrkivän estämään sen kostoiskukyvyn. Eli siis poistaisi kauhun tasapainon, joka on tähän asti estänyt ydinsodan. Käytännössä mikään järjestelmä ei pysty estämään täysimittaista ydinhyökkäystä. Toki montakin ohjusta voi jäädä matkan varrelle, mutta ei sillä oikeasti ole merkitystä iskeekö maahan 1 800 Venäjän valmiudessa olevaa ydinkärkeä vai 1 645 ydinkärkeä. Tuho on riittävän totaalinen joka tapauksessa.

Olen siis monessa asiassa Volasen kanssa eri mieltä, mutta kunnioitan ehdottomasti hänen kykyään ja haluaan ottaa osaa tähän äärimmäisen tärkeään julkiseen keskusteluun. Juuri nyt tarvitaan mahdollisimman paljon vuoropuhelua seulomaan ajatuksia ja etsimään keinoja, joilla selviämme tämän kenties vielä pitkäänkin myrskyävän vaiheen läpi.

Nato-selvityksestä

Selvityksen luovutustilaisuus esitettiin suorana YLE Areenassa (kuvakaappaus). Kuvassa naurattaa "Vaaratilanne ohi" -kuulutus joka keskeytti tilaisuuden. 

Muistan kun joskus seurasin kateellisena Ruotsin turpo-skenen vilkasta keskustelua Sälenin alla. Nyt ei tarvitse enää olla kateellinen. Meillä käydään nyt reipasta ja erimielistäkin ulko- ja turvallisuuspoliittista keskustelua. Nyt julkaistu Nato-selvitys antaa varmasti potkua siihen, kunhan ei vain jumittuisi jostain sivulauseen epäolennaisuudesta vänkkäämiseksi.

Nato-selvityksen tehnyt työryhmä (Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, suurlähettiläs René Nyberg, Ruotsin entinen Helsingin-suurlähettiläs Mats Bergquist sekä ranskalainen, kansainvälisen politiikan tutkija ja diplomaatti François Heisbourg) määrittelee lähestymistapaansa kliiniseksi ja onnistuu myös tuottamaan analyyttisen ja viileästi Suomen turvallisuuspoliittista asemaa luotaavan katsauksen. Kysymys ei siis ole ulkoministeriön tai hallituksen kannoista, vaan nimenomaan asiantuntijaryhmän näkemyksistä.

Ikävän usein turvallisuuspoliittisessa keskustelussa keskustelijan näkökanta määrää hänen tilannekuvansa. Tapana on nostaa esiin niitä seikkoja, jotka tukevat omaa näkökulmaa ja vähätellä sitä kyseenalaistavia asioita. Selvitysryhmän kylmäpäisyys tulee näkyviin paitsi asioiden arvottamisesta pidättäytymisenä, myös eri ulottuvuuksien kiitettävän laajana läpikäymisenä. Selvityksen tarjoama iso ja hyvin jäsennelty tietomäärä on osa paketin toimivuutta. Näkökulmasta riippuen voi selvityksestä hakea tukea omalle näkökulmalleen tai mitätöidä sitä käymällä jotakin sen nostamaa asiaa vastaan.

Varsin pian syntyy varmaankin näkemys siitä, että pidetäänkö selvitystä yleisesti myönteisenä vai kielteisenä Nato-jäsenyydelle. Etukäteen sen sanottiin olevan kielteinen, mutta ainakaan omiin silmiini se tosiaankaan siltä näytä. Pikemminkin epäilen sitä pidettävän Nato-jäsenyyttä ajavana ihan vain sen takia, että se pystyy esittämään jäsenyyden loogisena valintana. Kun sekä vastustajat että kannattajat kun tapaavat leimata vastakkaisen mielipiteen typeräksi, niin asian esittäminen loogisena kokonaisuutena voi hyvinkin aiheuttaa Nato-jäsenyyden vastustajissa protestimieltä. Toisaalta sitten taas selvityksen suorasukaisuus myös jäsenyyteen liittyvien riskien kohdalla, joita monet kannattajat haluavat häivyttää. Joka tapauksessa selvitys vastaa huutoon siitä, että Nato-keskustelun ei ole väitetty edenneen minnekään juupa-eipäs -väittelystä.

Julkistuksen alla asiaa on käsitelty julkisuudessa poikkeuksellisen paljon. Selvityksestä on, hyvin epätyypillisesti ulkoasiain alalla, vuodettu tietoja ja näkemyksiä suomalaisittain runsaasti etukäteen. Erityisesti monia tuntui huolestuttavan etukäteen se, että kaksi jäsentä ryhmässä oli esittänyt parisen vuotta sitten mielipiteen, että Suomen ei olisi järkevää liittyä Natoon. Toki selvitys oli ilmeisesti suhteellisen pitkään valmis ja laajahkossa etukäteisjakelussa, mutta silti. Nähtäväksi jää, miten paljon siihen liittyvä keskustelu suuntautuu itse asiaan eli Nato-jäsenyyteen ja kuinka paljon pureudutaan selvitykseen, sen tekotapaan ja tekijöihin.

