Infosodan pauketta, pahaa mieltä ja uusia turpoblogeja

Kuohuttavimmat uutiset päätyvät yleensä päällimmäisiksi, eikä mediaankaan kovin montaa teemaa yhtäaikaa isosti mahdu. Kun koti- ja ulkomailla riittää kummallisia tempauksia, niin moni asia jää katveeseen. Olen tähän koonnut muutamia itselleni viime aikoina silmään pistäneitä tapahtumakulkuja, erityisesti turvallisuuspoliittisen kesksutelun ja informaatiovaikuttamisen liepeiltä.

Vaikka herra Johan Bäckman ei ole kuin pieni osa Venäjän vaikuttamistyötä Suomessa, ovat hänen sanomisensa usein mielenkiintoisia viestejä. Kun jokin asia nousee Bäckmanin esityslistalle, voi hyvin ajatella sen olevan syystä tai toisesta tärkeä Kremlille. Viime aikoina Bäckman on kärkkäästi hyökännyt hybridi- ja informaatiovaikuttamisesta puhumista vastaan. Suomen isännöimän hybridikeskuksen alkutaivalta Bäckman häiritsi omalla yhdistyksellään, julkaisullaan ja vielä tuomalla ideologisen mestarinsa Alexander Duginin puhumaan hybridikeskusksen perustamissopimuksen allekirjoituspäivänä. Kuten arvata saattaa, nämä kaksi tapahtumaa esiintyivät medioissa usein samassa jutussa. Taitavaa ja onnistunutta informaatiovaikuttamista.

Nyt Bäckman ehdottaa blogissaan “informaatiorauhansopimusta” Suomen ja Venäjän välille. Tämä on paitsi merkki siitä, että Venäjä pyrkii vastaamaan lännessä heränneeseen ymmärrykseen, myös esimerkki Venäjän usein toistuvasta taktiikasta sanoa yhtä ja tehdä toista. Samalla aloite kehystää Suomen reaktiot Venäjän toimiin ikäänkuin tyhjästä syntyneinä, turhina ja aggressiivisina. Täsmälleen samaa taktiikkaa Venäjä käyttää laajalti, oli kyse sitten sotaharjoituksista tai mistä tahansa muusta aggressiivisen ulkopolitiikkansa osasta. Venäjä esittää uhria, lännen ahdistamaa syytöntä, joka vain puolustaa itseään ahdingossa. Futistermeillä ilmaistuna Venäjä filmaa jatkuvasti, vaikka itse käyttää likaisia temppuja jatkuvasti. Mark Galeotti nimittää tätä linjaa nimellä ”dark power”.  Yleensä valtiot pyrkivät saavuttamaan soft poweria, myötämieltä, jonka avulla sitten voi ajaa omia etujaan. Galeotti miettii, että Venäjä on huomannut, että sen paras mahdollisuus edistää etujaan, on olla ilkeä ja arvaamaton.

Yllättävän monet lännessä näyttävät kanssauhriutuvan Venäjän kanssa ja pitävän tosiaan sitä lännen viattomana uhrina. Tosin, jos haluaa pitää yllä tätä käsitystä, on halukkaasti hylättävä tosiasioita ja selitettävä niitä pois hyvin tomerasti. Tätä monet tekevät esimerkiksi Venäjän Trolliarmeija -FB-ryhmässä tai Vastavalkeassa eri foorumeineen. Niissä levitettävän disinformaation tavoitteena on kehystää Venäjän uhriksi ja länsi roistoksi. Se mikä kenenkin motivaatio levittää tällaista näkemystä on, on tietysti vain henkilön itsensä tiedossa. Suurin osa lienee varmasti vilpittömiä uskossaan, että Suomen valtio tai ainakin muut länsimaat haluavat iskeä tarpeen tulleen vaikka sotilaallisesti Venäjälle.

Näin puhuu taitava propagandisti, yhdistäen totta ja valetta: ”Venäläisistä toimittajista ja journalisteista on nyt tullut länsimaiden tärkeimpiä vihollisia. Venäjän media on kuitenkin laaja ja moniääninen, Venäjältä on internetistä helppo löytää mitä tahansa mielipiteitä mihin tahansa asiaan. Länsimediassa sen sijaan sallitaan vai yksi näkemys.” Totta tässä on se, että internetistä on tosiaan löydettävissä mitä tahansa. Se tietenkään ei ole merkityksellistä, koska mikä tahansa laajemman yleisön väline otetaan viranomaisten valvontaan. Esimerkiksi blogin on rekisteröiydttävä mediaksi, jos sillä on yli 3000 lukijaa.  Sen jälkeen sanomisen vapaus onkin mennyttä erilaisten lakien takia.

