Peter Saramo

Saara Jantusen Infosota-kirjan herättämä vastaanotto on piirtänyt hyvin kuvaa erilaisista käsityksistä tilanteestamme. Tutkijat ovat miettineet kirjan lähestysmistapaa ja turvallistavuutta. Yksi kirjaan ja sen käsittelyyn liittyvä juonne on siinä kuvattu Peter Saramon ja kirjoittajan käymä keskustelu, joka johti jälkiselvittelyihin, muttei varsinaisiin seurauksiin.

Peter Saramo astui turvallisuuspoliittisen keskustelun areenalle kirjoituksellaan ortodoksisessa Simeon ja Hanna -lehdessä. Se nousi silloin varmasti yhdeksi luetuimmista Ukrainan tilannetta koskevista kirjoituksista ja sitä kommentoitiin laajasti myös mediassa.

Peter Saramo toimii suomalaisen vallankäytön ytimessä, hän on eduskunnan suuren valiokunnan  korkein virkamies eli valiokuntaneuvos. Hän on myös hakenut Seppo Tiitiseltä vapautumassa olevaa eduskunnan pääsihteerin paikkaa.

Suuren valiokunnan merkitys on siinä, että sen kautta kulkevat EU-asiat eduskunnassa ja se siis myös päättää eduskunnan kannoista niihin. Vaikka valiokunnan valta ei käytännössä useinkaan ylety isoihin asioihin, virtaa sen läpi Suomen integraatio länteen ja kaikki siihen liittyvät asiat. Sen jäsenet ja myös varmasti virkamiehet ovat poikkeuksellisen hyvin informoituja ihmisiä liittyen Euroopan unioniin, sen toimintaan, tavoitteisiin ja vaikutuksiin Suomeen. Saramo osallistuu myös osaltaan Suomen ulkopolitiikan hoitoon Brysselin suuntaan, osallistuen myös kansainväliseen yhteistyöhön.

Tätä taustaa vasten Peter Saramon asettuminen julkisesti varsin systeeminvastaiseen asemaan julkisessa keskustelussa on varsin yllättävää.  Ensimmäisessä kirjoituksessaan, ja myöhemminkin, hän kuvaa Venäjään liittyvän turvallisuuspoliittisen tilanteen sellaisena kuin moni sen kokee eli sekavana sotkuna, josta ei saa tolkkua. Kun hän avaa tämän näkemyksensä pinnallisesti koherentilla ja kirjoittajan tietämystä korostavalla tavalla, on sitä helppo uskoa. Itse tosin uskon, että syyt kansalaisten hämmennykseen johtuvat kahdesta asiasta: omasta tietämättömyydestä ja aktiivisista toimista, joilla hämmennystä ylläpidetään. Mutta kun joku arvovaltaiselta ja järkevältä vaikuttava antaa luvan olla yrittämättäkään saada sotkusta selkoa, tarttuu moni tarjoukseen ilahtuneena.

Saramon antama mediakritiikki on julmaa ja sillä on sinällään hyvät perustelut. Markkinaehtoisuus ja median murroksen luomien taloudellisten vaikeuksien supistamat resurssit ovat aivan oikeita huolenaiheita. Se, miten paljon ne ovat vaikuttaneet uutisointiin Ukrainan tilanteesta, on minusta jo epäselvempää. Toki paikan päälle on lähetetty sen takia vähemmän kirjeenvaihtajia, mutta vaikeaa olisi uskoa, että kuva tapahtumista olisi jotenkin ratkaisevasti toisenlainen, vaikka paikan päällä olisi ollut enemmän journalisteja. Tarkkuus ja tapahtumien yksityiskohtien määrä olisi varmaan lisääntynyt, mutta iso kuva olisi pysynyt hyvin samanlaisena. Puutteistaan huolimatta journalistinen media meillä ja muualla pyrkii itseään korjaavasti totuuteen. Jokainen toimittaja myös metsästää ammatillisen eetoksensa takia omaa Watergate-skandaaliaan, jossa saa paljastaa suuria salaisuuksia. Ei siis mikään ihme, että Putinin kaltaiset johtajat pitävät riippumatonta mediaa ja journalismia vihollisenaan. Kuten sitä pitävät myös Venäjän johtamat kapinalliset Itä-Ukrainassa.