Selvityksen kokonaisvaltaisuus koskee myös sen johtopäätöksiä. Työryhmä ei oteta kantaa siihen, pitäisikö Suomen liittyä Naton jäseneksi. Mutta yhdessä johtopäätöksessään se on ehdoton: jos näin toimitaan, on se suurstrateginen päätös. Siis peruuttamaton ja jopa vuosisatoja vaikuttava. Selvityksessä myös esitetään hyvin perustellen, että lopputuloksesta riippumatta Suomen ja Ruotsin kannattaa tehdä ratkaisu yhdessä. Yhteinen päätös ajaisi työryhmän mielestä myös Naton etua.

Selvityksessä on nostettu esiin kolme keskeistä ulkopuolista ulottuvuutta, jotka vaikuttavat Suomen ratkaisuun: Ruotsin päätös, Venäjän reaktio mahdolliseen jäsenyyteen sekä Naton jäsenmaiden kanta jäsenyyshakemukseen. Ruotsissa koko porvariblokki on Nato-jäsenyyden kannalla, sosialidemokraatit suurimmalta osin vastaan ja ruotsidemokraateilla ei ole virallista kantaa. Ruotsia hallitsee epäsuosittu vähemmistöhallitus, jonka kaatuminen johtaisi jo aiemmin lähellä olleisiin ennenaikaisiin vaaleihin. Nykyisten mielipidetiedustelujen mukaan uusissa vaaleissa valtaan nousisi todennäköisesti Nato-jäsenyyttä kannattava hallitus. Joka tapauksessa Ruotsissa parlamenttivaalit pidetään viimeistään vuonna 2018.

Venäjän reaktioiden selvitys arvioi muistuttavan sen reaktioita aiempiin Nato-liittymisiin. Ensin vastustusta, sitten vastatoimia ja ajan mittaan suhteet palaavat suurin piirtein entiselle tolalle. Ylipäätään selvitys sisältää hyvin suorasanaisia arvioita Venäjän toimista ja tavoitteista. Se esimerkiksi nimeää itärajalla yllättäneet turvapaikanhakijat Venäjän hybridivaikuttamisen keinoksi. Erityisen hyvin Venäjää kuvaava lause raportissa on: ”Tyytymättömänä valtana Venäjä on tehnyt arvaamattomuudesta strategisen ja taktisen hyveen, jota tukee vaikuttava poliittinen ja sotilaallinen ketteryys.” Tyytymätön valta kuvaa hyvin Putinin Venäjän olemusta ja tässä on myös tiivistetty hyvin se, miten Putin on kerta toisens jälkeen pitänyt aloitteen itsellään, koska pystyy tekmään päätöksiä nopeasti pienessä piirissä. Arvaamattomuus on pinnallista, sillä Venäjä on jatkuvasti toiminut hyvin harkitusti ja voimankäyttöä tarkasti säädellen, vaikka onkin halunnut antaa kuvan ympäriinsä pinenkin syyn takia hutkivasta häiriköstä.

Naton jäsenmaiden suhtautumista Suomen (ja Ruotsin) jäsenyyteen selvitys pitää suhteellisen ongelmattomana. Selvityksessä pidetään Suomen teknistä ja toiminnallista Nato-yhteensopivuutta jo lähes täydellisenä. Naton politiikka ja vaatimukset ovat selvityksen mukaan yleisesti ottaen yhtäpitäviä Suomen puolustuspolitiikan tarpeiden kanssa. Ja myös kääntäen, Suomen puolustuksen ryhmitys ja strateginen asemoituminen Venäjää kohtaan ovat yhdenmukaisia Naton tavoitteiden ja linjausten kanssa.

Neljään pilariin perustuva aktiivinen vakauspolitiikka on se ulko- ja turvallisuuspoliittinen linja, jolla Suomi tällä hetkellä etenee. Nelijalkainen jakkaramme on kuitenkin keikkunut viime aikoina, vaikka valtiojohto on sillä istuessaan pitänyt pokan kiitettävästi. Tosin näin epävakaina aikoina ei yksikään ratkaisu ole vakaa. Nykytilanteen ongelmana on kuitenkin ollut asemamme väittäminen muuksi kuin mikä se on. Tuleva ulko- ja turvallisuuspoliittinen selonteko vastannee omalla tavallaan siihen kysymykseen, mitä jakkara-mallin kanssa on odotettavissa, vaikkei valtion poliittisesti laatiman asiapaperin voi olettaa olevan yhtä selväsanainen kuin tämä Nato-selvitys.

Selvitys ei käsittele sitä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Suomen jättäytyessä julkilausutusti ja pysyvästi Naton ulkopuolelle. Sehän ei ollut ryhmän tehtäväkään, mutta tämäkin vaihtoehto ansaitsisi myös perusteellisen avauksen. Paluuta idän ja lännen väliin puolustaa muun muassa Paavo Väyrynen ja ajatuksella näyttää olevan kannatusta myös siellä täällä muuallakin.

Selvitys ei ota kantaa Suomen Nato-jäsenyyteen, mutta pitää sitä realistisena mahdollisuutena. Ei nopeasti eikä läpihuutojuttuna, mutta olemassa olevana mahdollisuutena. Työryhmä myös tekee selväksi, että ratkaisu on iso ja epävarma. Mutta tällaisina aikoina kaikki liikkeet ja liikkumatta jättämiset ovat isoja ja epävarmoja. Selvitys antaa keskustelulle pohjaa ja täyttää näin sille annetun tehtävän kiitettävästi. Tästä avautuvan keskustelun merkitys taas on siinä, että se antaa paremmat lähtökohdat demokraattiselle päätöksenteolle.

