Enemmän ja parempaa turvallisuuspolitiikkaa

Elämme kasvavan avoimuuden aikaa. Kaikkien organisaatioiden on ansaittava luottamus ja se tapahtuu yleensä avoimuudella ja kanssakäymisellä. Toki olennainen osansa on oikein toimimisella ja lupausten pitämisellä, mutta se on pitkä ja usein vaikeasti toteen näytettävä tapa todistaa luotettavuutta.

Avoimuuden kasvun myötä on murtunut maan tapa, jossa on piilossa hoidettu ja sovittu erilaisia asioita. Vaalirahoitus, poliittisten nuorisojärjestöjen jäsenmäärät, johtajien palkat ja edut, jääviydet, edustuskulujen määrä ja niin edelleen ovat viime vuosina synnyttäneet isompia ja pienempiä otsikoita. Ei tällaista olisi tapahtunut Kekkosen aikana. Tai itse asiassa tapahtui, mutta se olikin sitten hurja skandaali. Kirja Tamminiemen pesänjakajat oli eräänlainen enne tuleville avoimuuden ajoille.

Bloggaamiseni alkuaikoinan leikittelin ajatuksella, että muuttaisimme turvallisuuspolitiikkamme avoimeksi. Puhuisimme suoraan ja avoimesti. Asioihin enempi perehdyttyäni en pidä sitä ihan tuossa laajuudessa toteuttamiskelpoisena, mutta kyllä suurempaan avoimuuteen on mahdollisuus.

Ennen aikaan luottamus kohdistui instituutioihin ja niille riitti päätösten perusteluiksi se, että ne oli tehty oikeassa paikassa. Muita perusteluja ei kerrottu, eikä varmaan juuri kysyttykään. Nyt on toisin. Paitsi turvallisuuspolitiikassa.

Luottamuksellisuus ja suoranaiset salaisuudet ovat olennainen osa turvallisuuspolitiikkaa. Julkisuuteen ei päätösten perusteluja ainakaan koko laajudessaan tuoda, siilä ne voivat monesta syystä olla salassa pidettäviä. Päätöksenteolle olennaista on ajantasainen ja hyvin analysoitu tiedustelutieto. Tiedustelutieto puolestaan voikin olla monesta syystä salassa pidettävää (suosittelen muuten jyrkästi tätä Disputed intel -blogia, joka suomeksi käy läpi tiedustelun perusasioita).

Arviot muista maista tai niiden päättäjistä voivat olla hyvinkin ikäviä, kuten Wikileaks-vuodoissa on nähty. Päätösten todelliset motiivit ja perustelut voivat myös olla sellaisia, että julkituotaessa ne nollaisivat päätöksen toivotut vaikutukset. Jos vaikkapa sanottaisiin julkisesti, että nyt annetaan asiassa A periksi, niin sitten B:ssä pidetään oma pää tiukemmin, niin eipä tuo taktiikka enää toimisi.

Olennaisin asia, ainakin minusta,  luottamuksen syntymisessa turvallisuuspoliittista johtoa ja päätöksentekoa kohtaan, on ison linjan selkeys. Jos helposti, totuudenmukaisesti ja uskottavasti ovat kuvattavissa ne päämäärät, joihin kansakunnan turvallisuuspolitiikka tähtää, on tavallisenkin kansalaisen helpompi verrata näkyviä toimia näihin tavoitteisiin. Jos taas suuret linjat ovat epäselviä, on tuloksena epäselvyyttä ja sitä kautta kehittyvää epäluottamusta.

Turvallisuuspolitiikka on hankala, monimutkainen ja vaikeasti kuvattava asia, mutta niin vaan me ihmiset haluamme ymmärrettäviä selityksiä, vaikka ne kuinka rajustikin yksinkertaistaisivat asioita asiantuntijoiden mielestä. Paasikiven-Kekkosen linja oli nimenä loistava ja se toimi siinäkin mielessä, että nimensä mukaisesti olennaista oli Kekkosen näkemys. Eihän hän lähtökohtaisesti voisi omaa nimeää kantavalta linjalta poiketa.

Minusta meillä ei tällä hetkellä ole kuvattuna tuolla tavoin kansakunnan linjaa tai edes yleissuuntaa, jolla pyritään selviytymään nousevissa myrskyissä. Jonkin kiintopisteen, vaikka hieman keinotekoisenkin, me tarvitsemme turvallisuuspolitiikkamme. Nykyinen tapa, josta välittyy lähinnä pragmaattista reaktiivisuutta, tuntuu olevan jonkinlainen ylimenokauden viritelmä. Liekö sitten sen tarkoitus mennä yli aidasta vai mistä.

Tässä kohtaa muistutan taas ajatuksesta, että valtiovalta EU-kansanäänestystä edeltävällä tavalla tukisi moniäänistä turvallisuuspoliittiista keskustelua. Voihan se olla, että minä tässä tavoittelen kuuta taivaalta ja meillä tavoitteena vain onkin koivistolaisittain kansakunnan selviytyminen ja mitä se ikinä vaatikaan. Mutta jotenkin uskon, että meillä on mahdollisuuksia enempään ja parempaan. Se vain vaatisi turvallisuuspoliittiseen keskusteluun lisää avoimuutta, lisää keskustelijoita ja lisää uusia ajatuksia.

Monroen oppi ja Ukrainan Natalia

Muutama viikko sitten Yhdysvaltain ulkoministeri John Kerry ilmoitti maan luopuvan Monroen opista. Se doktriini määritteli USAn suhtautumista oman pallonpuoliskonsa asioihin kaksisataa vuotta. Sen opin pohjalta on käyty monia sotia ja teetetty ties kuinka monta vallankaappausta. Sen opin periaatteet veivät maailman ydinsodan partaalle Kuuban ohjuskriisin aikana. 

Veikkaisin, että tätä siirtoa on haudottu pitkään ulkoasiainhallinnossa, mutta vasta rahapula rohkaisi kynnyksen yli. Opista luopuminen kun ei tarkoita varmastikaan vain epämieluisten hallitusten horjuttamisen lopettamista, vaan myös mieluisten tukemisen vähentämistä. Säästöä kummassakin päässä.

Varsinaisestihan siellä eivät Yhdysvalloille muut enää huutele kuin jälkicastrolainen Kuuba ja jälkichavezilainen Venezuela. Kumpikin niistä maltillistunee luontaisesti näkyvissä olevan tulevaisuuden aikana. Eikä kummastakaan ole oikeasti vaaraa enää oikeastaan missään muodossa. Osansa ratkaisussa saattoi myös olla latinalaistaustaisten äänestäjien osuuden vahvassa kasvussa Yhdysvalloissa. Sielläkin ulkopolitiikka on aina myös sisäpolitiikkaa.

Eihän tämä tietenkään tarkoita sitä, että mitä tahansa annetaan takapihalla tapahtua, mutta silti askel on merkittävä. Ennen kaikkea se kertoo minusta keskinäisriippuvuuden maailman tunnustamisesta. Rettelöinneistä ei hyödy kukaan, mutta vakaudesta ja turvallisuudesta syntyy luottamusta ja hyvinvointia. Talouden asettumisessa ulkopolitiikan keskiöön on myös hyvät seurauksensa.

Samaan aikaan toisaalla sekä Kiina että Venäjä ovat ryhtyneet lujittamaan otettaan lähiympäristöstään. Kiina julisti yksipuolisesti lentovalvonta-alueen, joka on kiristänyt alueella tunnelmia. Venäjä puolestaan painostaa rajusti Ukrainaa, joka horjuu nyt idän ja lännen välissä. Tai sen voi sanoa horjuvan myös autoritäärisyyden ja demokratian välissä. Asetelma on myös maan sisäinen, sillä historiallisistakin syistä asenteet itäisessä ja läntisessä Ukrainassa poikkeavat toisistaan jyrkästi.