Tilanteen kriitikkona Saramo on eräänlainen ahtisaarimainen hahmo, joka tulee menneisyydestä puhtaana mukaan keskusteluun, kantaen kuitenkin mukanaan saavutustensa ja asemansa uskottavuutta. Saramo edustaa myös selvästi pehmeämpää ja sivistyneempää lähetysmistapaa, kuin teräväsanaiset konkarit valtiopäiväneuvos Mikko Elo ja suurlähettiläs Heikki Talvitie. Jälkimmäinen muuten tekee ex-puheenjohtajana pahaa vahinkoa nyt niin kovin tarpeelliselle Suomi-Venäjä -seuralla, kun politikoi kovaotteisesti ja melko yllättävillä näkökulmilla järjestön sivuilla. Mikko Elo puolestaan ei tee vahinkoa kuin ehkä vähän demareille ja omalle maineelleen.

Keskusteluun osallistuu myös jonkinlainen joukko kansalaisia sosiaalisessa mediassa. Mukana on muun muassa salaliittoteoreetikoita, kommunisteja, ja muita henkilöitä, joiden arvostelukyvystä ei heidän puheenvuorojensa perusteella voi saada täyttä varmuutta. Tämän joukon palavasydämiset vuodatukset eivät voi ikinä puhutella suurempaa yleisöä kuin korkeintaan huumorimielessä. Siksi sille kirjavalle porukalle, joka kokee tilanteen olevan perin juurin vääristynyt, on Peter Saramo niin tärkeä hahmo. Kun tätä porukkaa on säälittä pilkattu, sille on naureskeltu ja ennen kaikkea ohitettu merkityksettömänä, on tällainen uskottava ja painoarvoinen hahmo otettu hyvin lämpimästi vastaan.

Tällä porukalla ei ole oikeastaan kuin yksi yhdistävä tekijä ja se on systeeminvastaisuus. He ovat pettyneet tai jopa vihaavat valtiota, medioita, markkinataloutta ja myös Yhdysvaltoja. Poliittisia suuntia mukana on äärioikealta ja -vasemmalta sekä vähän rinnakkaistodellisuuden puolelta. Kuitenkin he ovat aina valmiina tuulettamaan villisti, kun jokin media julkaisee heidän mielestään hyvän uutisen tai näkökulman. Samalla tavalla Saramo on heille niin suuri ylpeyden aihe, koska tämä on pärjännyt systeemissä, edennyt heidän muuten jatkuvasti halveksumaansa eliittiin.

Kirjoituksissaan Saramo käyttääkin diplomaattista asiantuntemustaan ja antaa ymmärtää tietävänsä hyvin, miten asiat toimivat. Kuten hän varmaan tietääkin. Silti, tai siksi, Saramon lähtökohta on se, että mihinkään meille tarjottuun tietoon ei voi luottaa. Paitsi ”Onneksi Venäjällä, kuten lännessäkin, yhä sinnittelee pieniä, valtavirran ulkopuolisia lehtiä, jotka tekevät sankarityötä tiedonvälityksen monipuolisuuden hyväksi.” Näitä ei kuitenkaan Saramo nimeä yhtäkään, vaikka se olisi paitsi mielenkiintoista, myös välttämätöntä hänen itsensä kuuluttaman lähdekritiikin takia. Kun hän myöhemmin julkaisee kirjoituksensa Infosota-kirjasta Vastavalkea-verkkojulkaisussa, lienee perusteltua olettaa, että hän pitää tätä yhtenä näistä sankarityön tekijöistä. Oman asemansa ja asetelman herkullisuuden takia Saramo olisi todennäköisesti saanut palstatilaa oikeistakin medioista.

Lähdekriittinen lukija huomaa Vastavalkeaa selatessaan nopeasti, että se on ytimeltään poliittista aktivismia, jyrkkää länsivastaisuutta, markkinatalouden kyseenalaistamista ja disinformaatiota. Ulkoasu on tasokas, samoin tekninen toteutus ja mukana on myös laadukasta sisältöä. Mukana on monia nimekkäitäkin kirjoittajia, joilta Vastavalkea on pyytänyt uudelleenjulkaisuluvan kirjoituksiinsa. Joku lienee perunutkin sen luvan huomattuaan sivuston laadun. Itsekin olen esiintynyt useasti Vastavalkean palstoilla, aina hyvin negatiivisessa valossa. Minut kuvataan siellä sananvapauden viholliseksi ja Venäjä-vastaiseksi.