Bäckman kävi vastikään Pietarissa luennoimassa miten Suomessa vainotaan MV-lehteä ja sen vetäjää Ilja Janitskinia. MV-lehti julkaisi ison jutun luennosta ja Janitskin jakoi sen VKontakten profiilissaan. Bäckmanin ja Janitskinin yhteydestä saanemme tietää lisää jossain vaiheessa tänä vuonna alkavassa oikeudenkäynnissä, jossa he ovat yhdessä syytettyinä. Janitskin toki on edelleen pakosalla. Piilottelu ottaa varmasti voimille ja hän onkin vetäytynyt oman kertomansa mukaan luoonnon rauhaan ja muut hoitavat MV:n asioita. Kasetti on kovilla, kun vapautta ei olekaan entiseen malliin. Sen verran Janitskin kuitenkin on mukana edelleen touhussa, että kun FB sulki yli 25 000 hengen MV:n FB-ryhmän pysyvästi, ilmoitti hän sometoiminnan siirtymisestä VKontakteen. Tätä siirtymää yritettiin jo reilu vuosi sitten, mutta yleisö ei tainnut siirtyä perässä. Nyt kun FB on tarttunut voimallisemmin vihapuheeseen, on motivaattorina pakko.

Jossain vaiheessa Bäckman ja Janitskin tulevat joka tapauksessa istumaan yhdessä oikeussalissa vastaamassa syytteisiin, joissa heidän katsotaan yhdessä toimineen rikollisesti. Johan Bäckmanin pitkäaikainen ystävä Jon Hellevig onkin jo päässyt nauttimaan holtittoman ilmaisunsa seurauksista. Häntä syytetään käräjäoikeudessa Karita Mattilaan kohdistamistaan groteskeista uhkauksista Hellevig ilmaisi tuntemuksiaan siitä, ettei Mattila halunnut Krimin valtauksen ja Ukrainan sodan takia esiintyä venäläisen, vahvana Putinin tukijana tunnetun kapellimestarin kanssa. Hellevig on muuten myös Bäckmanin hybridihöpöyhdistyksen ensimmäisen julkaisun kirjoittaja. Lyhyen vihkosen sakeusaste korkea.

Jon Hellevigin kirjoittama kirjanen, jonka kannesta jo selviää opuksen luonne.

Venäjän vaikuttamistyössä on taustalla myös ihmisiä, jotka tasan tarkkaan tietävät minkä puolesta toimivat. Usein kyseessä ovat suomettumisen ajan yhteydet. Suomessa näitä yhteyksiä perattiin hyvin vähän Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen. En näe mitään syytä epäillä, etteikö näitä vanhoja yhteyksiä olisi otettu uudestaan käyttöön, sillä 70- ja 80-luvun ihanteelliset (tai pyrkyri) nuoret ovat todennäköisesti edenneet elämässään asemiin, jossa mennyt yhteistyö itäblokin tiedustelupalveluiden kanssa aiheuttaisi ikäviä seuraamuksia. Liekö sen ajan peruja vai mistä kysymys, mutta esimerkiksi Paavo Väyrynen on ottanut Kansalaispuolueeseensa mukaan ison nipun suomalaisia putinisteja ja kannanototkin ovat monet suoraan Kremlin pelikirjasta otettuja.