Joka tapauksessa Ukrainan tilanne kertoo siitä, että Venäjä ei nojaa varsinkaan lähiulkomaiden politiikassaan keskinäisriippuvaisen maailman "kaikki yhdessä saamme kaikki enemmän" -mentaliteettiin. Kyseessä on pikemminkin hyvin vanhakantainen voimapolitiikka, joka tuo mieleen kylmän sodan asetelmat. Uhalla ja rahalla pidetään yllä liittolaissuhdetta. Tiukentuvat otteet näyttävät ulottuvan myös sisäpolitiikkaan.

Ukrainan tilanteesta on esitetty myös muita tulkintoja. Se ei yllätä, että Moskovasta katsottuna Ukrainan on yksinkertaisesti järkevämpää suuntautua itään ja EU:n pitäisi tästä huolimatta tehdä myönnytyksiä Ukrainalle ja sitä kautta myös Venäjälle. Ulkopolitiikan konkari, Lappeenrannan teknisen yliopiston professori Pekka Sutela puolestaan arvioi, että EU säästyi paljolta pahalta Ukrainan hallituksen lyhytnäköisen kikkailun ja itään suuntautuneen valinnan myötä. Assosiaatiosopimus olisi pakottanut hänen mukaansa ottamaan tulevaisuudessa yhä enemmän vastuuta maasta, jonka talous on onnettomassa jamassa ja hallinto heikkoa.

Pahimmillaan Ukraina vajoaa hauraiden valtioiden kastiin, joka tulee aiheuttamaan epävakautta pitkään ja hartaasti. Täydellisessä maailmassa Ukrainassa järjestettäisiin ennenaikaiset vaalit, joiden avulla olisi mahdollista käydä perusteellista keskustelua kansakunnan tulevaisuudesta ja sen jälkeen valistuneesti päättää siitä. Edellisen vaihtoehdon en toivo toteutuvan ja jälkimmäiseen en usko. 

Kaiken tämän reaali-, valta- ja geopolitiikan lisäksi Ukrainan kohdalla kysymys on myös ihmisten vapaudesta. Maa on kaikkea muuta kuin oikeusvaltio, korruptoitunut ja sekä konkreettisilta että hallinnollisilta rakenteiltaan vanhentunut. Monille EU edustaa toivoa paremmasta: vapaudesta, oikeudesta, vauraudesta ja turvallisuudesta. He heiluttavat Kievin kadulla EU:n lippua symbolina paremmasta elämästä ja tulevaisuudenuskosta.

Minä ainakin haluaisin sanoa heille, että tervetuloa mukaan eurooppalaiseen integraatioon; rauhan, vaurauden ja vapauden projektiin. Mutta tiedän myös, että ottamalla Ukrainan vastaan, otamme heistä myös vastuuta ja vaikka kaikki sujuisi kuin tanssi, niin kalliiksi se tulisi. Venäjä on nyt valmis maksamaan pitääkseen Ukrainan leirissään. Järki ja omatunto ovat nyt ainakin minulla isosti eri mieltä. Pahoin pelkään, että ukrainalaisten vapaus taitaa nyt olla liian kallista. Toivottavasti emme joudu tästä ratkaisusta maksamaan hintaa oman vapautemme kustannuksella.

Sotilaat ja äly

Helsingin Sanomien Torstai-liitteessä varusmiehen elämästä kolumnoiva Tommi Hermunen on onnistunut tekemään teräviä havaintoja Puolustusvoimista ja siihen liittyvistä asioista. Kolumnien sävy on ollut terävä, mutta ei missään nimessä armeijavastainen.

Uusimmassa kolumnissa Hermunen iski kuitenkin hermon päähän. Otsikolla "Moni on liian älykäs armeijaan" hän kävi käsiksi elävään stereotypiaan paikasta, jossa ei omaa ajattelua tarvita eikä oikeastaan sallitakaan. Jos väite olisi jätetty tähän kliseenomaisen hokeman tasolle, olisi kukaan tuskin kulmakarvojaan kohottanut.

Hermunen kuitenkin kaivoi esiin Mika Aallon viimevuotisen väitöskirjan, jossa todettiin upseerikoulutettavien olevan keskimääräistä vähemmän akateemisesta suuntautunutta väkeä. Hänen mukaansa upseerikoulutukseen valittujen henkilöiden strategisen ajattelun valmiudet olivat heikommat kuin keskimäärin akateemisessa koulutuksessa olevilla ihmisillä. Jarno Limnéllin HS:n mielipidekirjoitus on älykäs ja selväjärkinen, kun taas Suomen Sotilaan FB-purkaus ei sitä ollut. Näistä käy kuitenkin ilmi, että tunteet nousivat pintaan.

Aallon väitöskirja kohtasi ilmestyessään runsaasti vastarintaa sekä akateemisilla (s.26-29) että emotionaalisilla tasoilla. Aallon vastauksesta saamaansa kritiikkiin on pääteltävissä, että iskuja on saatu ja annettu hyvin henkilökohtaisella tasolla. Suomalainen sotilas ei halua kuulla kutsuttavan itseään yksinkertaiseksi ja hän tuntuu kuulevan sitä sanottavan välillä sielläkin, missä sitä ei todellakaan sanota. Niin sanottu arka paikka, joita löytyy jokaisesta ammattikunnasta. Poliiseilla arka paikka on sama, tyhmyys. Asianajajilla ja autokauppiailla epärehellisyys, yrittäjillä ahneus ja niin edelleen.

Skappareiden tyhmyys on myytti, jonka luulen olevan luokkaa ikuinen ja syyt siihen ovat hyvin moninaiset. Veikkaisin, että Ruotsin kruunulle annettiin sotamiehiksi aikoinaan vähemmän toiveita herättäneitä poikia. Erilaiset sotien koettelemuksetkin vuosisatojen aikana varmasti rakensivat epämiellyttävää kuvaa sotilaista. Jotain kumpuaa varmasti myös vuodelta 1918, jolloin sattumanvaraisempaa punaista terroria seurannut järjestelmällisempi valkoinen terrori toteutettiin nimenomaan upseerien johdolla. Menneiden vuosikymmenten varusmiespalvelus oli myös nykynäkökulmasta kovaa ja ehdotonta.

Varusmieskoulutukseen liittyy paljon toistoja ja mekaanista opettelua. Tämä heijastuu väkisinkin myös käsityksiin kantahenkilökunnasta, sillä heidät on silloin helppo nähdä ohjesääntöjä toistelevina robotteina. Massojen käsittely vaatii yhtenäistä toimintaa ja se aiheuttaa väkisinkin yksittäisissä tapauksissa typeria ja kohtuuttomia tilanteita. Varusmiehen ahdistus myös purkautuu kantahenkilökuntaan ja silloin määrittelyt eivät ole missään mielessä korkeatasoisia.

Kun puhutaan suomalaisesta miehestä, on Tuntematon sotilas hyvä lähdeteos. Se on minusta ennen kaikkea kuvaus suomalaisista miestyypeistä ja sen ympäristö nyt vain on sota. Kirjassa strateginen ajattelu on esillä harvoin ja silloinkin sodan arjesta vieraantuneessa valossa. Tällaisia hahmoja ovat  ainakin majuri Sarastie ja eversti Karjula, joista ensimmäinen on laitettu ihailemaan saksalaista sodankäyntitaitoa. Toinen puolestaan on ihmishenkiä kunnioittamaton komentaja, joka välittää vain käskyjen noudattamisesta. He ovat niitä herroja, jotka ovat lyöneet päänsä Karjalan mäntyyn.