Samanlainen, varsin sakea ja paradoksaalinen toimija on Venäjän trolliarmeija -FB-ryhmä, joka sanoo taistelevansa sananvapauden puolesta, mutta itse asiassa levittää pääasiassa sananvapautta kuristavan Venäjän hallituksen viestejä. Tässä sananvapauden puolesta taistelevassa ryhmässä olen lukenut muun muassa yllytystä muiluttaa minut Itä-Ukrainan kapinallisalueille tapettavaksi. Peukutuksia kerännyt ehdotus tuli tosin 70-vuotiaalta naispuoliselta teatteriohjaajalta, joka oli PAND - taiteilijat rauhan puolesta -liikkeen aktivisti. Tätä ryhmää Saramo kuvaa seuraavasti: ”Jäsenet yhdistävä tekijä on huoli trollikuohun vaikutuksesta suomalaisten sananvapauteen. Tältä osin pidän ryhmää osana suomalaisten perusoikeuksien edistämistä. Kuten ryhmän nimestä ilmenee, satiiri on osa ryhmän keskustelukulttuuria. Jäsenten poliittiset mielipiteet edustavat hyvin laajaa kirjoa ja joukossa on tietysti paljon sellaisia mielipiteitä, joita en voi jakaa: ryhmässä törmää myös varsin eksentrisiin näkemyksiin. Keskusteluissa pääuoman muodostavat kuitenkin sellaiset mielipiteet, joita edustavat suuret eduskuntapuolueet.” Käyn aina välillä lueskelemassa ryhmän sivua ja itselleni on jäänyt siitä varsin erilainen kuva.

Vastavalkeassa ilmestyneessä Infosota-arviossaan Saramon keskeinen viesti on, että Jantusen kirja ei kuvaa todellisia ilmiöitä, vaan tulkitsee tapahtumia väärin ja tarkoitushakuisesti: ”Se, että Jantusen ja muiden toiminta on satuttanut vain suomalaisia sananvapauden käyttäjiä, on varmaan tahaton seuraus tuloksettomasta ”trollien” etsinnästä. Infosodan ruodinta tuottaa siviiliuhreja. Teoriat tietoisesta kampanjasta ovat minusta kuitenkin epäuskottavia.”

Saramo jakaa arvostelussaan suomalaisen turvallisuuspoliittisen  mielenmaiseman kolmeen ryhmään: Venäjän narratiivin suoraan hyväksyvät henkilöt, lähtökohtaisesti Venäjän narratiivia torjuvat ja läntistä narratiivia kannattavat henkilöt sekä maltillisen tai realistisen ulkopolitiikan kannattajien ryhmä. Ensimmäistä hän pitää merkityksettömänä, toista pienenä, mutta vaikutusvaltaisena ja kolmatta, 3/4 suomalaisista kattavaa ryhmää tärkeimpänä. Saramo laskee tähän ryhmään ”ne suomalaiset, jotka joko vastustivat Nato-jäsenyyttä (58 %) tai eivät ilmaisseet kantaa ottaen huomioon, että ryhmään kuuluva ideologinen Nato-vastaisuus on Suomessa harvinaista.” Näin hän paitsi määrittää itsensä enemmistön maltilliseksi ääneksi, myös määrittelee, mitä ja miksi tämä enemmistö ajattelee tilanteesta. Itselleni nousi Saramon kuvauksesta mieleen enemmänkin kuva Venäjän tarpeisiin YYA-hengen mukaisesti myöntyväisesti suhtautuvasta ryhmästä. Eikä tätä ryhmää 2000-luvun Suomessa ole 2/3 kansasta. Ainakaan 40-luvun jälkeen syntyneissä.