Lämpimästi suosittelen kaikille tämän paljon tietoa sisältävän selvityksen lukemista. Oli mieltä mieltä tahansa, antaa se välineitä ymmärtää enemmän ja keskustella paremmin.

Vieraskynä: Nato-selvitys ja kyseenalainen objektiivisuus

Hallituksen asettama asiantuntijaryhmä luovuttaa loppuviikosta ulkoministeri Timo Soinille arvionsa Nato-jäsenyyden vaikutuksista Suomelle. Selvityksen työprosessi on pysynyt visusti medialta piilossa, mikä onkin ollut työrauhan kannalta hyvä asia. Työrauha ei kuitenkaan ole estänyt selvityksen sisältöön liittyvien arviointien tekoa.

Selvityksen työryhmään asetettiin henkilöitä, joilla haluttiin olevan ammatillista substanssia ja samalla ”poliittista liikkumavaraa”. Toisin sanoen työryhmän haluttiin olevan mahdollisimman asiantunteva ja objektiivinen. Tätä periaatetta mukaillen työryhmään valittiin Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen, ranskalainen diplomaatti/kansainvälisen politiikan tutkija Francois Heisbourg, joka toimii Geneven turvallisuuspolitiikan keskuksen (GCSP) puheenjohtajana, ja eläkkeellä olevat suurlähettiläät René Nyberg ja ruotsalainen Mats Bergquist.

Asiantuntemusta työryhmältä ainakin löytyy, objektiivisuutta kenties vähemmän. Tällä viitataan suurlähettiläskaksikkoon Nyberg ja Bergquist. Marraskuussa 2014 Nyberg ja Bergquist kirjoittivat Helsingin Sanomiin kirjoituksen otsikolla ”Suomen ja Ruotsin on syytä pysyä Naton ulkopuolella”.   Suurlähettiläiden pääidea on pitäytyminen sotilaallisessa liittoutumattomuudesta, jota he nimittävät ”strategiseksi päälinjaksi”. Tämä linja on kirjoituksen mukaan ”Ruotsissa 200 vuotta vanha” ja ”Suomessakin lujasti ankkuroitu”. Sivulauseessa ilmaistaan huoli Venäjän provosoitumisesta maiden Nato-jäsenyyden seurauksena.  Suomen ja Ruotsin Nato-politiikka ratkaistaan suurlähettiläiden mukaan iänikuisella ”Nato-optiolla”, johon Suomi voi ”turvautua, jos tilanne sitä vaatii”. Kaksikon ratkaisut nojaavat vahvasti ideologiseen pohjaan, sillä kirjoituksessa ei juuri oteta huomioon sotilasstrategisia puolia tai Venäjän lisäksi muita alueellisia toimijoita.

Nato-jäsenyydestä tulee pystyä käymään monipuolista ja kattavaa keskustelua. Turvallisuuskäsitykset perustuvat viime kädessä tunteeseen, joten vääriä vastauksia ei ole. Läpinäkyvyyden ja julkisen keskustelun laadun kannalta Nato-selvityksen työryhmän kokoonpano on kuitenkin ongelmallinen. Ryhmään on asetettu henkilöitä, joilla näyttäisi olevan vahva oma käsitys Suomen Nato-jäsenyydestä ja sitä kautta selkeä agenda selvityksen suhteen. On vaikeaa kuvitella, etteivätkö Nybergin ja Bergquistin henkilökohtaiset näkemykset vaikuttaisi tulevan selvityksen sisältöön – asetelma ei ole hallituksen toiveista huolimatta juurikaan objektiivinen. Selvityksen sisällön tuntevien lähteiden perusteella näin on myös asian laita. Näiden lähteiden mukaan selvityksen johtopäätökset eivät tule sisältämään merkittäviä poikkeuksia suhteessa suurlähettiläiden pääkirjoitukseen.

Kun selvitys julkaistaan loppuviikosta, suosittelen toimittajia ja muita turvallisuuspolitiikasta kiinnostuneita pitämään tämän objektiivisuus-näkökulman mielessä raportin tuloksia arvioidessa. Ei välttämättä olisi lainkaan huono ajatus verrata selvityksen keskeisiä johtopäätöksiä Nybergin ja Bergquistin Helsingin Sanomien kirjoituksessaan esitettyihin arvioihin. Samankaltaisuus saattaa yllättää, jolloin koko selvityksen objektiivisuus ja samalla uskottavuus voidaan kyseenalaistaa.

Haastavina aikoina turvallisuuspoliittinen keskustelu on tarpeen ja erityisesti kansalaisten pitäminen ajan tasalla on erittäin tärkeää. Tämä on samalla hyvin vastuullinen tehtävä – tarkoituksena on esitellä kansalaisille vaihtoehtoja ja ratkaisuja mahdollisimman monipuolisesti. Ennen kaikkea olisi tärkeää tarjota asiaperustaa turvallisuuspoliittiseen keskusteluun. Nato-selvityksen suhteen tämä vastuullisuus on arveluttavaa, sillä raportin tulokset ovat ainakin osittain ennalta määritelty.