Tuntematon tarjoaa johtajaihanteeksi äärimmäisen pragmaattista ja käytännönläheistä Koskelaa, joka viskaa kaluston suohon, jos se on miesten hengen kannalta tarpeen. Tuntematon sotilas ja nimenomaan Koskela on suomalaisen johtamisen instituutio, joten ei mikään ihme, jos meillä sotilaskoulutuksessa eivät clausewitziläiset abstraktiot juhli.

Joka tapauksessa on selvää, että stereotypia ammattisotilaista käytännönläheisinä toimijoina, hyvässä ja pahassa, elää vahvasti. Kuvaavaa on, että taannoisen Jemenien sieppausjutun yhteydessä tuntui olevan suurimmalle osalle ihmisiä vaikeaa, jopa mahdotonta käsittää, että sotilas oli ihan oikeasti tekemässä vakavasti otettavaa tutkimustyötä.

Puolustusvoimat on sodanajan toimintaan rakennettu organisaatio, joka tarvitsee eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Olennaista on, että kukin on kokonaisuuden kannalta itselleen parhaiten sopivalla paikalla tekemässä asiaa, josta on eniten hyötyä. Tästä kertoo Vänrikki Stoolin tarinoiden runo Sven Dufvasta, joka oli yksinkertaisuudessaan ja kömpelyydessään koko armeijan naurunaihe. Mutta pysäytti yksin hyökkääjät sillalle.

Ne sanat sotajoukossa levisi yleiseen,
ja kaikki myönsi Sandelsin totuuden lausuneen:
"Älyä kyll' ei Dufvalla lie liiaksi ollutkaan,
pää huono oli", arveltiin, "mut sydän paikallaan."

Johan Ludvig Runberg: Vänrikki Stoolin tarinat: Sven Dufva

Hermunen esittää kuitenkin kolumnissaan vakavan kysymyksen Puolustusvoimille: miten taataan että riittävästi erilaisia ihmisiä hakeutuu ammattisotilaan uralle. Se haku kun tapahtuu yleensä varusmiespalveluksen aikana tai heti jälkeen, niin pinnassa ovat taatusti hyvin maastonmakuiset tunnelmat. Varusmiespalveluksen voimakkaimmat elämykset ovat tekemistä ja kokemista. Tottakai ammattisotilaan ura vetää siinä kohtaa sitten puoleensa nimenomaan tekijöitä.

Työssä olevien upseereiden kohdalla PV hoitaa mallia otettavan esimerkillisesti tätä asiaa niin, että iän ja uran myötä upseerit opiskelevat lisää. Kun ikää ja kypsyyttä tulee, on kirjaviisaudellekin paremmin tilaa ja käyttöä. Mutta silti tässä koko ajan monimutkaistuvassa maailmassa tarvitaan yhä monimutkaisempia ratkaisuja osaavia upseereita.

Erilaiset erikoispalvelupaikat ovat jo käytössä, mutta yhä erikoistuneempaa osaamista vaativassa maailmassa tarvitaan yhä erikoistuneempia reserviläisiä. Joka minusta myös johtaa siihen kysymykseen, että onko Puolustusvoimat ylipäätään paras paikka kouluttaa kaikkia maanpuolustukseen mobilisoitavia toimijoita. Kansalaispalveluksella olisi mahdollista luoda osaajajoukkoja, jotka voisivat vastata muihin kuin aseellisiin uhkiin. Siihenhän tässä kaikki kuitenkin pyrkivät, turvallisuuden luomiseen.

Kaksi kovasanaista kannanottoa

Tänään olikin kovasanaisten turvallisuuspoliittisten puheenvuorojen päivä. Jos lähes kaikki katseet eivät olisi kiinnittyneet Säätytalolle hallituksen rakenneuudistuspakettia tarkastalemaan, olisi aihe noussut päivän pääteemaksi.

Ensin Ulkopoliittisen instituutin Charly Salonius-Pasternak julkaisi Comments-sarjassa poikkeuksellisen suorasanaisen paperin Ruotsin turvallisuuspoliittisesta asemasta. Sen paperin perusviesti oli pelkistetysti, että Ruotsi on ajanut alas puolustuskykynsä ja yrittää pehmeämmin keinoin turvata asemaansa muiden avulla. Tämän tilanteen myötä Ruotsi onkin yhtäkkiä epävarmassa tilassaan epävakauden tuottaja.

Jos on Suomella miettimistä suurissa turvallisuuspoliittisissa linjoissa, niin Ruotsilla tarve on vielä paljon kovempi. Samoin kuin kiire. Salonius-Pasternakin lausunto herättää varmasti huomiota myös Ruotsissa, kuten se teki jo Suomessakin. Vaikka kaikki periaatteessa varmasti tietävät tilanteen ja tässä on yksi perusteltu tulkinta siitä. Jos nimittäin joku vakavasti otettava ruotsalainen sanoisi jotain yhtä räväkkää Suomesta, niin otsikoita piisaisi. Toki ruotsalaisilla sotaväki ei ole niin kiinni sielun sopukoissa kuin suomalaisilla.

Salonius-Pasternak ei tyydy vain analysoimaan Ruotsia, vaan ulottaa aiheen käsittelyn myös Suomeen. Tämä on perusteltua jo senkin takia, että maidemme turvallisuuspoliittiset ratkaisut vaikuttavat toisiinsa niin suuresti. Paperin lopussa Salonius-Pasternak ottaa voimakkaasti kantaa yleisen asevelvollisuuden puolesta, nojaten myös Ruotsin ratkaisuihin, jotka ovat osaltaan johtaneet nykyiseen tilanteesen. Aivan lopuksi hän toteaa:

"Myös se tulisi pitää mielessä, että Suomi on historiassaan kyennyt puolustamaan itseään vain ulkopuolisen avun turvin. Päätökset, joita nykypoliitikot tekevät viiden seuraavan vuoden aikana, vaikuttavat Suomen turvallisuuteen vuosikymmenten ajan."

Tämä on erinomaisen totta ja erinomaisen tärkeä asia. Kaiken talouspuheen keskellä meidän puolueidemme pitäisi etsiä ja löytää linja tai suuntaus, jolle voisimme rakentaa kestävää turvallisuuspolitiikkaa. Sodan jälkeen alkoi YYA:n ja kylmän sodan aika. Koiviston johdolla meidät vietiin länteen ja osaksi Euroopan integraatiota. Nyt olisi löydettävä taas uusi asema ja asenne, joka toki rakentuu vanhan pohjalle.

Päivän toinen turvallisuuspoliittinen puheenvuoro tulikin kovin yllättävältä taholta. MEP Mitro Repo kirjoittaa sosialidemokraattien Kaakon kaiku -verkkolehdessä otsikolla Ukraina, Suomi ja EU. Siinä Repo lukee melkoisia madonlukuja Ukrainalle sen alistuttua Venäjän painostukseen. Repo heittää ilmoille melkoisen kysymyksen: Nouseeko Neuvostoliitto haudastaan? Hänen puheenvuorossaan ei asiallisesti juuri uutta ole, mutta sen ilmaisu on suoraa, jopa hyökkävää:

"Ukrainan kriisi on näpäys kaikille, jotka uskottelevat pienten maiden voivan pärjätä yksin. Ja jos 45-miljoonainen Ukraina joutuu Venäjän painostamana luopumaan valmiiksi neuvotellusta, elintärkeästä sopimuksesta, mitä mahdollisuuksia sitten olisi pikkumaalla yksinään? Me olemme turvassa EU-maiden vahvassa kerhossa, emme enää ajopuu virtojen pyörteessä. Mutta liikkeellä on niitäkin voimia, jotka soisivat meidänkin palaavan sellaiseksi!"

