Pitkä kuuma turpokesä

Jokainen tietää, että valhe on vaivalloinen kumppani. Mitä isompi valhe, sitä hankalampi on pitää jatkuvasti mielessä valheen vaatimat asiat eri yhteyksissä. Kun valhe muuttuu lähiympäristön silmissä läpinäkyväksi, muuttuu tilanne ennen pitkää kestämättömäksi, mutta silti valheesta ei ole helppo päästä irti. Valheeseen on kytketty jo paljon asioita, jotka muuttavat luonnettaan, jos valhe tunnustetaan. Näin on käynyt Venäjälle Ukrainan sodan suhteen.

Venäjä on tiukasti pitänyt kiinni valheestaan, ettei se ole osapuoli Ukrainan itäosissa käytävässä sodassa. Krimin miehitys ja jopa demokraattisen puolueen hakkerointi on jollain tasolla jo myönnetty, mutta Ukrainan sotaa ei ole voitu myöntää. Tämä johtunee varmaan useammastakin seikasta: sotaa ja kaatuneita on haluttu piilotella omilta kansalaisilta, Minskin prosessi on perustunut Venäjän osalta valheelle ja samoin sen epätoivoinen pyristely irti vastuusta malesialaiskoneen alasampumisesta. Mutta nyt on Kreml myöntänyt omilla sivuillaan mukanaolonsa Ukrainassa. Sivulauseessa ja lähtökohtaa (joined) vääristellen, mutta mukanaolo sodassa todetaan selvästi ja selkeästi: ”I have read and heard much criticism regarding our decision to join the fight in Donbass and in Syria.”

Koska myöntö ei varmasti ole vahinko, on sillä jokin syy ja se tähtää johonkin. Venäjän toiminta viimeisten viikkojen aikana ylipäätään on ollut aktiivista ja aggressiivista.

> Ukrainassa on murhattu pommein tiedustelu-upseereita ja maa on joutunut rajun kyberhyökkäyksen kohteeksi. On hyvin vaikeaa kuvitella, että näiden hyökkäysten takana olisi mikään muu taho kuin Venäjä. Samaan aikaan taistelut rintamalla jatkuvat vastikään sovitusta tulitauosta huolimatta.

> Venäjä on uhitellut Iso-Britannialle, vihjaten sen uudelle lentotukialukselle käyvän huonosti, jos se joutuu tekemisiin Venäjän laivaston kanssa. Samaan aikaan on paljastunut, että todennäköisesti Venäjä on hakkeroinut parlamentin jäsenien sähköposteja.

> Venäläinen hävittäjäkone häiritsi ruotsalaista tiedustelukonetta,  pakottaen sen keskeyttämään tehtävänsä kansainvälisessä ilmatilassa.

> Venäjän informaatio-operaatiolta vaikuttava rauhanleirin julkistus  Leiri pidetään Ahvenanmaalla suurten sotaharjoitusten aikaan ja nyt tehty julkistus sekä sitä seuraava keskustelu auttaa Venäjää kehystämään sotaharjoituksia ja tilannetta ylipäätään lännen aggressiivisuudesta johtuviksi.

> Venäläinen hävittäjäkone lensi vaarallisen lähelle yhdysvaltalaiskonetta Itämeren yllä.

> Kesäkuun alussa Baltops-sotaharjoitukseen osallistuvia pommikoneita lensi kuvausta varten muodostelmassa kansainvälisessä ilmatilassa Itämeren yllä, kun muodostelmaan liittyi venäläinen Suhoi Su-27 -hävittäjä. Harjoitusta tarkkailivat myös hyvin korkealla lentävät tuntemattomat lennokit.

> Venäläinen sota-alus häiritsi toukokuun lopussa rahtilaivaa, joka oli kuljettamssa varusteita Naton sotaharjoitukseen.

> Venäjä nosti metelin normaalista tunnistuslennosta,  joka kohdistui puolustusministeri Shoigun koneeseen.

> Venäjä on pakottanut pikaviestipalvelu Telegramin taipumaan rekisteröintiin ja sitä kautta tiukempaan viranomaisten kontrolliin.

Myöntö Ukrainan sotaan osallistumisesta ja nämä lukuisat aggressiivisuudet ovat kaikki tapahtuneet jostain syystä. Tai syistä. Selityksiä voi antaa monenlaisia. Trumpin heikko ja Venäjään positiivisesti suhtautuva presidenttiys voi olla yksi syy. Putinin ja Trumpin tapaaminen Hampurissa, jota muun muassa Henry Kissinger on valmistellut Moskovassa. Trump kunnioittaa voimaa ja sitä Kreml on tarjoillut.

Venäjän varustautuminen ja asevoimien modernisaatio on ollut käynnissä lähes kymmenen vuotta. Vuoden 2008 Georgian sodan kokemukset käynnistivät prosessin, jossa Venäjän asevoimien kykyjä
 on parannettu päämäärätietoisesti. Kyse on paitsi kaluston ja taistelutapojen uusimisesta, myös laajamittaisesta hälytysharjoittelusta, joissa käytännössä suoritetaan kovaa tilannetta vastaavat liikekannallepanot ja joukkojen siirrot. Syksyllä pidettävä valtava Zapad-sotaharjoitus kertonee paljon siitä mitä sotaa Venäjä uskoo kaikkein todennäköisimmin käytävän.