N.N.
Kirjoitus on nimimerkillä sen sisältämien tietojen arkaluontoisuuden takia.

Supon vuosikirja 2015

Perjantaina ilmestyi ensimmäistä kertaa Suojelupoliisin toimintakertomuksen korvaava vuosikirja. Jokainen tiedotusta ymmärtävä tietää, että perjantai on huono aika laittaa mitään ulos, jos haluaa maksimoida asialleen saamansa julkisuuden. Loppuviikosta tapahtuu paljon, seurantajutut tyssäävät viikonlopun olemattomiksi ohennettuihin toimituksiin ja niin edelleen. Mutta jos haluaa
mieluummin välttää huomiota, sopii perjantai siihen erinomaisesti. Googlella ei näin lauantaina illansuussa löytynyt muita opukseen liittyviä juttuja kuin Ilta-Sanomissa olleen ylitarkastaja Tuomas Portaankorvan haastattelu, jossa käytiin läpi ulkomaisten tiedustelupalvelujen värväystä.

Supon vuosikirja on, kuten arvata saattaa, hyvin maltillinen ja ympäripyöreä. Kun ylipäätään Suomen valtion tapa puhua jännitteisistä teemoista on hyvin maltillinen, on Supo sanomisen tavaltaan ja määrältään maltillisuuden huippua. Oikeastaan ainoa ilmeikkäämpi viestinnällinen elementti vuosikirjassa on sen voimakas graafinen ilme. Tummanpuhuvia, uhkaavia kuvia, negatekstiä ja kokonaisuutena melkeinpä agenttimainen ilme. Ulkoasu on aina osa viestiä ja se on varmasti yhtä huolella harkittu ja monen monta kertaa läpikäyty kuin jokainen sana ja lause sisällössä.

Virossa Kapon ja Ruotsissa Säpon vastaavat julkaisut ovat laajuudeltaan, yksityiskohtaisuudeltaan ja sanomisen tavoiltaan hyvin erilaisia kotimaiseen versioomme verraten. Valitun linjan viisaudesta voidaan olla montaa mieltä, mutta missään nimessä maltillisuus ja hiljaisuus eivät ole merkkejä siitä, etteikö oikeissa paikoissa tiedettäisi hyvin tarkkaan missä mennään.

Mutta ei tämä Suponkaan vuosikirja ilman sisältöä ole, päinvastoin. Toki tämä vaatii tulkintaa, sillä yleisluontoiset lauseet tuntuvat viittaavan joihinkin  julkisuudessa olleisiin asioihin. Tai sitten eivät. Siksi tässä esittämäni tulkinnat ovat siis nimenomaan minun näkemyksiäni siitä, mihin missäkin viitataan. Jos puhuu yleisellä tasolla hyvin kiinnostavasta asiasta, on hyväksyttävä se, että tulkintoja näistä väännetään sitten vaikka väkisin.

Vuosikirjassa paljon tilaa saavat erilaiset määrittelyt, joiden avulla selitetään kansalaiselle muun muassa tiedustelu- ja turvallisuuspalvelun eroja. Supon vakituiseksi päälliköksi juuri valittu poliisineuvos Antti Pelttari määrittää esipuheessaan "Muutoksen vuosi" Supon tehtävän ja maailman rajun muutoksen yhteyden jämäkästi: ”Valtionjohdon päätökset monimutkaisissa tilanteissa edellyttävät tuekseen oikea­ aikaista ja luotettavaa tietoa.”

Myöhemmin vuosikirjassa määritellään monia muitakin asioita niin paljon, että siitä tulee välillä suorastaan opasmainen olo. Julkaisun tehtävänä on selvästi edistää Supon tavoitteita, joita sillä on erityisesti tiedustelulain synnyttämiseksi. Sen perusteluun käytetäänkin runsaasti tilaa. Myös vahvaa toivetta Supon kehittämistä tiedustelupalvelun suuntaan on minusta havaittavissa.

Terrorismi on luonnollisesti paljon esillä. Ääriajattelu, sekä jihadismi että äärioikeistolainen, nostetaan uhiksi suomalaisten turvallisuudelle. Mutta. ”Suojelupoliisin näkökulmasta tarkasteltuna suurin uhka valtion sisäiselle turvallisuudelle ovat yksinäiset toimijat. Yksinäisellä toimijalla tarkoitetaan henkilöä, joka tekee itsenäisesti terrori­-iskun tai muun laajamittaisen väkivallanteon.” Breivikit, mitä aatesuuntaa tahansa edustavat, ovat siis se kaikkein suurin uhka, jota on kaikkein hankalin torjua.



Siitä barbariasta ja kaaoksesta Suomen kaduilla, jota niin sanotuilla maahanmuuttokriittisillä foorumeilla kiljutaan kurkku suorana, ei ole jälkeäkään Supon vuosikirjassa. Siellä toki tiedostetaan tilanteen vakavuus, mutta uhat määritellään muuhun malliin:
”Suojelupoliisin toimialalla keskeisimpiä uhkia kansalliselle turvallisuudelle ovat ulkovaltojen Suomeen kohdistama tiedustelu, terroristijärjestöjen toiminnan leviäminen Suomeen sekä ääri­ajatteluun perustuva väkivalta.”