Repo nostaa esiin nyt paljon haukutun EU:n arvo- ja talousyhteisönä, muistuttaen, että sen tarjoamat hyvät puolet eivät ole itsestäänselvyyksiä. Venäjän toimintaa Repo kuvaa melodramaattisen kovin sanoin, maalaten "Putinin imperiumin" pyrkivän ulottamaan valtansa kaikkien naapurimaiden yli. Repo näyttäisi tulkitsevan Venäjän palanneen Neuvostoliiton tielle häikäilemättömässä toiminnassaan. Liekö muuten tekstissä esiintynyt ajopuu-viittaus tahaton vai tahallinen.

Revon tausta ortodoksipappina tekee hänen tulkinnastaan vielä painavamman. Hän todennäköisesti tuntee venäläisen kulttuurin ja toimintavan keskimääräistä paremmin, sillä ortodoksisen Suomen yhteydet Venäjälle päin ovat tiiviit. Ortodoksikirkon asema nyky-Venäjällä on hyvin vahva ja siksikin voisi ajatella kirkonmiehen olevan varovaisempi sanoissaan. Toisaalta Revon asema SDP:ssä on varsin hutera, joten profiilinkorotus ei ensi kesän eurovaaleja ajatellen ole sekään huono asia. Mutta tämä poliittisen pelin tausta ei tietenkään mitätöi Revon kovasanaisen näkemyksen perusteita, vaan ehkä auttaa ymmärtämään miksi hän lähti tälle tielle.

Saa nähdä poikivatko räväkät puheenvuorot jatkoa, sillä kyllähän meidän on punnittava huolellisesti naapuriemme kantoja ja tarpeita, jos haluamme toimia omalta kannaltamme mahdollisimman fiksusti. Muut on huomioitava painoarvonsa mukaisesti, mutta omaa etua tässä ensisijassa on etsittävä.

PS Keskustelu verkkotiedustelusta on myös kuumana käynnissä. Kuka saa tehdä ja mitä kenen valvoessa. Siinä onkin pähkinä purtavaksi monine puolineen.


Lisäys 30.11.2013
Ruotsalaisia reaktioita:
Wiseman's Wisdoms: Frän finsk kritik mot ett inkapabelt svenskt försvar
Svenska Dagbladet: Finsk kritik mot svenska försvaret

Heikki Aittokosken analyysi Ukrainan tilanteesta Helsingin Sanomissa.

Lisäys 3.12.2013
Expressenin jutussa kritiikki Ruotsin puolustuskykyä kohtaan torjutaan.
Ruotsin MPKK:n ex-rehtori, kenraalimajuri evp Karlis Neretnieks on synkkä tilannearviossaan.

Puolustuspoliittinen puhe kovenee

Reserviläisliitot kokoontuivat Oulussa ja näinkin hakivat linjoja syvenevälle yhteistyölle. Perjantaina julkistettiin myös liittojen yhteinen puolustuspoliittinen julkilausuma, jossa ilmaistiin huoli Puolustusvoimien rahojen riittävyydestä. Huolen yhtälöhän on täysin oikein laskettu. Meillä on Puolustusvoimat, joilla kohta ei ole rahaa suorittaa sille laissa määriteltyjä tehtäviä. On siis joko annettava lisää rahaa tai muutettava tehtäviä. Kumpaankaan ei juuri nyt ole halua ja tässä sitä onkin eduskunnan asiaa valmistelevalla työryhmällä tekemistä.

Julkilausuma vaatii myös näin: "Toimivan turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perusasioista tulee vallita mahdollisimman pitkälle menevä, kansallinen yksimielisyys. Myös puolustusvoimien toiminnan tulee nauttia laajasti suomalaisten luottamusta." Kun liitot siihen perään ottavat erittäin ehdottomalla sävyllä kantoja asioihin, niin ei voi välttyä ajatukselta, että itse asiassa kannanotossa vaaditaan kaikkia olemaan samaa mieltä heidän kanssaan. Ottamatta lainkaan kantaa kannanoton sisältöön, niin tällainen ehdottomuus muistuttaa asenteeltaan käskyä asetella pyöreitä kiviä polkujen varsille. Sävyssä kummittelee taustalla sotilaallinen kuri, mutta kun lainehtiva kansalaiskeskustelu demokraattisessa kansalaisyhteiskunnassa on ihan toisenlainen asia. Sitä paitsi vaikka kuinka tuntisi olevansa oikeassa, niin ainoan oikean totuuden omistajiksi julistautuminen on pidemmän päälle erinomaisen huono tapa edistää asiaansa. Kiihkoilu kääntyy itseään vastaan.

Tavallaan tästä asetelmasta syntyy myös mielleyhtymä Yhdysvaltojen sisäpolitiikkaan, jossa Kansallinen kivääriliitto NRA ajaa mahdollisimman suurta vapautta aseiden ostamiseen ja kantamiseen kovilla otteilla. Järjestöllä on tapana antaa luottamustehtävissä toimineille arvosana (0-100%) sen mukaan miten ko. henkilö on äänestänyt heidän kantojensa mukaisesti. Mitä korkeampi luku, sitä vahvempi suositus jäsenistölle äänestää tätä ehdokasta ja toisinpäin.

Saa nähdä onko tulevaisuudessa luvassa reserviläisliittojen arvioita esim. kansanedustajien äänestyskäyttäytymisestä sen suhteen miten se palvelee reserviläisliittojen näkemystä turvallisuuspoliittisista ratkaisuista. Toki tällaiseen toimintaan on vielä pitkä matka ja parlamentaarinen, tiukasti hallitusohjelmaan sidottu politiikantekotapa onneksi myös ehkäisee tällaista. Myös Puolustusvoimien nivoutuminen vapaaehtoisen maanpuolustustyön ja erityisesti maanpuolustuskurssien kautta yhteiskunnallisen päätöksenteon eliittiin, on tehnyt ainakin tähän asti julkisista kovista puheista tarpeettomia. Mutta mitä tiukempaa vastakkainasettelua on luvassa, sitä tiukemmaksi muodostuvat varmasti myös sanavalinnat ja edunvalvonnan keinot. Ei ainakaan kellään suurten kaupunkien ulkopuolisen porvarillisen puolueen poliitikon ole varaa saada maanpuolustusvastaista leimaa.

Silmiinpistävää julkilausumassa on myös kansainvälisen näkökulman lähes totaalinen puute. Kahdessa kohtaa edes vihjataan ulkopuolisen maailman merkitykseen puolustuspolitiikassa. Ensin puolustetaan yleistä asevelvollisuutta suorastaan uhkauksenomaisesti: "Siirtyminen vapaaehtoiseen asepalvelukseen tai ammattiarmeijaan edellyttäisi käytännössä luopumista itsenäisestä puolustuksesta." Hieman kierrellenhän tuossa uhkaillaan NATO-jäsenyydellä tai jopa Venäjän valtapolitiikan alle joutumisella, jos yleinen asevelvollisuus hylätään. Toisessa kohdassa määritellään rahankäyttöä: "Mahdollisissa ongelmatilanteissa rahoitus on ensisijaisesti suunnattava kotimaan puolustukseen liittyviin järjestelyihin." Eli kansainväliset harjoitukset ja kriisinhallinta olisivat toisarvoisia verrattuna kertausharjoituksiin. Ottaen huomioon jäsenyytemme Euroopan unionissa ja siellä käynnissä olevan keskustelun yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, olisi voinut kuvitella sen edes maininnan arvoiseksi. Mutta veikkaisin niin, että mielipiteet EU:sta ylipäätään menivät niin ristiin, että se katsottiin parhaaksi jättää pois kannanotosta.