Lännessä puolustusbudjetit sen sijaan ovat laskeneet jo pitkään, moni maa luopui yleisestä asevelvollisuudesta ja Yhdysvallat vähensi kovalla kädellä joukkojaan Euroopasta. Vasta Krimin miehitys ja sota Ukrainassa ovat kääntäneet suunnan näissä asioissa. Kun Venäjä siis väittää Yhdysvaltain ja Naton olevan se aloitteelinen puoli asevarustelussa, niin tapahtumien kulku ei väitettä tue. Venäjällä asevoimat eivät kuitenkaan ole riittävät länttä vastaan täysimittaisessa sodassa, ellei se käytä ydinaseita. Niillä on uhkailtu useampaankin otteeseen. Kylmän sodan aikaan taktisten ydinaseiden käyttö oli (lisäys:) myös lännen puolen suunnitelmissa, sillä muuten ei uskottu pystyttävän pysäyttämään idästä vyöryviä panssariarmeoijoita. Nyt Venäjä tietää ydinaseensa olevan maan rajojen turvana ja harjoituksista päätellen myös lännen sotilaallisen ylivoiman tasoittajana.

Kuva: Sipri, Trends in world military expenditure, 2016

Myös Suomessa on ollut hyvin vilkas turvallisuuspoliittinen jakso alkukesästä. Solmimme kahdenvälisen puitesopimuksen puolustusyhteistyön kehittämisestä Saksan kanssa. Vahvistimme liittymisemme JEF-joukkoihin ja tämän myötä syvensimme jälleen sotilaallista länsi-integraatiota askeleen verran. Mutta samalla presidentti Niinistö muistutti, että kyse ei ole turvatakuista. Mutta sopimus on silti kaukana merkityksettömästä, vaan se on selvä signaali Venäjälle.  Ihan jo senkin takia, että Iso-Brtannia on ydinasevaltio.

JEF-sopimuksen mahdollisti lainmuutos, joka mahdollisti sotilaallisen avun antamisen ja vastaanotamisen. Iso nippu muitakin turvallisuuteen liittyviä lakeja vahvistettiin 28.6. presidentinesittelyssä: Laki hybridiosaamiskeskuksesta, laki rahanpesun ja terrorismin rahoittamisen estämisestä, muutoksia poliisia ja rajavartiolaitosta koskeviin lakeihin nimenomaan paremman valmiuden ja kansainvälisen yhteistön mahdollistamiseksi sekä lisättiin puolustusvoimille neljäs tehtävä. Nämä ovat Suomen sotilaallinen puolustaminen, muiden viranomaisten tukeminen, kansainvälisen avun antaminen ja vastaanottaminen sekä osallistuminen kansainväliseen sotilaalliseen kriisinhallintaan.

Kaikki nämä lait kertovat siitä, miten oikeusvaltio, jonka kaikki viranomaistoiminta perustuu lakiin, joutuu nopeasti muuttuneen tilanteen takia säätämään uusia lakeja ja muuttamaan vanhoja. Toki poikkeustilan julistuksen jälkeen viranomaisten oikeudet toimia tarpeellisella tavalla kasvavat merkittävästi, mutta näinä portaattomasti säätyvien ja hämärtävien hybridiuhkien aikoina se kynnys ei ylity kovinkaan helposti.

Soini nimitti  Jutta Urpilaisen ulkoministerin erityisedustajaksi rauhanvälityksessä, joka kuuluu kuuluu Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan prioriteetteihin. Ulkoministerin rauhanvälityksen erityisedustajana Urpilaisen tehtävä painottuu naisten ja nuorten roolin vahvistamiseen. Tehtävän alueellinen painopiste on Afrikka. Ulkoministeri Soinin asema muuten poliittisesti heikkeni merkittävästi perussuomalaisten hajoamisen takia. Sama koskee tietysti myös puolustusministeri Jussi Niinistöä. Juuri tällä hetkellä näyttää siltä, että he ovat ministereitä vailla poliittista tulevaisuutta. Se ei voi olla heijastumatta heidän toimintaansa ja painoarvoonsa, mutta se jää nähtäväksi miten.