Tämä on myös hyvin mielenkiintoinen ilmiö ja jää miettimään, minkä kaikkien kansakuntien kansalaisiin tämä kohdistuu:
”Niin sanotusta pakolaisvakoilusta on tullut pysyvä ilmiö myös Suo­messa. Pakolaisvakoilulla tarkoitetaan ulkomaisten viranomaisten pyrkimystä vakoilla ja kontrolloida Suomessa pysyvästi asuvia tai tilapäisesti oleskelevia henkilöitä. Vakoilun kohteet kuuluvat yleensä kotimaidensa poliittiseen oppositioon tai muuhun ryhmittymään, jonka toimintaa kyseinen maa pitää uhkana.”

Vuosikirjan mukaan Suomessa on maan kokoon suhteutettuna varsin suuri määrä ulkomaisten tiedustelupalveluiden henkilöstöä ja tiedus­telullisesti Suomi kiinnostaa erityisesti Venäjää, mutta myös muita suurvaltoja.

”Ulkomaisen tiedustelun keskeisiä päämääriä vuonna 2015 oli sel­vittää Suomen poliittinen tilanne kevään eduskuntavaalien jälkeen, vaikuttaa energiapoliittisten päätösten tekoon sekä saada tietoa Suomen poliittisen johdon ja kansalaisten suhtautumisesta EU­-politiikkaan ja Nato­-yhteistyöhön. Kiinnostuksen kohteena oli myös Suomen elinkeinoelämän suhtautuminen EU:n talouspakotteisiin.”

Nuo muut ovat oikeastaan peruskauraa, jota harjoittavat hyvinkin monet valtiot Suomessa, mutta kun aina tärkeimmän asian eli vaalituloksen jälkeen tulee ”vaikuttaa energiapoliittisten päätösten tekoon”, niin ainakin minulla kulmakarvat kohosivat. Periaatteessa on mahdollista, että Ranska pyrkii auttamaan Arevaa Olkiluoto 3:n katastrofissa myös tiedustelupalvelun avulla, mutta sillä lienee sekä EU:n kautta että muutenkin mahdollisuuksia riittävästi siihen toimintaan. Sen sijaan ainakin minulle mieleen nousee Hanhikiven ydinvoimala, johon liittyviä päätöksiä vuosikirjan kuvaamana aikana soudettiin ja  huovattiin, hyvin kyseenalaisinkin menetelmin. Supon vuosikirjassa siis todetaan vaikutuspyrkimysten olemassaolo ja minä veikkaan valistuneesti, että se on Venäjän tiedustelu, joka on ajanut omilla konsteillaan ja yhteyksillään eteenpäin Fennovoiman asiaa.

Suojelupoliisia kuvailevan luvun otsikkona oli jykevästi ”Tavoitteena kansallinen turvallisuus”. Siitä tämä paperi kertoo, mutta tosiaan hyvin yleisellä tasolla. Aivan kuten valtiojohdon puheenvuoroissakin, on tässä aistittavissa, että tilannekuva on hallussa, mutta siitä ei kerrota kuin peitetyin sanankääntein. Näin se on ollut tapana ennenkin, mutta aina välillä kannattaisi ainakin miettiä, että olisiko näinä läpinäkyvyyttä edellyttävinä aikoina syytä kertoa edes vähän enemmän. Kun ei tiedä, mikä on tilanne, niin ei voi arvioida myöskään miten sen hoitamisessa on onnistuttu. Ennemmin tai myöhemmin luottamus kärsii.

Vieraskynä: Valiokuntaneuvos levittää vihapuhetta

Tämä kuvakaappaus, kuten muutkin merkinnän kuvakaappaukset, on otettu avoimesta Venäjän trolliarmeija -Fb-ryhmästä.

Eduskunnan suuren valiokunnan sihteeri Peter Saramo kertoi 13.3. puuttuneensa tapaan, jolla australialaislehti The Sydney Morning Herald (SMH) kirjoitti Ylen toimittaja Jessikka Aroon kohdistuneesta ahdistelusta. Aro on selvittänyt Venäjä-mielisten nettitrollien toimintaa ja on siksi joutunut suoranaisten uhkailujen ja mustamaalauksen kohteeksi.

Saramo antaa kirjeessään ymmärtää Aron syyllistyneen "noitavainoon" ja sanoo puolustavansa tämän "uhreja". Aiemmin Saramo on sanonut, että Aro on "häpeäksi Ylelle ja ammattikunnalleen". Samankaltaisin argumentein Saramo on hyökännyt sotatieteen tohtori Saara Jantusta vastaan sosiaalisessa mediassa ja propagandamedia Vastavalkean sivustolla.

Jokaisella on oikeus osallistua keskusteluun ja antaa palautetta toimittajille. Ongelmallista Saramon kirjeessä SMH:lle on se, että hän allekirjoitti sen eduskunnan EU-sihteeristön päällikön ominaisuudessaan. Tällainen riippumatonta toimittajaa arvosteleva paimenkirje on vallankäyttöä, joka sopii huonosti eduskunnan virkamiehen toimenkuvaan.