Reserviläisliitot ottavat kantaa myös siviilipalvelukseen: "Samalla siviilipalvelusta tulee kehittää niin, että myös se palvelee puolustus- ja turvallisuuspolitiikkamme tavoitteita." Tämä vaatimus on siinä mielessä ongelmallinen, että siviilipalvelukseen hakeutuvista monilla on vakaumus, joka tällaisen kytköksen voimistuessa johtaisi heidät totaalikieltätyjinä vankilaan. Mikäli on tarvetta kouluttaa maanpuolustuksellisiin siviilitehtäviin väkeä, kuten minun mielestäni on, niin se on tehtävä omanlaisena kokonaisuutenaan. Siviilipalvelus on minusta tarpeellinen väylä suorittaa velvollisuutensa pasifistisen vakaumuksen mukaisesti. Sivillipalvelukeskuksen resurssit ovat myös rajalliset ja kuten missä tahansa kehittämistyössä, olisi siihen tuloksia toivottaessa myös laitettava paukkuja.

Tässä maassa ja maailmassa on rauhaa rakennettavana niin monissa paikoissa, että siviilipalveluksesta olisi mahdollista kehittää aito väkivallattomuutta edistävä rauhanpalvelu. Nythän siinä on tästä näkökannasta katsottuna palveluspaikkojen määrän ja laadun suhteen toivomisen varaa. Siviilipalveluksen pituus puolestaan edustaa enemmänkin rangaistusmentaliteettia. Siviilipalveluksen suorittaminen ulkomailla tulisi myös sallia, sillä keskinäisriippuvaisessa maailmassa rauhan ja vakauden rakentaminen mihin tahansa maailman kolkkaan on myös meidän etumme. Aseeton rauhanturvaaminen on yksi vakavasti otettava tapa edistää vakautta ja turvallisuutta. Olemme oikeutetusti ylpeitä sotilaistamme, jotka turvaavat rauhaa, mutta kyllä monista hipeistämmekin maailmanrauhan sankareiksi olisi.

Kansalaispalvelu puolestaan olisi sitten kiinteä osa maanpuolustuksellista systeemiä. Arvauksenomaisesti veikkaisin, että sekä siviili- että varusmiespalveluksen suorittajista (ja ehkä niistä pois luistavistakin) jonkinlainen osa haluaisi ennemmin suorittaa kansalaispalvelun. Tämä on tietysti Puolustusvoimien kannalta huono asia, sillä se supistaisi merkittävästikin sitä osaa ikäluokasta, josta PV nyt pääsee valitsemaan asepalveluksen suorittajat ja palveluksen aikana johtamis- ja erityistehtäviin koulutettavat. Mutta silti uskon, että pidemmällä tähtäimellä Suomen turvallisuudesta pystytään huolehtimaan paremmin, jos perustuslain määrittelemä velvollisuus maanpuolustukseen voidaan yhdistää luontevasti muuhunkin kuin asepalvelukseen.

Useammin korvien kuin silmien väliin

Bloggari kohtaa sotilasteknologiaa Turun linnassa.

Aloitin vuosi sitten, 22.11.2012, blogin pitämisen ennen kaikkea tämän huomion pohjalta:


"Maanpuolustus on joka tapauksessa aktiivista toimintaa, jossa oman maan ja kansan etua suojataan jonkun tahon pyrkimyksiä vastaan. Keinoja näiden pyrkimysten ajamiseen on nykyään niin kovin monenlaisia: cyber-hyökkäykset, viestintä, kauppapolitiikka jne. Voiko tuossa soikiossa olla sijaa minkälaiselle toiminnalle, kuka sitä organisoi ja millä periaatteilla. Ja voiko väkivallattoman vakaumuksen omaava henkilö olla mukana tällaisessa toiminnassa."

Huomio maanpuolustuksen uusista ulottuvuuksista on edelleen täysin paikkansapitävä. Tekstistä huomaan tosin myös sen miten valtavan paljon olen vuoden aikana oppinut. Oma tietotaso ei vieläkään kovin korkea ole ja peruskysymyksen löytäminen jo tuolloin oli intuitiivistä sokea kana -meininkiä. Tampereen yliopiston Tapio Juntunen muuten käytti vastikään tästä ainaisen nahinan tilasta termiä päättymätön verkostosota ja se tuntui toimivlta ilmaukselta tilanteelle.

Peruskysymys on siis edelleen se sama, normaalin diplomatian ja sodanjulistuksen välinen, jatkuvasti kasvanut alue. Kysymykseen sen suhteesta väkivallattomaan vakaumukseenkin luulen pikkuhiljaa löytäneeni vastauksen. Ainakin oma vakaumukseni paitsi sallii, suorastaan velvoittaa osallistumaan maan puolustamiseen tällä uudella taistelukentällä. Itselleni on ollut hieman hämmentävää, miten sitä on soljahtanut keskelle turvallisuuspolitiikan monia ulottuvuuksia, mukaan lukien sotilaalliset kysymykset. Vaikka edelleen pidän kiinni vakaumuksestani, olen luopunut pasifismille usein tyypillisestä tavasta ilmaista halua vain kieltää sotilaalliset ulottuvuudet ympäröivästä todellisuudesta. Mitä enemmän ja paremmin ymmärrämme käytettävissä olevia keinoja nykyisessä maailmassa, sitä pienempi on sotilaallisten keinojen painoarvo turvallisuuspolitiikassa ja sen mahdollisuukisen horisontissa. Piste jälleen pragmaattisuudelle, joka niitä on monissa muissakin asioissa napsinut idealismilta näin keski-iässä.

Nyt mieltäni on vaivannut se, mitä löytyy näiden uusien mahdollisuuksien taustalta ja miten ne asiat muuttavat maailmaa. Tekninen kehitys on ennenkin tehnyt tepposensa ja muuttanut kansojen välisiä konflikteja ja sitä kautta koko maailmaa rajuillakin tavoilla. Jousipyssy, rauta, ratsuväki, linnoittaminen, ruuti, tykki, sarjatuliaseet, höyry- ja polttomoottori, radio, rautatiet, tutka, ydinase ja niin edelleen.

Uutta on myös se, että päättymättömälle verkostosodalle on tyypillistä  valtioiden välisissä suhteissa olevat vastkkaiset mutta yhtäaikaiset ulottuvuudet. Frenemy on termi, jossa yhdistetään (engl. friend & enemy) sanat ystävä ja vihollinen. Maailman merkittävin tällainen suhde on Yhdysvalloilla ja Kiinalla, jotka ovat taloudellisesti erittäin kytkeytyneitä toisiinsa. Pelkästään liittovaltio on ottanut velkaa Kiinasta toista triljoonaa (n. 1 200 000 000 000 000 000) dollaria. Samaan aikaan nämä suurvallat rakentavat omaa sotilasmahtiaan toista vastaan käytävää sotaa silmälläpitäen.

Pelkällä sotakoneistolla ei kuitenkaan enää maailmasta saa otetta, vaan informaatiosta on tullut keskeinen väline tavoitteisiin pyrkimisessä. Siksi konflikteissa tähdätään nykyään useammin korvien väliin kuin silmien väliin. Toki mikään sodan muoto tai kehitysvaihe ei ole jäänyt pois, vaan ympäri maailmaa taistellaan monin tavoin ja monista syistä. Me elämme kuitenkin keskinäisriippuvaisessa, markkinatalouteen ja korkeaan teknologiaan pohjaavassa osassa maailmaa. Perinteisen sodankäynnin olemme pääasiassa ulkoistaneet köyhempiin maihin.