Suomen johtava asiantuntija näistä sosialistisista luurangoista ihmisten kaapeissa on vastikään eduskunnan pääsihteerin paikalta eläköitynyt, entinen Suojelupolisin johtaja Seppo Tiitinen. Häneltä on syksyllä 2018 tulossa muistelmateos, jota hän työstää yhdessä Pekka Ervastin kanssa. Mielenkiintoinen kytkentä tässä parivaljakossa on Jaakko Laakso. 2001 Ervasti ja Laakso julkaisivat yhdessä kirjan, jossa muun muassa kerrottiin käynnissä olevasta salajuonesta saada Suomi Naton jäseneksi sekä perusteellisesti esitetty näkemys siitä, että Hornetien hankinta oli Suomen puolustuksen historian kallein virhe. Laakson ja Tiitisen puolestaan epäillään olleen tiiviissä yhteistyössä Neuvostoliiton tiedusteluun liittyvissä asioissa. Taistolaisen Laakson laajalti tiedossa olleet yhteydet KGB:n kanssa saivat jatkua rauhassa koko hänen 20-vuotisen kansanedustajauransa ajan. Tälle on tarjottu selityksenä sitä, että hän jakoi tietoaan myös Tiitisen kanssa.

Myös muualla disinfokentällä kiehuu. Vastavalkeasta ja sen ympärille ryhmittyneistä vasemmistolaisista oli juttu Voimassa. Siitähän toki riemu repesi ja vastalauseet olivat pitkiä ja perusteellisia. Omasta viiteryhmästä tullut kritiikki satutti selvästi. Tosin kritiikin vastaamista vaivasivat ihan ne samat asiat kuin Vastavalkeaa usein muutenkin: vimma määritellä itse termien sisältö, ylenkatse erilaisia näkökulmia kohtaan sekä sitten tietysti joukko melko originelleja oletuksia todellisuuden olemuksesta. Jos joku haluaa tähän Vastavalkean maailmaan tutustua, se käy näppärimmin median virallisia kantoja ilmaisevien kirjoitusten eli pääkirjoitusten kautta.

Lasken Voiman jutun aiheuttaman pahan mielen yhdeksi motivaattoriksi myös minusta kirjoitetulle jutulle. Mielenkiintoista jutussa oli myös se, että siinä julkaistiin luentokalvojani, joita viimeksi julkaisi Juha Molari MV-lehdessä. Luin nyt tätä kirjoittaessa juttua seuraavan kommenttikentänkin. Melkoista tavaraa, monilta osin peräisin jostain rinnakkaistodellisuudesta. Kun epäluottamus on totaalista, syntyy siitä ihan yhtä pahaa jälkeä kuin totaalisesta luottamuksesta.

Juuri tästä perustavaa laatua olevasta erosta syntyy hankaluus näiden ihmisten kanssa keskustelemisessa. Heidän näkemyksensä ovat niin erilaisia suhteessa siihen miten ajattelee maailman ja ihmisten keskenään toimivan. Kun se oma asia ja näkökulma ovat hyvin tärkeitä , niin ne helposti muodostuvat kiinteäksi osaksi omaa minää. Kun sitten joku kiistää näitä näkökulmia, tuntuu se perinjuurin loukkaavalta, koska oiekastaan joku asetttuu uhkaamaan heidän identiteettiään. Näin minä olen ilmeisesti tehnyt ja seurauksena on ollut melkoisesti kaikkea ikävää ja epäkohteliasta. Identiteettipolitiikalla on tapana sellaista meininkiä synnyttää.

Paradoksaalista tässä on se, että mitä pidempään käy keskustelua näiden ihmisten kanssa, niin sitä pahemmaksi hyökkäykseksi ja aggressiivisuudeksi heidän maailmankuvaansa vastaan se tulkitaan. Mitä perusteellisemmin puolustaa omia näkökantoja, sitä huonomman maineen saa. Ei mikään ihme, että useimmat pidättäytyvät keskustelusta. Hämmästyttävää on myös se, miten he eivät näytä lainkaan ymmärtävän sitä, miltä heidän toimintansa näyttää ulospäin.

Joka tapauksessa näissäkin piireissä on nähtävissä sitä samaa radikalisoitumista kuin MV-lehden piirissä. Kun tarpeeksi toistetaan päivästä päivään syitä syventää epäluottamusta ympäröivää systeemiä kohtaan, niin tottakai epäusko lujittuu ja luo tilaa radikalisoitumiselle. Ihminen on saattanut kiinnittyä tällaiseen yhteisöön jonkin yhden itselle tärkeän asian kautta, mutta pikkuhiljaa saakin sieltä hyvin kokonaisvaltaisen näkemyksen maailmasta. Sen jälkeen on helppo vakuuttua eri lailla tilanteeseen suhtautuvien pahantahtoisuudesta ja tuntuu houkuttelevalta tai suorastaan oikealta käydä heidän kimppuunsa, välillä jopa henkilöönkäyvästi. Kun toinen tuntuu uhalta omalle olemassaolon perusteille, niin tämä on tavallaan hyvin normaali reaktio. Erityisesti täm korostuu rasisitisessa ja äärioikeistolaisessa marginaalissa. Tulokset voivat olla hurjia. Onneksi nämä näiden ääriryhmien puoliintumisaika tuppaa olemaan varsin lyhyt.