Kaikkeen tapahtuneeseen nähden on turvallisuuspoliittinen keskustelu Suomessa ollut kovin hiljaista. Itse tulkitsen tämän johtuvan pitkälti eräänlaisesta konsensuksesta, joka tiivistyy presidentti Niinistön asemaan. Luottamus hänen toimintansa viisauteen on hyvin laajaa sekä kansan että poliittisen eliitin joukossa. Niinistö ilmoitti presidentinvaalikampanjoinnin alkavan hänen osaltaan vasta itsenäisyyspäivän jälkeen. Tässä ovat ristiriidassa pragmaattisuus ja demokratian olemukseen kuuluva avoin keskustelu ja kamppailu vallasta. Niinistön ratkaisu tässä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa on hyvin ymmärrettävä ja jopa järkevä, mutta silti siinä jotain pikkuisen liian kekkosmaista. Ei tällainen oikominen tässä mitassa vielä vaarallista ole, mutta on silti tärkeää tiedostaa, että nyt ei menty ihan parhaiden tapojen mukaan, vaikka se kenties olikin hyvin järkevää. Varsinkin kun näiden presidentinvaalien tärkein anti on käytännössä keskustelu.

Joka tapauksessa virallinen Suomi on linjansa valinnut ja on kiinteä osa länttä. Edellä mainitut sopimukset ja lainmuutokset kertovat siitä vastaansanomattomalla tavalla. Mutta kuitenkin julkisessa keskustelussa sanavalinnat ja näkökulmat hakeutuvat kuin itsestään sinne jonnekin idän ja lännen väliin, jossa omasta mielestämme vietimme kylmän sodan ajan. Helsingin Sanomat kertaa pääkirjoituksessaan Itämeren kiristynyttä turvallisuustilannetta ”sapelinkalisteluna”, jossa osapuolten toiminta arvotetaan samalle tasolle. YLE otsikoi analyysinsä ”Ärsytetty Venäjä on alkanut ärhennellä vaarallisesti ilmassa”. Itse teksti ei onneksi vastaa sitä otsikon rivien välissä annettua kuvaa, että Venäjä kenties olisi tyytyväinen ja ei-ärsytetty, jos muut vain toimisivat oikein.

Tämä itänaapurin toiminnan perustelu muiden viaksi on suomettumisen ajoilta kulkeva juonne nykyisessäkin turvallisuuspoliittisessa keskustelussa. Siinä oletetaan, että jos toimisimme oikein, olisi Putinin Venäjä rakentava ja naapurimaidensa suvereniteettiä kunnioittava alueellinen suurvalta. Tohkenen epäillä. Kuitenkin tämä ajatusmalli pilkahtaa esiin hyvin usein siellä, missä lausutaan sana geopolitiikka. En tietenkään tarkoita, että Venäjän edut ja mielipiteet pitäisi itsetarkoituksellisesti ohittaa, vaan sitä, että meillä ei nyt ole sodan ja hävityksen alaista pakkoa totella kaikessa itänaapuria. Sitäkin tosin näkee väitettävä, että näin olisi toimittava. Toki tämä tapahtuu pääasiassa disinformanttien puheenvuoroissa, että Venäjän tahdon uhmaamista pidetään sodanlietsontana. Strategista kärsivällisyyttä on tarvittu tähänkin asti ja sitä tullaan tarvitsemaan vielä paljon lisää.

Parisen vuotta sitten tohtori Saara Jantunen avasi blogini vieraskynässä tähän tilanteeseen johtanutta ajattelua, jossa iloisesti sekoitetaan syyt ja seuraukset. Tämä sekoittaminen on toki nimenomaan Venäjän tavoite. Vaikka asiat eivät ikinä ihan niin mustavalkoisia olekaan, voi tilannetta valaista ennenkin käyttämälläni esimerkillä. Jos Venäjä, uskottavasti ja todennetusti, muuttaisi aggressiivista ulkopolitiikkaansa ja supistaisi asevoimiaan, seuraisivat länsimaat riemumielellä pian perässä. Jos taas länsi ilmoittaisi vetävänsä joukkoja pois Baltiasta, leikkaavansa puolustusbudjetteja ja pyrkivänsä kaikin keinoin parantamaan suhteitaan Venäjään, niin Putinin Venäjä tuskin seuraisi esimerkkiä. Taustalla on myös arvojen kamppailu, jossa Putin puolustaa, paitsi haikailemaansa Venäjän suurvalta-asemaa etupiireineen, myös oman valtansa perusteita. Putinille ulkopolitiikka on vielä normaaliakin enemmän sisäpolitiikan jatke.

Senaattori John McCain arvioi vastikään hyvin suorapuheisesti Venäjän uhkaa Euroopalle. Samaan aikaan Yhdysvaltain presidentti valmistautuu tapaamaan ensimmäistä kertaa Putinin. Trumpin käytös on viime viikkojen aikana mennyt yhä hullummaksi ja ainakin minä pelkään, että hänen arvostelukyvyttömyytensä ei rajoitu vain twiittailuun. Vaikka Trump on mitä todennäköisimmin vain lyhytkestoinen häiriö Yhdysvaltain politiikan pitkässä linjassa, niin sen häiriön aikana monet asiat, kuten esimerkiksi Suomen turvalisuuspoliittinen asema, ovat haavoittuvaisia. Putinin kannattaa pitää kiirettä pyrkimyksissään, sillä tätä vauhtia Trump ei ole kovinkaan pitkään presidenttinä.

Tämä turpokesä näyttää siis jatkuvan pitkään kuumana. Kannattaa siis ottaa rauhallisesti.