Yksi asia meille ei muutu. Me elämme edelleen idän ja lännen välillä, vaikka EU-jäsenyyden myötä olemmekin livahtaneet selvästi lännen puolelle. Mutta siinä se pitkä Venäjän raja ja Pietari tuossa vieressä edelleen ovat, tarjoten ennen kaikkea valtavia mahdollisuuksia, mutta myös omia uhkiaan. Kaikissa näissä meidän kannaltamme keskeisissä asioissa on tällä hetkellä muun maailmanmenon tapaan voimakas taloudellinen viritys. Kylmässä sodassa talous oli aatteen edistämisen väline, nykyään talouden edistäminen on itse aate.

Sodasta puhuttaessa otetaan esiin kliseeksi muodostunut, mutta edelleen kutinsa pitävä Carl von Clausewitzin määritelmä sodan välineellisyydestä ja alisteisuudesta politiikalle. Sotaa käydään, aseilla ammutaan ja ihmisiä tapetaan siis sen takia, että on olemassa jokin tärkeä poliittinen päämäärä, jota kannattaa edistää sodalla.

Toki tämä on von Clausewitzinkin mukaan vain osa sodan olemuksesta. Se olemus täydentyy hänen mukaansa arvaamattomuudella ja sodankäynnin omilla lainalaisuuksilla. Siksi historia on täynnä poliittisista syistä aloitettuja kahakoita, jotka ovat riistäytyneet käsistä sodankäynnin pyrkiessä olemaan mahdollisimman tehokasta. Merkittävä asia on myös von Clausewitzin määrittelemä absoluuttinen sota, joka kuvaa sodan pyrkimystä ottaa käyttöön kaikki voittamisessa tarpeelliset keinot:
"Sota on väkivallan käyttöä, eikä sen käytössä tunneta rajoja; kumpikin osapuoli pakottaa toisen toimimaan siten, syntyy vastavuoroisuus, joka oman luonteensa takia pakostakin vie äärimmäisyyteen."

Se on vielä epäselvää kuinka paljon nämä nykyaikaiset, verettömät, mutta tavallaan hyvin väkivaltaiset tavat painostaa kansakuntia, muistuttavat toimintalogiikaltaan sotaa. Siis siinä mielessä, että sisältävätkö ne tuon perinteiseen sodankäyntiin sisäänrakennetun kiihtyvän intensiteetin. Aivan yhtä suoraviivaista kiihtyvyys ei varmaankaan ole, mutta ilman muuta nämä toimet sisältävät aina eskaloitumisen riskin. Askel askeleelta kiihtyvä painostus voi johtaa yhä suurempaan paineeseen mitättömästäkin asiasta. Enkä ihmettelisi, jos jokin näpäytykseksi tarkoitettu kyber-operaatio onnistuisikin tavoiteltuun nähden aivan liian isosti.

Ennen aikaan ajettiin lentokoneilla tai pahimmassa tapauksessa tankeilla kohti rajaa ja käännyttiin pois viime tingassa. Toki sitä samaa harrastetaan edelleen, mutta nyt sitä tehdään myös kyberissä, vakoilussa, informaatio-operaatioissa, kauppaan liittyvissä toimissa ja muilla tavoilla. Pahin, ja ennemmin tai myöhemmin jopa todennäköinen, painajaisvaihtoehto on ydinaseiden käyttöön asti päätyminen. Niitäkin kun on jo siellä sun täällä.

Samalla on muistettava, että valtioiden lisäksi monilla suuryrityksillä on kykyä ja halua käyttää erilaisia keinoja omien päämääriensä ajamiseen. Oma lukunsa on tietysti vastakkainasettelusta hyötyvät yritykset, sillä rikkaat länsimaat paitsi ostavat huikean kalliita asejärjestelmiä, myös ulkoistavat taistelu-, tiedustelu- ja kaikkea muutakin toimintaa yksityisille yrityksille. Sen lisäksi erityisesti kyberissä toimivat vielä lisäksi ainakin jollain tavoin aatteelliset haktivistit sekä jatkuvasti kasvava verkkorikollisten joukko. Itse asiassa välillä tuntuu siltä, että sekä valtiollisilla että yritysmaailman toimijoilla on samanlaisen, talouteen pohjaavan päämotiivin takia yhä enemmän yhteistä. Tämä korostuu vielä siksi, että merkittävä osa turvallisuuspolitiikkaa tehdään joka tapauksessa lähes pelkästään eliitin toimesta.

Ennen kansakuntien menestyksen ytimessä olivat erilaiset vapauden ja aatteiden ilmentymät: itsenäisyys, uskonto, suveriniteetti, ideologia, kansallisvaltio, kansanvalta tai mitä ikinä siinä ajassa ja paikassa pidettiinkin menestyksen mahdollistavina. Nyt kansallisvaltioilla on yritysten tapaan menestyksen mittarina mahdollisimman vahva talous. Talouden keskeistä asemaa kuvaa hyvin se, että epäonnistuneet valtiot eivät ole vain köyhiä, vaan yleensä myös epävakaita tai jopa romahtaneita. Meillä puolestaan puntaroidaan niin asevelvollisuutta kuin sotilaallista liittoutumista nimenomaan taloudellisten näkökulmien kannalta. Minusta ne ovat kumpikin sen luokan poliittisia kysymyksiä, että meillä kansakuntana todellakin on varaa toimia niissä parhaaksi katsomallamme tavalla.

Viime kesänä Kultaranta-keskusteluissa presidentti Niinistö puhui markkinatalouden keinoin käytävästä kolmannesta maailmansodasta: "Ei läntinen raha puhukaan enää, puhuu joku toinen raha. Ja läntinen velka kahlehtii. Se on tiedättekö valtava muutos. Jos ennen on tottunut paukuttamaan nuijaa ja yhtäkkiä huomaa olevansa nuijan alustana. Jos joku sanoo, että tämä on talouspolitiikkaa, niin minä sanon ettei tämä ole ollenkaan talouspolitiikkaa. Tämä on kaikki valtapolitiikkaa".

Joka tapauksessa nämä näkymät ovat melko dystooppisia. Ilmassa on merkkejä sodan hirmuisen, mutta harvoin tositoimiin pääsevän luonteen risteytymisestä talouden alituisen kamppailun henkeen. Taloudellinen ajattelu perustuu paitsi lyhytjännitteisyydelle, myös jatkuvalle epävarmuudelle ja vaarassa olemiselle.Tätä risteyttämistä helpottavat nämä uuden teknologian suomat mahdollisuudet lennokeista kyberiin, roboteista verkkovakoiluun. Tätä negatiivistä kehitystä voi ajan mittaan voimistaa myös ilmastomuutos, joka lisää rajustikin konflikteja resursseista, kuten viljelysmaasta, metalleista, kulkureiteistä ja puhtaasta vedestä. Keskinäisriippuvuutemme toki pehmentää törmäyksiä, mutta eriasteisten konfliktien lisääntyminen ei olisi mikään yllätys.