Valiokuntaneuvos kertoi SMH:lle lähettämästään kirjeestä itse Venäjän trolliarmeija -nimisessä Facebook-ryhmässä. Kirjeessään hän puolustaa ryhmän toimintaa ja kiistää sen levittävän Venäjän propagandaa ja disinformaatiota. Saara Jantunen on osoittanut, että Saramo vahvistaa virkamiehen arvovallallaan ryhmässä käytävää lokakampanjaa ja siellä levitettävää vihapuhetta.

Saramon toiminnan eettisyys on aiemminkin herättänyt kysymyksiä. Suuren valiokunnan puheenjohtaja Anne-Mari Virolainen katsoi Saramon käyttäneen omaa sananvapauttaan tavalla, joka antoi aiheen keskusteluun eduskunnan omaa virkamieskuntaa koskevan menettelytapaohjeistuksen tarkentamisesta.

Eduskunnan silloinen pääsihteeri Seppo Tiitinen puolusteli alaistaan sanomalla, että tämä ei ollut lausunut kriittisiä kommenttejaan eduskunnan valiokuntaneuvoksena. Saramo itse on samoin korostanut, että hän on esiintynyt nimenomaan yksityishenkilönä eikä virkamiehenä.

Tällä kertaa Saramo käytti asemaansa eduskunnan korkeana virkamiehenä tavalla, joka väistämättä herättää kysymyksen, ymmärtääkö hän virkansa edellyttämän vastuun. Hänen julkisten kommenttiensa perusteella näyttää valitettavasti siltä, että ei ymmärrä.

Suuren valiokunnan sihteerinä Saramo toimii suomalaisen vallankäytön ytimessä; samaan aikaan hän osallistuu lokakampanjaan yhdessä Venäjä-mielisten nettitrollien ja anonyymien verkkohäiriköiden kanssa. Tämä tuskin vahvistaa luottamusta eduskuntalaitoksen toimintaan.

Kerkko Paananen

Äärioikeistossa halutaan syrjäyttää Halla-aho ja perussuomalaiset

Tämä kuvakaappaus, kuten kaikki muutkin tässä jutussa, otettu viime päivinä ilmestyneistä MV-lehden jutuista. 

Maahanmuutto ja sennen kaikkea sen vastustaminen on asia, joka yhdistää monenlaista väkeä. Satunnaisia sanaharkkoja lukuunottamatta ovat nämä ”maahanmuuttokriitikot” olleet varsin suvaitsevaisia toisiaan kohtaan. Mutta nyt repesi tai pikemminkin repäistiin iso kuilu. MV-lehti on yhdessä uusnatsien Magneettimedian kanssa käynyt rajuun hyökkäykseen perussuomalaisia ja erityisesti europarlamnetaarikko Jussi Halla-ahoa vastaan.

Kyse ei ole vain jostain satunnaisesta jutusta, vaan muutaman päivän aikana on MV-lehdessä ilmestynyt lähemmäs kymmenkunta eri tavoin perussuomalaisia vastaan hyökkäävää kirjoitusta. Perusajatus niissä kaikissa on sama: PS on puolueena pettänyt maahanmuuttoa vastustavat. Mestariksi kutsuttu Halla-aho on näiden keulahahmo PS:ssa ja siksi tärkein hyökkäyksen kohde. Jos hänen uskottavuuttaan muukalaiskammoisena saa horjutettua, ovat MV-lehtilaiset päässeet pitkälle. Mukana kirjoittelussa on muuten turkulainen äärioikeistopoliitikko Olavi Mäenpää, joka näkyvästi loikkasi Odinin sotilaiden joukkoon.

Ainoa merkittävä poliittinen ero Janitskinin ja Halla-ahon välillä on suhtautuminen Venäjään. Halla-aho on ollut tiukkana Venäjän suhteen, tehden muun muassa eduskuntakysymyksen venäläisten maakaupoista ollessaan vielä eduskunnassa. Janitskin puolestaan on voimakkaasti Putinin linjaa tukeva. Tai itse asiassa hän keskittyy vastustamaan niitä asioita, joita Venäjä vastustaa. Kun Halla-aho suhtautuu varauksellisen myönteisesti länsi-integraatioon, vastustaa Janitskin sitä kaikissa muodoissaan.

Lähes kaikista muista läntisen Euroopan maista löytyy oikeistopopulistinen puolue, jonka poliittinen linja vastaa hyvin Venäjän tavoitteita. Perussuomalaiset on ollut tästä poikkeus. Jää nähtäväksi onko nyt käynnistynyt parjauskampanja avaus uuden suomalaisen puolueen perustamiselle. Noilla teemoila se kun voi saada kannatuksensa vain perussuomalaisten äänestäjiltä ja nyt on oikea aika houkutella näitä.

Jos tällainen puoluehanke on tosiaan käynnissä ja jos Ilja Janitskin on siinä mukana, niin luvassa on vielä Kansalaispuoluettakin myönteisempi voima Kremlille. Eikä puolueen voima synny vain siitä, kuinka paljon se saa ääniä, vaan myös siitä, miten se pakottaa muut puolueet reagoimaan esiin nostamiinsa kysymyksiin. Näen myös Johan Bäckmanin virnistelevän kuvion taustalla tyytyväisenä.