Saramo on saanut matkan varrella osansa keskustelun kovina lyövistä laineista ja häntä kohtaan on myös kohdistettu epäilyjä siitä, että hän olisi Venäjän vaikuttaja-agentti. Sen hän itse kiistää. Mistä ikinä Saramo ammentaakin näkemyksiään, niin ne asettuvat kuitenkin hyvin linjalle Venäjän esittämien näkemysten kanssa. Ennen kaikkea Saramo korostaa kerta kerran jälkeen epävarmuutta siitä mikä on totta tai edes todensuuntaista: ”Tämä aihetodistelun ja kohtuullisen epäilyn ongelma toistuu nähdäkseni kaikissa Ukrainan kriisiä koskevissa keskusteluissa, vaikkapa malesialaiskoneen kohtalosta tai pakotteiden vaikuttavuudesta. Eri kertomusten tueksi löytyy selkeitä viitteitä, mutta myös niitä vastaan löytyy riittävästi vastaindikaatioita tai ainakin epävarmuustekijöitä, jotta kummankin osapuolen kertomuksia voi järjellisesti ja rehellisesti epäillä.” Saramo lähestyy silloin asiaa juristinomaisesti ja näyttää tekevän syyttömyys oletuksen mukaisen johtopäätöksen Venäjän kohdalla, silloin kuin se vain on mahdollista. Vähintäänkin Saramo esittää Venäjän toiminnan ymmärrettävänä, vaikkei oikeana. EU ja USA toki tuntuvat olevan Saramon kirjoissa säännönmukaisesti syyllisiä: ”EU:n ja lännen johtajien julkinen esiintyminen Ukrainan laillista hallitusta vastaan rikkoi alkeellisimpia diplomatian sääntöjä vastaan ja heikentää EU:n uskottavuutta vuosiksi eteenpäin.” Kokonaiskuvaksi Saramo maalaa tilanteen, jossa Suomi osana länttä joutuu toimimaan typerästi ja omia etujaan vastaan.

Saramo sanoo että Suomeen kohdistuu järjestelmällistä informaatiovaikuttamista eri puolilta, mutta nimeää infosodasta käytävän keskustelun ”trollikuohuksi”, jossa on paljon porua, muttei villoja lainkaan. Saramo tiivistää näkemyksensä näin: ”Moni keskustelija joutuu kokemaan henkilöön käyvää häirintää, jos sananvapauttaan käyttäessään lausuu jotakin, joka ei sovi pienen vähemmistön normiksi asettamaan narratiiviin. Tämä ilmapiiri rajoittaa enemmistön mahdollisuuksia kuulla esimerkiksi ulkopolitiikan tai Venäjän-tuntemuksen saralla ansioituneimpien suomalaisten näkemyksiä. ”Trolli”-nimittely on syytös maanpetturuudesta tai sitä lähenevästä ”vihollisen” myötäilystä.” Tätä vaikutelmaa vahvistaa jutun aloittava kuva senaattori Joseph McCarthystä, joka toteutti syystäkin pahamaineiset ja hysteeriset kommunistijahdit 50-luvun Yhdysvalloissa. Itse jutussa ei McCarthyä mainita.

Saramo ja hänen hengenheimolaisensa siis protestoivat sitä, että heidän Venäjää myötäileviä näkemyksiään nimitetään julkisesti Venäjää myötäileviksi näkemyksiksi ja heitä itseään Venäjää myötäileviksi. He ovat sitä mieltä mitä ovat mielestään riippumattomasti ja Suomen etua ajatellen. Infosodankieltäminen asettuu tähän luontevaksi jatkoksi tähän, sillä myöntämällä sen olemassaolo, joutuisi myöntämään oman toiminnan olevan Venäjän toimintaa ja tavoitteita myötäilevää. Tosin tasavallan parhaiten informoitu ihminen on tästä heidän kanssaan kovin eri mieltä. Infosodan tavoitteena kun ei ole niinkään mielipiteiden muuttaminen jostakin johonkin, vaan enemmänkin hämmennyksen ja epäluottamuksen kylväminen yhteiskuntaan. Hajallaan oleva yleinen mielipide estää tehokkaasti isojen poliittisten päätösten tekemisen demokratiassa.

Kovasanaiset protestit mitä esitetään Venäjä-myönteiseksi nimeämisestä, antavat aiheen olettaa, että he uskovat yleisen käsityksen olevan, että Suomen ja Venäjän edut tosiaan ovat ristiriidassa. Kääntäen toki voidaan sanoa, ja he sanovatkin, että kritiikki heitä ja Venäjää kohtaan on sitten Yhdysvaltain etujen ajamista. Tässä ajatuskulussa vain on se vika, että Yhdysvalloille ei nykyisestä aggressiivisestä ja sitä haastavasta Venäjästä ole kuin haittaa ja kuluja. Eli vaikka kuinka kritisoi Venäjää, ei siitä suoranaisesti ole hyötyä Yhdysvalloille. Se haluaisi käyttää resurssinsa Aasiassa, jossa Kiina haastaa sitä tosissaan. Sen sijaan Venäjä hyvin mielellään näkisi paitsi EU:n, myös atlanttisen suhteen murenevan.