Tässä kohtaa, kun on luetellut ongelmia pitkän liudan, olisi aika esittää parannusehdotuksia. Niitä minulla ei juurikaan ole. Paitsi se sama, johon näin yhden vuoden bloggaamisen jälkeen uskon paljon enemmän kuin aloittaessani: avoin keskustelu suopeassa hengessä. Tästä uskosta minun on kiittäminen blogin kommentaattoreita sekä Twitterin koko ajan laajentuvaa, aktiivisesti tietoa välittävää ja reilusti keskustelevaa #turpo-jengiä. Vielä kun saisimme poliitikotkin mukaan keskusteluun.

Erityiskiitokset tästä porukasta Osmo Apuselle, Heikki Hakalalle, Anders Gardbergille, Tapio Juntuselle, James Mashirille, Juha Mäkiselle, Juha Saariselle, Charly Salonius-Pasternakille, Stratmilille ja Matti Pesulle. Tästä jatketaan. Meillä ei nimittäin ole olemassa Suomelle pitkän tähtäimen turvallisuuspoliittista linjausta, jonka avulla pysyisimme mahdollisimman turvassa tulevinakin vuosikymmeninä.

NATOn ulkopuolisen elämän eväät

Kuten olen aiemminkin vaahdonnut, minusta pelkkä iso ei NATOlle johtaa todennäköisesti NATO-jäsenyyteen. Maailma muuttuu ja sitä myötä pelkkä Ei NATOlle -kanta hämärtyy koko ajan enemmän, muuttuen pikkuhiljaa merkityksettömän abstaktiksi. Sen hämärtymisen myötä on ajan mittaan ainoa järkevä vaihtoehto on NATO-jäsenyys, joka ei sitten enää välttämättä ole mahdollistakaan. 

Meillä pitää siis olla uskottava tapa luoda itsellemme turvallisuutta sotilaallisen liittoutumattomuuden lähtökohdista. Tässä minun näkemyksiäni siitä, mitä se vaatisi. Perusperiaatteena se, että meidän on tehtävä itse pystyttävä moniin asioihin sekä oltava valmiitt käyttämään siihen reilusti rahaa.

Ulkopolitiikka

Meidän on pystyttävä luomaan Suomelle ulkopoliittinen linja/suuntaus, joka on riittävän totta sekä itsemme että ympäröivän maailman suhteen ja joka myös antaa meille riittävästi liikkumavapautta. Sen suuntauksen on käytävä perusteeksi tehdä kansakunnalle hyviä ratkaisuja ja vastustaa huonoja.

Siinä linjassa on oltava mukana ainakin ketteryyttä, Venäjä-osaamista, integroitumista Eurooppaan, arvotavoitteita ja tukea kansainvälisille prosesseiile ja organisaatioille. Me tulemme tulevaisuudessa olemaan taloudellisesti yhä tiukemmin kiinni Venäjässä, joten meidän pitää ankkuroida itseämme länteen poliittisesti. Taitavasti toimien ja hyvällä onnella tässä välissä voi nauttia sekä vakaasta lännestä että kasvavasta idästä.

Tämä suuntaus on suunniteltava huolella, toteutettava tarmokkaasti ja viestittävä/myytävä kotona ja muualla taidokkaasti. Sen jälkeen sitä on tehtävä todeksi teoilla.

Me tarvitsemme tämän toteutumiseen nykyistä laajemman ja toimivamman ulkopoliittisen koneiston. Ulkoministeriön toimintaa on kaiken muun valtionhallinnon tapaan leikattu ja se suunta pitää kääntää päinvastaiseksi. Sitä ei kuitenkaan pidä tehdä vain kasvattamalla budjettia, vaan etsimällä ennakkoluulottomasti uusia toimintatapoja osaksi ministeriön toimintaa ja integroimalla muiden ministeriöiden ja tahojen toimintaa paremmin osaksi aktiivista ulkopolitiikkaamme. Enemmän, parempaa ja nopeammin reagoivaa. 

Loppuvuoden huippukokouksessa käsiteltävänä oleva EU:n yhteinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on toki yksi mahdollinen suunta, mutta sen toteutuminen vaatisi niin suuria muutoksia jäsenmaiden kannoissa ja ympäröivässä maailmassa, että itse pidän merkittävän edistymisen mahdollisuuksia pieninä. Kun kaikkialla etsitään säästöjä, niin aika hankalaa on ajatella, että EU:n NATO-maat (21/27 ja yli 90% väestöstä) olisivat kiinnostuneita laittamaan rahaa heidän katsannossaan tuplapuuhaan. EU on meille jatkossakin erittäin tärkeä asia, mutta ei sen varaan turvallisuuspoliittisesti voi laskea, luki Lissabonin sopimuksessa mitä tahansa.

Puolustuspolitiikka

NATOn ulkopuolelle asettautuminen ei ainakaan Suomen puolelta tarkoittaisi rauhankumppanuudesta ja muusta yhteistyöstä irtautumista. Eikä se tarkoittaisi edes sitä, etteikö Suomi joskus voisi jäsenyyttä havitella. Mutta sitä se tarkoittaisi, että tulisimme alas sieltä aidalta, vaikka se aita siihen varmaan jäisikin.

NATO-jäsenyyttä on tuettu tai siedetty sen takia, että se nähdään taloudellisesti ainoana mahdollisuutena rakentaa uskottava puolustus valtavan kalliiden asejärjestelmien aikakautena. Käytännössä NATOn ulkopuolelle asettautuminen tarkoittaisi merkittävää korotusta puolustusbudjettiin. Jos se on nyt noin prosentti bruttokansantuotteesta, niin jonnekin kahden ja kolmen väliin se olisi asetettava. Varsinkin uuden ulkopoliittisen suuntauksen uskottavuutta rakennettaessa olisi tärkeää noudattaa ohjetta "put your money where your mouth is." Isolla rahalla saa ja hevosella pääsee, myös puolustuspoliittista uskottavuutta. Mutta muutakin tarvitaan.

Pohjoismainen puolustusyhteistyö NORDEFCO voisi toki olla osa ratkaisuamme, mutta vain täydentävässä mielessä. Tällä hetkellähän peruskuvio on se, että Suomi tuskin liittyy, jos Ruotsi pysyy sotilaallisesti liittoutumattomana. Mutta länsinaapurimme saattaa hyvinkin liukua kohti jäsenyyttä, joka toteutuessaan asettaisi Suomenkin uuteen tilanteeseen. 

Muut eväät

Ulkopolitiikan ja aseellisen maanpuolustuksen ohella meidän on saatava myös muutama muu asia nykyistä parempaan kuntoon.  Ensinnäkin yhteiskunnan joustokestävyys (resilienssi) sekä erilaiset informaatioyhteiskuntaan liittyvät turvallisuuselementit.

Joustokestävyyttä voitaisiin parhaiten synnyttää laajentamalla maanpuolustuksen käytäntöä ja käsitettä perinteistä intin käymistä laajemmaksi. Se voi olla hankalaa jo senkin  takia, että olemme niin voimallisesti leimanneet kansakunnan selviämisen ja olemassaolon sotimisen tulokseksi. Toki sodat ovat keskeisiä asioita menneisyydessämme ja nykyisyydessämme, mutta niin on moni muukin asia kouluruokailusta vähäiseen korruptioon ja naisten asemasta koulutusjärjestelmäämme.

Perustuslaissa määritellään, että jokaisella kansalaisella on velvollisuus osallistua isänmaan puolustukseen tai avustaa sitä lain tarkemmin määräämällä tavalla. Tällä hetkellä sitä puolustamista pitäisi tehdä monella muullakin tavoin kuin torrakko kädessä. Sukupuolineutraalin kansalaispalvelun avulla voisimme rakentaa iskunkestävän yhteiskunnan, joka olisi näin vähemmän altis painostukselle.