Suomettumisen uudet tuulet

YYA-sopimus eli sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta

Suomettuminen on yhtäaikaa äärimmäisen ladattu ja äärimmäisen epäselvä sana. Finlandisierung oli Saksan sisäiseen keskusteluun kehitetty termi, jolla haluttiin sanoa, että jokin maa liukuu vapaaehtoisesti Neuvostoliiton valtapiiriin. Suomihan toki tarmokkaasti moiset epäilyt torjui, joka tietysti näin jälkeenpäin vaikuttaa hieman hymyilyttävältä. Erilaisia suomettumistulkintoja on paljon lähtien aina välttämättömyyden hyvettä ja valtiomiestaitoa ylistävästä juonikkuudesta omaehtoiseen rähmälläänoloon. Suomen sisällä se oli varmasti eri aikoina ja eri yhteyksissä kaikkea tätä.

Suomi oli sodan jälkeen pisteessä, jossa oli nöyrryttävä henkiinjäämisen kustannuksella ja otettava vastaan itäinen ystävyys koko mitassaan. Ei sitä tehty mitenkään kaikkien toiveiden vastaisesti, vaan enemmistö kansasta myös koki linjan oikeaksi. Mutta toki isolle joukolle ihmisiä monen vuosikymmenen pelon ja vihan jälkeen Neuvostoliitto tuntui edelleen pahalta naapurilta. Ensin paukutti Paasikivi kansakuntaa linjalle ja sen jälkeen Kekkonen. Sodan jälkeen oli kirkas ja realistinen ymmärrys siitä, että Suomelle käy huonosti, jos ei toimi niin kuin sanotaan. Tämä asenne jatkui läpi vuosikymmenten ja Kekkonen käytti sitä valtansa perustana perustana, sitoen idänsuhteiden menestyksellisen hoitamisen (= kansakunnan henkiinjäämisen) omaan persoonaansa. Siitä sitten kehittyi pikku hiljaa toimintatapa, joka luonnollisesti myös osittain hapantui. Kekkonen lienee tiennyt koko ajan missä mennään, mutta viimeistään 70-luvulla oli YYA-henki monien kohdalla aitoa ja syvää. Tiedä vaikka niiltä ajoilta olisi jossain Moskovan esikaupunkialueen virastossa kansioita, joiden sisällön avulla olisi nyt synnytetty uudestaan motivaatio vaalia hyviä suhteita itään.

Suomettuminen Neuvostoliiton kanssa ja suomettuminen Venäjän kanssa ovat luonnollisesti varsin erilaisia asioita. Bipolaarista maailmaa ei enää ole, olemme EU:n jäseniä ja Venäjä ylipäätään on paljon heikompi kuin Neuvostoliitto. Mutta toki silti aivan riittävän iso meille ja ennen kaikkea arvaamattomampi. Tämän hetken suomettumisesta on puhuttu uussuomettumisena tai suomettuminen 2.0:na. Itse käytän mieluiten kuitenkin vain sanaa suomettuminen ja tästä eteenpäin tarkoitan sillä vain tätä nykyistä kehityskulkua, ellen erikseen muuta mainitse.

En muuten pidä perusteltuna sitä väitettä, että Suomi olisi nyt suomettunut länteen. Teemme toki siellä myös päätöksiä, jotka eivät ehkä ole niitä juuri parhaita meille, mutta kokonaisuutena länsi-integraation katsotaan toimivan Suomen eduksi. Siihen on myös lähdetty mukaan demokraattisesti, ei panssaridivisioonien ympäripuhumina. Sinällään Venäjän lyömä paine on tosin paradoksaalisesti heikentää länsisuhteemmekin laatua. Esimerkiksi TTIP-neuvotteluissa Euroopalla on ihan varmasti huonommat lähtökohdat nyt, kun samaan aikaan pitää mankua Yhdysvalloilta lisää (kallista) aseellista turvaa.

Olennaisin osa suomettumista nyt on hyväuskoisuus nyky-Venäjän suhteen. Ajatellaan, että Venäjä on jotenkin samanlainen valtio kuin me ja toimii samojen reunaehtojen vallitessa. Ei ymmärretä eikä uskota, että se toimii eri sääntöjen mukaan. Venäjän presidentti ei ole taustaltaan poliitikko, hän on turvallisuuspalvelun johtaja, eikä häntä voi vaihtaa vaaleissa. Venäjällä poliittinen johto sanelee talouseliitille ehtoja, ei toisinpäin, kuten meillä. Venäjä on valmis tekemään itselleen ja taloudelleen lyhyellä aikavälillä epäedullisia valintoja, jos katsoo sen tarpeelliseksi. Me emme siihen pysty.

Venäjän johto voi vapaasti valehdella omilleen ja muille, koska se on paitsi jopa jonkinlainen oletusarvo, niin siitä ei seuraa vaalitappiota. Demokratioissa sellaisesta seuraa vallan menetys vaaleissa. Ja kun nämä kaikki lasketaan yhteen, on Venäjän johdolla kyky ja mahdollisuus toimia nopeasti ja häikäilemättömästi. Kuten se on monta kertaa tehnytkin. Länsi jää katseella seuraamaan. Suomettumisessa ei uskota Venäjän tekevän pahempia sopimattomuuksia meille, vaikka se on jo niitä monen monta muualla tehnyt. Siksi heidän annetaan omistaa, rakentaa ja rahoittaa ydinvoimala tai annetaan entisen pääministerin mennä nykyisen pääministerin luvalla Putinin hallinnon tärkeimmän finanssivälineen hallitukseen. Se mikä ennen oli normaalia yhteistoimintaa, on nyt muuttunut riskiksi kansakunnan turvallisuudelle. Joka ei tosin sulje pois sitä, että kansalaisten ja yritysten ruohonjuuritasolla olisi tärkeää pitää mahdollisimman laajoja ja eläviä suhteita maidemme välillä.