Olen viime aikoina kuullut muutamilta aktiivisiltä turvallisuuspoliittisilta keskustelijoilta heidän kokevan tilanteen raskaaksi. Henkilökohtaiset hyökkäykset, vaikka kuinka perusteettomat, syövät voimavaroja. Niitä nimittäin riittää ihan kaikkia kohtaan. Tämän kertominen on ikävää sen takia, että näin jotkut saavat mielihyvää onnistumisestaan. Itse olen tullut riepotelluksi niin äärioikealla kuin vasemmallakin. Siksi on erinomaisen hienoa huomata, että poliisi ja syyttäjälaitos ovat päättäneet tarttua vihapuheeseen tarkemmin. Toinen tästä näkökulmasta perin ilahduttavan oikean osuneelta tuntunut tapahtuma oli, että paljon vainoa kokeneelle Saara Jantuselle oli myönnetty Puolustusvoimain lippujuhlapäivänä 4. luokan Vapaudenristi.

Itselläni oikeastaan ainoa syvemmältä pistänyt arvio tuli Hannu Taanilalta. Pelkästään Jukka Tarkan kirjoittaman kirja-arvion pohjalta hän arvioi ajatuksiani näin: ”Nehän ovat kaikkein primitiivisintä Amerikan Tiltua.” Kun on nuoruudessaan kuunnellut henkeä haukkoen Taanilan aikanaan briljanttia ajattelua (oli sen sisällöstä mitä mieltä tahansa), niin onhan se ikävää, että pääsee tuolla lailla mainituksi. Ja vain jonkun muun kirjoittaman, sinällään ansiokkaan, kirja-arvion pohjalta. Jos Taanila olisi tehnyt saman arvion kirjan luettuaan ja asiallisesti perustellut näkemyksensä, niin sitten ei olisi nokan koputtamista. Tai olisi, mutta silloin olisi mahdollista käydä keskustelua. Luulen tosin, että Taanilan mielipide ei sinällään muuttuisi kirjan lukemisesta.

Mutta ei turvallisuuspoliittinen keskustelu onneksi pelkkää sonnanheittoa ole. Viime päivinä minua ovat ilahduttaneet useammatkin asialliset ja mielenkiintoiset puheenvuorot. Jo instituutioksi kurottavan The Ulkopolististin uhkakuva-viikko oli melkoinen pläjäys tietoa. Tekstin lisäksi ulkopolitisteja voi myös kuunnella, kun julkaisutoiminta laajentui podcastin puolelle. Turpoblogeja on tullut kaksikin uutta. Vartiopaikalle idän ja lännen välissä -blogin Marko Enqvist on tuttu jo ennestään SSS-radion ja Maanpuolustus.netin blogeistaan. Nyt hän keskittyy omalle alustalleen. Kannattaa muuten liittyä hänen ylläpitämäänsä Donbass Uutiset -FB-ryhmään, jos haluaa pysyä helposti ajan tasalla, mitä Ukrainan sodassa tapahtuu. Kolmas ilonaihe on juuri eläköityneen diplomaatin, Hannu Himasen blogi Uudessa Suomessa. Himasen viimeinen pesti oli Moskovan suurlähettilänä, joten näkemystä ja tietoa on taatusti. Eläkeläisenä voi myös siihen tietoon perustuvia omia näkemyksiään vapaammin jakaa.

Kuten maailmalla nähdään, ei demokratia ole immuuni valheille ja typeryydelle. Siksi kannattaa seurata hyviä lähteitä sekä tarttua vastaan tuleviin järjettömyyksiin ja kohtuuttomuuksiin. Jokainen on omalta osaltaan rakentamassa tiedoillaan ja puheenvuoroillaan sitä yleistä mielipidettä, joka kuitenkin perimmältään ohjaa demokraattista yhteiskuntaa.