Saramo siis sanoo, että infosota-keskustelu on käytännössä hyökkäys yhteiskunnan avoimuutta ja demokraattisuutta vastaan. Hän ei kiistä vaikutusyritysten olemassaoloa, mutta niputtaa kaiken yhdeksi ja samaksi. Kuitenkin on olemassa selvä ero läntisen ja itäisen informaatiovaikuttamisen keinoissa ja tavoitteissa. Karkeasti kuvattuna länsi mainostaa, tekee asioita lakien mukaan ja melko pitkälle eettisestikin, koska muunlaisella toiminnalla voi olla poliittinen hinta. Eivät Venäjän toimijat ole ihmisinä yhtään sen huonompia, mutta heillä rajoituksia on huomattavasti vähemmän ja resursseja enemmän. He voivat valehdella ja rikkoa lakeja tarpeen mukaan, sillä näillä teoilla ei ole Venäjällä poliittista tai juridista hintaa, ellei valta niin jostain syystä halua. Venäjälle mediat ovat aseita.

Lopuksi Saramo siirtyy näkemykseensä Suomen turvallisuuspoliittisesta tilanteesta:
”Suomi valmistautuu tekemään valinnan turvallisuuspoliittisesta suuntauksestaan. Toistaiseksi Suomi on sotilaallisesti liittoutumaton maa, joka on tehnyt joukon rajallisia järjestelyjä naapurimaiden ja sotilasliitto Naton kanssa. Mikään näistä järjestelyistä ei ennakoi maamme tulevaa valintaa. Tämän jokaisen valtiota palvelevan kuuluu ymmärtää ja kunnioittaa sitä. Maahamme kohdistuu mielipidevaikuttamista niistä maista ja järjestöistä, joille Suomen tuleva valinta on tärkeä. Venäjä on näistä vaikuttamaan pyrkijöistä vain yksi. Suomen itsemääräämisoikeuden toteutuminen edellyttää, että maamme ylläpitää tasapuolisesti etäisyyttä ja läheisyyttä kaikkiin kunnes olemme itse tehneet valintamme. Tämä pitää sisällään myös tasapuolista suhtautumista kaikkiin ulkomaisiin vaikuttamisyrityksiin. Kysymys on viime kädessä Suomen kansan demokraattisen päätösoikeuden turvaamisesta.” Tämä perusnäkemys lienee näiden muiden tulkintojen taustalla.

Aiemmin samassa kirjoituksessa hän on todennut, että ”Suomen Nato-jäsenyys muuttaisi Venäjän turvallisuusarviota, mihin pitää suhtautua faktana eikä vain suvereenisuuskysymyksenä.” Eli käytännössä Saramo pitää Nato-jäsenyyttä huonona ratkaisuna. Virka-asemansa takia hän on väkisinkin erittäin hyvin tietoinen EU:n merkityksestä Suomen asemalle, mutta ei kummallista kyllä mainitse sitä tässä lainkaan. Voi olla, että teen aivan liian pitkälle menevän tulkinnan, mutta ihan kuin Saramo vihjaisi rivien välissä yhtenä mahdollisuutena Suomen irtautumista poliittisista sitoumuksistaan länteen. Tähän tulkintaani vaikuttaa se varsin villi media- ja toimintaympäristö, jossa Saramo viihtyy. Hän kun kuitenkin määrittelee itsensä ”periaatteessa EU-myönteiseksi”.

Infosodankieltäjät ovat etsineet itselleen keulahahmoa, joka toimisi ajatusrakennelman uskottavana puhehenkilönä suureen yleisöön päin. Skenen aktivisteissa riittää ääriajattelijoita ja hörhöjä joka suuntaan, mutta heistä ei ole puhuttelemaan laajempaa yleisöä, ainakaan toivotulla tavalla. Terävämpi pää taas yleensä on terävyyttään piiloutunut nimimerkin taakse. Saramon tekstit ja nyt julkaisuympäristöksi valittu Vastavalkea kohottaa Peter Saramon, halusi hän sitä tai ei, systeeminvastaisten ainesten puhemieheksi tässä ajassa ja paikassa. Nyt hänen itsensä pitää päättää, lähteäkö mukaan tähän. Kysyntää on, mutta isompi heittäytyminen ja nykyinen työ tuskin ovat yhtä aikaa mahdollisia.

Lopuksi sanottakoon erikseen vielä sekin, että minusta Peter Saramolla on siis lupa olla sitä mieltä mitä on ja hän on sen vapaa lausumaan.