Suomettuminen on myös hiljaisuutta. Ukrainan kriisin käynnistyttyä ja eritoten Krimin jälkeen suomalaisten poliitikkojen Venäjä-analyysit katosivat kokonaan. Viime aikoina niitä on taas ilmestynyt. Nyt ollaan vuorostaan hiljaa Ukrainasta ja varsinkin Krimistä. Virtahepo on olohuoneessa, mutta niin vain kahdenkeskisiä suhteita viritellään entiseen kuosiin. Toki tämäkin linja voidaan ihan perustellusti lukea myös pragmaattiseksi valinnaksi.

Kylmän sodan suomettumisen olennainen piirre oli kaksoispuhe. Ylistettiin ystävyyttä, mutta samalla yritettiin antaa niin vähän periksi kuin ikinä vain mahdollista. Se sama kaksoispuhe tuntuu nyt palanneen. Julkiset puheenvuorot tuntuvat käsittelevän joko maailmaa, joka ennen oli tai sitten tilannetta kuvataan joksikin pienehköksi, väliaikaiseksi häiriöksi. Tämän vuoden puolella on toki kuultu painavampiakin puheenvuoroja niin poliitikkojen kuin mediankin puolelta, mutta silti meillä on minusta merkittävä kuilu sen välillä mitä puhutaan ja miltä tilanne oikeasti vaikuttaa. Toki politiikassa sanat ovat tekoja ja varovainen kannattaa olla, mutta silti nyt on minusta liuttu jonkin rajan yli.

Kun elämme taloudellisesti hankalia aikoja ja Venäjän kaupan romahdus sekä viennin että tänne tulevien matkailijoiden osalta on kipeä asia. Tämän tietävät hyvin myös informaatiovaikuttamista Suomeen koordinoivat tahot ja viesti on selvä: jos välit ovat hyvät, kauppa käy. Toki se hyvyys pitää olla niin hyvää, että Suomen odotetaan irtautuvan ainakin jonkun millin EU:n yhteisestä linjasta. Toki tätä samaa asiaa tehdään melkein kaikkien muidenkin EU-maiden kohdalla. Pitää kuitenkin muistaa, että Venäjän talous on ihan omaehtoisesti kurjassa jamassa ja kaupankäynti olisi romahtanut myös ilman pakotteita ja vastapakotteita melkoisesti. Suomettumista on se, että uskotaan poliittisen linjan muutoksen olevan taloudellisesti niin kannattavaa, että niin pitäisi toimia. Hyvä esimerkki tästä oli MTK:n traktorimarssin tiedote, jossa maatalousviennin loppumisen syyksi ilmoitettiin EU-pakotteet, vaikka maatalousttuotteiden kohdalla kyse on nimenomaan Venäjän määräämistä vastapakotteista.

Suomettumisesta pitää puhua myös osana Suomen Nato-keskustelua. Venäjän kanta on selvä, se on sitä korostanut julkisesti ja epäilemättä myös suljettujen ovien takana. Oli mitä mieltä tahansa Nato-jäsenyydestä, lienee kuitenkin sitä mieltä, että meillä on oikeus itse päättää siitä. Useimmat nyökyttelevät tälle näkemykselle, mutta moni nyökyttelee myös sille kannalle, ettei meidän kannata Nato-jäsenyyttä edes harkita, koska Venäjä suuttuisi. Jälleen tavoitellaan suomettumisen veteen piirrettyjä rajoja.

Hankalampi pala on sitten se, että missä menee pragmaattisuuden ja suomettumisen raja. Koska valtiojohdon ulkopuolella ei ole tiedossa sitä, miten asiat nyt ihan oikeasti ovat, niin sen rajan vetäminen on hyvin hankalaa. Itse asiassa mahdotonta. Mutta kun lasketaan yhteen hyväuskoisuus, hiljaisuus, kaksoispuhe ja kipeästi kaivatut vientitulot, värähtää ainakin minulla suomettumisen mittari. Tottakai meille on tärkeää pitää hyvät ja toimivat suhteet Venäjään, mutta hyvyyteen ja toimivuuteen kuuluu se, että kummankin osapuolen tarpeita kunnioitetaan. Venäjä on iso ja me olemme pieni, kyllä sekin pitää ottaa huomioon. Mutta silti hieman nyt pelottaa, että onko Suomi taas astumassa jonnekin harmaalle alueelle, jossa yritämme huolehtia itsestämme hankalan kansainvälisen tilanteen ristipaineissa.

Näyttää ikävästi siltä, että vapaus ja rauha on taas liitetty itänaapurimme toimesta nollasummapeliksi. Sieltä tulee nyt painetta siihen suuntaan, että mitä enemmän haluamme rauhaa, sitä enemmän meidän on annettava pois vapauttamme. Vähintäänkin tässä on nyt taas ikävän hyvät mahdollisuudet suomettua.