Osana iskunkestävyyttä on myös huoltovarmuus, jota meillä ymmärtääkseni tehdään tarmokkaasti. Vielä kun saisimme aikaiseksi biotalouteen pohjaavan hajautetun energiantuotantojärjestelmän, uskoisin meidän hankalista olosuhteistamme huolimatta pärjäävän vaikeissakin paikoissa.

Maailmanmeno on sellaista, että ennen aseellista konfliktia kansakunnan käyvät toistensa kimppuun moniulla muilla tavoilla, joihin joustokestävyys on yksi vastaus. Mutta niissä asioissa meidän itsemmekin oltava kyvykkäitä ja halukkaita toimimaan. Ulkoministerion verkkovakoilun myötä esillä ollut kyberturvallisuus on ilman muuta olennaisen tärkeää itsenäisesti turvallisuudestaan huolehtivalle kansakunnalle. Kyberiin on pistettävä paukkuja merkittävästi lisää, jos halutaan etteivät Valtioneuvoston Kyberstrategian tavoitteet aivan absurdeja olisi. 

Tämä UM:n tapaus oli siinäkin mielessä nykymenosta paljastava asia, että en ole ainakaan huomannut EU:n olleen asiasta mitään mieltä. Ilmeistä on, että muutkin ovat joutuneet kyseisen vakoiluoperaation kohteiksi, mutta julkisuuteen eivät muut ole tulleet. Eikä edes mitään hiljaista hälytystä ollut EU:n sisällä annettu. Todennäköisesti joku muu jäsenmaa oli joka tapauksessa huomannut jo ennen Suomea vakoilun. Että semmoista solidaarisuutta. Tai sitten tässä tapauksessa tapahtuivat asiat jotenkin ihan muuten kuin julkisuuteen on kerrottu. 

UM:n tapaus on nostanut esiin myös jo jonkin aikaa pinnan alla muhineen ajatuksen Suomen tiedustelun uudelleenjärjestämiseksi juridisesti, toiminnallisesti ja organisatorisesti. Toki saamme nyt ja tulevaisuudessa paljon tietoa myös kansainvälisestä tiedusteluyhteistyön kautta, mutta mitä itsenäisempi asema maalla, sitä epävarmempaa sen tiedon virtaaminen, varsinkin poikkeusolosuhteissa, on. Me tarvitsemme voimakkaita, hyvin koordinoituja ja parlamentaarisesti valvottuja siviili- ja sotilastiedustelun toimijoita.

Itse pidän tärkeänä, että Suomi pystyisi myös strategisen kommunikaation tasolla toimimaan riittävällä voimalla. Joka tapauksessa meitä ympäröivät viestit, joilla meihin ja kansakunnan suuntaan yritetään vaikuttaa. Ainakin kotimaan kamaralla meidän pitää pystyä ilmaherruuteen näissä asioissa. Minä en tiedä kenen vastuulla nämä asiat tällä hetkellä ovat, mutta siitä olen varma, että tähänkään asiaan ei varmaan voimavaroja kummoisesti ole.

Toimintaympäristö

Elämä ei ole reilua ja eikä ole turvallisuuspolitiikkakaan. Me olemme pieni maa ja voimme tehdä suurin piirtein ihan mitä tahansa, mutta isompien linjanvedoista tämä on silti kiinni. Suomen historiaa on muovattu perinteisesti pitkälti Pietari-Berliini-Tukholma -kolmiossa ja niin se on edelleenkin. Toki Washington, Bryssel ja Peking ovat myös suoraan tai epäsuoraan nykyään meille olennaisia paikkoja.

Ilman NATO-jäsenyyttä rakennettavalle turvallisuuspolitiikalle on Euroopan unionin elinvoima olennaisen tärkeä asia. Jos EU heikkenee tai hajoaa, niin poliittinen sidoksemme länteen häviää. Ilman sitä voi Venäjän käynnistelemän Euraasian unionin vetovoima yhtäkkiä voimistua.

EU:n taloudellinen kriisi voi myös uhata turvallisuuttamme sitä kautta, että pahimmissa hankaluuksissa olevissa eurooppalaisissa maissa voivat sisäiset levottomuudet olla rajujakin. Kreikka ja Unkari ovat esimerkkejä siitä, miten kaiken lupaaminen niille, joilla ei ole enää mitään, on poliittisesti menestyksekästä. Epädemokraattisten ainesten nousu Euroopassa tuntuu hurjalta, onhan Berliinin muurin murtumisestakin hyvinkin tarkkaan vasta 24 vuotta. Demokratia ja ihmisoikeudet eivät ole itsestäänselvyyksiä edes Euroopassa.

Venäjä painostaa tällä hetkellä aktiivisesti kaupallisilla keinoilla lähinaapureitaan. Suomeen kohdistunut painostus on tapahtunut viime aikoina lähinnä lapsikiistojen kautta. Mutta juuri nyt Venäjälle tärkeintä lienee Rosatomin ydinvoimalan myyminen suomalaisille. Jahka asia tavalla tai toisella ratkeaa, voinemme odottaa taas jotain eleitä. Ruotsihan nauttii NATO-maa Norjan tapaan nykyään jo säännöllisen oloisesti venäläisten ilmasotaharjoitusten kohteena olosta.

Lähivuosina koittaa todennäköisesti viisumivapaus. Se tarkoittaa Suomen ja Venäjän välillä vauhdikasta kehitystä kaikissa suhteissa. Palaamme siihen oikeastaan luonnolliseen tilaan, että eteläinen ja itäinen Suomi ovat kiinteä osa Pietarin talousaluetta. Toki tämä kehitys, kuten kaikki muukin Venäjään liittyvä, riippuu siitä mihin suuntaan tämä valtava maa kehittyy. Putinin kiinalaistyyppinen talouskasvuun perustuva autoritäärisyys ei ole kestävällä pohjalla, koska heikkenevä talous altistaa maan mullistuksille. Asemaansa imperiumina hakeva Venäjä on kuitenkin tästäkin eteenpäin ensimmäinen asia turvallisuuspolitiikassamme.

NATOn aseman ja tehtävien kannalta olennaista on myös Yhdysvaltain lähitulevaisuus. USA on kääntänyt katseensa Tyynenmeren puolelle ja uhka idästä on nyt Kiina. Yhdysvallat on sotilaallisesti läsnä Euroopassa enää enempi henkisesti. Maan jyrkkä poliittinen kahtiajako tulee vaikuttamaan yhä vahvemmin myös maan ulkopolitiikkaan, halvaannuttaen sitä pikkuhiljaa sisäpolitiikan tapaan. 

Jos tämä kehitys jatkuu, niin NATOn asema eurooppalaisena turvallisuusjärjestelmänä saattaa muuttua. Kun integraatio on muutenkin vaikeuksissa EU:ssa, niin aika hankala olisi senkään takia nähdä unionista muodostuvan turvallisuuspoliittista areenaa. Eli saattaa olla, ettei NATO enää kymmenen vuoden kuluttua olekaan se voimakas ja ehdoton 5. artiklan vartija, joka se nyt on. Tai sitten se voi olla sitä yhä enemmän. Joka tapauksessa NATOn on pakko muuttua ja jos se ei onnistu, menettää se voimaansa ja merkitystään.

Lopuksi

Jos haluamme olla itsenäisiä ja itse pärjääviä turvallisuuspoliittisesti, niin meidän pitää olla valmiit laittamaan itsemme ja rahamme likoon. Sekä ennen kaikkea olemaan valmiit uudistamaan ulkopoliittista ja maanpuolustuksellista tapaamme ajatella ja toimia. Entiseen tapaan toimiminen ei enää missään tapauksessa riitä.